Oppi ja vapaus

26.10.2016 • Opetukset / 1 Kirkon usko / b) Jumala

Kristillinen oppi ja ihmisten uskonnolliset ajatukset

Kristillinen oppi ei ole nippu irrallisia “totuuslauseita”, vaan ehyt jakamaton kokonaisuus. Sitä on osuvasti verrattu Jeesuksen ihokkaaseen, josta tuli neljälle Rooman sotilaalle ongelma. Kun hankala ja verinen pyövelin työ oli ohi, naulat kiinni ja risti pystyssä, oli edessä miellyttävämpi vaihe, jäämistön jako. Asusteiden jako neljän kesken oli helppoa yhtä lukuun ottamatta: “Mutta ihokas oli saumaton, kauttaaltaan ylhäältä asti kudottu. Sen tähden he sanoivat: ‘Älkäämme leikatko sitä rikki…” (Jh 19,23-24).

Mutta Jeesuksen varsinaiseen jäämistöön ja elämäntyöhön ihmiset ovat asennoituneet tyhmemmin kuin sotilaat ihokkaaseen. Kaikki tunnemme hokeman: “Minä kyllä uskon, mutta en niin kuin kirkko opettaa.” Ja tällainen uskominen näyttää olevan yhtä helppoa kuin jos sotilaat olisivat miekan terällä riipineet ihokkaan riekaleiksi. Siinä tapauksessa olisi heiltä voitu kysyä: “Te hölmöt, mitä teette ihokkaan palasella? Yhtä perusteltua on kysyä: Mitä ihmiset tekevät niillä ikiomilla uskonnollisilla ajatuksillaan, joita he ovat sieltä täältä riipineet? Jos ihmisten uskonnollisilla ajatuksilla ei ole mitään todellista kohdetta eli jos sitä, mihin uskotaan, ei ole olemassa, silloin noilla ajatuksilla on korkeintaan ajatuksen vapauden arvo, niiden varassa voi kehaista omaa luovuuttaan ja itsenäistä ajatteluaan. Mutta ihmisen ajatuksen vapaudella ja itsenäisyydellä on tietty raja ja päätepiste. Se on se sama kuin ylipäätään kaikella pyrkimyksellämme ja liikkumavarallamme elämässä. Se päätepiste on hauta. Ihmisen uskonnolliset ajatukset eivät auta pitemmälle. Niillä ei pelastuta.

Oppi taivaasta ja ymmärrys maan päältä

Kristillinen oppi lähtee edelliseen verrattuna vastakkaisesta suunnasta. Ollakseen kristillistä opin on oltava todellista eli todellisuusperusteista. Kristillinen oppi on taivaasta, ihmisen uskonnolliset ajatuksen maan päältä. Tämä on sekä uskolle että kirkolle aksiomaattinen lähtökohta, ts. sitä ei voi eikä oikeastaan saakaan todistaa. Jos niin tehtäisiin, kristinusko muuttuisi maailman ja historian sisäiseksi, ja siten pelkäksi ideologiaksi, jolle tänään hehkutetaan, huomenna surkutellaan ja ylihuomenna nauretaan. Se on jo nähty.

Se, että kristillisellä opilla on todellisuuspohja ja ettei se ole ositeltavissa ja valinnainen, ei merkitse, että kaikki kristityt ovat samaan muottiin valettuja, ymmärryksen käyttö on kielletty eikä mitään keskusteluja tarvita. Asiahan on täsmälleen päinvastoin. Silloin kun uskon kohde on todellista ja objektiivista so. jumalallista ja ilmoitettua, silloin vasta tosi keskustelua tarvitaankin. Kuka nyt rupeaisi kuvitteellisesta keskustelemaan paitsi tietysti taiteen vuoksi.

Uskon väkevä todellisuusvoima haastaa pakostakin meidän ymmärryksemme. Siitä, millä on jotain todellista annettavaa, kannattaa puhua, esittää pohdintoja ja tehdä elämää koskevia johtopäätöksiä. Jos jumalallinen ilmoitussana on meille totta, silloin aukeaa ihmeellinen, koko olemustamme kannattava ihmisorjuudesta vapautumisen ja valtaisan avaruuden taju, jossa on monimuotoisuutta ja turvallista tilaa. Jos kerran todellisuus kannattaa meitä, meillä ei ole mitään menetettävää. Päinvastoin meillä on saatavaa ja annettavaa. Kristillinen seurakunta elää eikä hyydy.
Eräs suuri virhe tässä kuitenkin voidaan tehdä ja tehdään. Eikä sen tekeminen tänään ole ensimmäinen kerta. Tässä suhteessa jokainen ihminen on “ensimmäinen Aadam” ja “ensimmäinen syntinen” lainatakseni D. Bonhoefferin oivallista väläystä.

Me unohdamme, että on olemassa Saatana, persoonallinen paha, joka kontaktoi kanssamme tosi persoonallisesti ja yksilökohtaisesti. Hän tietää, missä on heikko kohtamme ja missä aitamme on meissä “matalin”. Ja hänellä on myös sanoma, mutta se epäjumalallinen eli saatanallinen ja epäilmoitus eli pimitys. Sen sisällön me tiedämme, kun teemme tuttavuutta Raamatun ensimmäisen Aadamin ja Eevan kanssa. Saatanalta puuttuu kaikki luovuus. Hän voi vain hävittää ja kääntää ylösalaisin. Niinpä oppi, joka on taivaasta, kuuluu Jumalan salatun Majesteetin piiriin ja tulee meille vain jumalallisen ilmoitussanan muodossa, yritetään riuhtaista taivaasta maan päälle SE julistetaan ihmisten sanaksi Jumalasta ja annetaan heidän peukaloitavakseen. Ymmärrys ja järki, joiden piti toimia maan päällä nostetaan demonisin voimin taivaaseen. Se alkaa tuomita ja mittailla Jumalallista Majesteettia ja hänen salaisuuttaan.

Molempien toimenpiteiden tuloksena tullaan varmuuteen: Kristillinen oppi Pyhästä Kolmiykseydestä on täydellinen järjettömyys, jos kerran samalla kertaa uskotaan, että Jumala on yksi ainoa. Tässä on kristillisen opin ensimmäinen suuri salaisuus ja samalla sen suurin pahennus. Samalla hämäyksellä unohdetaan, että juuri meidän aikamme ihmisten ns. uususkonnolliset eli oikeammin sanoen vanhapakanalliset ajatukset sisältävät jos mahdollista vieläkin suurempia järjettömyyksiä. Viisaan ja modernin ihmisen kirjoissa kulkevat ja muuten “normaalia” elämää elävät ihmiset uskovat noitiin, päristelevät shamaanirumpuja erityisillä harjoituskursseilla, harjoittavat kaikenlaista okkultismia (ns. salatieteitä), kaatavat hautakiviä, kääntävät Saatanan kunniaksi pyhän ristin ylösalaisin, hääräävät vapaamuurareina tullen jopa kirkkoonkin mesomaan, mutta tämä yksi on kielletty ja torjuttu: oppi Pyhästä Kolminaisuudesta.

Kolminaisuusoppi ja taistelu Raamatusta

Teologia on yleisesti nähnyt kristillisten uskontotuuksien kokonaisuudessa kaksi oppia, joille se on antanut nimen “Uskon suuret salaisuudet” (mysteerit). Ne ovat oppi Pyhästä Kolmiykseydestä ja oppi Kristuksen jumalinhimillisestä persoonasta, joka hänellä oli jo siitä lähtien, kun hän “sikisi Pyhästä Hengestä”

Ilmoitushistoriassa portti Kolminaisuuteen oli Kristus. ”Kaikki on minun isäni antanut minun haltuuni, eikä kukaan muu tunne Poikaa kuin Isä, eikä Isää tunne kukaan muu kuin Poika ja se, kenelle Poika tahtoo hänet ilmoittaa” Matt 11,27). Siinä on kristinuskon suurin pahennus, että täydellinen jumalatuntemus on vain Isän ja Pojan kesken, sillä he ovat yhtä (Joh 10,30). Todellista tietoa Jumalasta on vain hänen Pojallaan. Hän on Jumalan ainoa ilmoittaja, sillä hän tuli lopullisesti ihmiseksi, vaikka viipyikin maan päällä vain “vähän aikaa”. (Joh 13,33; 14,19a). Kaikki, jotka uskovat häneen, näkevät kuitenkin hänet (Joh 14, 19b). Tämän jumalatuntemuksen näkökyvyn on antanut heille Pyhä Henki, Asiamies, Puolustaja, Lohduttaja, Auttaja (Joh 14,16.26; Room 8,26), jolla on monta nimeä, mutta joka on yksi ja sama Jumaluuden kolmas persoona. Hän on Isän tahdosta kokonaan Pojan palveluksessa: “Mitä hän puhuu, ei ole hänestä itsestään […] Hän on minut kirkastava […] Kaikki, mitä Isällä on, on minun, sen tähden minä sanoin, että hän ottaa minun omastani ja julistaa teille” (Joh 16,13-14). Kaikki kolme persoonaa siis tavallaan jakavat keskenään Yhden Jumaluuden ja toinen toisensa elämän.

Teologia on nyt vuosisatamme lopussa kiinnostuneempi kolminaisuusopista kuin vanhaliberaali teologia vuosisadan alussa. Tuolloin ajateltiin, että kolminaisuusopissa “oikealle kristinuskolle” vieras ja yhteen sopimaton ajatus tuotiin kristilliseen opetukseen. Mutta kun tuo “oikea kristinusko” sitten hahmoteltiin – malliesimerkkinä A. von Harnackin kirja Kristinuskon olemus – siinä ulkopuolelle jäi kolminaisuusopin lisäksi myös Raamatun kokonaisuus. “Aitokristillisinä” esitettiin vain eräitä aikakauden kulttuuripolitiikkaan sopivia ajatuksia, joita Jeesuksen katsottiin edustaneen.

Nykyisin “trinitaarinen”, eli Kolminaisuuden mukaan jäsentyvä ajattelu on suorastaan muodissa. Eri asia on, miten uudet ajattelutavat suhteutuvat klassiseen kolminaisuusoppiin. Ainakin se on yhteistä vuosisadan takaiselle asenteelle, että Kolminaisuutta ei näy löytyvän Raamatusta, toisin sanoen sitä ei lujasti ankkuroida ilmoitussanaan. Kristinusko tulkitaan trinitaarisesti, mutta Raamatussa sanotaan olevan korkeintaan Kolminaisuuden “juuria” tai “aihioita”. Jos näin todella olisi, joudutaan Jumalan ilmoituksen suhteen omalaatuiseen tulokseen. Ensiksikin, kuten aiemmin totesimme, kolminaisuusoppi on ihmisen oman uskonnollisuuden valossa mahdoton ymmärtää. Pyhä Kolminaisuus on tavallaan ikkuna Jumalan salaisuuteen, mutta kuitenkin ilmoituksen avaama. Toiseksi myönnetään, että Kolminaisuus on olennaisesti Jumalan pelastustyöhön liittyvä oppi. ”Tuntuu siltä, että Jumalan pelastavan olemassaolon ja voiman täydellisyys on mahdollista tuoda esiin vain siten, että siihen sisällytetään kaikki nämä kolme elementtiä”[persoonaa] (A. E. McGrath) Jos siis kolminaisuusopin side Raamattuun olisi hiuksen hieno tai kokonaan olematon, mutta kyseinen oppi on silti korvaamattoman arvokas, emme voi tulla muuhun tulokseen kuin, että kirkko on Raamatun jälkeen ja sen ulkopuolella saanut jatkoilmoitusta ja jumalallista viisautta kaikkein tärkeimmästä eli Jumalan pelastustyöstä. Silloin ainakin luterilaisen teologian ja opin perusta murenee.

Tästä voi tehdä vain yhden johtopäätöksen: Kolminaisuusopin hyväksyttävyys ja käyttöarvo on mahdollinen sillä ja vain sillä edellytyksellä, että sen perustelut ja sisältö on ammennettavissa Raamatusta. Samalla on tietysti lisättävä, että mitään oppia ei Raamatussa esitetä käsite- ja määritysjärjestelmän muodossa. Raamattu on Jumalan ilmoitus pelastushistorian ja sen merkityksen julistamisen muodossa. Sellaisena se on kauttaaltaan Pyhän Kolminaisuuden pelastustoimintaa, jolle Paavali antaa nimen “oikonomia” eli Jumalan armotalouden hoito.(Ef 1,10; Kol 1,25; 1Tim 1,4; 1Kr 4,2; Tiit 1,7; 1Piet 4,10). Kolminaisuusoppi voidaankin ymmärtää lähtemällä tästä ns. ekonomisesta triniteettiopista. Vt:ssa Kolminaisuus persoonineen näkyy jo “trinitaarisessa monikossa” 1Ms 1,26 (Luther, D. Bonhoeffer, Schöpfung und Fall, s. 57) ja muualla Jumalan Sanana (esim. Ps 119,89; Ps 147,15-20: Jes 55,10-11), Palvelijana (esim Jes 44,1-6), Henkenä (Hes 36,26; 37,1-14), Viisautena (Sn 1.20-23; 8,22-30), Enkelinä (2 Ms 3,2 ym.) Ut:ssa meillä on runsaasti muutakin kuin kaksi jalokiveä Matt 28:16 ja 2Kor 13:14. Esim. 1Kor 12,4-6; 2Kor 1,19-22; Room 8, 27-29; Ef 2, 20-22; 2Tess 2,13-14; Tiit 3,4-6; 1Piet 1,2. Ekonomisena eli Jumalan armotalouteen liittyvänä Pyhä Kolminaisuus toimii ulospäin kaikkien kolmen persoonan ollessa jakamattomasti yhteistyössä. Vasta tämän jälkeen meidän on mahdollista ilmoituksen varassa ymmärtää jotakin Kolminaisuuden persoonista keskenään ja suhteessa meidän pelastukseemme.

Pyhä Kolminaisuus ja pelastumisemme – Avoin portti

Tähän mennessä olemme havainneet, ettei ihmisen luontaisista uskonnollisista ajatuksista avaudu tietä tajuta Kolmiykseyttä. Kolminaisuudenpäivän otsikko jumalanpalveluskirjassamme “Salattu Jumala” singahtaa kuitenkin pahoin ohi juhlan varsinaisen aiheen, sillä ilmoitetusta salaisuudesta nyt puhutaan. Meidän täytyisi tosiaan täysin vaieta Jumalasta Kolmiykseytenä, ellei Jumala itse olisi avannut meille porttia, joka on ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika Jeesus Kristus. Tämä ei tapahtunut uteliaisuutemme tyydyttämiseksi, vaan Nikean sanoin “meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden”. Kun Helatorstai on totta voimme laulaa: “Kun Jeesus mennyt on taivaaseen, mä pääsin synnistä pyhyyteen…” ja kun Helluntai on totta, saamme äskeiseen lauluun säkeen lisää: “Sain Hengen pantiksi sydämeen”. Jeesus jätti mennessään portin auki, jonka kautta meille virtaa Jumalan anteeksiantamus, Kristuksen palava rakkaus syntisiin ja kaikki Hengen voimavirrat.

Jumala on luomaton ja ihminen luotu Jumalan yhteyteen

Jumala on ehdoton ykseys ja ainous, josta Vt. käyttää sana ’Jahwe’. Hän, “joka on” eli Oleminen itse. Varjellakseen nimen pyhyyttä Vt: n seurakunta luki Jumalan nimen kohdalla ’Adonai’, ’Herra’, jonka käännöstä ’Kyrios’ Vt.: kreikkalaisessa käännöksessä (ns. LXX) käytettiin yhtenä Jeesuksen Vapahtajamme nimityksenä. Siinä loistaa ihmiseksi syntyneen Jumalan Pojan täysi jumaluus. Jumalan ykseyden “sisällä” (ns. immanenttinen triniteetti) on kolmeus, joista kullakin on erityislaatunsa. Nämä ovat toisistaan erotettavissa, mutta niiden “kantajat” Isä, Poika ja Pyhä Henki eivät ole irrotettavissa. Ykseys ja Kolminaisuus Jumalasta puhuttaessa ylittää ymmärryksemme, koska Jumala on luomaton, me ihmiset ja ymmärrettävä todellisuutemme on luotua. Jos Jumalassa olisi jotain luotua, kolminaisuusoppi kaatuisi. Tätä yritti 300-luvulla Areios väittäen Jumalan Poikaa luoduksi ja siten “vajaajumalalliseksi” joutuen kuitenkin Raamatun ilmoitussanan ulkopuolelle: “Hän (Kristus) on näkymättömän Jumalan kuva, esikoinen ennen kaikkea luomakuntaa […] hänessä luotiin kaikki, joka on alku […] kaikki on luotu hänen kauttansa ja häneen” (Kol 1,16.18). “Hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti” (Kol 2,19).

Kolminaisuuden persoonien yhteinen toimintaa ulospäin eli meihin ja maailmaan tarkoittaa, että luomisessa Isä luo, Pojan kautta Pyhässä Hengessä (1 Moos 1,1-3; Ps 104,28-30;1Kor 8,6; Heb 1,2; Ilm 4,11; Joh 1,3).ja pelastuksessa:: “Hänen (Kristuksen) kauttansa meillä molemmilla on pääsy yhdessä Hengessä Isän tykö” (Ef 2,18). Kaikki kolme toimivat yhdessä Tätä havainnollistaa. Paavalin julistus Jeesuksen sovitustyöstä: “Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa” (2Kor 5,19).

On välttämätöntä, että pyrimme ymmärtämään Kolmiykseyttä myös hänen sisäpuolellaan . Tosin olemme todellisuuden edessä, missä palvonta ja ylistäminen on soveliaampi kuin yletön spekulointi. Niinpä sana latinan ’persoona’, on kirkkoisä Tertullianuksen uudissanojen runsaudesta tullut kreikan ’hypostasis’ vastineeksi. Emme tällöin puhu erillisistä olennoista samaan tapaan kuin näemme ihmiset yksilöinä ja “persoonallisuuksina”, vaan inhimillisenä vertailukohtana ovat erilaiset “näyttämöhahmot” tai “roolit”. Sanojen käyttötausta ei kuitenkaan ole ohjeellinen niiden ymmärtämiselle uskon kielenä, vaan niille Raamatusta avautuva merkityssisältö. Yksi Jumala tavallaan esitti kolmea erilaista osaa ihmisen lunastuksen valtaisassa aikaan saamisessa. Isälle on Kolminaisuuden lähteenä ominaista syntymättömyys, Pojan, kun hän on esikoinen ennen luomakuntaa, ero Isään on syntyminen. Pyhä Henki puolestaan on Kolminaisuuden side ja lähtee Isästä ja Pojasta. Idän kirkko tosin opettaa Hengen lähtevän Isästä, mutta Raamatun tukea tälle on vaikea saada, sillä Poika ja Pyhä Henki eivät ole eri kanavia, vaan Henki ottaa Pojan Kristuksen omasta ja jakaa sitä. Miten Kristuksen asianajaja voi suorittaa tehtävänsä, jos hän ei poikkea toimeksiantajansa luona?

Kolminaisuuden toiminta ulospäin on jakamatonta, mutta on persoonien ominaisuuksien ja tehtävien kesken vallitsee em. jako Tämänkin Raamattu valaisee siksi, että uskossa ymmärtäisimme ihmisyytemme erityislaadun sille tarkoitetun pelastuksen. Emme ole yksi laji elämän suuressa diversiteetissä, moninaisuudessa, vaan jo se. että hän lajittelee ja ymmärtää itsensä edes lajina, todistaa, että hän on jotakin “enemmän” kuin luomakunnan muu lajisto. Hän on ruumiineen ja sieluineen syntynyt Kolminaisuuden “neuvonpidossa” Jumalan nimen ollessa monikollinen Elohim. (1Ms 1,26) Tuskin on liikaa sanottu luterilaisessakaan teologiassa, että ihminen on Kolminaisuuden kuva, joka tosin hänessä on synnin tähden pilalle menneenä, särkyneenä.

Kolminaisuusoppi on pelastusopin perusta. Hän nousi esikoisena kuolleista , astui taivaaseen syntien sovittajana ja Jumalan edessä kelpaavana vanhurskautenamme.(2Kor 5,21)). Ensimmäinen ihminen on hänessä Isän oikealla puolella. Meidän taivaaseen pääsemisemme on varma, mutta erilainen kuin hänen. Hän meni Lunastajana, me lunastettuina. Me emme ole osa Kolminaisuutta, mutta sanan ja uskon kautta me olemme hänen asuntonsa ja asetetut taivaallisiin (Joh 14,23; 1Kor 3,19-20; Ef 2,6 ).

(Sanansaattaja toukokuussa 1999)


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos