Voi ajatella, ettei vaatteilla ole kovin suurta merkitystä. Mutta ainakin kasteen sisällöstä ja merkityksestä voi oppia paljon tarkastelemalla valkoisen kastepuvun pitkää historiaa. Puku ei ole nimittäin syntynyt sattumalta. Se ei myöskään ole pelkkä ”kaunis” vaatekappale pikkulapsen päälle puettavaksi. Se ei ole muodin ohjailema eikä tunneseikkojen pohjalta syntynyt asu. Kastepuku on hyvin vertauskuvallinen. Kastepukua käytettiin jo alkukirkon aikana. Yleensä kasteet toimitettiin ulkona puron varrella tai lähteellä. Mennessään veteen hän riisui vanhat vaatteensa. Kun kastettava oli kastettu kolmesti veteen, hän nousi vedestä toiselle rannalle ja puki ylleen uuden valkoisen puvun. Näin pukeutuneena hän kulki useita viikkoja – muistutukseksi itselleen ja toisille siitä, että oli nyt kastettu ja aloittanut uuden elämän.
Kun kaste sittemmin siirtyi kirkkotilaan, sitä ei ensin suoritettu meillä perinteiseksi tulleessa kastemaljassa vaan altaassa. Tässäkin kastettava riisui vanhat vaatteensa altaan toisessa päässä ja laskeutui veteen. Kasteen tapahduttua hän nousi vedestä toisessa päässä, jossa oli myös portaat. Täällä kastettu otti vastaan valkoiset vaatteet. Jos kastettava oli lapsi, hänet kannettiin veteen ja sieltä pois.
Kuvatussa kastamistavassa kohtaa monta ajatusta. Yksi vanhimmista yhdistää kasteen ja Israelin lasten vaelluksen Punaisen meren poikki. Lähtö Egyptistä ei kuulu tarumaailmaan vaan on todellisuutta (2 Moos. 14:22). Lähtö on toteutumisestaan lähtien tulkittu aivan tietyllä tavalla. Juutalaisuudessa se merkitsee kansan lopullista vapautumista vieraan hallitsijan vankeudesta. Israelin kansa pääsee orjuuden maasta ja astuu Arabian maaperälle palaamatta koskaan enää Egyptiin. Neljänkymmenen vuoden autiomaavaelluksen jälkeen se saavuttaa luvatun maan, Palestiinan. Nykyisinkin juutalaisuudessa juhlitaan tätä lähtöä Jumalan suurimpana hyvänä tekona omaisuuskansaansa kohtaan.
Kristinuskon piirissä alettiin jo apostolien aikana tulkita tätä lähtöä laajemmin. Se ei ollut Jumalan hyvä teko vain yhtä kansakuntaa kohtaan vaan myös uskovia kohtaan kansallisuuteen katsomatta. Egyptissä oleminen nähtiin kuvana ihmisen tilasta, kun hän on Pahan sortama ja vangitsema. Kukaan ei voi vapauttaa itseään synnin tyranniasta, siihen tarvitaan Moosesta. Kristus on uusi Mooses, uusi johdattaja ja lain antaja. Hän johdattaa uskovansa halki Punaisen meren. Kastettava siis päättää palveluksen Paholaisen luona ja aloittaa sen sijaan vaelluksen Kristuksen johdolla. Hän jättää Egyptin ja astuu uudelle mantereelle, Arabiaan. Vielä hän ei ole perillä luvatussa maassa, taivaassa. Hänen edessään on pitkä vaellus, jota usein leimaavat kärsimys ja kiusaukset, todellinen erämaavaellus. Mutta Kristus johtaa päämäärään.
Entinen maa jää taakse kun astutaan veteen. Tätä on Israelin kansan lähtö sorron maasta ja sen puhdistuminen Punaisen meren vedessä. Tätä on myös kastettavan astuminen Jordan-virtaan, kirkon kastealtaaseen. Vanhat vaatteet riisutaan symboliksi sille, että vanha orjuus synnin alaisena on ohi. Vanhat vaatteet ovat Saatanan työpuku. Orjuutettuna, lyönnein ja iskuin ihmistä on piiskattu arvottomaan elämään. Hän viskaa luotaan alentavan asunsa ja saa vedestä noustuaan uuden vaatetuksen, joka on valkoinen ja puhdas. Valkoinen väri ei symboloi kastetun vaan Kristuksen puhtautta.
Erämaavaelluksen aikanahan tapahtui, että israelilaiset kaipasivat takaisin Egyptiin. Näin kävi erityisesti silloin, kun he joutuivat näkemään nälkää. Silloin he halusivat kääntyä ympäri saadakseen ainakin jokapäiväisen ruoan Egyptin lihapadoista, vaikka heidän olisi silloin myös pakko jälleen antautua orjiksi (2 Moos. 16:2-3). Näin nälkä ja hätä voivat ajaa ihmisen myymään vapautensa. Mutta Jumala vastaa lähettämällä taivaasta hienoa, valkoista leipää mannaa – eikä ainoastaan kerran vaan läpi vuosien koko jäljellä olevan matkan. Tämä merkitsee: Kastettu ihminen ei saa mennä Paholaisen luo saadakseen ruokaa. Se tulee Jumalan kädestä. ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme” on hänen päivittäinen rukouksensa. Valkea ehtoollisleipä on Elämän leipä, Jeesuksen ruumis ja veri, joka on tullut alas taivaasta antaakseen maailmalle elämän (Joh. 6:48-58). Entisen maan jättämisellä ja veteen astumisella on kuvattu myös yhteyttä tärkeiden kristillisen elämän osien välillä. Kirkon historiassa Punainen meri ei nimittäin ole symboloinut pelkkää kastevettä. Meren nimeä ajatellen on viitattu myös Jeesukseen vereen. ”Jeesuksen Kristuksen, Hänen Poikansa veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä” (1 Joh. 1:7). Jeesus on kärsinyt kuoleman kaikkien ihmisten syntien edestä. Hän on kuollut kaikkien sijasta. Sitä, joka uskoo Häneen, ei enää rankaista synneistään vaan hän saa anteeksi – Kristuksen tähden.
Kristuksen sovituksesta tullaan osalliseksi kastettaessa. Silloin saa anteeksiantamuksen kaikista synneistään, myös perisynnin aiheuttamasta syyllisyydestä. Kasteen vesi puhdistaa, koska se on Punaisen meren vettä. On kyse Jeesuksen verestä, joka puhdistaa kaikesta synnistä. Punaisen meren poikki vaeltaessaan Israelin lapset eivät tulleet pelkästään vapautetuiksi orjanpalveluksesta Egyptissä. Heidät myös pestiin puhtaiksi tämän palveluksen aiheuttamasta liasta ja häpeästä. He saivat riisuutua vanhoista vaatteista ja pukeutua uusiin. Kastettava saa nytkin käydä läpi samat hengelliset vaiheet. Kaste ei ole pelkkä juhlallinen seremonia tai tunnelmallinen pienen lapsen kanssa vietettävä juhla. Se on sakramentti. Kasteessa lapsi tuodaan Kristuksen. Lapsi puhdistetaan ja hänet viedään uudelle maalle. Hän saa puvun, joka on tarkoituksellisesti liian pitkä, ”jotta olisi kasvunvaraa” – se tarkoittaa, että kaste ei ole ohi ”kun se on ohi”. Sen seuraukset ulottuvat koko elämään, aina iankaikkisuuteen.
Voi tuntua pinnalliselta tarkastella pyhää kastetta ikään kuin pelkkänä vaatekysymyksenä. Asian ymmärtäminen näin olisi tietysti karkea väärinkäsitys. Sen sijaan tulee muistella kaikkia niitä tilanteita, joissa apostolit puhuvat ”Kristukseen pukeutumisesta”, kuolemattomuuteen, uuteen ihmiseen pukeutumisesta, Jumalan koko sotavarustuksesta, pukeutumisesta rakkauteen tai nöyryyteen (esim. Room. 13:12, 14:1; 1 Kor. 15:33; Gal. 3:27; Ef. 4:24, 6:11; Kol. 3:14; 1 Piet. 5:5). Puku kuvaannollisena ilmauksena on siis Raamatun tapa kuvata sitä mitä kasteessa tapahtuu. Yhdistytään Jeesukseen, totuuteen, kuolemattomuuteen, nöyryyteen saadaan asevarustus, jossa kestetään Pahan palavat nuolet. Tässä kamppailussa ei aina menestytä. Se on traagista mutta ei ratkaisevaa jatkoa ajatellen.
Jumala ei ole jättänyt omiaan yksin tässä taistelussa. Valkea puku on suoja sille, jota kiusataan kaatumaan mutalätäköihin tai piikkipensaikkoon. Tietoisuus omasta kasteesta on suoja – sille, jota muistutetaan kasteestaan ja joka muistuttaa siitä itselleen. Siksi on niin tärkeää, että kaste toimitetaan kirkossa koko seurakunnan läsnä ollessa eikä yksityiskasteena. Myös seurakunta tarvitsee muistutusta kasteen todellisuudesta ja sen elämän suuntaa määrittävistä seurauksista. Kastettujen tulee ”vaeltaa valkeudessa” kuten usein sanotaan (vrt. Joh. 11:9, 12:35, 8:12; Room. 6:4, 8:4; 2 Kor. 1:12, 12:18; Ef. 5:8, 15).
Jos käy niin, että he tästä huolimatta antavat itsensä pahuuden käyttöön, Jumala on kuitenkin antanut heille keinon puhdistua jälleen. Jos teen syntiä erämaassa, minua ei siis siirretä takaisin Egyptiin. Pysyn oikealla puolella Punaista merta, mutta kastepukuni täytyy pestä puhtaaksi. Synti jättää jälkensä, se tahraa ihmisen. Sen kanssa ei voi leikkiä ilman rangaistusta. Jos kastaa sormensa musteeseen, ne tulevat mustiksi. Jos astuu likaiseen lätäkköön niin kastuu ja tulee likaiseksi. Kenkää ei tarvitse heittää pois, mutta se pitää puhdistaa.
Tämä merkitsee sitä, että pyydetään omia syntejä anteeksi. Jeesus ei selvästikään lähde siitä, että tämä tapahtuisi vain joitain yksittäisiä kertoja elämän aikana vaan päivittäin. Isä meidän –rukoukseen, jossa pyydetään päivittäistä leipää, kuuluu myös rukous: ”Ja anna meille anteeksi meidän syntimme, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.” Myös se, joka katsoo, mihin astuu, joutuu huomaamaan, että kengät on harjattava päivittäin, jos haluaa olla siisti. Myös se, joka taistelee vakavasti syntiä vastaan tietää, että se on kaikkialla, hän on synnin kietoma. Synti löytyy varsinkin omasta sydämestä. Anteeksipyytämistä tarvitaan siksi päivittäin.
Kaste merkitsee vihkimistä kahteen hyvin tärkeään tapahtumaan ihmisen elämässä: kuolemaan ja ylösnousemukseen. Paavali selittää tätä yhteyttä. Jos siis kaste merkitsee ”pukeutumista Kristukseen”, sitä että tullaan yhdeksi Hänen kanssaan ja Hänen kauttaan vanhurskaiksi Jumalan edessä, niin juuri nämä kaksi päävaihetta Jeesuksen elämässä painavat merkkinsä kastettuun. Jeesuksen kanssa yhdistyminen on siis jotain niin voimakasta, että se tuo mukanaan kuoleman – nimittäin minussa olevalle pahalle – ja ylösnousemuksen – nimittäin Jeesuksen, joka näin tulee elämään minussa. ”Vai ettekö tiedä, että me kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme hänen kuolemaansa kastetut? Niin olemme siis yhdessä hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niin kuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman.” (Room. 6:3-5).
Olla kastettu merkitsee siis, että on vihitty tähän päivittäiseen tehtävään: kuolettamaan paha minussa, antamaan Kristukselle tila itsessäni. Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Kukaan ei voi elää samanaikaisesti kahdessa maassa – Arabiassa ja Egyptissä. Siksi kasteen jälkeen ei tule osoittaa minkäänlaista suvaitsevaisuutta vanhaa ihmistä kohtaan. Häntä tulee kohdella niin voimakkaasti ja vailla kompromisseja, että hänet jopa surmataan. Muutoin on kuin kulkisi kaksissa vaatteissa samanaikaisesti – sekä vanhoissa että uusissa. Kuten apostoli sanoo, ne ovat ”epäsuhtainen pari” (2 Kor. 6:14). Ne eivät yksinkertaisesti sovi yhteen. Mutta siksi myös kristitty saa valmistautua elämänmittaiseen taisteluun vanhaa ihmistä ja kiusauksia vastaan. Joskus se voi tuntua ”velvollisuudelta”. Erityisesti aikana, jolloin kristitty usein elää yksin ei-kristityssä ympäristössä häntä voidaan kiusata antamaan periksi ja kiusaus tuntuu melkein väistämättömältä asialta: ”Ei ole enää järkeä kulkea vastavirtaan, en jaksa, annan periksi.” Tällaisessa tilanteessa on välttämätöntä käsitellä Paholaista kuten Luther, joka heitti mustepullon suoraan häntä päin. Näin vähän faaraolla on sanomista Jumalan lapsille, kun he vihdoinkin ovat päässeet hänen pimeyden valtakunnastaan.
On mielenkiintoista panna merkille, mitä puhuttelusanaa apostolit käyttävät kirjeissään. Yleensä he osoittavat kirjeensä ”pyhille” Galatiassa, Kolossassa, Roomassa jne. Ensin tulee ajatelleeksi, että näiden ihmisten on täytynyt saavuttaa korkea taso hengellisyydessään, mutta sitten lievästi sanoen hämmästyy, kun lukee näille ”pyhille” osoitettuja kirjeitä eteenpäin. Nimetään toinen toistaan pahempia syntejä, ja apostolit neuvovat, kuinka erilaisissa tilanteissa tulee menetellä. Ongelman ratkaisu on se, ettei ”pyhä” merkitse pyhimysmäistä vaan ”erotettua”. Pyhiä ovat siis ne, jotka on erotettu palvelemaan Jumalaa Saatanan sijasta. Kun Jumalan omaisuuskansa vaelsi Punaisen meren halki, se pyhitettiin eli erotettiin siellä ainoastaan palvelemaan Jumalaa. Kasteen vedellä ihminen erotetaan elämään Jumalassa ja torjumaan kiusaukset. Perkele on ainoa, jota kohtaan ihmisen on oltava kova. Hänen edustajansa on ihmisen omassa sydämessä, meissä oleva vanha ihminen, joka puhui israelilaisten napinassa Moosesta vastaan. Tätä meissä olevaa vanhaa, pahaa ihmistä tulee käsitellä niin äärimmäisen lujin ottein, että hänet surmataan – eikä vain kerran vaan päivittäin. Kyseessä on uuvuttava, elämänmittainen taistelu. Elämä on sellaista, ettei Paha valitettavasti jätä Jumalan lapsia rauhaan meren toisella rannalla. Hän seuraa perässä. Hänellä on myös lähettiläänsä, ne hallitsevat jopa kyvyn verhota itsensä niin, että ne näyttävät lampailta vaikka ovat susia. Paholainen osaa jopa taidon ”tekeytyä valon enkeliksi” (2Kor 11:14).
Tässä yhteydessä täytyy korostaa ripin asemaa. Sitä, joka on langennut ei heitetä pois, vaan hän saa pyytää anteeksi ja nousta jälleen. Tätä Jeesus opettaa varsinkin tuhlaajapoikavertauksessa Tämä totuus on syy siihen, että messu alkaa joka kerta synnintunnustuksella. Näin heidät pestään uudelleen puhtaiksi ja he saavat uudelleen ottaa vastaan Elämän leivän ja elämän Sanan Herran huulilta.
Kaste ei ole viimeinen kerta, kun ihminen saa valkeat vaatteet. Konfirmaatioasu on alunperin kastepuku, samoin morsiuspuku. Oikeastaan siis myös sulhasen pitäisi olla pukeutunut valkoisiin. Papin alba ei ole alkuperältään mikään erityisesti papillinen vaatekappale vaan jokaiselle kastetulle kuuluva kristillinen vaate. Stolalla on papillinen merkityksensä mutta ei valkealla paidalla. Miltä kirkossa näyttäisikään, jos koko seurakunta saapuisi messuun valkeissa vaatteissa! Juuri tästä on kyse vertauksessa miehestä, joka kutsuttiin häihin mutta saapui omissa vaatteissaan ja joutui ulosheitetyksi (Matt. 22:1-14). Kuinka kutsun esittänyt kuningas saattoi heittää ulos vieraan vain siksi, ettei tällä ollut riittävän hienoja vaatteita? Selityksenä on Jeesuksen aikainen itämainen tapa, jonka mukaan suuriin juhliin – kuten kuninkaanpojan häihin – saatettiin lähettää kutsun mukana juhlaan tarkoitettu puku. Se, joka saapui ilman tätä pukua osoitti näin ilmeistä halveksuntaa lähetettyä pukua kohtaan ja ajatteli olevansa vähintään yhtä hieno ellei hienompi omissaan. Kasteeseen liitettynä tämä ilmaisee, että hän uskoi voivansa tulla omassa vanhurskaudessaan. Hän ei ymmärtänyt, että ainoa ”puku”, jossa voi lähestyä Jumalaa on Kristuksen vanhurskauden puku. ”Ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani” (Joh. 14:6). Loppujen lopuksi tämä on syy myös siihen, että kuolleet puetaan valkeaan asuun, kun heidät asetetaan arkkuun. Ainoa mitä voi ottaa mukaansa luvattuun maahan on Kristuksen vanhurskauden vaate.
Kun Johannes taivasnäyssään näkee luvuttoman joukon valtaistuimen edessä ja Karitsan, hän kiinnittää erityisesti huomiota siihen, että ”he olivat puettuja pitkiin valkeihin vaatteisiin”. Hän pitää tätä niin merkityksellisenä, että esitetään erityinen kysymys: ”Keitä ovat nämä pitkiin valkeihin vaatteisiin puetut, ja mistä he ovat tulleet?” Vastaus kuuluu: ”Nämä ovat ne, jotka siitä suuresta ahdistuksesta tulevat, ja he ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä” (Ilm.7:9-15). Tämän ihmettelevän kysymyksen Raamatun viimeisessä kirjassa voi ymmärtää. Raamattu on kirja Jumalasta mutta myös ihmisistä, kaikkea muuta kuin virheettömistä. Mistä sitten ovat tulleet nämä lukemattomat valkeat hahmot? Siinä ovat kaikki, jotka ovat pukeutuneet Kristuksen vanhurskauteen ja pesseet pukunsa päivittäin Karitsan veressä – ts. taistelleet päivittäin vanhaa ihmistään vastaan ja pyytäneet päivittäin anteeksi syntejään. Kristus on puhdistanut heidät. Hänen verensä Punainen meri on puhdistanut heidät kaikista synneistä. Siksi he nyt seisovat Jumalan valtaistuimen edessä. He ovat saavuttaneet päämäärän, luvatun maan. Erämaavaelluksen aika on ohi. Kiusausten aika on ohi. Vanha ihminen on lopullisesti surmattu ja uusi on noussut elämään Jumalan edessä ikuisesti.
Käännös: Satu Savolainen
