Jakob D. Preuss. Toinen Martti: Martin Chemnitzin elämä ja teologia. Suomentanut Hannu Lehtola (Alkuperäisteos: Second Martin: The Life and Theology of Martin Chemnitz. Concordia Publishing Company, 1994). Concordia OY: Tallinna, 2022.
Uskonpuhdistaja Martti Luther on suomalaisille tuttu historian hahmo. Lutherin elämästä on ilmestynyt useita kirjoja ja muistan, että hänen elämäänsä käsiteltiin myös peruskoulun oppitunneilla. Uskonpuhdistuksen historia ei kuitenkaan päättynyt Lutheriin. Luterilaisille seurakunnille ja evankeliselle uskonmuodolle monet tärkeät tapahtumat ja historian käänteet tapahtuivat vasta uskonpuhdistajan kuoleman (1546) jälkeen.
Käsillä oleva kirja, Toinen Martti, on paljon muutakin kuin vain yhteen henkilöön keskittyvä elämäkerta. Se tarjoaa lukijalleen oivan ja ytimekkään katsauksen siihen, mitä tapahtui uskonpuhdistuksessa syntyneille seurakunnille ensimmäisten nokkamiesten väistyttyä syrjään. Historiallista taustaa käsitellään varsinkin kirjan ensimmäisessä osassa. Se on hyödyllistä luettavaa kenelle tahansa, jota kiinnostaa paneutua syvemmin uskonpuhdistuksen historiaan ja sellaisiin kysymyksiin, kuten: Miten toisen polven luterilaiset ymmärsivät ja jäsensivät Lutherin ja Melanchthonin perintöä? Millaisia ongelmia ja kiistoja näistä syntyi ja millä tavoin niistä selvittiin? Kuinka käytiin opillista rajanvetoa suhteessa muihin tunnustuskuntiin, esim. kalvinisteihin tai roomalaiskatolisiin? Miten muotoutui Yksimielisyyden ohje, luterilaisen tunnustuksen viimeisin dokumentti?
Historialliseen taustalukuun kuuluu myös pitkähkö osuus Melanchthonista, jolla oli Chemnitzin opettajana syvä vaikutus toiseen Marttiin. Melanchthon on luterilaisuudessa kahtalainen hahmo. Hänen ammattitaitoaan yliopistossa ja panosta erityisesti Augsburgin tunnustuksen laatijana voi pitää aivan korvaamattomana. Toisaalta Melanchthonilla oli osuutensa myös luterilaisuutta myöhemmin raastaneissa riidoissa. Hänellä ei ollut Lutherin kaltaista johtajuutta ja oli paljon taipuvaisempi kompromisseihin etsiessään kirkollista yhteyttä ja poliittisia liittolaisia. Preuss moittii Melanchthonia ennen muuta päättämättömyydestä ja epäselvyydestä muutamissa tärkeissä teologisissa kysymyksissä. Ekumeenisissa ponnisteluissaan hän lipsui ennen muuta ehtoolliseen ja vapaaseen tahtoon liittyvissä kysymyksissä. Melanchthon myös laati muunnellun version Augsburgin tunnustuksesta (nk. Variata 1540) edistääkseen kirkkopoliittisia pyrkimyksiään. Hän opetti Herran Jeesuksen läsnäoloa ehtoollisessa, mutta pidättyi usein puhumasta ruumiin ja veren läsnäolosta. Myöhempiä vapaaseen tahtoon liittyviä kirjoituksia puolestaan voidaan tulkita synergisesti, mikä merkitsee, että pelastuksen ja valinnan asiassa ihmiseen sijoitetaan jokin pieni osuus.
Epäluulot Melanchthonia ja hänen seuraajiaan kohtaan kasvoivat entisestään Schmalkaldenin sodan jälkeen. Luterilaisten hävittyä evankelisilla alueilla yritettiin palauttaa katolista uskoa. Hallitsijansa pyynnöstä Melanchthon ja eräät muut teologit laativat kompromissiehdotuksen. Epäilemättä pyrkimys oli evankelisen uskon ytimen suojeleminen, joka laatijoista vaati myöntymistä ja tiettyjä kompromisseja, mutta monet näkivät Melanchthonin seuraajineen pettureina. Luterilaisten voitettua Smalcaldenin toisen sodan (1552–1555) välitön ulkoinen uhka poistui, mutta sisäinen vahinko oli jo tapahtunut; epäluulon ja eripuran siemen oli kylvetty. Monet näistä teologisista riidoista ja erimielisyyksistä ovat Yksimielisyyden ohjeen, tunnustuskirjojen viimeisen dokumentin, taustalla.
Chemnitz kunnioitti syvästi oppi-isäänsä eikä koskaan hyökännyt Melanchthonia vastaan suoraan. Hän myös opetti pitkään tämän Loci Communes -kirjan pohjalta, teoksen, jota Lutherkin oli ylistänyt. Tosin tietyissä ratkaisevissa kysymyksissä, kuten kahdessa edellä mainitussa, Chemnitz ei seurannut opettajaansa, vaan jatkoi Lutherin ja muuttamattoman Augsburgin tunnustuksen viitoittamalla tiellä.
Jotkut elämäkerrat muistuttavat kutkuttavia hyviä romaaneja jännittävine tapauksineen ja juonen käänteineen. Esimerkkeinä voisi mainita vaikkapa juuri Martti Lutherista kertovat kirjat tai Dietrich Bonhoefferin elämäkerrat. Chemnitzin elämä, ja myös persoona, oli ensimmäistä Marttia paljon säyseämpi.
Martin Chemnitz syntyi perheeseen, jonka nimi Preussin mukaan viittaa alempaan aatelistoon kuuluvaan pommerilaiseen slaaviperheeseen. Perhe oli kuitenkin käytännössä ”liittynyt porvarisluokkaan” eikä ollut järin varakas. Tuohon aikaan lapset nimettiin usein kastepäivän mukaan ja niinpä Chemnitzin kastepäivä lienee 11. marraskuuta, joka on Martin päivä.
Chemnitz aloitti koulutuksensa Wittenbergissä, missä hänellä oli tilaisuus kuulla ensimmäistä Marttia, Lutheria. Pienen keskeytyksen jälkeen Chemnitzille avautui mahdollisuus jatkaa opintojaan Magdeburgissa, missä hän opiskeli latinan lisäksi kreikkaa, runoutta, dialektiikkaa, retoriikkaa ja astronomiaa. Calben ja Frankfurtin kautta Chemnitz päätyi jälleen Wittenbergiin, jossa hän tutustui paremmin Melanchthoniin ja kuuli myös Lutherin viimeisen disputaation, vaikkei omien sanojensa mukaan ”asianmukaisen tarkkaavaisesti” (s. 72).
Edelleen Chemnitzin monivaiheinen opintie jatkui Königsbergissä. Kaupungissa oli vasta perustettu yliopisto ja Chemnitz sai apua ystävältään Sabinukselta. Varat olivat nuorella opiskelijalla tiukassa. Opintojenohjaajan työn ohella Chemnitz keräsi tuloja harjoittamalla astrologiaa, joka oli suosittua tuohon aikaan.
Vuonna 1550 Chemnitz oli päättänyt opiskella tosissaan teologiaa ja aikoi lähteä Königsbergistä. Chemnitziin mieltynyt herttua kuitenkin taivutteli hänet jäämään tarjoten hänelle kohtuupalkkaista työtä kirjastonhoitajana. Työ kirjastonhoitajana osoittautuikin tärkeäksi vaiheeksi Chemnitzin elämässä: Kirjastossaan Chemnitz keräsi teologista pääomaansa lukemalla suuren määrän kirkkoisiä ja muuta teologista kirjallisuutta muistiinpanoja tehden. Itsekin hän toteaa: ”Pidän tätä suurimpana onnena, jonka Jumala soi minulle opiskeluaikanani.” (s. 74).
Kirkollisella urallaan Chemnitz ei poukkoillut yhtä paljon paikkakunnalta toiselle kuin opiskeluaikanaan: Hänet nimettiin Melanchthonin suosituksesta Wittenbergin tiedekuntaan 1554. Kuitenkin jo samana vuonna Chemnitz sai superintendentin apulaisen viran Braunschweigissa ja sai vihkimyksen pappisvirkaan. Braunschweigin kaupungissa Chemnitz pitäisi majaansa koko loppu elämänsä ajan. Kirkollisen ja pastoraalisen työnsä ohessa hän jatkoi luentojaan Melanchthonin Loci Communes -teoksen pohjalta. Näihin luentoihin pohjautuu myös Chemnitzin oma Loci Theologici -teos.
”Vuonna 1561 Chemnitz alkaa nyt nousta esiin, vaikka onkin vielä apulainen” (s. 93), kirjoittaa Preuss. Esiin nouseminen viittaa tietysti Chemnitzin historialliseen ja teologiseen merkitykseen. Mitä nämä sitten olivat? Ensiksi Chemnitz oli etevä ja tuottelias teologi. Hänen merkittävistä teoksistaan voi mainita ainakin Enchiridionin, jonka hän laati pappiskokelaiden ja virassa olevien kuulustelua ja koulutusta varten. Aiemmin mainittiin jo hänen Loci-teoksensa, jossa Chemnitz käsittelee teologian pääkohtia. Hän kirjoitti seikkaperäisen esityksen Kristuksen kahdesta luonnosta, aiheesta, josta oli syntynyt kiista Herran ehtoollisen oikean ymmärtämisen vuoksi. Poleemisista kirjoituksista tunnetuin on varmasti Examamen Concilii Tridentini, eli Trenton kirkolliskokouksen arviointi. Tässä massiivisessa työssään Chemnitz käsittelee perusteellisesti luterilaisen ja katolisen opin kitkakohtia. Näissä kysymyksissä teos on vieläkin hyvin ajankohtainen. Viimeiseksi Chemnitz tunnetaan Yksimielisyyden ohjeen laatijana. Dokumentin sisältöön Chemnitzillä oli osallistuneista teologeista suurin vaikutus.
Kirkollisen elämän puolella Chemnitz kaitsi tietysti oman alueensa laumaa ja järjesti herttuakuntansa kirkollista elämää mm. laatimalla sille kirkkojärjestyksen; Hän puuttui ja otti osaa moniin luterilaisuutta ravistaneisiin kiistoihin ja työskenteli uutterasti luterilaisen yhteyden puolesta, kuitenkin aina niin, ettei uskonpuhdistuksen perinnöstä tingittäisi. Tässä Chemnitz oli oppi-isäänsä Melanchthonia suoraselkäisempi, jolla oli taipumusta suurempiin teologisiin myönnytyksiin poliittisen ja kirkollisen yhteyden saavuttamiseksi.
Preussin kirjan viimeinen kolmas osa käsittelee Chemnitzin teologiaa. Osio on tietysti hyvää luettavaa Chemnitzistä kiinnostuneille, mutta samalla se tarjoaa hyvän tiivistyksen luterilaisesta näkemyksestä käsiteltävissä kysymyksissä. Kirjassaan Preuss nostaa esiin kolme pääteemaa: Raamattu ja teologinen tehtävä, Jumalan pojan persoona ja vanhurskauttaminen. Näissä kysymyksissä kirja tarjoaa melko pienessä tilassa kattavat katsaukset, joissa päästään selvästi pintaa syvemmälle. Esimerkiksi, en ole itse lukenut Chemnitzin teosta Kristuksen kahdesta luonnosta, mutta lukemalla Preussin kirjan (sekä ehkä myös Yksimielisyyden ohjeen 8. kohdan) koin saaneeni jo varsin kattavan käsityksen aihetta koskeneesta kiistasta ja Chemnitzin opetuksesta.
Kantensa perusteella ”Toinen Martti” vaikuttaa elämäkerralta. Kirjaan tarttuvan on hyvä tiedostaa, että elämäkertajakso on kuitenkin varsin lyhyt. Tämän lisäksi kirjaa voisi kuvata historian kirjaksi, mutta kirjassa on myös osioita, jotka kuuluisivat systemaattisen oppikirjan sivuille. Tämä on siis hyvä tietää, mutta ei varsinaisesti moite kirjaa kohtaan.
Preussin kirjaa en sanoisi helppolukuiseksi. Esimerkiksi sivut vilisevät paikkojen, hallintoalueiden, ihmisten ja dokumenttien nimiä, jotka ovat suurimmalle osalle lukijoista enemmän tai vähemmän tuntemattomia. Teologisessa osuudessa Preuss myös lainaa Chemnitziä laajasti, joskus liikaakin, niin, että kokonaisella aukeamalla saattaa olla vain puolitusinaa riviä kirjoittajan omaa tekstiä. Kirjan ote ja tyyli on tiukan akateeminen, mikä näkyy myös kirjallisuusluettelon pituudessa. Tätä teosta ei ole siis kirjoitettu viihdykkeeksi, vaikka teologian harrastaja sen sellaisenakin voi nauttia. Preussin kirja äärellä joutuu siten näkemään hiukan vaivaa, mutta se myös palkitsee. Sitä voi suositella kenelle tahansa luterilaisuudesta ja teologiasta kiinnostuneille, jotka haluavat oppia lisää varhaisen luterilaisuuden historiasta, keskeisistä uskonpuhdistuksen ajan teologisista kysymyksistä ja tietysti ennen muuta Martin Chemnitzistä. Hänelle ovat tämänkin päivän luterilaiset suuressa velassa ja Chemnitzin vastustajatkin myönsivät, että ilman toista Marttia, ensimmäinen ei olisi pysynyt. Siksi on hienoa, että tästä luterilaisuuden merkkihenkilöstä on nyt saatavilla perusteellinen kirja suomeksi. Lopuksi ote Chemnitzin ystävän Johan Gasmerin hautajaispuheesta, jossa tämä luonnehtii ystäväänsä:
Hän oli luonteeltaan ystävällinen ja rauhallinen, luonnostaan miellyttävä ja hyväntahtoinen. Kasvoiltaan hän oli vakava ja tyyni. Koska hänessä ei ollut hiukkaakaan ylimielisyyttä ja kunnianhimoa, kollegojen kesken hän sai aikaan sopua ja myös edisti sitä selvittäessään kiistoja ja käsitellessään kaunisteltuja asioita sekä harhoja, jotka oli tarpeen tutkia ja kumota. (s. 281)
