Sinun sanasi on totuus – Raamattu on erilainen kirja

25.10.2022 • Opetukset / 1 Kirkon usko / a) Raamattu

Miksi Raamattu on erilainen kirja?

Lukuisat ihmiset ovat länsimaisessa kulttuurissa tutustuneet Raamattuun ja yllättävän monet myös lukeneet sitä. Jotkut ihailevat sen kieltä ja etsivät siitä innoitusta esim. kaunokirjalliselle työlle, oopperoihin tai kuvataiteeseen. Eettiseltä kannalta monet arvostavat Raamatun eräitä osia ihanteena. Onpa niitäkin, jotka etsivät Raamatusta mielenrauhaa ja valoa elämän kipeisiin kysymyksiin. Tämän ohella kaikki ovat tietoisia Raamatusta kristinuskon peruskirjana. Tästä Raamatun asemasta alkavat varsinaisesti ihmisten erilaiset käsitykset ja taistelut.

Kun Raamattua luetaan ja käytetään kristillisen uskon lähteenä ja ohjeena, silloin joudutaan pakostakin kysymään, millainen kirja Raamattu on, miten siihen on asennoiduttava ja mikä on sen paikka kristillisessä uskossa. Näitä kysymyksiä selvitellään usein luettelemalla erilaisia raamattukäsityksiä: fundamentalistinen, pelastushistoriallinen, ns. liberaaliteologinen, eksistentialistinen, poliittinen, uskonnonhistoriallinen… Otaksutaan, että näistä käsityksistä jokainen voi sitten valita ‘makunsa mukaisen’.

Kirkon usko ja ihmisten luulot

Raamattu on kiistattomasti kristinuskon ja kirkon syntyvaiheisiin liittyvä kirja. Tämän tosiseikan takia me tänäkin päivänä tunnemme Raamatun sekä Vanhana että Uutena testamenttina. Tästä syystä on asianmukaista ja välttämätöntä kysyä, mikä asema Raamatulla on ollut kirkon alusta saakka. Kumoamaton historiallinen totuus on se, että Raamattua pidettiin pyhien kirjoitusten kokoelmana. Tämä kokoelma koottiin kirkon eri vaiheissa samalla kun jouduttiin käymään rajanvetoa ja hylkäämään kirjoituksia, jotka esiintyivät pyhinä, mutta jotka olivat väärennöksiä. Näin Raamatun kirjat itse osoittivat olevansa sitä, mitä ne sanovatkin olevansa. Raamattu on olemukseltaan erilainen kirja kuin mitkään muut tekstit. Kirkko ei olisi milloinkaan pitänyt Vanhaa testamenttia pyhänä ja jumalallisena, ellei se olisi uskonut, että sen sanassa on puhunut itse Jumala. Se otti koko Vanhan testamentin Jumalan suurten tekojen ja Kristuksessa tapahtuneen täyttymyksen ennakointina sekä profeetallisen julistuksen että esikuvien muodossa. Varhainen kristillinen kirkko ei lukenut siitä jotakin, jota siinä ei olisi jo ollut. Päinvastoin kirkko näki Vanhan testamentin kokoelmana, joka voitaisiin otsikoida: Näin sanoo, lupaa ja toimii Herra! Vastaavan Pyhien kirjoitusten aseman saivat Uuden testamentin evankeliumit ja apostoliset kirjoitukset. Uusi testamentti oli alun alkaen kristilliselle kirkolle Jumalan ilmoitus sen vuoksi, että se oli Vanhan testamentin täyttymys ja Jumalan ainosyntyisen Pojan, Jeesuksen Kristuksen, tuoman pelastuksen kirja, joka jätettiin erityisesti apostoleille julistettavaksi kaikessa maailmassa.

Koska Uuden testamentin jokainen kohta on kirjoitettu Kristuksen julistamiseksi, voidaan ymmärtää, että samoin kuin Jeesus Kristus on Jumala ja ihminen, Raamattu on inhimillinen ja jumalallinen. Se on ihmisten välityksellä kirjoitettu, mutta samalla kokonaan Pyhän Hengen vaikutuksesta syntynyt. “Jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa.” (2.Tim. 3:16) Sanat ‘jokainen kirjoitus’ tarkoittaa asiallisesti samaa kuin koko Raamattu. Varhainen apostolinen kirkko kiteytti opetuksensa Raamatusta tunnustuksessaan: “Me uskomme Pyhään Henkeen, Herraan ja eläväksi tekijään…, joka on puhunut profeettojen kautta.”

“Yksin Raamattu” uskonpuhdistuksen ohjelmajulistus

Uskonpuhdistuksessa edellä kuvattu Raamatun luonne ja asema tuotiin puhtaana uudelleen kirkon ja kaiken julistuksen perustaksi. Uskonpuhdistajien ja keskiajan Rooman kirkon kesken ei ollut kiistaa Raamatun kaikkein olennaisimmasta luonteesta. Molemmat opettivat, että koko Raamattu oli Jumalan sanaa ja Pyhän Hengen sanallisesti antama. Uskonpuhdistus oli kuitenkin välttämätön, koska Rooman kirkolle Raamattu ei ollut ilmoituksena ja uskonlähteenä riittävä vaan sen oheen asetettiin kirkon traditio. Samoin ei Raamattu voinut olla selvä, ainoa normi ja auktoriteetti, koska sen arvovaltaiseksi selittäjäksi nostettiin kirkon opetusvirka ja viime kädessä paavi.

Reformaation teologit, ennen muuta Martti Luther, näkivät kirkon koko uudistuksen kasvavan vahvasta Raamatun opettamisesta. He tahtoivat olla raamattuteologeja eivätkä filosofisia skolastikkoja. Skolastiikka oli kehittynyt keskiaikana mitä hienoimpaan ja terävimpään huippuunsa, mutta kirkolle sillä näytti olevan yhtä vähän merkitystä kuin sellaisella nykyaikaisella raamatunselitysopilla, joka tutkii Raamattua vain tavallisena kirjana. Kristillisen uskon syntymisessä ja elävöitymisessä ei lopultakaan saada apua syventymällä ihmisen sisimpään ja oletettuun uskonkipinään tai uskonnon yhteiskunnalliseen tarpeellisuuteen. Jumalan ilmoitus ihmiselle hänen ulkopuoleltaan tuo lopultakin yksin ja ainoastaan avun kaikkien meidän luonnolliseen tilaamme. Luterilainen opettaja Johannes Gerhard on todennut: “Sillä niin kuin Jumalan sana ei sen kirjoittamisen johdosta ole lakannut olemasta jumalallinen, se ei myöskään ole lakannut olemasta tehokas kääntymyksen ja pelastuksen väline.” Raamattu on todella vaikutusvoimainen. Gerhard luonnehtii sitä seuraavin raamatullisin kuvin: “Pyhä Raamattu on Jumalan istuin, jolta hän puhuu meille; Jumalan koulu, jossa hän opettaa ja kasvattaa meitä; Jumalan sairashuone ja hengellinen lääkeaineiden valmistamo; Jumalan täydellinen sota-asu ja asevarikko ja Jumalan käsi, jolla hän johdattaa meitä uskon ja vanhurskauden polkuja iankaikkista elämää kohti.”

Raamattu jumaluusopin lähteenä

Koska Raamattu on jumalallisen alkuperänsä ja luonteensa takia erilainen kirja, sitä ei voida asianmukaisesti tutkia ja selittää pelkästään inhimillisenä kirjana kirjojen joukossa, ei edes ihmisen uskonnollisten kokemusten todistuskappaleena. Kirkkomme ja kristikunta laajastikin on sairas, avuton ja hampaaton sen vuoksi, että se on hylännyt Raamatun sellaisena kuin se on. Kirkon työhön tulevat eivät saa juuri lainkaan opetusta ratkaisevimmassa kohdassa eli miten Raamattua Jumalan sanana ja voimana on selitettävä seurakunnalle. Vain Raamatun sanassa, jota oikein julistetaan, Kristus itse, Raamatun ydin ja tähti, ajaa sanan vaunuilla keskellemme, on läsnä pyhissä armonvälineissä, antaa pelastuksensa ja tekee sydämemme temppelikseen. Kuinka Raamattu voisi vakuuttaa itse lukijansa ja kuulijansa uskottavuudestaan Jumalan lahjana, jos emme käytä sitä asianmukaisesti? Meistä ei voi koskaan tulla kirkollisia, jos emme ota Raamattua vastaan sen omilla ehdoilla, vaan asetumme Raamatun yläpuolelle sen sanaa valikoimaan. Kuinka paljon Kristukseen kastettuja kulkee keskuudessamme hengellisesti kuolleina tyhjinä temppeleinä sen vuoksi, ettei sanaa pidetä esillä eikä sen seurauksena ole uskoa, Kristusta eikä hänen lahjavanhurskauttaan?

Tämän valossa ymmärrämme, ettei raamattukysymys ole mikään teoreettinen ongelma. On omalaatuista ja nurinkurista, että kirkon alkuperäistä oppia Raamatusta erehtymättömänä Jumalan sanana nimitellään fundamentalismiksi. Samoin luterilainen puhdasoppisuus nähdään kuolleena teoriana ja yhdistetään myöhempien aikojen amerikkalais-reformoituihin lakihenkisiin sanan varsinaisessa mielessä fundamentalistisiin virtauksiin. Ken vaivautuu tutustumaan uskonpuhdistuksen jälkeisiin syvällisiin opetuksiin teologiasta käytännöllisenä tieteenä, joutuu romuttamaan vanhat pinttymät ja ennakkoluulot. Meidän on uudelleen löydettävä tämä aito käsitys teologiasta jumaluusoppina, joka on luonteeltaan käytännöllinen eikä teoreettinen tieteenhaara. Sillä teologian perustava lähtökohta ei ole inhimillisin ja rationaalisin keinoin mitattavissa. Se on ilmoituksessa annettu. Tältä pohjalta teologian harjoituksessa ja Raamatun selittämisessä tarvitaan ja käytetään ymmärrystä ja muita valmiuksia. Teologiaa onkin vanhastaan verrattu lääketieteeseen, joka kyllä tutkii asioita teoreettiseltakin näkökannalta, mutta jonka päämäärä on kuitenkin parantaminen käytännön elämässä. Lääketieteen tavoin teologia ei tähtää pelkkään teoreettiseen pohdiskeluun luentosaleissa ja tutkimuskammioissa vaan on määritelmän mukaisesti Jumalan sanasta rakennettu oppi, jolla ihmiset kasvatetaan tosi uskossa ja hurskaassa elämässä iankaikkiseen elämään.

Aivan samoin kuin siis johdamme Pyhästä Raamatusta kaikki uskonkappaleet, meidän on myös ammennettava oppi Pyhästä Raamatusta yksinomaan Raamatusta itsestään. Meidän on kuunneltava vain ja ainoastaan sitä, mitä se sanoo itsestään.

Me sanomme Raamatusta siten kuin Martti Luther järeästi naulasi opin Pyhästä Ehtoollisesta kaikkea vertauskuvallista ohentamista vastaan: Tämä on! Samoin me voimme vapaasti ja rohkeasti tunnustaa Pyhästä Raamatusta: Niin kuin se on kirjoitettu, niin se paikkansa pitää! Aamen!

Luterilainen opetus Raamatusta on osuvasti tiivistetty teeseissä, jotka ovat peräisin Australian luterilaisten keskusteluista. Näiden teesien yhtenä keskeisenä muotoilijana on ollut tunnettu ja luterilaisille rakas opettaja Hermann Sasse.

Simo Kiviranta ja Juhana Pohjola,
Aamutähti-sarjan toimittajat

TEESEJÄ RAAMATUSTA JA INSPIRAATIOSTA 1

Teesi 1

Vahvistamme järkähtämättömästi uudelleen sen Martti Lutherin ja luterilaisen kirkon raamattuperiaatteen, jonka mukaan “vain Jumalan sana kelpaa uskonkohdan perustaksi, ei mikään muu, ei edes enkeli” ja julistamme luterilaisten Tunnustuskirjojen kanssa: “Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava.”

Siksi hyväksymme Raamatun, s.o. Vanhan ja Uuden testamentin kanoniset kirjat, kaikkien Kirkon opinkohtien ainoaksi lähteeksi ja ylimmäksi tuomariksi, säännöksi ja ohjeeksi; tämä pätee myös Pyhää Raamattua ja inspiraatiota koskeviin opinkohtiin. Täten hylkäämme kaikki yritykset, joita on tehty uskonpuhdistuksen jälkeen tai joita voidaan yhä tehdä, minkä nimisten tahansa muiden opin lähteiden tuomiseksi Kirkkoon Pyhän Raamatun rinnalle.

Teesi 2

Opetamme, että Pyhä Raamattu on Jumalan kirjoitettu sana. Kirjoitettuna sanana Raamattu on erottamattomasti sidoksissa lihaan tulleeseen Sanaan ja puhuttuun sanaan.

“Jumala ei anna Henkeänsä tai armoansa kenellekään muuten kuin edeltävän sanan välityksellä ja myötä.” (Schmalkaldenin opinkohdat, III, 8.)

“Pyhä Henki valaisee ja käännyttää sydämet saarnatun ja kuullun sanan avulla niin, että ihmiset uskovat sen sanan ja suostuvat siihen. …Saarnattu ja kuultu Jumalan sana kuuluu Pyhän Hengen virkaan ja työhön: sillä sanalla hän voimallisesti vaikuttaa sydämessämme, siinä hän itse on läsnä.” (Yksimielisyyden ohje II, 55-56; vrt. XI 17)

Pyhän Raamatun varsinainen ja olennainen sisältö on Jumalan iankaikkinen Poika, Sana, joka tehtiin ihmiseksi Jeesuksen Kristuksen persoonassa. “Hänestä kaikki profeetat todistavat, että jokainen, joka uskoo häneen saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta.” (Ap.t. 10:43; Joh. 1:1,14; 1. Joh. 1:1s.; Ilm. 19:13; Hepr. 1:1 ss.; Joh. 20:20; Luuk. 24:27; 2. Tim. 3:15 ss.).

Aivan saman sisältöinen suullinen sana joko edeltää tai seuraa kirjoitettua sanaa. Joskin siis Jumalan sana kaiken kaikkiaan on laajempi käsite kuin Raamattu, Pyhä Raamattu on rajoittamattomasti Jumalan sana. Kaikki, minkä Raamattu sanoo, on Jumalan sanaa. Toisaalta mitään sellaista ei voi julistaa Jumalan sanana, mitä ei ole opetettu Raamatussa.

Teesi 3

Me uskomme ja tunnustamme, että Pyhä Raamattu ei ainoastaan sisällä Jumalan sanaa, vaan että se on Jumalan sana kokonaisuutena ja kaikissa osissaan. Hylkäämme kaikki yritykset, joiden tarkoituksena on erotella Raamatussa oleva Jumalan sana sellaisesta Raamatun sisällöstä, mikä ei olisi Jumalan sanaa, millä verukkeella tällaista erottelua sitten yritetäänkin. On esimerkiksi vedottu siihen, että Raamattu koostuu monenlaisista kirjoituksista: Vanhasta ja Uudesta testamentista; Laista, Profeetoista ja Pyhistä kirjoituksista; Evankeliumeista ja Apostolien kirjoituksista (joilla tarkoitetaan kaikkia muita Uuden testamentin kirjoja paitsi evankeliumeja). Edelleen Raamatun oman sisällön vastaisesti voidaan käyttää perustavanlaatuista eroa lain ja evankeliumin välillä verukkeena Jumalan sanan turhentamiselle.

Teesi 4

Me tunnustamme, että koko Pyhässä Raamatussa, sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa, niissäkin kohdissa, joissa tämä ei ole välittömästi ilmeistä, Jumala, Isä, Jumalan Pyhän Hengen kautta julistaa Poikaa, Jeesusta Kristusta, Vapahtajana ja Herrana. “Te tutkitte kirjoituksia, sillä teillä on mielestänne niissä iankaikkinen elämä, ja ne juuri todistavat minusta.” (Joh. 5:39, 3:34; 17:6, 14; Matt. 22:44 s.; Hepr. 1:1 ss.; Ap.t. 10:43; Joh. 16:13 s.; 1. Kor. 2:3; 2. Tim. 3:16).

Uskomme Raamattuun on uskoa Kolmiyhteiseen Jumalaan, joka puhuu meille Raamatussa.

Teesi 5

Me opetamme luterilaisen kirkon tunnustuksen kanssa, että Pyhän Raamatun voivat oikein ymmärtää vain ne, jotka uskovat Jeesukseen Kristukseen syntisten Vapahtajana.

Me uskomme, että ainoastaan sola fide-periaate (yksin uskon kautta) johtaa sola scriptura-periaatteen (yksin Raamattu) oikeaan ymmärtämiseen, että vanhurskauttaminen armosta uskon kautta Kristukseen, “kristinopin pääkohta…, on erityisen hyödyllinen koko Pyhän Raamatun selväksi, oikeaksi ymmärtämiseksi ja yksin näyttää tien Kristuksen sanomattoman aarteen luo ja Hänen oikeaan tuntemiseensa ja yksin avaa oven koko Raamattuun.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus, IV)

Teesi 6

Me opetamme Nikaian tunnustuksen mukaisesti – me uskomme Pyhään Henkeen, joka on puhunut profeettojen kautta – ja koko oikean kristillisen Kirkon kanssa, että Pyhä Raamattu on Jumalan, Pyhän Hengen, inspiraatiosta syntynyt (“theopneustos”, “Jumalan henkeyttämä”). “Jokainen kirjoitus (koko Raamattu), joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa.” (2. Tim. 3:16) “Sillä ei koskaan ole mitään profetiaa tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta.” (2. Piet. 1:19 ss.)

Inspiraatio tässä merkityksessä oli se ainutlaatuinen teko, jolla Jumala, Pyhä Henki, antoi oman ilmoituksen sanansa ihmisille, jotka Hän valitsi, suullisesti julistettavaksi tai kirjallisesti muistiin merkittäväksi, niin että tästä heidän puhumastaan tai kirjoittamastaan sanasta on rajoituksetta sanottava, että se on Jumalan oma sana. “Sentähden me myös lakkaamatta kiitämme Jumalaa siitä, että te, kun saitte meiltä kuulemanne sanan, otitte sen vastaan, ette ihmisten sanana, vaan, niin kuin se totisesti on, Jumalan sanana, joka myös vaikuttaa teissä, jotka uskotte.” (1. Tess. 2:13)

Teesi 7

Me opetamme inspiraatiota tässä merkityksessä, eikä tämä koske ainoastaan niitä yksittäisiä sanoja, jotka sisältyvät profeettakirjoihin (2. Piet. 1:19 ss.), apostolisiin teksteihin (1. Kor. 2:13; 1. Tess. 2:13), psalmeihin (Matt. 22:43; Hepr. 3:7) ja Lakiin (Matt. 5:17ss.), vaan “koko Raamattua” (2. Tim. 3:16), siis Raamattua kokonaisuutena (Joh. 5:39; 10:35; 2. Tim. 3:15) ja kaikissa yksittäisissä kohdissa (Joh. 2:22; 7:38; Ap. t. 1:16; 8:32) ja sanoissa (1. Kor. 2:13) niin Vanhassa kuin Uudessa testamentissakin (2. Piet. 3:16).

Teesi 8

Me opetamme Raamatun sanallista ja täydellistä inspiraatiota (2. Tim. 3:16; 2. Piet. 1:21; Room. 3:2; 1. Tess. 2:13; 2. Tess. 2:15; 1. Kor. 2:13; 1. Joh. 1:1-4; Ilm. 2:7, 11, 17; Jer. 1:9), mutta hylkäämme erilaiset teoriat (esim. pelkkä jumalallinen valaisu, mekaaninen sanelu jne.), joita on tarjottu inspiraation “miten”-kysymyksen ratkaisuksi, tai joiden myötä Raamatun sanallista ja täydellistä inspiraatiota jollakin tavoin rajoitetaan tai se kielletään. Raamattu opettaa inspiraation tosiasiaa, mutta vaikenee “miten”-kysymyksestä, siis toimintatavasta tai menetelmästä. Viimemainittua ei ole ilmoitettu, joten se pysyy saavuttamattomana jumalallisena salaisuutena. Me emme voi tietää, miten Jumala, Pyhä Henki, toteutti sen ihmeen, että ihmissanat ovat Hänen sanansa.

Teesi 9

Me tunnustamme, että Pyhä Raamattu ihmisten kirjoittamana Jumalan sanana on samanaikaisesti sekä jumalallinen että inhimillinen. Määritellessämme Raamatun jumalallisen ja inhimillisen puolen välistä suhdetta voisimme käyttää analogioita (samankaltaisia vertailukohtia): Jeesuksen Kristuksen, lihaan tulleen Sanan, jumalallisen ja inhimillisen luonnon välistä suhdetta; jumalallista ja inhimillistä sanaa synninpäästössä; Kristuksen ruumiin ja veren todellista läsnäoloa leivässä ja viinissä, niiden kanssa ja myötä Alttarin Sakramentissa. Mutta rajoitumme siihen, mitä Raamattu selvästi opettaa profeetallisen sanan jumalallisesta ja inhimillisestä luonteesta.

Jumala on kaiken ilmoitetun totuuden perimmäinen ja yksinomainen lähde ja alkuperä. Mutta Hän näki hyväksi antaa Sanansa “pyhien ihmisten” kautta, jotka puhuivat ja kirjoittivat Pyhän Hengen johtamina (2. Piet. 1:21). Niin ollen Jumala itse valitsi tietyt ihmiset, jotka Hän tunsi jo ennen kuin loi heidät (Jer. 1:5; vrt. Jes. 6:8 ss. ja Hes. 2:1 ss.) olemaan Hänen profeettojaan tiettynä aikana ja tietyille ihmisille.

Jumala itse tätä tarkoitusta varten pyhitti (Jer. 1:5; Jes. 6:6 s.) syntisiä ihmisiä ja pani oman sanansa heidän sydämeensä ja suuhunsa (Jes. 6:7; Jer. 1:9; 15:16; Hes. 2:8; 3:2 s.). Se tosiseikka, että Jumala toimi eri tavalla kunkin eri profeetan suhteen, osoittaa, että kyseisen ihmisyksilön persoonallisuutta, luonnetta, ajattelemisen ja puhumisen ominaislaatua ei hävitetty. Jumala itse edelleen antoi käskyn kirjoittaa (2. Moos. 17:14; Jer. 30:2; 36:2; Ilm. 1:11; 14:13) ja inspiroi pyhät kirjoittajat. Mutta he säilyttivät yksilöllisyytensä eivätkä saaneet erivapautta inhimilliseen kirjailijantyöhön liittyvästä vaivasta, menetelmistä ja vastuusta (Luuk. 1:1 ss.; Joh. 21:24; Ap. t. 1:1; Ilm. 1:11; Paavalin kirjeet; Psalmit). Näin ollen Raamatulla on todella inhimillinen puolensa. Siksi me opetamme ja tunnustamme, että Jumala näki hyväksi antaa meille sanansa Raamatun kirjoittajien inhimillisen sanan kaltaisena tai siihen pukeutuneena.

Teesi 10

Koska Pyhä Raamattu on Jumalan sana, se on täydellinen. “Herran laki on täydellinen, se virvoittaa sielun. Herran todistus on vahva, se tekee tyhmästä viisaan.” (Ps. 19:8)

Se on arvovaltainen. “Raamattu ei voi raueta tyhjiin.” (Joh. 10:35)

Se on riittävä. “Vaikka me, tai vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä me olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu.” (Gal. 1:8 s.; Ilm. 22:10)

Se on olemukseltaan selvä (2. Piet. 1:19; Ps. 19:8 s.; Ps. 119:105) jumalallisen totuuden (Joh. 17:7) ilmoitus.

Pyhä Raamattu, ihmisten ihmisiä varten kirjoittamana Jumalan Sanana, esittää tämän totuuden sellaisella tavalla, että ihmiset voivat sen omaksua. Koko Jumalan tosi Kirkon kanssa me tunnustamme Raamatun olevan Jumalan erehtymätön sana. Tätä Pyhän Raamatun erehtymättömyyttä ei voi ihmissilmin havaita eikä ihmisjärjelle todistaa; se on uskonkohta, uskomista sellaiseen, mikä on salattua eikä ilmeistä. Me uskomme, että Raamattu on Jumalan Sana ja siksi erehtymätön. Termi “erehtymättömyys” ei liity erilaisiin lukutapoihin, joita on löydetty olemassa olevista tekstilähteistä kopioijien erehdysten tai tahallisten muutosten takia; se ei myöskään edellytä ehdotonta sanallista tarkkuutta sitaateissa ja rinnakkaiskertomuksissa, jollaiseen ehdottomaan yhdenmukaisuuteen Jumala ei ilmeisesti ole tähdännytkään.

Me uskomme, että pyhät kirjoittajat, joita Jumala käytti, säilyttivät persoonallisuutensa erityispiirteet (kielen ja sanaston, kirjalliset menetelmät, elinolosuhteet, suorasta ilmoituksesta ja profetiasta erillisen tiedon luonnosta ja historiasta). Jumala hyödynsi näitä sellaisella tavalla, että senkin, mitä inhimillinen järki voisi kutsua Pyhässä Raamatussa olevaksi vajavaisuudeksi, on palveltava jumalallista tarkoitusta. Sitä paitsi Pyhä Henki näki hyväksi asettaa erilaisilla lahjoilla varustettuja kirjoittajia kirjoittamaan samasta aiheesta. Sitä, miten sellaisissa tapauksissa on mahdollista, että erilaiset selostukset samasta tapahtumasta tai samasta sanonnasta ovat juuri oikea ja erehtymätön selonteko yhdestä ja samasta tosiasiasta, ei voi eikä tarvitse aina osoittaa järjellisellä yhdenmukaistamisella (harmonisoinnilla). Meidän on uskottava se, kunnes “vajavaisen pitää lakkaaman” ja “täydellinen on tullut” (1. Kor. 13:10). Me hylkäämme modernin uskonnollisen liberalismin yritykset tehdä ihmisestä Jumalan sanan tuomari. Ei mikään niistä luonnollisista rajoituksista, jotka liittyvät ihmismieleen vielä Pyhän Hengen inspiraationkin piirissä, voi vähentää Raamatun auktoriteettia tai Jumalan sanan erehtymättömyyttä. Sillä Pyhä Raamattu on jumalallisen totuuden kirja, joka ylittää kaiken, mitä tämän maailman viisaat ovat kutsuneet totuudeksi (1. Kor. 1:17 ss., 27; Kol. 2:8) ja pystyy siksi tekemään meidät “viisaiksi, niin että pelastumme” (2. Tim.3:15).


  1. Raamattuteesit ovat peräisin Australian luterilaisesta kirkosta: Doctrinal Statements and Theological Opinions of the Lutheran Church of Australia; Theses of Agreement, VII Scripture and Inspiration. Teesit on kääntänyt Petri Kivenheimo.↩︎

Täytyykö kristityn kuulua johonkin seurakuntaan?

Kysymys: Täytyykö kristityn kuulua johonkin seurakuntaan? Jos siinä ei ole aktiivisesti mukana, eikö usko silloin kestä? Eikö Jumalan sanaa voi käydä kuulemassa eri seurakunnissa?

Kysyt ensiksi, täytyykö kristityn kuulua johonkin seurakuntaan? Syvimmiltään on niin, että kaikki kristityt kuuluvat seurakuntaan! He ovat nimittäin uskon ja kasteen kautta tulleet pelastuksesta osallisiksi ja liitetyiksi Kristukseen. Heistä on tullut eläviä jäseniä Kristuksen ruumiissa, joka on seurakunta. Se, jonka Kristus on liittänyt itseensä, kuuluu Hänen ruumiiseensa. Seurakunnattomia kristittyjä on olemassa aivan yhtä paljon kuin on olemassa ruumiittomia irtojäseniä. 

Arvatenkin, et kysymykselläsi tarkoittanut tätä. Sinä tietysti puhuit jostakin näkyvästä paikallisseurakunnasta. Tarvitseeko kristityn kuulua johonkin paikalliseen joukkoon ja osallistua aktiivisesti sen toimintaan, vai riittäisikö kuuluminen Kristukselle? Uskominen omana yksilönä etsien sanaa vähän eri paikoista? Asiaa pohtiessasi voisit miettiä ainakin seuraavia neljää näköalaa.

  1. Uskossa säilyminen – miten pysyä pelastuksen yhteydessä?

Kristityn koko elämä lepää Jeesuksen varassa. Paitsi pelastavan uskon syntyminen, myös uskossa pysyminen loppuun asti, on Jeesuksen työtä. Pyhä Henki toimii siellä, missä Hän on luvannutkin toimia; Sanan ja sakramenttien yhteydessä. Seurakunnan keskellä Jeesus vahvistaa ja varjelee sinussa pelastavan uskon. Hän vahvistaa uskoasi synninpäästön sanalla, evankeliumin kuulemisen ja saarnan kautta ja myös ehtoollisessa. Yksikään meistä ei säily uskossa loppuun asti omassa varassaan. Me tarvitsemme matkalle oppaaksi, voimaksi, viisaudeksi ja ruuaksi Jeesuksen, joka on ”uskomme alkaja ja täyttäjä”. (Hebr. 12:2) Lääke kaikkea epäuskoa ja syntiä vastaan, on meille annettu Jeesuksessa ja Hän tarjoaa hyviä lahjojaan meille seurakuntansa keskellä. Miksi emme siis tulisi? 

Isossa katekismuksessa Luther opettaa ripistä tällaisella tavalla: ”Jos tämä tehtäisiin selväksi ja samalla osoitettaisiin, millainen on se hätä, jonka on määrä saada meidät liikkeelle, silloin ei tarvittaisi tyrkyttämistä eikä pakottamista. Jokaisen saisi liikkeelle hänen omatuntonsa, joka herättäisi hänessä sellaisen pelon, että hän kyllä osaisi iloita aarteestaan ja toimia kurjan kerjäläisen tavoin. Kun joku sellainen kuulee, että jossakin jaetaan suuri määrä rahaa tai vaatteita, häntä ei tarvitse ajaa paikalle kepillä, vaan hän kyllä lähtee käskemättäkin juoksemaan, minkä jaloilla pääsee, ettei hän myöhästyisi jakelusta. Jos sitä vastoin annettaisiin käsky, että kaikkien keräjäisten on juostava tiettyyn paikkaan, mutta ei mainittaisi mitään syytä eikä kerrottaisi, mitä sieltä on saatavana, silloin jokainen menisi vastahakoisena, kuin ainakin näyttämään, kuinka kurja ja köyhä kerjäläinen on, eikä kukaan uskoisi sieltä mitään saavansa. ” (Iso katekismus, kehotus ripittäytyä)

Muuttavat muuttaen: jumalanpalveluksessa käymisessä ei ensi sijaisesti ole kyse vain Jeesuksen käskyn noudattamisesta – (toki siitäkin! Lue vaikka kolmannen käskyn selitys katekismuksesta) – paljon enemmän kyse on siitä, miten ihmeellinen lahja ehtoollinen on. Kristus ei ole sanonut puista, kivistä tai omenoista ”tämä on minun ruumiini”, ainoastaan ehtoollisen lahjasta Hän on niin sanonut. Jeesuksen ruumis ja veri, on koko maailmankaikkeudesta löydettävissä todellisesti läsnäolevina vain yhdessä ainoassa paikassa eli ehtoollispöydässä! Miksi et menisi paikalle? 

  1. Kristittyjen yhteys – sinä tarvitset toisia

Toiseksi Raamattu yksinkertaisesti opettaa, että kristityt tarvitsevat toisiaan. Saman ruumiin jäseniksi kastettuina meidät on tehty toinen toisistamme riippuvaisiksi niin kuin jäsenet ruumiissa ovat riippuvaisia toisistaan. Paavali opettaa Korinttolaiskirjeessä: ”Silmä ei saata sano kädelle: ´En tarvitse sinua´, eikä myöskään pää jaloille: ´En tarvitse teitä´. ” (1.Kor.12:21)

Kristus on antanut sinulle toiset kristityt veljiksi ja sisariksi. On mahdotonta haluta elää Kristuksen yhteydessä, mutta erossa veljistä ja sisaruksista! Et voi valita vain päätä, ottamatta samassa kaupassa käsiä ja jalkoja. Yritys elää uskossa yksin, erossa seurakunnasta, on kuin silmä sanoisi kädelle: ”minä en tarvitse sinua.” Jumalalla on paljon annettavaa sinun elämääsi niiden veljien ja sisarten kautta, jotka Hän on vierellesi tarkoittanut. Seurakuntansa kautta Jeesus haluaa kuunnella sinun murheitasi, lohduttaa surussasi, kannatella kun olet heikko ja kutsua takaisin, kun olet lankeamassa. Joskus Hän saattaa kutsua sinut kotiinsa tai tuoda ovellesi vastaleivotun pullapitkon päivääsi ilahduttamaan. Tämän kaiken Hän tekee käyttäen toisia kristittyjä suunaan, käsinään ja jalkoinaan. Uuden testamentin monet vertauskuvat kristityistä edellyttävät joukon, joka elää toistensa yhteydessä. Vai mitä itse ajattelet, millainen on lammas vailla laumaa, oksa irrallaan rungosta (ja toisista oksista), kivi vailla rakennusta tai käsi revittynä ruumiista?

  1. Paikkasi ja tehtäväsi – sinua tarvitaan!

Kysyt kysymyksessäsi sitäkin, voisiko ”Jumalan sanaa käydä kuulemassa eri seurakunnissa?” Käsitykseni mukaan aika monet kristityt Suomessa toimivatkin näin. Kiertelevät paikasta toiseen kuuntelemassa mielestään hyvää opetusta, katsastaen erilaisia hengellisiä yhteisöjä ja kokien uskovien yhteyttä eri seurakunnissa. Eikä se varsinaisesti kiellettyäkään ole käydä joskus katsomassa toisen liikkeen tilaisuudessa. (Ehtoollispöytään ei pidä mennä yli tunnustusrajojen, mutta se on toinen kysymys.) Jos itse tietää paikkansa ja yhteytensä, voi silloin käydä joskus kuuntelemassa opetusta toisenkin liikkeen piirissä. 

Erästä asiaa kehottaisin sinua kuitenkin pohtimaan. Nimittäin seurakuntayhteyden kysymystä ei tule arvioida ainoastaan itsekkäästi yksilön näkökulmasta kysyen: mitä minä tästä saan? Seurakuntayhteyttä arvioidessa tulisi samalla miettiä sitäkin, mitä minä voisin tehdä toisten hyväksi?  Raamatun mukaan on nimittäin niin, että Jumala on sinullekin antanut paljon lahjoja, ominaisuuksia ja kykyjä, joilla Hän tahtoisi rakentaa seurakuntaansa. 

Paavali kirjoittaa: ”Jos korva sanoisi: ´Koska en ole silmä, en kuulu ruumiiseen´, niin ei se silti olisi ruumiiseen kuulumaton.” (1.Kor. 12:15) Jokaisella kristityllä on paikkansa ja Jumalan tarkoittama tehtävänsä osana hänen seurakuntaansa. Toisin sanoen, jos sinä jäät pois seurakuntasi yhteydestä, kukaan toinen ei voi korvata sinua vaan kohdallesi jää sinun kokoisesi ja näköisesi tyhjä paikka. Jumala haluaa käyttää sinua seurakuntansa rakennustyössä, mutta se edellyttää sinulta suostumista paikallesi ja sitoutumista tehtäviisi. Analogiaa voi etsiä tavallisesta perhe-elämästä: avioliiton lähtökohtana on sitoutuminen toiseen ihmiseen ja yhteiseen kutsumukseen puolisoina. Ilman sitoutumista omalle paikalleen, ei voi olla Jumalan tarkoittamaa onnellista avioliittoa.

  1. Paimen pitää huolta laumastaan

Neljäs näköala on, että Jumala on antanut paimenviran sinulle suojaksi ja turvaksi. Apostoli Paavali kirjoittaa omasta paimenuudestaan: ”Kuka on heikko, etten minäkin olisi heikko? Kuka lankeaa, ettei se minua polttaisi?” (2.Kor.11:29) Paavalilla oli oikea paimenen mieli, hän tunsi huolta lampaistaan. Tällainen huoli kuuluukin raamatulliseen paimenuuteen. Paimenen tehtävä on lähteä etsimään, kun lammas on vaarassa eksyä.

Ajattele mielessäsi kahta laumaa. Toinen on syksyisellä metsälammella kokoontuva lauma sorsia, joille ohikulkijat heittelevät pussistaan pullia. Toinen lauma on yksinäisen vanhuksen pihapiirin lintulaudalle kokoontuva tiaisparvi. Aurinkoisena ja lämpimänä syysiltana pullasorsan osa on kadehdittava. Kauniin syysruskan värjätessä maiseman, lammelle virtaa ohikulkijoita ja sorsat pyöristyvät silmissä, kun erilaista ruokaa ja ruokkijoita riittää. Mutta entä kun säät kylmenevät, ulkona tuulee ja sataa räntää? Kuka silloin muistaa pullasorsan lammella? 

Tiaisen tilanne on toinen. Se saapuu päivästä toiseen tutulle lintulaudalleen varmasti luottaen, että sama uskollinen vanhus tuo sille auringonkukan siemeniä tänäänkin, joka täytti laudan myös eilen. Pakkasen paukkuessa helmikuussa tiainen yhä tietää, mistä se löytää itselleen sopivan ruoka-annoksen ajallaan.

Kristitty, joka elää uskovana yksin – ilman seurakuntaa – on suojaton. Jos ei ole laumaa, johon kuuluu, kuka silloin osaa lohduttaa, kun on itse murheellinen? Kuka ohjaa oikeaan, kun on vaarassa langeta? Kuka rukoilee puolestasi, kun et itse jaksa? Kuka käy puolustamaan, kun olet heikko?

Näiden neljän ajatuksen kautta haluan toivottaa sinulle Jeesuksen hyvää siunausta ja viisautta pohdintoihisi.

 

Ks. myös: seurakunta, kirkko ja löydä seurakuntaan

Onko Jumala olemassa? 

8.10.2018 • Opetukset / 1 Kirkon usko / b) Jumala

Johdanto:

Onko Jumala olemassa? Se on hyvä ja tärkeä kysymys. Se on myös niin mielenkiintoinen kysymys, että monet viisaat kautta aikojen ovat halunneet sitä pohtia. Aikojen saatossa viisaat, teologit ja filosofit ovat keksineet monia asioita, jotka todistavat Jumalan olemassaolon. Myöhemmin luonnontieteilijät ja muut tutkijat ovat keksineet niitä lisää. On puhuttu siitä, että on oltava syy kaiken olemiselle – kaikki ei ole tullut tyhjästä tai sattumalta. On tarkkailtu maailmaa ja havaittu se järjestäytyneeksi ja tarkoituksenmukaiseksi. Siitä on päätelty, että täytyy olla suunnittelija, luoja tai alullepanija. Kaunis maailma todistaa luojastaan. On pohdittu moraalia, kaikkia ihmisiä läpäisevää eettistä systeemiä. On huomattu, että kaikissa kulttuureissa tietyt asiat, kuten murha, nähdään pahana ja rangaistavana. Siitä on päätelty, että joku on syöttänyt kaikkiin ihmisiin tällaisen perusmoraalin. jne. Samalla tavalla viisaat ovat esittäneet samankaltaisia perusteluita Jumalan olemassaoloa vastaan. 

Tässä tekstissä en keskity kuitenkaan tämänkaltaisiin väittämiin ja todisteisiin. Ne ovat pohtimisen arvoisia ja asiasta kiinnostuneiden kannattaa niitä tutkia. Kuitenkin tuonkaltaiset väittämät ovat riittämättömiä. Miksi? Koska ne ajavat ihmisen korkeintaan hahmottamaan, että on Jumala. Mitä sitten? Siihen nuo tavat kysellä eivät vastaa vielä millään tavalla. Edellä kuvattu ajattelu jättää Jumalan ajatuksen tasolle. Vaikka joku ajatuksissaan tulisi siihen tulokseen, että Jumala on olemassa, ei hän siitä mitään hyötyisi. Kuka tuo Jumala on? Mitä Hän tahtoo? Miten tämä Jumala liittyy minun elämääni? Kaikki käytännön elämän kannalta tärkeät kysymykset jäävät vastaamatta. Jumalan olemassaolo ei tarjoa mitään käytännön sovellusta tai seurausta ihmisen elämään. Siksi tällaisen ajatusleikin jälkeen on oikeastaan turha kysyä, onko Jumala olemassa vai ei. Se kysely ei johda mihinkään ilman muita näkökulmia.

Tässä tekstissä tutkimme toista näkökulmaa: Onko Jumala olemassa – miten Raamattu todistaa asian. Joku voisi sanoa: Raamatussa sanotaan, että Jumala on olemassa. Hyvä. Voimme jättää asian siihen. Tai sitten emme. On totta, että Raamattu ilmoittaa Jumalan olevan olemassa. Kuitenkaan tämä perustelu ei välttämättä riitä sille lähimmäiselle, joka haluaa kanssamme siitä puhua. Se ei välttämättä riitä myöskään hätääntyneelle mielelle, joka asiaa kyselee itsekseen. Tällainen yksinkertainen vastaus ei tee myöskään oikeutta Raamatun omalle kerronnalle. Katsomme asiaa tarkemmin. Mitä Raamatun teksteistä ja niiden kertomuksesta tulisi ajatella?

Tekstit silminnäkijäkertomusten kokoelmana

Roomalainen ja juutalainen historia mainitsee Jeesuksen hyvin ohimennen. Niistä lähteistä tiedetään, että joku Jeesus Galileasta eli ja ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana. Kerrotaan myös, että Hän jätti jälkeensä seuraajia joista levisi itsepäinen uskonnollinen liike. Siis sellainen, joka ei näyttänyt paitsi katoavan, eikä myöskään suostunut sulautumaan juutalaisuuteen, jonka osa sen yleisesti ajateltiin olevan. Maininnat Jeesuksesta eivät ole kovin mittavia. Ne ovat kuitenkin merkittäviä. On nimittäin merkittävää, että Jeesus mainitaan ensimmäisen vuosisadan historiankirjoituksessa. Toki varsin ohimennen, mutta ei Hän mitenkään merkittävä tai erityisen kiinnostava henkilö ollutkaan. Kuitenkin Hänet mainitaan ennen kuin kristillisen kirkon kasvu olisi tehnyt Hänestä mielenkiintoisen itsessään. Juutalainen rakennusmies ja opettaja sai aikaan jotain, mikä teki Hänen nimensä mainitsemisen arvoiseksi. Kuitenkin nämä varhaiset maininnat antavat oman todistuksensa sille, että Jeesus oli todellinen henkilö.

Jos jostakusta henkilöstä tai jostakin tapahtumasta halutaan jälkikäteen tietää jotakin, keneltä kysytään? Rikoksen tai onnettomuuden tapahtuessa kysellään silminnäkijöitä ja todistajia. Jos halutaan kirjoittaa vaikkapa kirja jostakin merkittävästä persoonasta, kysellään perheeltä, työtovereilta ja tuttavilta. Lähestytään siis niitä ihmisiä joilla on jotakin tietoa. Pyritään keräämään heiltä ensikäden tietoa. Uusi Testamentti sisältää juuri tätä aineistoa. Jeesus ei ollut aikansa historiankirjoittajien mielestä niin merkittävä, että Hänestä olisi juurikaan kirjoitettu. Mutta omien seuraajiensa mielestä Hän oli niin merkittävä, että hyvin pian Jeesuksen kuoleman jälkeen alettiin merkitsemään muistiin Hänen elämäänsä: tekoja ja opetuksia. Ja ketkä sitten merkitsivät? Heitä me kutsumme evankelistoiksi. Nuo muistiinmerkitsijät ovat evankeliumikirjoittajat Matteus, Markus, Johannes ja Luukas kaksoisteoksellaan Luukkaan evankeliumi ja Apostolien teot. 

Keitä he ovat ja mistä heidän tietonsa on peräisin? Tekstit itse ilmoittavat Johanneksen ja Matteuksen Apostoleiksi. He olivat siis osa sitä kahdentoista joukkoa, jonka Jeesus evankeliumien mukaan erotti muitten opetuslasten joukosta. Näiden kahdentoista kanssa Jeesus vietti erityisen paljon aikaa, selitti tiettyjä asioita pelkästään heille ja uskoi heille erityisiä tehtäviä. Johannes ja Matteus kuuluivat ns. sisäpiiriin. Heillä oli hyvät ensikäden tiedot Jeesuksen elämästä Hänen julkisen toimintansa ajalta ja kaikista Hänen opetuksistaan. He myös tunsivat kaikki ne ihmiset, joilta saattoivat kysellä puuttuvia palasia, esimerkiksi Jeesuksen äidin. 

Evankelista Markus paljastetaan varhaisen kirkon elämää kuvaavassa Apostolien teoissa Pietarin ja myös Paavalin matkatoveriksi. Markus ei ollut Jeesuksen valitsema apostoli eikä osa alkuperäistä opetuslapsijoukkoa. Kuitenkin Pietarin kautta hänellä oli pääsy sekä moniin Pietarin muistoihin että Pietarin ja Paavalin kautta väylä kaikkien ensimmäisten kristittyjen puheille. Evankelista Luukas taas selittää itse, kuinka hän on kaikkeen kertomaansa päässyt käsiksi: Koska monet ovat ryhtyneet tekemään kertomusta meidän keskuudessamme tosiksi tunnetuista tapahtumista, sen mukaisesti kuin meille ovat kertoneet ne, jotka alusta asti ovat omin silmin ne nähneet ja olleet sanan palvelijoita, niin olen minäkin, tarkkaan tutkittuani alusta alkaen kaikki, päättänyt kirjoittaa ne järjestyksessään sinulle, korkea-arvoinen Teofilus, että oppisit tuntemaan, kuinka varmat ne asiat ovat, jotka sinulle on opetettu. Luukas on tehnyt tutkimusta, haastatellut silminnäkijöitä ja kirjannut ylös. Ja Apostolien tekojen kautta välittyy väistämättä kuva siitä, että hän pääsi sinne missä tapahtui. 

Raamatun neljä evankeliumia ja Apostolien teot ovat siis aikalaisten kertomaa, tutkimaa ja tallettamaa kertomusta henkilöstä, joka heistä oli merkityksellinen. Ne ovat kokoelma Jeesuksen elämää, opetuksia ja tekoja. Sen mitä kirjoittajat eivät olleet itse nähneet, he ovat kyselleet toisilta. Tekstien itseymmärrys ei anna vaikutelmaa mystisistä tarinoista jotka joku halusi keksiä. Ne eivät ole kiillotettuja ihannekertomuksia kertojistaan. Tekstien oma viesti on nimenomaan silminnäkijäkertomusten tallettaminen muita varten. Kertojien omat mokailutkin ovat mukana. Ne eivät myöskään itse anna ymmärtää, että tapahtumia olisi muisteltu pitkän ajan jälkeen sukupolvia ylittäneen perimätiedon pohjalta. Ne ovat ensikäden tietoa, joka on huolellisesti talletettu. Ja siksi evankeliumien kertomuksiin tulee suhtautua tietyllä vakavuudella.

Jeesuksen itseymmärrys

Evankeliumikertomukset ovat siis silminnäkijähavaintojen kertomus Jeesuksen elämästä, opetuksista ja töistä. Kuka tämä Jeesus sitten on? Hänelle on annettu historian aikana monta nimeä ja titteliä. Koko aineistoa ei tämän esityksen puitteissa voida käydä lävitse. Yksi teema läpäisee kaiken: Jeesus on Jumalan poika. Näin Hän siis itse väittää. Ihan vain muutama esimerkki: Kaikki on minun Isäni antanut minun haltuuni, eikä kukaan muu tunne Poikaa kuin Isä, eikä Isää tunne kukaan muu kuin Poika ja se, kenelle Poika tahtoo hänet ilmoittaa. Matt. 11:27/Luuk 10:22…

Jeesus sanoi hänelle: ”Älä minuun koske, sillä en minä ole vielä mennyt ylös Isäni tykö; mutta mene minun veljieni tykö ja sano heille, että minä menen ylös, minun Isäni tykö ja teidän Isänne tykö, ja minun Jumalani tykö ja teidän Jumalanne tykö”. Joh. 20:17…

Minä ja Isä olemme yhtä.” Joh. 10:30… Mutta hän oli vaiti eikä vastannut mitään. Taas ylimmäinen pappi kysyi häneltä ja sanoi hänelle: ”Oletko sinä Kristus, sen Ylistetyn Poika?” Jeesus sanoi: ”Olen; ja te saatte nähdä Ihmisen Pojan istuvan Voiman oikealla puolella ja tulevan taivaan pilvissä”. Niin ylimmäinen pappi repäisi vaatteensa ja sanoi: ”Mitä me enää todistajia tarvitsemme? Mark. 14:61-61

Kymmeniä kertoja evankeliumeissa Jeesus ilmoittaa itsensä Jumalan Pojaksi. Hän ilmoittaa itse olevansa se väylä, jonka kautta tämä Jumala ilmoittaa itsensä. Evankeliumeiden kerronta asettaa Jeesuksen ymmärretyn ja salatun maailman välille, niin että se mikä on salaisuus paljastuu vain Jeesuksen kautta.

Jeesuksen oma ilmoitus siis on, että Hän on Jumalan poika. Juuri tästä asiasta aikalaiset näyttävät usein hänelle suuttuvan ja lopulta tuo jumalanpilkaksi kuviteltu opetus oli myös syy tuomita Jeesus kuolemaan. Jeesus pitää väitteestään kiinni itsepäisesti, eikä taivu kuolemakaan uhan edessä. Olisi vääryyttä tekstejä kohtaan väittää Jeesuksen pyrkineen opettamaan ensisijaisesti mitään muuta, kuin että hän on Jumalan Poika. Rehellinen tekstien tutkija joutuu huomaamaan, että tämä on Jeesuksen keskeinen viesti. Kaikki muut Hänen tekonsa ja opetuksensa jäsentyvät sen kautta, että Hän pitää itseään Jumalan poikana ja väylänä, jonka kautta salattu Jumala paljastaa itsensä. Hän kertoo millainen Jumala on ja mitä tämä Jumala tahtoo.

Ylösnousemus vedenjakajana

Jeesus ilmoitti itsensä Jumalan Pojaksi, mutta sitten Hän kuoli. Hänet tuomittiin kuolemaan juuri tuon väitteen vuoksi. Kuitenkaan kaikki ei loppunut tähän. Evankeliumien kerronnassa paljastuu, että Jeesus tietää kuolevansa. Hän puhuu siitä monta kertaa, eikä Hän yritä välttää sitä. Hän kertoo, että se on jopa välttämätöntä. Hän puhuu myös ylösnousemuksestaan. Ja hän otti tykönsä ne kaksitoista ja sanoi heille: ”Katso, me menemme ylös Jerusalemiin, ja kaikki on täysin toteutuva, mitä profeettain kautta on kirjoitettu Ihmisen Pojasta. Sillä hänet annetaan pakanain käsiin, ja häntä pilkataan ja häväistään ja syljetään; ja ruoskittuaan he tappavat hänet, ja kolmantena päivänä hän nousee ylös.” Luuk. 18:31-33/Matt. 20:17-19/Mark. 10:32-34. Jeesuksella on vahva käsitys omasta ylösnousemuksestaan, ja siitä myös tekstit paljon puhuvat. Silminnäkijät kertovat paitsi Jeesuksen ylösnousemuksesta, mutta myös siihen liittyvistä epäsuorista todisteista

Meille kerrotaan, että Jeesuksen haudalla oli sotilaita vartiossa. Kenellä tahansa ei ollut mahdollisuutta päästä sinne. Suuren neuvoston jäsenillä oli nimenomaan pelko siitä, että opetuslapset varastaisivat Jeesuksen ruumiin ja sen jälkeen vetoaisivat ylösnousemustarinoihin, joita Jeesus oli aiemmin puhunut. Varastivatko opetuslapset Jeesuksen ruumiin? Se vaikuttaa epätodennäköiseltä. Miten nämä yksitoista siihen olisivat pystyneet? He kuvaavat itsensä lukkojen taakse kätkeytyneinä, pelokkaina ja toivonsa menettäneinä.  Olisivatko he päässeet ohi sotilasvartion? Lisäksi he muuttuvat aroista ja pelokkaista pelottomiksi Jeesuksen julistajiksi. Mistä he saavat rohkeutensa? Tuskin siitä, että heillä on Jeesuksen ruumis piilossa jossakin. Mestarin mätänevä ruumis tuskin olisi rohkaissut kovin pitkälle. Varastivatko neuvoston jäsenet Jeesuksen ruumiin? Se olisi ollut heille kyllä eduksi. He  olisivat voineet pitää ruumista piilossa,  siltä varalta että opetuslapset yrittäisivät julistaa ylösnousemusta. Mutta ruumista ei tuoda esiin missään vaiheessa. Heillä ei ole Jeesuksen ruumista.

Entä jos Jeesus ei ollut kuollut ensinkään? Ristin juurella olleet sotilaat havaitsivat Hänet kuolleeksi ja sen jälkeen puhkaisivat keihäällä Hänen kylkensä. Jos joku epäilee asiaa, voi kuvitella hakatun, ruoskitun, naulitun ja keihästetyn Jeesuksen kahdeksi yöksi sinetöityyn luolaan ilman hoitoa.  Pääsiäispäivän iltana Jeesus näyttäytyy opetuslapsilleen haavojensa kanssa mutta ei toipilaana. Paavali puhuu myös sadoista silminnäkijätodistajista. 

Jeesuksen ruumiin puuttuminen ja opetuslasten yllättävä rohkeus antaa tekstin pohjalta olettaa, että Jeesus nousi kuolleista. Sitä tekstit väittävät yhtäpitävästi. Ja ne asettavatkin koko oman luotettavuutensa tuon yhden ratkaisevan seikan varaan. Onko Jeesus noussut kuolleista? Jos Hän ei ole, oli Hän itse valehtelija – ei siis se joka väitti olevansa, ei Jumalan poika eikä salatun Jumalan ilmoittaja ja ihmisten pelastaja. Paavali kirjoittaa myöhemmin, että jos Kristusta ei ole herätetty on toivo turha. Mutta jos Hän on noussut kuolleista, on Hän se, joka Hän kertoi olevansa. Silloin kaikki mitä Hän sanoi oli totta. Koko kristillinen usko nojaa tuon asian päällä. 

Tekstien perusteella Jeesuksen apostolit ja opetuslapset uskoivat Jeesuksen nousseen kuolleista. He julistavat niin julkisesti ja rohkeasti. Heitä tapetaan sen vuoksi ja he ovat valmiita ennemmin kuolemaan kuin vaikenemaan. 

Onko Jumala siis olemassa?

Onko Jumala siis olemassa? Jos Evankeliumeihin ja Apostolien tekoihin suhtaudutaan sellaisina silminnäkijätodistuksina kuin ne itsensä ilmoittavat, vastaus on väistämättä kyllä. Vastaus on tämä silloinkin, jos jätetään huomiotta sellaiset jonkun mielestä kyseenalaiset todisteet kuten ylösnousseen Jeesuksen ruumiilliset ilmestykset. Jos ne jätetään pois laskuista, on tekstien summa ja opetuslasten toiminnan muutos silti selkeä. Tekstien perusteella Jeesus nousi kuolleista, oli se joka sanoi olevansa ja ilmoittaa Jumalan ihmisille.

Ja kun Jeesus on se joka sanoo olevansa, ei Jumala pelkästään ole olemassa. Hänellä on myös tahto. Jeesus ilmoittaa Jumalan joka ei ole vain teoreettinen, vaan joka toimii maailman, ajan ja ihmisten keskellä. Jeesus ilmoittaa Jumalan, joka ilmoittaa itsensä jo Vanhassa Testamentissa. Jeesus ilmoittaa Jumalan ja vahvistaa Vanhan Testamentin kertomusten olevan, ei vain esikuvallisia, vaan totta. Jeesus ilmoittaa Jumalan, josta ihminen on joutunut eroon. Tämä on se Jumala, joka vaatii ihmistä täyttämään lain, siis kymmenen käskyä ja sen selityksen, jonka Jeesus laista antaa. Jeesus ilmoittaa Jumalan, joka ankaralla tuomiolla tulee rankaisemaan jokaista joka ei tuota lakia täydellisesti täytä ajatuksissa, sanoissa ja teoissa. Mutta Jeesus ilmoittaa myös Jumalan, joka tahtoo pelastaa. Jeesus ilmoittaa itsensä pelastuksen välikappaleeksi. Hän myös ilmoittaa ne paikat missä Hän tätä pelastavaa työtään tekee. Kun Jeesus on se joka Hän väittää olevansa, on Hän väistämättä luvannut myös olla läsnä omassa sanassaan, kasteessa, synninpäästön sanassa ja kaikkein selvimmin ehtoollisessa. Nämä kaikki Hän itse asetti ja käski. Jeesus ei vain ilmoita, että Jumala on olemassa, Hän ilmoittaa että seurakunnassa näiden tiettyjen välineiden kautta Jumala on yhteydessä ihmisiin ja tarjoaa rangaistuksen sijasta armoa ja anteeksiantamusta ja iankaikkisen elämän.

Kun Jeesus tekstien ja niiden todistuksen antaneiden silminnäkijöiden mukaan on se joka Hän väittää olevansa – on kristillinen seurakunta suuren lahjan ja toisaalta suuren salaisuuden äärellä. Se on salaisuus, koska silminnäkijöiden todistukset jättävät tuon yhden kysymyksen aina voimaan. Ne todistavat ja kysyvät: uskommeko sen mitä ne väittävät. Tätä salaisuutta Jumalan seurakunta on tuhansien vuosien ajan julistanut maailmalle julkisesti. Se on salaisuus koska sen ymmärtäminen vaatii tiedon lisäksi uskoa siihen, ettei Jeesus valehtele. Kuitenkin silminnäkijät todistavat ja olivat valmiita kuolemaan siinä luottamuksessa, että se mitä teksteissä Jeesus väittää, on totta. Siinä luottamuksessa myös kristillinen seurakunta vaeltaa ja saamme uskoa, että meillä olevat lahjat ovat totta, juuri niin kuin Jeesus niistä sanoo. Siinä on suuri lahja kristityille.

 

(Editoitu luento 13.9.2018. Uskoa? Järkeä? -Teemailtojen sarjassa.)

Ks. myös pelastus ja löydä seurakuntaan

Raamattu

2.11.2016 • Ydinkohdat / R

Raamattu on vanhastaan otsikoitu sanoilla Pyhä Raamattu. Sana ’pyhä’ viittaa Raamatun alkuperään. Se on pyhä kirja, jonka Jumala on meille antanut. Se ei ole kirja kirjojen joukossa, vaan se on ainutlaatuinen, Jumalan ilmoituksen kirja.

Luterilaisuuden eräs tärkeä painotus on se, että Jumala toimii luomassaan maailmassa pääsääntöisesti ihmisten ja asioiden kautta. Niinpä hän ei ole omalla kädellään kirjoittanut Raamatun kirjoja, vaan on tehnyt sen ihmisten kautta. Raamatun kirjat ovat syntyneet eri vuosisadoilla, ne sisältävät erilaisia tekstilajeja, ne on kirjoitettu eri kielillä, niiden kirjoittajina on ollut erilaisia ihmisiä. Ja silti Raamattu on yhtenäinen kokonaisuus.

Raamattu sisältää 66 kirjaa. 39 näistä kuuluu Vanhaan testamenttiin ja 27 Uuteen testamenttiin. Vanha testamentti on kirjoitettu valtaosin heprean kielellä. Pieni osa on kirjoitettu arameaksi. Uuden testamentin alkuperäinen kieli on kreikka. Vanhan testamentin kirjat on kirjoitettu aikavälillä n. 1400–400 eKr. Uuden testamentin kirjat on kirjoitettu aikavälillä n. 40–100 jKr. Vanhimmat käsikirjoituskopiot on kirjoitettu papyrukselle. Se ei materiaalina ole hyvin kulutusta kestävää. Niinpä erityisesti Vanhan testamentin ensimmäiset käsikirjoitukset eivät ole meille säilyneet. Pitkään Vanhan testamentin varhaisin säilynyt käsikirjoitus oli 1000-luvulta jKr. 1940-luvulta lähtien on kuitenkin tehty runsaasti löytöjä, joista merkittävimpänä mainittakoon Israelissa Qumranin luoliin ajan laskumme alkuvuosikymmeninä kätketyt Vanhan testamentin käsikirjoitukset. Jo ennen näitä löytöjä Vanhan testamentin tekstiä pidettiin varsin luotettavana. Qumranin löydöt vahvistivat suuresti tuota luottamusta. Uuden testamentin käsikirjoituksista vanhimmat säilyneet katkelmat sijoittuvat puolestaan hyvin lähelle kirjoittamisajankohtaa. Papyrus numero 52 sisältää pieniä katkelmia Johanneksen evankeliumista 100-luvulta. Uuden testamentin osalta käsikirjoituksia on säilynyt eri puolilla massiivinen määrä ensimmäisiltä vuosisadoilta lähtien. Ne osoittavat hyvin vakuuttavasti, kuinka Uuden testamentin teksti on hyvin säilynyt.

Vanhan testamentin kirjat voidaan ryhmitellä hiukan eri tavoilla. Selvää kuitenkin on, että arvostetuimmassa asemassa Israelin keskuudessa oli viisi Mooseksen kirjaa. Ne kertovat maailman luomisesta, syntiinlankeemuksesta, Jumalan suunnitelmasta pelastaa maailma valitsemansa Israelin kansan välityksellä, Israelin kansan joutumisesta Egyptiin ja vapautumisesta sieltä, jumalanpalveluksen ja pyhäkön perustamisesta, Jumalan asumisesta Israelin keskellä, lain antamisesta, Israelin lankeemuksista ja 40 vuoden erämaavaelluksesta sekä lopulta luvatun maan rajoille saapumisesta. Suurena teemana kirjoissa on jumalanpalvelus, jonka välityksellä Jumala on kohdattavissa kansansa keskellä ja antaa heille lahjansa. Tämän jälkeen seuraavat historialliset kirjat (Joosua–Ester), jotka kertovat luvatun maan valloituksesta, kuninkuuden perustamisesta, temppelin rakentamisesta, profetian alkamisesta sekä lankeemuksista, jotka lopulta johtavat siihen, että Jumala hävittää Jerusalemin temppeleineen ja vie kansansa pakkosiirtoon Babyloniin. Seuraava osio ovat runolliset kirjat (Job–Korkea Veisu), joihin on koottu viisaustekstejä, runoutta, rukouksia ja lauluja. Vanha testamentti päättyy profeetallisiin kirjoihin (Jesaja–Malakia), jotka viittaavat eteenpäin tulevaan messiaaseen, Jumalan valtakunnan aikaan kaikkien maailman kansojen keskuudessa sekä maailmanajan lopun ylösnousemukseen.

Uusi testamentti kertoo kuinka Vanhan testamentin profeetalliseen sanomaan vastauksena Jumala lähetti oman Poikansa Jeesuksen ihmisenä maailmaan. Neljä evankeliumia kuvaavat Jeesuksen elämän vaiheet sekä sovituskuoleman ja uuden elämän alkavan ylösnousemuksen. Apostolien teot kertovat, miten Jeesuksen opetuslapset alkoivat levittää ilosanomaa Jeesuksen valmistamasta pelastuksesta ja perustaa seurakuntia. Tämän jälkeen seuraa 21 kirjettä, jotka on kirjoitettu pääosin opetuskirjeiksi perustettujen seurakuntien jumalanpalveluksessa luettavaksi. Uuden testamentin viimeisenä kirjana on Johanneksen ilmestys, joka ilmestyskirjallisuudelle tyypillisen kuvakielen kautta kertoo maailman tapahtumista, joiden keskellä taivaallisessa jumalanpalveluksessa hallitseva Jeesus pitää kirkostaan huolta. Johanneksen ilmestyksen lopussa kuvataan, kuinka maailmanajan lopulla luodaan uusi taivas ja uusi maa. Raamattu siis alkaa luomisesta ja päättyy kaiken langenneen ja rikkoutuneen uudeksi tekemiseen, uuteen luomakuntaan.

Luterilaisuus nosti kirkossa Raamatun keskeiseen asemaan. Raamatun päähenkilö on Kolmiyhteinen Jumala, joka on meidät luonut ja Pojassaan Jeesuksessa lunastanut sekä jakaa lunastuksen lahjat Pyhän Hengen välineissä (Raamatun sanassa, kasteessa ja ehtoollisessa). Raamattu on Jumalan antama pelastuksen kirja, joka ei vain kerro, miten pelastumme, vaan lahjoittaa pelastuksen ja synnyttää uskon, jolla otamme pelastuksen vastaan. Johanneksen evankeliumissa sanotaan: ”nämä ovat kirjoitetut, että te uskoisitte, että Jeesus on Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä uskon kautta olisi elämä hänen nimessänsä” (Joh. 20:31). Tämän kohdan voisimme hyvällä syyllä kirjoittaa oman Raamattumme alkulehdelle.

Luterilaisuus ei ole nähnyt Raamattua ja kirkon tunnustuksia toisilleen vastakkaisina. Tunnustus kertoo, miten me ymmärrämme Raamattua. Luterilaisen kirkon tunnustuskirjoissa ei ole omaa artiklaa Raamatusta. Tunnustuskirjojen oppi siitä, että Raamattu on Jumalan sana tulee kuitenkin lukuisissa kohdissa epäsuorasti esiin. Esimerkiksi Vähässä Katekismuksessa: ”Mikä sitten on tämä Jumalan sana? Vastaus: Se minkä Herramme Jeesus Kristus lausuu Matteuksen viimeisessä luvussa” – Matt. 28:18–20 (TK 1990, s.309). ”Ja sen tähden me myös lakkaamatta kiitämme Jumalaa siitä, että te, kun saitte meiltä kuulemanne Jumalan sanan, otitte sen vastaan, ette ihmisten sanana, vaan, niin kuin se totisesti on, Jumalan sanana, joka myös vaikuttaa teissä, jotka uskotte” (1. Tess. 2:13).

Kts. lisää artikkeleita Raamatusta

Armonvälineet

27.10.2016 • Ydinkohdat / A

Armonvälineillä tarkoitetaan Jumalan sanaa, kastetta ja ehtoollista (ks. Sana, Kaste, Ehtoollinen, Sakramentit). Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen mukaan Jumala lahjoittaa armonsa ja Pyhän Henkensä armonvälineiden välityksellä (CA V). Jumala käyttää luotuja asioita, joiden välityksellä Hän pelastaa syntisen ja lahjoittaa syntien anteeksiantamuksen.

Jo Vanhassa Testamentissa Jumala toimi ja lahjoitti armonsa ja anteeksiantamuksensa käyttäen välikappaleena luotuja asioita; Oli uhri ja Jumalan sana/lupaus. Jumalan sanan ja lupauksen tähden mm. syntiuhrikin sai voimansa ja merkityksensä. Uhrit saivat aikaan Jumalan anteeksiantamuksen Jumalan sanan ja lupauksen voimasta.

Samasta on kysymys myös uuden liiton armonvälineiden kanssa. Ne saavat voimansa ja merkityksensä sen tähden, että niihin liittyy Jumalan sana ja lupaus. Kaiken yllä on siis Jumalan oma, uutta luova sana.

Usein ihmisten ajattelussa Jumalan Henki ja materia halutaan erottaa toisistaan. Ihmisen on luontaisesti vaikea ymmärtää kuinka Pyhä Henki voisi olla kiinteässä aineessa tai juoksevassa nesteessä. Raamattu kuitenkin opettaa, ettei Jumala tule ihmisen luo suoraan, majesteettisuudessa kirkkaudessaan, sillä sitä ihminen ei kestäisi. Sen tähden Jumala kätkee itsensä ihmiseltä. Kaste, ehtoollinen, evankeliumin julistus (ja omalla tavallaan myös rippi) ovat ne välineet, joilla evankeliumi tuodaan materiaalisessa muodossa materiaalisille olennoille.

Koska ihminen ei kykene luotuisuudessaan ’korottautumaan’ Jumalan puoleen, täytyi Jumalan laskeutua/alentua ihmisen tasolla. Jumalan täytyi toimia tavalla, jossa ihminen voisi hänet kohdata. Siksi Jumala syntyi ihmiseksi. Siksi myös Pyhä Henki toimii aineen kautta. Raamatun mukaan Jumala loi maailman ja materian. Jumalan Poika tuli ihmiseksi, materiaaliseen maailmaan. Nyt myös Pyhä Henki toimii aineellisten ja käsinkosketeltavien elementtien kautta. Näin siis sekä luominen, että lunastus, kuin myös pyhitys kuuluvat yhteen.

Johanneksen evankeliumissa sanotaan Jeesuksesta: ”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala… Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. 1: 1, 14)

Armonvälineet saavat merkityksensä siitä, että Jumalan Sana tuli lihaksi. Jumala omaksui ihmisluonnon neitsyen kohdussa. Jumalan Henki tuli materiaan, Luoja astui luotuun ja Näkymätön tuli näkyväiseksi. Tämä on Jumalan tapa toimia; Hänen voimansa kätkeytyy heikkouteen, Hänen kirkkautensa vähäpätöisyyteen.

Jumala ilmoitti itsensä astuessaan Kristuksessa ihmislihaan. Ihmisellä ei siis ole mitään muuta, suoraa tietoa Jumalasta, eikä muuta pääsyä Jumalan luo, kuin lihaan tulleessa Kristuksessa. Tämän tunnustaessamme tunnustamme samalla, että Jumala tahtoo olla tekemisisissä kanssamme luotujen välineiden kautta, sanansa voimalla. Tämä torjuu myös kaikenlaisen hurmahenkisyyden, joka tahtoo lähestyä Jumalaa ilman välikappaleita.

Jumala on tehnyt pelastuksen valmiiksi. Armonvälineissään hän tahtoo kohdata ihmisen ja lahjoittaa pelastuksensa niin, ettei kukaan jäisi niistä osattomaksi. Juuri pelastuksen tähden Jumala on asettanut armonvälineet, joiden kautta hän armon välittää ja lahjoittaa.
Kun siis ihminen tulee osalliseksi armonvälineistä, hän tulee Jumalan kohtaamaksi.

Tämän armon, jonka Jumala lahjoittaa armonvälineidensä välityksellä ihminen ottaa vastaan uskossa turvautuen. Armonvälineet synnyttävät uskon, joka tarttuu Kristukseen ja omistaa Hänet sanassa ja sakramenteissa.

Armonvälineet synnyttävät pyhien yhteyden. luterilaiset tunnustuskirjat opettavat: ”Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.” (CA VII) Armonvälineiden kautta Pyhä Henki kutsuu ja kokoaa Kristuksen kirkon, kristillisen seurakunnan.

Kts. lisää Armonvälineet

Kaste

25.10.2016 • Ydinkohdat / K

Kaste on pelastuksen väline, jonka Jeesus on itse asettanut: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti” (Matt. 28:19-20).
Kaste on välttämätön ihmisen pelastumiseen: ”Jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan” (Joh 3:5), ”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu” (Mark. 16:16).

Kasteessa ihminen syntyy uudesti (Joh. 3:3-5, Tit. 3:5) ja hänen syntinsä pestään pois ”Nouse, huuda avuksi hänen nimeänsä ja anna kastaa itsesi ja pestä pois syntisi’” (Apt. 22:16, ks. myös Apt. 2:38). Kasteessa ihminen puetaan Kristukseen (Gal 3:27). Kasteessa ihminen kastetaan Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen osallisuuteen ja hänet herätetään elämään uutta pyhää elämää Kristuksessa (Room. 6:3-5, Kol. 2:12). Kaste liittää ihmisen myös Kristuksen ruumiiseen, seurakuntaan (1. Kor. 12:13).

Kasteessa siis henkilökohtaisesti lahjoitetaan ihmiselle se täydellinen anteeksiantamus ja pelastus, jonka Kristus on ansainnut koko ihmiskunnalle hänen täydellisellä elämällään, kärsimisellään, kuolemallaan ja ylösnousemisellaan. Siksi kaste on pelastuksen väline (1. Piet. 3:21, 1. Kor. 6:11, Tit. 3:5-7).
Kaste antaa nämä siunaukset kaikille, jotka uskovat Jumalan pelastavat lupaukset (Mark. 16:16, Kol. 2:12). Kasteen lahja otetaan siis vastaan uskolla, ja toisaalta usko on Jumalan lahja, jonka Pyhä Henki synnyttää juuri armonvälineiden, kuten kasteen kautta. Pyhä Henki lahjoitetaan ihmiselle kasteessa (Apt. 2:38). Kaste ja usko eivät siis kilpaile keskenään, vaan ovat ne Jumalan lahjat, jotka molemmat tarvitaan, jotta ihminen voisi pelastua (Mark. 16:16).
Kaste voidaan toimittaa kaiken ikäisille. Aikuisista kastetaan vain heidät, joita on opetettu Jumalan sanalla, ja joissa sana on synnyttänyt halun saada omakseen kasteen lahjoittama syntien anteeksiantamus, Pyhä Henki ja pelastus (Apt. 2:37-38). Raamattu opettaa Jumalan valtakunnan vastaanottamisen uskossa olevan mahdollista myös lapsille, ja siksi lapsetkin voidaan kastaa (Mark. 10:15. ks. LAPSIKASTE). Koska kastettuja pitää Jeesuksen asetuksen mukaisesti myös opettaa kristillisen uskon tuntemisessa (Mt. 28:20), velvoittaa kaste sekä kastetut tai heidän huoltajansa pitämään huolta siitä, että kastetut kasvavat Jumalan sanan opetuksen ja jumalanpalvelukseen kokoontuvan seurakunnan yhteydessä koko elämänsä ajan, mikäli se heistä riippuu.

Kaste on toimitettava vettä käyttäen (Apt. 8:36). Kasteen vesi on jumalallista vettä, ei tosin sen vuoksi, että siinä käytetty vesi itsessään olisi muuta vettä jalompaa, vaan sen vuoksi, että Jumalan sana ja käsky liittyvät siihen. Vedestä tekee siis kastevettä Jumalan lupaus, joka on yhdistetty veteen (Mt. 28:18-20, Ef. 5:26).
Kasteen muotoa ei Raamatussa ole määrätty. Sana kastaa (kr. baptidsoo) tarkoittaa veden käyttämistä upottamalla, pesemällä, kaatamalla, vihmomalla tai muulla vastaavalla tavalla. Toisin kuin usein kuulee väitettävän, tuo sana ei siis tarkoita ainoastaan upottamista (ks. Luuk. 11:38, Mark. 7:4 ja 1. Kor. 10:2 joissa esiintyy sana baptidsoo ilman että sillä tarkoitetaan veteen upottamista).

Kasteen toimittaa Jumalan salaisuuksien huoneenhaltijaksi asetettu pastori (1. Kor. 4:1), mutta hätätilanteissa, kun pastoria ei ehditä saada paikalle voi kuka tahansa kristitty toimittaa pyhän kasteen.

Koska kaste siirtää ihmisen pimeydestä valkeuteen, on kastettu kutsuttu pois synnin orjuudesta elämään pyhää elämää Kristuksen yhteydessä ja jatkuvassa syntien tunnustamisessa ja anteeksiuskomisessa: ”Me olemme Kristuksen kanssa haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niinkuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman” (Room. 6:4).

Kts. myös: Mitä kaste hyödyttää?
Pääsiäinen: Kristityn kastejuhla

Laki

22.10.2016 • Ydinkohdat / L

Miten Jumala on luonut ihmiset tässä maailmassa elämään? Sen ilmaisee Jumalan asettama laki. Kun Jumala on rakentanut koko maailman, hän on samalla tehnyt järjestyksen, jota noudattaen luomakunta toimii, kuten sen on tarkoitus toimia.

Luomisessa Jumala asetti lakinsa ihmisen sydämeen. Ensimmäiset ihmiset Aadam ja Eeva luonnostaan toimivat Jumalan tahdon mukaisesti. Syntiinlankeemuksessa ihminen kuitenkin irrotti itsensä Jumalan asettamasta luomakunnan järjestyksestä, haluten tehdä uuden järjestyksen. Ihmisen suhteessa Jumalan lakiin tuli kaksi ongelmaa. Ensimmäinen koskee lain ymmärtämistä ja toinen tahtoa tehdä lain mukaan. Laki on edelleenkin kirjoitettuna ihmisten sydämiin, niin että kun puhutaan oikeasta ja väärästä ihmiset pääsääntöisesti luontaisesti ymmärtävät, mikä on oikein ja mikä väärin (vrt. Room. 2:14–15). Kuitenkin tämä ymmärrys on ihmisessä hämärtynyt ja puutteellinen (vrt. Ps. 19:12). Toisekseen tulee ihmisen sisimmän kapinamieli Jumalan järjestystä vastaan. Ihminen tunnistaa kyllä jonkin verran Jumalan tahtoa, mutta ei halua toimia sen mukaan. Ihmisessä asuva synnillinen taipumus kapinoi Jumalan järjestystä vastaan (vrt. Room. 3:10–18).

Koska ihmisen luontainen ymmärrys Jumalan laista, elämän omasta laista oli lankeemuksen myötä hämärtynyt, antoi Jumala Israelin kansalle kirjoitetun lain. Sen tarkoituksena oli tuoda lain mukaan elävälle Israelille Jumalan siunaus. Israelin keskuudesta tämän siunauksen ja lain mukaisen elämän olisi pitänyt levitä kaikkien muiden kansojen keskuuteen. Olihan Aabraham valittu juuri siksi, että hänen kauttaan siunaus tulisi kaikille maailman kansoille (1. Moos. 12:1–3). Israelille annetun lain ytimessä olivat kymmenen käskyä (2. Moos. 20 ja 5. Moos. 5). Ne olivat lahja, joissa Jumala antoi jumalanpalvelusta varten omat kasvonsa (1. käsky), oman pyhän nimensä (2. käsky) ja oman leponsa (3. käsky). Näin jumalanpalvelus saattoi olla armollisen Jumalan eteen tulemista; hänen pyhyytensä vastaanottamista. Loput käskyt osoittivat, että Jumala tahtoi suojella yhteiskunnan ja perheen järjestystä, ihmiselämää, avioliittoa, omaisuutta, sekä mainetta ja kunniaa.

Israel ei kuitenkaan elänyt Jumalan lain mukaan. He eivät saaneet luvattua siunausta, vaan laki tuomitsi heidät. Laista tuli syytöskirjelmä, joka osoitti rikkomukset ja näin vaati oikeudenmukaista tuomiota rikollisille. Erityisesti tuomion alle tuli Jumalan valittu kansa, jolle laki oli annettu. Se ikään kuin kantoi koko maailman rikkomukset ja synnit. Ja tuon kansan korkein edustaja, sen Kuningas, Messias astui kaiken lain rikkomisen kantaen Jumalan oikeudenmukaisen tuomion alle. Paavali kirjoittaa: [Jeesuksen], joka ei synnistä tiennyt, [Jumala] meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi. (2. Kor. 5:21). Jeesus siis tehtiin koko lain rikkomisen ruumiillistumaksi. Hän oli koko maailman synti. Hänessä tuo koko maailman yhteen pisteeseen koottu synti on saanut täydellisen tuomionsa. Niinpä Jeesuksen sijaissovitukseen uskova kristitty julistetaan Jumalan lain edessä vanhurskaaksi eli sekä syyttömäksi että lain täyttäneeksi. Uskovalle luetaan hyväksi Jeesuksen ansio, kuten Jeesukselle on luettu maailman synti.

Jeesus on lain täyttymys. Sillä Kristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo. (Room. 10:4). Tässä Paavali sanoo, että Jeesus on lain päämäärä, tähtäyspiste, maali, täyttymys (kreik. telos). Paavalilla lienee näin puhuessaan mielessään sekä laki käskyinä että laki tarkoittaen tooraa eli viittä Mooseksen kirjaa. Jeesus on tuon Tooran kertomuksen huipennus. Hän on Jumalan Toorassa aloittaman kertomuksen ja siellä olevien lupausten täyttymys. Samalla hän on myös kaikki lain käskyt puolestamme täyttänyt. Mooseksen kirjoissa on muitakin käskyjä kuin kymmenen käskyä. Sieltä löytyvät Vanhan testamentin jumalanpalvelussäädökset ja Israelin kansaa koskeva lainsäädäntö. Jeesus on omalla uhrillaan perustanut uuden liiton jumalanpalveluksen ja niin vanhan liiton jumalanpalvelussäädökset ovat täytetyt. Hän on perustanut uuden omaisuuskansan (vrt. 1. Piet. 2:9) ja niin Israelin kansaa koskeva lainsäädäntö on täytetty.

Luterilaisuudessa on nojattu yllä esitettyyn Raamatun materiaaliin, ja nostettu siitä esiin kolme lain käyttöä. Ensimmäinen lain käyttö on se, kun yhteiskunnassa pyritään toimimaan Jumalan luomisessa asettaman järjestyksen mukaan. Tällöin valtiovalta voi uhata myös rangaistuksilla niitä, jotka vaikkapa uhkaavat ihmishenkeä. Tämä on yhteiskunnallinen lainkäyttö. Toinen lainkäyttö tunnetaan hengellisenä lainkäyttönä. Siinä Jumalan laki osoittaa syntimme, kun vanha ihmisemme ei tahdo rakastaa Jumalaa yli kaiken eikä lähimmäistään kuten itseään. Näin laki osoittaa, että emme itsessämme ole Jumalan edessä kelvollisia. Tarvitsemme evankeliumia, joka julistaa, että Kristus on puolestamme täyttänyt lain ja kärsinyt synnin rangaistuksen. Kolmas lainkäyttö on osoittaa, miten armahdetun kristityn pitäisi elää. Meitä ei ole vapautettu tuomiosta rikkomaan lisää. Meidät on vapautettu elämään Kristuksen muotoista elämää; harjoittelemaan iankaikkista ylösnousemuselämää jo tässä ajassa. Meidät on kutsuttu harjaantumaan kristillisissä hyveissä.

Miten minä pelastun? Mistä tiedän pelastuvani?

21.10.2016 • Opetukset / 1 Kirkon usko / f) Pelastus

Nämä kysymykset ovat kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä tämän elämän aikana. Vanha kristinoppi sanoo: ”Jumalamme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämän kallein asia” On kysymys ikuisesta elämästä. Pääsenkö taivaaseen vai joudunko eroon Jumalasta ikuisesti? Tie taivaaseen vie Jumalan tuomioistuimen kautta. Julistetaanko minut syylliseksi vai julistetaanko minut vanhurskaaksi eli syyttömäksi Jumalan edessä? Miten minä saan vapauttavan tuomion?

Raamattu antaa asiaan hyvin yksinkertaisen vastauksen: ”Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut” (Apt 16:31). Kun Jeesus syntyi ihmiseksi, eli pyhän elämän, kärsi ja kuoli ristillä ja nousi kuolleista sovitti hän koko ihmiskunnan synnit. Yhtään syntiä ei jäänyt sovittamatta, sillä hänen uhrinsa oli riittävä. Koko maailma oli tuomiolla kun hänet tuomittiin. Kun hän huusi ristillä: ”Se on täytetty!”, hän hankki sovituksen kaikkien ihmisten kaikista synneistä ja hän maksoi oman henkensä lunnaiksi kaikista ihmisistä. Pelastus on hänen uhrissaan täysin valmis. Usko vastaanottaa tämän valmiin pelastuksen:
Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi. Joka uskoo häneen, sitä ei tuomita; mutta joka ei usko, se on jo tuomittu, koska hän ei ole uskonut Jumalan ainokaisen Pojan nimeen (Joh 3:16-18).

Usko ei pelasta ketään, vaan Kristus, jonka usko vastaanottaa. Ihmisen oma sydän on ailahteleva, mutta Jumalan sanan Kristus on varma ja luotettava. Ihmisen oma usko on heikko, mutta se vastaanottaa evankeliumin, joka on Jumalan voima (Room 1:16).

Jos ihminen uskoo Jeesukseen, tuomio lausutaan kuin Jeesus itse olisi tuomiolla. Jeesukseen uskovaa ei tuomita omien tekojensa perusteella, vaan Jeesuksen tekojen ja ansioiden perusteella. Usko ottaa vastaan nämä Jeesuksen teot ja ansiot. Tunnustuksemme sanoo: Samaten seurakuntamme opettavat, että ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme. Tämän uskon Jumala lukee edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi (Room. 3 ja 4) (CA,IV).

Se puolestaan joka ei usko Jeesukseen, tuomitaan hänen omien tekojensa mukaan. Yhtään kiveä ei jätetä kääntämättä. Ihminen joutuu tilille kaikesta, mitä on tehnyt tai ei ole tehnyt. Jumalan tuomioistuimen edessä seistään aina tekojen varassa – joko omien tekojen tai Kristuksen tekojen. Ilman uskon kautta lahjaksi saatuja Jeesuksen tekoja ihmisen on lohdutonta olla tuomiolla ”Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla” (Room 3:23).

Jeesus tahtoo, että saamme varmuuden pelastuksestamme, siksi hän asetti kasteen ja ehtoollisen pelastuksen vastaanottamisen paikoiksi. Niissä pelastuksen sana otetaan vastaan.
Kasteessa pelastus itse puettiin päälleni: Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet (Gal 3:27). Uskoni ankkuroituu Kristukseen, joka on päälleni puettu. Minut on liitetty häneen ja hänet on puettu päälleni. Saan uskoa: Olen kastettu, olen pelastettu.

Kristus itse asetti ehtoollisen, että me pääsisimme osalliseksi hänestä. ”Siunauksen malja, jonka me siunaamme, eikö se ole osallisuus Kristuksen vereen? Se leipä, jonka murramme, eikö se ole osallisuus Kristuksen ruumiiseen?” (1.kor 10:16). Kun otan uskoen vastaan Herrani ruumiin ja veren ehtoollispöydässä voin olla varma että söin ja join pelastukseni.
Jos olen epävarma pelastuksestani, niin voin kysyä: Lupaako Raamatun sana, että Kristus kuoli syntieni tähden? Onko minut kastettu? Elänkö ehtoollisyhteydessä? Pelastukseni ankkuroituu armonvälineisiin ja voin olla varma siitä.

Kts. myös: Pyhä Henki, Kristuksen kirkastaja

Isä meidän -rukous

11.10.2016 • Ydinkohdat / I

Jeesus opetti omilleen rukouksen, jota kutsumme alkusanojen mukaan yleensä Isä meidän -rukoukseksi, tai opettajansa mukaan Herran rukoukseksi. Tämä pieni ja yksinkertainen rukous on kulkenut kristikunnan mukana jumalanpalveluselämässä ja kristityn henkilökohtaisessa hartauselämässä alusta alkaen; se olikin yksi niistä keskeisistä salaisuuksista, jotka kasteoppilaille välitettiin suullisesti marttyyrikirkon aikoina, yhtenä keskeisenä osana kasteopetusta eli katekeesia.

Maailma on täynnä rukouskirjoja, jotka ovat täynnään toinen toistaan hienompia rukouksia. Millä tavalla tämä yksi poikkeaa niistä? Eikö ole sitä paitsi tärkeämpää rukoilla palavasti ja sitä, mitä omasta sydämestä nousee, kuin kangistua valmiisiin kaavoihin rukouksessa?  Herran rukous on Herran rukous. Se tulee Jeesukselta itseltään. Luther kirjoittaa Isossa Katekismuksessaan:

Hän panee suuhumme sanat, joista tiedämme, miten ja mitä meidän tulee rukoilla. Niistä me ymmärrämme, että hän on ottanut tarpeemme sydämenasiakseen, eikä meidän koskaan tarvitse epäillä sitä, ovatko tällaiset rukoukset hänelle otollisia ja kuuleeko hän ne varmasti. (Luther, Iso Katekismus, Isä Meidän -rukouksen johdanto)

Isä Meidän -rukouksen erityinen siunaus on siinä, että voimme sanoa: ”Isä, näin sinä itse olet Poikasi kautta meitä opettanut ja käskenyt rukoilemaan. Siksi luotamme, että varmasti rukoilemme sinun pyhän tahtosi mukaan, sinun mielesi mukaisia asioita ja että sinä varmasti kuulet ja vastaat tähän rukoukseemme hyvän tahtosi mukaan.”

Kun Jeesus opettaa tämän rukouksen vuorisaarnassaan, taustana on pakanallisten rukousten sanatulva ja runsas toisto: ”Ja kun rukoilette, niin älkää tyhjiä hokeko niinkuin pakanat, jotka luulevat, että heitä heidän monisanaisuutensa tähden kuullaan.” (Matt 6:7)

Toistavaa hokemista ei tarvita, sillä Taivaallinen Isä, joka on kiinnostunut luomakuntansa elämästä, tietää, mitä tarvitaan: ”Älkää siis olko heidän kaltaisiaan; sillä teidän Isänne kyllä tietää, mitä te tarvitsette, ennenkuin häneltä anottekaan.” (Matt 6:8)

Taivaallinen Isä tietää tarpeemme, mutta rukouksen kautta opettelemme ottamaan hänen rikkaat ja runsaat lahjansa vastaan kiitoksella, hänen kädestään.

Rukouksen rakenne

Herran rukouksessa on seitsemän pyyntöä. Kolme ensimmäistä kääntävät katseemme Jumalaan: Hänen nimensä pyhittämiseen, hänen valtakuntansa tulemiseen ja hänen tahtonsa tapahtumiseen. Neljä jälkimmäistä katselevat ajallista, aineellista elämäämme ja sen tarpeita synnin, kuoleman ja sielunvihollisen puristuksessa.

Kaikki alkaa kuitenkin kahdesta tärkeästä sanasta: ISÄ ja MEIDÄN. Jeesus opettaa meille uuden suhteen Jumalaan: Jumalan Pojan omikseen ottamat voivat lähestyä Jumalaa Isänä – Jeesuksen ja meidän Isänä. Herran rukous on yhteisön rukous, ja sen voi varsinaisessa mielessä rukoilla vain se, joka on kasteen ja uskon kautta liitetty Kristuksen ruumiin jäseneksi.

Mihin sitten rukousta edes tarvitaan, jos Jumala tietää tarpeemme jo ennen kuin niitä edes anomme? Luther selittää Vähässä Katekismuksessa: ”Jumalan nimi on kyllä sinänsä pyhä, mutta me pyydämme tässä rukouksessa, että se pyhitettäisiin meidänkin keskuudessamme. – Jumalan valtakunta tulee kyllä itsestäänkin, ilman rukoustamme, mutta me pyydämme tässä rukouksessa, että se tulisi meidänkin luoksemme. – Jumalan hyvä, armollinen tahto tapahtuu kyllä ilman rukoustammekin, mutta me pyydämme tässä rukouksessa, että se tapahtuisi myös meidän keskuudessamme. – Jumala antaa pyytämättäkin jokapäiväisen leivän kaikille, myös pahoille ihmisille, mutta me pyydämme tässä rukouksessa, että hän auttaisi meitä käsittämään tämän ja vastaanottamaan jokapäiväisen leipämme kiitollisina.

Pyydämme siis, että Jumalan rikkaat lahjat tulisivat kiitoksella ja oikein vastaanotetuiksi ja käytetyiksi omassa elämässämme, perheessämme, seurakunnassamme ja kotiseudullamme. Luther purkaa myös ansiokkaasti, miten tämä kaikki meidän elämässämme tapahtuu: Jumalan nimi tulee pyhitetyksi, kun Jumalan sanaa opetetaan puhtaasti, ja hänen omansa elävät sen mukaan. Hänen valtakuntansa tulee luoksemme, kun Pyhän Hengen synnyttämässä uskossa turvaamme häneen ja elämme hänen ominaan. Hänen tahtonsa tapahtuu, kun Jumala voimallaan murskaa ja estää turmiovaltojen tihutyöt ja vie omansa perille iankaikkiseen elämään.

Herran rukousta on sanottu Jumalan lasten taistelurukoukseksi. Siinä kirkko yhdessä Kristuksen kanssa käy taistelua syntiä, kuolemaa ja perkelettä vastaan. Ja Jumalan armon avulla voittaa nämä vallat!

”Meillä ei siis voi olla täällä maan päällä tärkeämpää tehtävää kuin on päävihollistamme vastaan suunnattu taukoamaton rukous. Ellei näet Jumala meitä varjelisi, emme olisi hetkeäkään turvassa Perkeleen hyökkäyksiltä.” (Luther, Iso Katekismus, viimeinen pyyntö)

Kts. myös: Isä meidän –rukouksen rikkaus
Herran rukouksesta

Reformaatio, uskonpuhdistus

6.10.2016 • Ydinkohdat / R / Ydinkohdat / U

Reformaatio eli uskonpuhdistus lähti liikkeelle Lutherin Raamatun tutkimisesta. Luther oivalsi, että Raamattu ja erityisesti Paavali opettaa, että Jumala vanhurskauttaa syntisen uskon kautta. Näin vanhurskaus ei ole jotakin mitä ihmisen tulee ansaita tai saavuttaa teoillaan, vaan jotain minkä Jumala sanan kautta lahjoittaa syntiselle. Sanan kautta Jumala puhuu ja myös lukee Kristuksen vieraan vanhurskauden meidän hyväksemme (Room. 4). Tämä opetus aiheutti valtavaa vastarintaa ja näin uskonpuhdistuksen taistelu muodostuikin juuri tämän kysymyksen äärelle. Kun Luther ja hänen seuraajansa taistelevat Raamatun puolesta, juuri vanhurskauttamisoppi on se minkä puolesta he ennen kaikkea taistelevat.

Yleinen tilanne ennen reformaatiota Katolisessa kirkossa

Katolinen kirkko oli ennen Lutherin aikaa hyvin sekava monella tapaa. Siinä taisteli monta eri oppisuuntaa ja nämä kaikki yrittivät saavuttaa valta-aseman sekä teologian että käytännön tasolla. Tämä näkyy tunnustuskirjoissa muun muassa siten, että Luther ja muut peräänkuuluttavat yleistä kirkolliskokousta missä asioista voitaisiin keskustella. On tärkeää huomata, että Luther ja muut eivät nähneet itseään perustamassa uutta kirkkoa, vaan painottivat Augsburgin tunnustuksessa, että ”Meidän seurakuntamme opettavat suuren yksimielisyyden vallitessa”. Näin ollen reformaation aikaisten teologien itseymmärrys oli, että he olivat se oikea Katolinen kirkko, joka oli säilynyt aina aikojen alusta asti. Rooman kirkko järjestäytyi siksi Katoliseksi kirkoksi jonka me tunnemme tänään, suurilta osin vasta Lutherin kuoleman jälkeen Trenton kirkolliskokouksen aikana (1545-1563).

Reformaatio ja humanismi

Yksi Reformaation kantava idea oli palata takaisin lähteille. Raamattu nähtiin lähteenä josta virtasi puhdasta oppia. Tämä virta oli vuosien varrella saastunut pahoin lukuisten väärinkäsityksen vuoksi. Näin ollen keskiajalla eläneet luterilaiset teologit lähtivät Raamatusta ja ottivat myös varhaisilta teologeilta mukaan sen, mikä oli raamatullista ja hyvää. Tunnustuskirjoissa tämä näkyy sillä tavalla, että esimerkiksi Philip Melanchthon Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa näkee suurta vaivaa löytääkseen todistuksia kirkkoisiltä (eli teologeilta jotka elivät vuosina 100-1000) erityisesti vanhurskauttamisoppiin liittyen. Reformaatio kulki käsi kädessä humanismin kanssa, joka reformaation tavoin keskittyi löytämään arvokkaita asioita historiasta.

Reformaatio kansanliikkeenä

Lutherin ja muiden löytämä puhdas raamatullinen oppi välitettiin käytännön tasolla koko kansalle. Opin välittämiseksi tarvittiin kieli. Näin ollen Luther itse käänsi Raamatun alkukielistä saksaksi ja samalla loi kirjakielen, jota kansa saattoi lukea ja ymmärtää. Näin ollen Raamattu ei enää ollut oppineen papiston yksityisomaisuutta, vaan siitä tuli kansan kirja. Kun saksan kansa sai kirjakielen, niin reformaattorit saattoivat välittää raamatullista uskoa ja oppia paljon tehokkaammin. Tästä sitten syntyi nopeasti virsikirjoja ja näin laulusta tuli tapa opettaa uskoa ja ylistää Jumalaa. Tähän lisäksi luotiin saksankielinen liturgia ja näin kansa saattoi ymmärtää mitä messussa puhuttiin. Ennen reformaatiota syntyi sanonta, jota käytetään vielä tänäkin päivänä taikatemppuja tehdessä: “hokkus, pokkus, filiokkus”. Tämä on suoraa seurausta siitä, että ihmiset eivät ymmärtäneet mitä kirkossa sanottiin. Kun he sitten kuulivat ehtoollisen asetussanoja latinaksi, niin sanat kuten “hoc” (tämä) ja filius (poika) ymmärrettiin magiaksi, joka muutti viinin vereksi jne…

Näiden muutosten lisäksi on syytä mainita katekismus, johon kuuluvat aamu- ja iltahartaudet. Katekismuksen mukainen hartauselämä, virsikirja ja Raamattu mahdollistivat, että luostarin aamu- ja iltarukoukset olivat nyt koko kristikansan omaisuutta. Usko ei ollut enää vain tietyn oppineen eliitin osa, vaan siitä oli tullut koko Kirkon yhteistä omaisuutta. Kuka tahansa, joka osallistui kirkon menoihin ja hartauselämään saattoi kokea osallisuutta, ymmärtää ja tulla kohdatuksi omalla kielellään.

Luterilainen reformaatio on luonteeltaan konservatiivista

On tärkeä muistaa, että luterilainen reformaatio säilytti useimmat vanhat käytännöt ja korjasi niitä.
Lutherilla ja muilla uskonpuhdistajilla ei ikinä ollut ajatusta, että nyt luodaan jotain uutta, vaan haluttiin palata vanhaan. Tämä näkyy sekä teologiassa, missä ennen kaikkea Lutherin jälkeinen sukupolvi on hyvin tarkka siitä, että he tuntevat kirkon historian ja voivat osoittaa, että luterilaisuus ei ole mikään uutuus. Se näkyy myös käytännön tasolla. Philip Melanchthon kirjoitti Augusburgin valtiopäiville: ”Seurakuntiamme syytetään aiheitta siitä, että ne olisivat poistaneet messun. Messu on säilytetty meidän keskuudessamme ja sitä vietetään suurella kunnioituksella. Miltei kaikki tavanomaiset jumalanpalvelustavat ovat käytössä, paitsi että muutamissa kohdissa latinalaisten laulujen ohella lauletaan saksalaisia, jotka on otettu mukaan kansan opettamiseksi”.

Lue lisää:
Uskonpuhdistus
Augsburgin tunnustus
Vanhurskauttaminen
Laki ja evankeliumi

Gassmann & Hendrix: Fortress: Johdatus luterilaiseen tunnustukseen
Luterilaisen kirkon tunnustuskirjat
Martin Luther: Oswald Bayer. Löytyy teoksesta Lindberg, The Reformation Theologians

Messu, jumalanpalvelus

Ydinkohdat / J / Ydinkohdat / M

Kristillinen seurakunta on alusta asti kokoontunut säännöllisesti yhteen lukemaan, kuulemaan ja oppimaan Jumalan sanaa, kiittämään ja rukoilemaan ja viettämään Herran pyhää ehtoollista. ”Ja he pysyivät apostolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä ja leivän murtamisessa ja rukouksissa (Apt 2:42).” Jumalanpalveluksensa ja rukouksensa rakenteen kristityt perivät juutalaisesta synagogajumalanpalveluksesta, johon Vanhan Testamentin lukukappaleiden ja psalmien rinnalle tulivat hiljalleen apostoliset kirjeet ja Jeesuksen elämästä kertovat evankeliumit. Herran pyhä ehtoollinen löysi oman paikkansa sanaosion jälkeen messun toisena pääosana.

Sanan ”jumalanpalvelus” voi ymmärtää kahdella tavalla. Joko niin, että ihmiset palvelevat Jumalaa, tai niin, että Jumala palvelee ihmisiä, seurakuntaansa. Molemmat näistä merkityksistä ovat kristillisessä jumalanpalveluksessa läsnä, mutta juuri se, että Jumala palvelee seurakuntaansa armonvälineiden (sana ja sakramentit) kautta, on ominaista kristilliselle jumalanpalvelukselle: Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka toin sinut Egyptin maasta; avaa suusi, niin minä sen täytän. (Ps 81:10)

Jumala lähestyy seurakuntaansa sanassaan, kehottaa, ojentaa ja varoittaa; lohduttaa ja rohkaisee. Hän lahjoittaa syntien anteeksiantamuksen, elämän ja autuuden, palvelee omiaan Herran pöydässä ja lopuksi vielä siunaa ja lähettää. Kaikki tämä on mahdollista siksi, että kolmiyhteinen Jumala itse on läsnä: Sana tulee lihaksi ja asuu meidän keskellämme. Seurakunta vastaa tähän armonvälineissään läsnäolevan Jumalan puhutteluun tunnustaen syntinsä, kiittäen ja pyytäen, ylistäen ja palvoen, ja lopuksi lähtien omaan arjen jumalanpalvelukseensa, palvelemaan Herraa ja lähimmäistään ilolla, Kristuksen rauhassa.

Luterilainen jumalanpalvelus noudattaa läntisen kristikunnan liturgista järjestystä. Sitä, mikä oli hyvää, ei tarvinnut heittää pois. Riitti, että evankeliumin vastaiset väärinkäytökset (mm. messu-uhrioppi ja pyhien avuksihuutamiset) poistettiin ja Jumalan sana sai taas kirkkaana kaikua saarnatuolista, rukouksissa ja virsissä.

”Heti aluksi on uudelleen sanottava, ettemme me poista messua, vaan säilytämme sen tunnollisesti ja puolustamme sitä. Meidän keskuudessamme vietetään näet messu joka sunnuntai ja muina juhlapyhinä, ja silloin jaetaan ehtoollinen niille, jotka sitä haluavat, kun heidät ensin on kuulusteltu ja heille on annettu synninpäästö. Edelleen me säilytämme tavanomaiset julkiset jumalanpalvelusmenot, lukukappaleiden ja rukousten järjestyksen, jumalanpalvelusvaatetuksen ja muun sellaisen. (Apol XXIV, 221)”

Sunnuntai kristittyjen jumalanpalveluspäivänä juontaa juurensa Jeesuksen ylösnousemukseen heti sapatin (lauantai) jälkeen ”viikon ensimmäisenä päivänä” (esim. Joh 20:1). Hyvin pian tästä ylösnousemuspäivästä tuli ”Herran päivä” (Ilm 1:10), jolloin seurakunta tuli koolle sanan ja sakramenttien äärelle. Yhteinen jumalanpalvelus viikon aluksi varustaa kristityn alkavaan työviikkoon Jumalan sanalla ja hänen siunauksellaan. Varhaisen kirkon kristityt pitivät Herran päivää paitsi viikon ensimmäisenä, myös kahdeksantena päivänä. Tämä laskutapa näkyy jo Uudessa Testamentissa: ”Ja kahdeksan päivän perästä hänen opetuslapsensa taas olivat huoneessa, ja Tuomas oli heidän kanssansa. Niin Jeesus tuli, ovien ollessa lukittuina, ja seisoi heidän keskellään ja sanoi: ”Rauha teille!” (Joh 20:26)
Kahdeksas päivä oli uuden luomakunnan ensimmäinen päivä. Luomistyö tuli valmiiksi, kun Kristus, koko maailman synnit ristillä sovitettuaan, lepäsi sapatin haudassaan ja nousi kuolleista esikoisena uuden viikon ensimmäisenä päivänä. Tämän uuden, iankaikkisen elämän osallisuutta saamme nauttia joka sunnuntai jumalanpalveluksessa. Siinä uusi luomakunta jo murtautuu kuoleman varjon maahan ja tuo Kristuksen sanassa ja sakramentissa kestävän lohdutuksen ja rohkaisun:

”Yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki ovat kuolleet; ja hän on kuollut kaikkien edestä, että ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut. Siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut (2. Kor. 5:14-15, 17).”

Kts. lisää: Jumalanpalvelus


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos