Mitä on Jumalan mielen mukainen murhe?

Kysymys

Mitä on ”Jumalan mielen mukainen murhe” (2. Kor. 7:10)? Miten sen voi erottaa muista murheista, tämän maailman turhista murheista? Eikö Raamattu toisaalta kehota meitä iloitsemaan jatkuvasti? Pitäisikö siis murheita paeta?

 Vastaus

Raamattu puhuu yllättävän paljon murheesta. Siinäkin suhteessa se on hyvin sielunhoidollinen ja ihmisläheinen kirja. Käsittelemme ensin Jumalan mielen mukaista murhetta ja sitten muita murheita.

Paavali oli perustanut Korinttiin seurakunnan ja opettanut sitä puolentoista vuoden ajan (Ap. t. 18). Hänen lähtönsä jälkeen sinne tuli kuitenkin opettajia, jotka syyttivät Paavalia ja vaativat uusia kristittyjä noudattamaan juutalaista lakia. Monet lähtivät seuraamaan näitä opettajia ja olivat vähällä haaksirikkoutua uskossaan. He eivät enää luottaneet Kristuksen täytettyyn työhön vaan ryhtyivät itse rakentamaan omaa pelastustaan. Tämä uhkasi tuhota seurakunnan ja katkaista välit Paavaliin. Siksi Paavali joutui kirjeissään moittimaan ankarasti Korintin seurakuntaa.

Paavalin vetoomus tehosi korinttilaisiin. He huomasivat joutuneensa väärälle tielle ja tulleensa harhaanjohdetuiksi. Siksi he tekivät parannuksen harhoistaan, katuivat niitä, pyysivät anteeksi ja palasivat Paavalin yhteyteen. Tämä osoitti Paavalin mukaan ”Jumalan mielen mukaista murhetta”, joka sai aikaan ”parannuksen”. Asiat siis korjaantuivat tämän myötä; sekä usko Kristukseen että yhteys seurakunnan ja paimenen välillä.

”Jumalan mielen mukainen” on kreikaksi vain katà theón eli ”murhe Jumalan mukaan”. Se ei ole Jumalan murhetta vaan murhetta, joka liittyy jumalasuhteeseen. Murhetta, joka on Hänelle mieleen, ja jonka Hän saa aikaan ihmisessä Sanansa ja Henkensä kautta.

”Parannus” taas on kreikaksi metánoia, joka antiikin aikana tarkoitti ”mielen muuttamista jälkikäteen”. Kristillisessä käytössä sana tuli kuitenkin tarkoittamaan vielä syvempää elämän suunnan muuttumista, sydämen kääntymistä synnistä Kristukseen. Jos sana esiintyy yksin Uudessa testamentissa, siihen sisältyy sekä katumus että usko. Jos taas metánoia-sanaan liittyy sana usko (kreik. pistis), silloin se tarkoittaa pelkkää katumusta ja syntien tunnustamista. Katumus on lain aikaan saamaa, usko evankeliumin synnyttämää. Niiden kautta elämän suuntaa vaihtuu päinvastaiseksi: kohti Kristusta ja pelastusta.

Jumalan mielen mukaisen murheen vastakohtana Paavali mainitsee ”maailman murheen” (KR38) tai ”maallisen murheen” (UKR92). Sananmukaisesti tou kósmou tarkoittaa ”maailman murhetta”. Siihen ei sisällä sanaa katà, ”jonkin mukaan”, vaan siinä on yksinkertainen genetiivi ”jonkin”, eli maailman.

Mitä tämä maailman murhe sitten on? Jeesus sanoo esimerkiksi, ettei meidän tarvitse murehtia siitä ”Mitä me syömme?”, ”Mitä me juomme?” tai ”Mistä me saamme vaatteet?” Pakanat tavoittelevat näitä asioita, mutta Jumalan lapsi voi luottaa Jumalan huolenpitoon maallisissa ja aineellisissa tarpeissaan (Matt. 6:25-34). Vapahtaja varoittaa myös, ”etteivät juopottelu ja päihtymys tai jokapäiväisen elämän huolet (elatuksen murheet, KR38) turruta teitä” (Luuk. 21:34). Taloudelliset huolet tai päihderiippuvuus aiheuttavat maailman murhetta, jotka tuottavat kuoleman, eivät mitään hyvää (2. Kor. 7:10).

Jos ihminen elää omien halujensa ja himojensa mukaan, hän aiheuttaa väistämättä murhetta sen itselleen että muille ihmisille. ”Ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä” (1. Joh. 2:16) aiheuttavat vain yhä lisääntyvää murhetta ja ahdistusta. Mitä enemmän ihminen haluaa ja omistaa, sitä enemmän hänellä on huolta. ”Tämän maailman huolet ja rikkauden viettelys tukahduttavat” Jumalan sanan aloittaman kasvun (Matt. 13:22). Vaikka ihminen omistaisi koko maailman, hän saisi vain sielulleen vahingon (Matt. 16:26).

Tämä ei tarkoita sitä, ettei uskova ihminen olisi välillä murheellinen ihan aiheellisesti, ja etteikö hän saisi surra. On tärkeää, että aito murhe saa tulla ulos ja tehdä tehtävänsä ihmisen elämässä. Tällainen murhe liittyy aina niihin menetyksiin, joita me koemme; läheisen kuolemaan, omaan sairastumiseen, kodin menettämiseen, suhteiden katkeamiseen, työttömäksi joutumiseen, elämänuran hukkaamiseen, lasten muuttamiseen pois kotoa jne. Tällaisia asioita me saamme aidosti murehtia ja surra. Sellaisiksi Jumala on meidät luonut, eikä meidät tule torjua tai hengellistää tällaisia psyykkisiä tunteita.

Paavali sanoo, että hänellä itsellään on ”suuri murhe ja alituinen kipu sydämessään” (Room. 9:2) maanmiestensä, juutalaisten vuoksi. Hän ei mitään niin toivoisi kuin sitä, että he kääntyisivät ja ottaisivat vastaan sanoman Messiaasta. Paavalilla oli sananjulistajan ja sielujenvoittajan aiheellinen murhe ja suru. Tämä pani hänet tekemään yhä enemmän työtä ja viemään sanomaa entistä laajemmalle. Näin murhe sai aikaan hyvää tulosta: evankeliumi sai pelastaa aina vain useampia ihmisiä. Sekin oli siis tervettä, aitoa, Jumalan mielen mukaista murhetta.


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos