Pääsiäisen ja ylösnousemuksen psalmissa 118 veisataan: Ilon ja autuuden ääni kuuluu vanhurskasten majoissa: Herran oikea käsi on korotettu, Herran oikea käsi tekee väkeviä tekoja. Kuten ”Luterilaisten virsien” esipuheessa sanotaan: ”Luterilainen uudistus ja kaikki Raamatusta ammentava hengellinen herätys on aina palauttanut virsilaulun keskeiselle paikalleen jumalanpalveluselämään ja kristittyyn kotiin. … Elävä kristillisyys on aina puhelias ja laulunhaluinen. On yksinkertaisesti mahdotonta vaieta evankeliumista! Niinhän tapahtuu taivaassakin.”
Jumalan ”väkevät teot” kasvavat ylimaailmallisiin mittoihin uskoaan tunnustavan ja Jumalaa ylistävän uskovan elämässä: En minä kuole, vaan elän ja julistan Herran tekoja (ps. 118:17). Jumalan ylistäminen ei ole mitä tahansa melua. Psalmin 118 mukainen Jumalan kiittäminen on uskon tunnustamista, ja uskon tunnustaminen on Jumalan kiittämistä. Kiitämme ja ylistämme Jumalaa, kun tunnustamme todeksi sen, minkä Jumala pyhässä sanassaan ilmoittaa itsestään ja siitä, mitä hän on tehnyt, mitä hän tekee ja mitä hän tulee tekemään.
Jumalan ylistäminen uskon tunnustamisena, ja uskon tunnustaminen Jumalan ylistämisenä oli myös se tapa, jolla juutalaiset ymmärsivät oman olemassaolonsa Jumalan valitsemana kansana. Perustuen kantaäiti Lean historiaan (1 Moos. 29:35), Lean, joka synnytti viimeisen lapsensa ja antoi hänelle nimen ”Juuda” –”nyt minä kiitän Jumalaa” – juutalaiset ymmärsivät, että he olivat maailman kansoista ainoa, joka oikein kiitti ja ylisti Jumalaa, koska elävä, oikea Jumala oli tehnyt heidän kanssaan liiton ja antanut heille lakinsa ja säätynsä.
Kiittäminen, ylistys ja uskon tunnustaminen ovat samaa merkitseviä sanoja eli synonyymeja. Miksi uskon tunnustaminen on psalmin 118 mukaisesti ilon ja autuuden ääntä, riemun ja pelastuksen huutoa? Siksi, että Jumala itse kaikkine hyvine tekoineen, kaikkine lahjoineen on minun omani. Hän on minun Isäni. Hänen luomistekonsa ovat minun. Jumalan Poika on minun. Hänen toimittamansa lunastus kaikkine armon aarteineen on minun. Pyhä Henki on minun Pyhä Henkeni. Hänen koko rikas pyhityksen työnsä on minun. Lutherin ajatuksen mukaisesti oikea usko on ahnasta possessiivipronominin käyttämistä, Jumalan ja hänen hyvien tekojensa estotonta omistamista Raamatun armolupausten voimasta itselleni.
Virret, hymnit, ovat Pyhän Hengen vaikuttama aivan erityinen uskon tunnustamisen ja Jumalan ylistämisen tapa (Ef. 5:19-20). Tätä Pyhän Hengen työtä on valtavien mittojen viihdeteollisuus käynyt muuttamaan viihdemaailman omien lakien mukaiseksi. Viihdegospelin keskuksena ei ole Kristus-opin eli kristologian mukainen pyhä liturgia todellisesti läsnä olevan Herramme Kristuksen palvomisena. Sen sijaan kirkkotila muuttuu viihdeohjelmien studioksi, jumalanpalvelus televisiosta tutuksi, esiintyjäkeskeiseksi studioviihteeksi.
Raamatullisessa jumalanpalveluksessa liturgiaa kantaa koko uskoa tunnustava ja Jumalaa kiittävä seurakunta, ei hukkuvan kouristuksella mikrofoniin tarttunut, öljytyllä äänellä taiteileva solisti. Oikeassa kirkossa ei ole erikseen ylitys- ja tunnustuskuoroa, vaan molemmat ovat yksi ja sama. Seurakunnan virsilaulussa Pyhä Henki tekee pyhittävää työtään Isän ja Pojan tuntemiseksi ja kunniaksi. Liturgia palvelee seurakuntaa palvelemalla sanalla ja sakramenteilla oikein elävää Jumalaa ja hänen kalliisti ostamaansa uskon kansaa. Kuorot ja satunnaiset solistit tekevät toki omaa rikastavaa työtään siellä, missä seurakunta on tunnustuksen ja ylistyksen keskus läsnä olevan Herran kasvojen edessä. Tämän asetelman viihde kääntää kuitenkin päälaelleen tuhoisin seurauksin. Seurakuntavirsi sulkee sisäänsä kyllä parhaiden keinovarojen koko runsauden, myös itse asiaan liittyvien tunteiden laajan asteikon. Virsi ei kuitenkaan ole tunnelmoimista, vaan sitä kantaa Raamatun sanoma. Tämä sanoma elää yksityisen kristityn ja koko kristillisen seurakunnan elämässä. Virsi tunnustuksen ja ylistyksen välineenä on aina selkeästi artikuloitu ja oikeauskoinen.
On myös raskaita, ankaria aikoja kristityn ja koko kristikunnan elämässä. Ilon ja kiitoksen runsaus ei ole ongelma, paremminkin niiden puute. Kuitenkin tuollaisina aikoina Pyhä Henki Jeesuksen lupauksen mukaan aivan erityisellä tavalla toimittaa Puolustajan ja Lohduttajan virkaansa niin, että oman syntisyytensä ja maailman pahuuden tähden raskaasti vaivattu kristitty ja koko raastettu, revitty kirkko oppivat edesmenneen unkarilaisen piispan Zoltan Turoczkyn sanoin iloitsemaan autuudestaan, vaikka ei voikaan olla onnellinen.
Pyhä Henki toimittaa tätä jumalallisen Puolustajan virkaansa avaamalla meille Pyhän Raamatun sanan ja sanat. Silloin sanan armorikas lupaus ei ole vain pyhässä kirjassa vaan Jumalan Pyhän Hengen työnä totta myös minun vaivaisen elämässäni. Minä uskon sanan, koska Pyhä Henki sen vaikuttaa vastoin omaa viheliäisyyttäni. En mittaile sanaa omalla itselläni vaan uskollisella Jumalalla ja armollisella Kristuksella. Luotan ja turvaudun sanaan, tunsin sitten jotakin tai ajoittain en mitään. Pyhä Isä pyhittää minut totuudessa. Hänen sanansa on totuus (Joh. 17:17). Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapset ja Jeesuksen Kristuksen kanssaperilliset (Room. 8:31-37; ks. virsi 707 ”On Herra puolellani”).
Sanan usko ja uskon sana antavat rauhan, tekevät kovissakin oloissa tyyneksi ja määrätietoiseksi sekä entistäkin kiitollisemmaksi. Usko kiittäen ja riemuiten tunnustaa Jumalan sanan lupaaman hyvyyden ja autuuden, siitä esimerkkinä Dietrich Bonhoefferin virsi 777 ”Hyvyyden voimat aina ympärillä”.
Uskon tunnustus ja Jumalan ylistäminen ovat oikean kirkon tuntomerkki. Tässä viimeisessä ajassa ennen maailman tuomiota yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen kirkko on Kristuksen armonvaltakunta maan päällä. Siihen kirkkoon minä kuulun. Sille ja vain sille minä myös olen tilivelvollinen.
Kun naispappeus oli Suomen luterilaisessa kirkossa v. 1986 hyväksytty, asetettiin toimikunta, johon kuuluivat piispa Kalevi Toiviainen, TL Simo Kiviranta ja TT Pirkko Lehtiö. Toimikunnan ehdotusten pohjalta piti koettaa lieventää virkakysymyksen kirkossa aiheuttamaan ristiriitaa. Suomen Luther-säätiön perustajaisä Simo Kiviranta kertoi, miten hänen allekirjoitustaan pyydettiin sellaiseen vesitettyyn ehdotukseen, joka olisi perusteissaan turhentanut syvimmän, raamatullisen totuuskysymyksen. Toiset vetosivat voimakkaasti Simo Kivirannan vastuuseen yhteyden säilymisestä kirkossa. Simo Kiviranta pyysi miettimisaikaa.
Kirkkohallituksen huoneen ikkunasta näkyi Uspenskin katedraali kullattuine kupoleineen. Tummien pilvien vaikutuksesta näytti siltä, kuin auringonpaiste olisi saanut nuo kupolit suorastaan liekehtimään. ”Mille kirkolle minä olen vastuussa, sellaiselle paikalliskirkolleko, joka polkee Raamatun jalkojensa alle vain uskomme yhdelle, pyhälle, yhteiselle ja apostoliselle kirkolle?” Vastaus oli selvä, ja Simo Kivirannan allekirjoitusta ei mietintöön saatu.
Tarvitsemme tällaista Raamatun sanan näköalaa, ettemme jäisi omaan nurkkaamme lojumaan. Yksinämme lojuen olisimme Herramme näkyville ja näkymättömille vastustajille helppo saalis. Ota siis paikkasi oikean kirkon kaikkien pyhien tunnustus- ja ylistyskuorossa!
(Artikkeli on kooste Luther-Säätiön vastuunkantajien koulutuspäivässä Tampereella 17.1.2009 pidetystä puheesta.)
