Emme pääse kovinkaan pitkälle Raamattua lukiessamme, kun Jumala katkaisee hiljaisuuden sanomalla: ”Tulkoon valkeus”. Sen jälkeen kohtaamme jatkuvasti puhuvan Jumalan. Hän kutsuu Aadamia, ohjaa Nooaa ja antaa lupaukset Abrahamille. Mitä tahansa hän sanookin ja kenelle hyvänsä sanat ovat osoitetut, kaikki osoittaa, että Jumala ei ole jokin mykkä jumaluus, vaan taivaallinen Isä, joka haluaa sanoilla ilmaista itsensä ihmiselle.

Onko Jumala kiittämätön?

Kaikista Jumalan sanomista sanoista puuttuu kuitenkin yksi sana. Se on ’kiitos’. Ei ole kuitenkaan kyse siitä, että Jumala olisi kiittämätön. Sillä mitä jonkun kiittäminen merkitsee? Eikö se olekin sen myöntämistä, että olemme vastaanottaneet jotakin? Emmekö sanokin itsestämme, että ’minulle on annettu’ jotakin. Tämä on jotain, mitä Jumala ei voi sanoa sen vuoksi, että vain Jumala antaa. ”Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on, maanpiiri ja ne, jotka siinä asuvat” (Ps.24:1). Mitä todella voisit antaa hänelle, joka omistaa kaiken? Et mitään! Niinpä Jumala ei ole kiitollinen tai epäkiitollinen, vaan Jumala on Jumala.

 Sana ’kiitos’ onkin tarkoitettu jollekulle muulle, nimittäin Kirkolle ja sen jäsenille, jotka ovat vastaanottajan asemassa. Kun kiitämme, sanomme ”aamen” Isällemme ja tunnustamme, että ”hän on meidät tehnyt, ja hänen me olemme” (Ps.100:3). Jumala luo ja me olemme luotuja. Hän antaa ja me vastaanotamme. Ja maistettuamme ja nähtyämme, että Herra on hyvä, vastaamme: ”Aamen, Kiitos olkoon Jumalan”.

Seurakunnan kiitos Jumalalle

Entä millä erityisellä tavalla Kirkko ja uskovaiset kiittävät Jumalaa jumalanpalveluksessa? Tämän kysymyksen kohdalla vallitsee suuri epäselvyys. Aivan liian usein etenkin tietynlaisista ylistyslauluista saa sellaisen vaikutelman, että Jumalaa kiitetään jatkuvalla imartelulla toistelemalla loputtomasti, miten suuri, peljättävä ja vahva Jumala hän on. Ja kyllä hän kaikkea sitä varmasti onkin. Mutta kun asiaa tarkastellaan historiallisesti ja raamatullisesti, niin voimme kysyä onko Kirkko kiittänyt Jumalaa pääasiassa tai ainoastaan tällä tavalla? 

Vastaus löytyy Israelin kansan jumalanpalveluksesta. Jumalaa kiitettäessä ei häntä hukutettu imarteluihin, vaan tunnustettiin, kuka Jumala on ja mitä Jumala tekee kansalleen. Itse asiassa heprean sana ’kiittää’ (yadha) merkitsee monessa kohdassa ennemminkin tunnustamista kuin kiittämistä. Tällainen tunnustaminen on leimallista Israelin kansan virsikirjassa eli Psalmeissa. 

Hyvä esimerkki on Psalmi 136, joka alkaa psalmeille tyypillisellä jakeella: ”Kiittäkää Herraa, sillä hän on hyvä, sillä hänen armonsa pysyy iankaikkisesti”. Heprean sana ’Herra’ on Jahve, joka tarkoittaa persoonallista Jumalaa. Israelin kansa kiitti totista Jumalaa, joka oli ilmaissut itsensä nimellä Jahve ja jonka pelastavan nimen Jumala laski kansansa ylle siunatessaan sitä pappiensa kautta (2.Moos.6:22-27). Näin kansa aloitti jumalanpalveluksensa kiittämällä Herraa, joka oli tehnyt liiton kansansa kanssa.

 Kiittäminen jatkui kuvailemalla, mitä Herra tekee kansansa puolesta ja millä tavalla hyvyys ilmenee: hän loi taivaat, maan, auringon, kuun ja tähdet (Ps.136:5-9); hän vapautti Israelin Egyptin orjuudesta ja tuhosi kaikki sen viholliset (jakeet 10-20); hän toi heidät pyhälle maalle (jakeet 21-22) ja hän yhä osoittaa hyvyyttään huolehtimalla kansansa tarpeista (jae 25). Jokainen jae ja sen sisältämä tunnustus päättyy sanoihin ”sillä hänen armonsa pysyy iankaikkisesti”. Koska Jahve on hyvä, tekee hän kansalleen hyvää. Koska hänen hyvyytensä ei koskaan lakkaa, osoittaa hän loppumattomasti rakkautta kansaansa kohtaan. Hyvinä ja huonoina päivinä ja jopa nälkäisenä ja vangittuna kansa voi luottaa Jahveen, koska hän on sitä mitä hän on: hyvä ja armahtavainen Isä.

Huomaa siis, tunnustamalla kuka Jumala on ja mitä hän tekee kansallensa, Israel kiitti Jumalaa. Ei siis ole tarpeen toistella: ”Me kiitämme sinua’; me arvostamme sinua’, ’me olemme kiitollisia sinulle’, ’me haluamme vain ylistää sinua’ jne. Kiittämisessä ja ylistämisessä onkin pohjimmiltaan kyse uskontunnustuksen ilmaisemisesta. Israel tunnusti Jumalan taivaan ja maan luojaksi (I uskonkappale), joka vapautti kansan Egyptin orjuudesta (II uskonkappale), ja joka saa kansan tunnustamaan ja uskomaan tämän (III uskonkappale). Tällaisen ”uskontunnustuksen” laulaminen on Herran kiittämistä ja ylistämistä.

Kiitos ja uhri kuuluvat yhteen

Israelin kansa ei kuitenkaan vuodattanut kiitosta vain lauluillaan Jumalalle, sillä jumalanpalvelukseen kuului myös veren vuodattaminen. Itse asiassa laulaminen ja uhraaminen tapahtuivat samanaikaisesti (2. Aik. 7:5-6). Erilaisissa tilanteissa, kun kansa kiitti Jumalaa, uhrattiin härkiä, lampaita ja muita eläimiä. Nykyään eläinten teurastaminen kiitoksen yhteydessä voi tuntua oudolta ajatukselta. Saamme vastauksen mahdollisiin kysymyksiimme kuningas Daavidilta, joka kerättyään temppelin rakennustarpeet rukoili: ”(Vaan) kaikki tulee sinulta ja omasta kädestäsi olemme sen sinulle antaneet” (1.Aik.29:14). Uhrieläimetkin tulivat siis Jumalalta. Sen tunnustamiseksi, että Israelin kansa oli saanut kaiken Jumalalta, se uhrasi joitakin eläimiä takaisin Jumalalle. 

Kiittämisen lisäksi uhrieläinten veren vuodattaminen lahjoitti syntien anteeksiantamuksen ja rauhan. Se viittasi myös tulevaan Messiaaseen ja hänen verensä vuodattamiseen. Kiitosuhrina uhratun yhteysuhriteuraaseen liittyi se erityispiirre, että sitä ei jätetty alttarille, vaan uhraajan tuli syödä sen liha (3.Moos.7:11-15). Se mikä oli uhrattu Jumalalle kiitoksen osoituksena, niin sanottuna shalom-uhrina, saatiin näin Jumalalta takaisin anteeksiantamuksen, rauhan ja siunauksen ateriana. He söivät siis sen, joka oli heidän puolestaan uhrattu – eli heidän lunastusmaksunsa. 

Vastineet uudessa liitossa ovat ihmeelliset. Ehtoollisenvieton alussa ovat sanat: ”Totisesti on kohtuullista, oikein ja autuaallista, että me aina ja joka paikassa kiitämme ja ylistämme sinua, pyhä Herra, iankaikkinen Jumala…” Näin me uhraamme Jumalalle kiitosuhria eli ”niiden huulten hedelmää, jotka hänen nimeänsä ylistävät” (Hebr.13:15) tunnustamalla, kuka hän on ja mitä hän on tehnyt puolestamme. Me uhraamme siis vain sanoja. Vastaukseksi emme kuitenkaan saa pelkkiä sanoja, vaan hänen lihaksi tulleen vanhurskauttavan Sanansa (Joh.1:14), Jumalan Karitsan, joka ottaa pois maailman synnin (Joh.1:29). Hän ruokkii meidät uhrikaritsalla, joka on uhrattu ristinpuussa. Syömme siis hänet, joka on meidän puolestamme uhrattu – eli lunastusmaksumme! Tultuamme näin täytetyksi taivaallisen Isämme antamalla syntien anteeksiantamuksella, rauhalla ja siunauksella voimme laulaa: ”Kiittäkää Herraa, sillä hän on hyvä, sillä hänen armonsa pysyy iankaikkisesti”. 

Kirkko – uuden liiton Israel – kiittää Jumalaa, joka ei ole vain Jumala ja Herra, vaan meidän Jumalamme ja meidän Herramme. Hän kutsuu meitä hellästi uskomaan, että hän on meidän Isämme ja me hänen lapsiaan, jotta me uskossa voisimme aina vastaanottaa hänen lahjansa kiitoksen kanssa.

(Lyhentäen suomentanut Maria Laulumaa)