Roomalaiskatolinen kirkko opettaa tunnetusti kiirastulioppia. Sen mukaan ”ne, jotka kuolevan Jumalan armossa ja ystävinä, mutta eivät ole täydellisesti puhdistuneet, saavat kyllä olla varmoja ikuisesta pelastuksestaan, mutta he joutuvat kuoleman jälkeen läpikäymään puhdistuksen saavuttaakseen sen pyhyyden, joka on välttämätön taivaan iloon pääsemiseksi. Kirkko kutsuu tätä valittujen lopullista puhdistumista purgatoriumiksi (kiirastuleksi). Se on täysin eri asia kuin kadotukseen tuomittujen rangaistus. Kirkko on määritellyt kiirastulta koskevan uskon opin ennen kaikkea Firenzen (1431-1439) ja Trenton kirkolliskokouksissa (1545-1563). Eräisiin raamatunkohtiin (1. Kor. 3:15 ja 1. Piet. 1:7) liittyen kirkon traditio puhuu puhdistavasta tulesta”. Katolisessa katekismuksessa vedotaan myös paavi Gregorius Suureen (540-604), joka sanoo, että ”eräät synnit annetaan anteeksi tässä maailmassa, eräät taas tulevassa” (Katolisen kirkon katekismus 1997, §1030, 1031).
Sanaa ”kiirastuli” (purgatorium) ei löydy Raamatusta vaan se esiintyy ensi kerran vasta vuosien 1160 ja 1180 välillä. Luterilaiset tunnustuskirjat opettavatkin, ettei Raamattu eivätkä apostolit opeta kiirastulta (Augsburgin tunnustuksen puolustus XII, 174, XII, 123). Roomalaiskatolinen kirkko onkin lähes ainoa kirkko, jossa tämä oppi kuuluu kirkon tunnustukseen.
Kiirastulioppi ”nojaa” Katolisen katekismuksen mukaan ”myös käytäntöön rukoilla vainajien puolesta”. Ajateltiin, että esirukouksilla voitaisiin vaikuttaa kuolleiden olotilaan ja helpottaa heidän kärsimyksiään. Tämä oppi puolestaan juontaa juurensa juutalaiseen apokryfiseen 2. Makkabealaiskirjaan (12:46), jossa Juudas Makkabilainen ”toimitti sovitusuhrin kuolleiden puolesta, että he vapautuisivat synnistänsä” (12:46, Katolinen katekismus § 1032). Juutalaisuudessa gehennan ajatellaan olevan määräaikainen, jonka jälkeen sielut pääsevät ikuiseen lepoon.
Ajatus paikasta, jossa kuolleet joutuvat puhdistettaviksi, syntyi lännen kirkossa 1100-luvun lopulla. Lyonin toisessa kirkolliskokouksessa (1247) juuri ajatus kolmannesta kuolemanjälkeisestä paikasta (taivaan ja helvetin lisäksi) oli suurimpia esteitä idän ja lännen kirkkojen yhdistymiselle. Viimeisimmän paavit (mm. Benedictus XVI) ovat todenneet, ettei kiirastuli ole välttämättä paikka vaan olotila.
Roomalaiskatolisessa kirkossa halutaan myös tehdä tarkka ero kiirastulen ja kadotuksen välillä. Kiirastulessa on kyse sovittavasta ja puhdistavasta tulesta, kun taas helvetissä tuli on rankaiseva tekijä (Jacques Le Goff).
Lyonin kirkolliskokouksessa todettiin, että ne, jotka ovat tehneet parannuksen arvoisia hedelmiä, puhdistetaan kuolemanjälkeisessä tulessa. Tässä puhdistamisessa auttavat elävien uskovien uhrit, kuten messut, rukoukset, almut ja muut hyvät teot.
Trenton kirkolliskokouksessa puolestaan julistettiin, että ”jos joku sanoo, että jokaiselle, joka vanhurskauttamisen armon vastaanotettuaan on tehnyt syntiä ja sitä katuu, annetaan hänen syyllisyytensä anteeksi ja hänen iankaikkisen rangaistuksen alaisuutensa pyyhitään pois sillä tavoin, ettei häneen jää mitään ajallisen rangaistuksen alaisuutta, joka rangaistus hänen on suoritettava joko tässä elämässä tai sitten tulevassa elämässä kiirastulessa, ennen kuin hänelle voi avautua pääsy taivaan valtakuntaan: hän olkoon erotettu” (luku 16:30).
Yksinkertaisesti sanottuna siis pelkkä vanhurskautetun ihmisen saama syntien anteeksiantamus ei tämän mukaan riitä taivaaseen pääsemiseen vaan hänen on suoritettava rangaistus myös kiirastulessa. Jos ei tätä hyväksy, ei voi olla roomalaiskatolisen kirkon jäsen.
On olennaista kysyä, tarkoittavatko 1. Kor. 3:15 ja 1. Piet. 1:7 tällaista uskovan ihmisen puhdistamista kuoleman jälkeen.
1. Kor. 3:15: ”… mutta jos jonkun tekemä (rakennus) palaa, joutuu hän vahinkoon; mutta hän itse on pelastuva, kuitenkin ikään kuin tulen läpi”.
Paavali puhuu tässä yhteydessä seurakunnan rakentamisesta sille perustukselle, joka evankeliumin julistamisella on laskettu eli Kristuksen varaan. Kyse ei siis ole ensi sijassa yksilön rakentamisesta vaan seurakunnan rakentamisesta. Jos seurakuntaa rakennetaan vääristä aineksista, ei tuoteta iankaikkista satoa. Sielut eivät pelastu eivätkä vahvistu uskossa ja Jumalan sanassa. Vääränlainen seurakunnan rakentaminen saa tuomionsa viimeisenä päivänä. Vääriä aineksia käyttänyt seurakunnan rakentaja kuitenkin pelastuu itse, mikäli hän elää Kristuksen ja Hänen sovitustyönsä varassa.
Erkki Koskenniemi sanoo, että ”siinä tapauksessa, että Jumalan työntekijä on kuitenkin rakentanut Kristus-kalliolle, vaikka taitamattomastikin, hän itse pelastuu. Kuitenkin hän joutuu kulkemaan ikään kuin tulen läpi, saamatta mitään mukaansa Jumalan valtakuntaan. Tämä kohta ei siis puhu kiirastulesta. Se ei yleensäkään puhu maallikoista, vaan paimenista, sellaisista, joille on uskottu vastuu Jumalan seurakunnasta. Silti tällaisen säpsähdyttävän kuvan tarkasteleminen tekee hyvää kaikille kristityille” (Ensimmäinen Korinttilaiskirje. Raamattu Tutuksi -opas 4, 1988, 57).
Jukka Thurén puolestaan selittää, että ”’Tulen läpi’ merkinnee: tyhjin käsin”. Thurén toteaa hieman ironisesti kiirastuliopista, että ”sen opin kehittelijät toivottavasti pelastuvat tulen läpi, mutta joutuvat häpeämään teoksensa luhistumista” (Korinttilaiskirjeet, Tessalonikalaiskirjeet, Paimenkirjeet 2008, 47-48).
Paavali puhuu nimenomaan rakennuksen, seurakunnan, kohtaamasta tuhosta. Työntekijän on poistuttava sieltä kuin palavasta talosta. Paavali ei kuitenkaan sano mitään ihmisen kokemasta puhdistamisesta ja kärsimyksestä eikä sanaakaan kuolemanjälkeisestä koettelemisesta. Työntekijä pelastuu, vaikka työ tuhoutuu. Tämä korostaa hyvin vahvasti sitä, että ihminen pelastuu yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden, ilman mitään omia ansioita.
Entä toinen raamatunkohta, 1. Piet. 1:7, jonka Katolinen katekismus ottaa kiirastuliopin tueksi? Edellisestä jakeesta alkaen: (6) ”Sentähden te riemuitsette, vaikka te nyt, jos se on tarpeellista, vähän aikaa kärsittekin murhetta moninaisissa kiusauksissa, (7) että teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa havaittaisiin paljoa kallisarvoisemmaksi kuin katoava kulta, joka kuitenkin tulessa koetellaan, ja koituisi kiitokseksi, ylistykseksi ja kunniaksi Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä”.
Pietari puhuu tässä selvästi tämän elämän (”nyt”) aikaisesta uskon koettelemisesta. Kiusausten aiheuttama murhe on kuin kullan puhdistamista. Kristuksen tullessa tämä koetteleminen koituu kuitenkin uskovan ihmisen kohdalla kiitokseksi ja kunniaksi, ei suinkaan kiirastulen uusiksi koettelemuksiksi. Pietari puhuu siis aivan muusta kuin kiirastulesta.
Kiirastulioppi johtuu virheellisestä pelastuskäsityksestä. Roomalaiskatolisessa opissa pelastus on prosessi, joka alkaa kasteesta ja päättyy täydellisen puhdistamisen jälkeen taivaaseen. Luterilaiselle opin ydin on syntisen ihmisen kertakaikkinen vanhurskauttaminen, jossa hän saa jo kaiken tarvittavan taivasta varten. Anteeksisaanut on taivaskelpoinen, hän on käynyt ahtaasta portista taivastielle. Hänet on puhdistettu Karitsan verellä eikä enempää tarvita. ”Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan on jo siirtynyt kuolemasta elämään” (Joh. 5:24). ”Nämä ovat ne, jotka siitä suuresta ahdistuksesta tulevat, ja he ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä” (Ilm. 7:14). Syntien anteeksisaaminen ja armossa eläminen riittää taivaaseen pääsemiseen.
Ero kirkkojen välillä johtuu myös ihmiskäsityksestä. Luterilaisen opin mukaan vanhurskautettu ihminen on samanaikaisesti syntinen ja vanhurskas. Hän pelastuu, koska hänet on julistettu vanhurskaaksi huolimatta siitä, että synti edelleen asuu ja vaikuttaa hänessä. Hänessä asuva synti ei kuitenkaan enää tuota hänelle rangaistusta, koska hän Kristuksessa on täydellisen puhdas ja pyhä. Hän on tullut osalliseksi Kristuksen lahjavanhurskaudesta. Kun uskovan ihmisen ruumis kuolee, hän samalla vapautuu synnin ruumista (Room. 6:6).
Katolisen opin mukaan kastettu ihminen on vanhurskas eikä enää syntinen, mutta hänessä asuu konkupiskenssi (paha himo). Tätä himoa hänen tulee vähentää ja kuolettaa, jotta hänestä tulisi täydellisen pyhä. Tällaisen pyhyyden saavuttavat rakkaudellaan ja hyvillä teoillaan vain harvat pyhät tämän elämän aikana. Muihin jää epäpuhtautta, joka puhdistetaan kiirastulessa kuoleman jälkeen.
Luterilaisissa tunnustuskirjoissa sanotaan: ”He (roomalaiskatoliset) ovat rynnänneet kiirastuleen mukanaan sielunmessut ja yöpalvelukset, kuoleman jälkeen vietettävät seitsemännen, kolmannenkymmenennen päivän ja vuosipäivän messut, edelleen mikkelinpäivän jälkeisen viikon ja kaikkien sielujen päivän messut ja sielusaunat (köyhien kylvettäminen oli hyvä teko, jonka avulla ajateltiin huojennettavan kiirastulessa olevien vaivaa). Näin messuja toimitetaan lähes yksinomaan kuolleiden hyväksi, kun taas ehtoollisen sakramentin Kristus on asettanut ainoastaan eläviä ihmisiä varten”. Trenton kirkolliskokouksen mukaan kiirastulessa olevat ”voivat saada apua erityisesti Jumalalle niin otollisesta alttarin sakramentista” eli ehtoollisesta” (25. istunto).
Tunnustuskirjat jatkaa: ”Kiirastulioppi kaikkine loistavine ja tuottoisine jumalanpalvelusmenoineen on tajuttava pelkäksi Perkeleen petokseksi. Se nimittäin on ristiriidassa myös pääopinkohdan kanssa, sen että sielujen apu on yksin Kristus, eivät ihmisen teot. Sitä paitsi meille ei ole annettu mitään käskyä avunantamisesta kuolleille” (Schmalkaldenin opinkohdat 2.12).
Syntinsä tunnustavalle sanoo Jumala: ”Heidän syntejään ja vääriä tekojaan minä en enää koskaan muista. Missä synnit on annettu anteeksi, siellä ei enää tarvita syntiuhria” (Hepr. 10:17-18). Kristuksessa kuoleva ihminen ei enää joudu kohtaamaan syntejään ja kärsimään niistä kuolemansa jälkeen. Kristus on jo kärsinyt niistä koituvan rangaistuksen ja sovittanut ne täydellisesti.
