Kirkkoisä Augustinus (354-430) on yksi kirkon merkittävimpiä teologeja. Hänen opetuksensa loivat pitkälti viitekehyksen, jossa koko läntinen teologia keskusteli ja antoi näin ollen pohjan sen kirkolliselle elämälle. Hän syntyi Pohjois-Afrikassa, jossa hän myös toimi ja vaikutti lähes koko elämänsä ajan. Tiedämme Augustinuksen perhesuhteista sen verran, että hänen äitinsä oli hurskas kristitty. Augustinus eli nuoruutensa manikealaisen filosofian parissa ja kääntyi kristityksi myöhemmällä iällä. Hänen teoksissaan korostuvat Raamatun lisäksi myös neo-platonismiksi kutsuttava filosofinen suuntaus. Tämä näkyy käytännössä siinä, että huomattavaa osaa hänen maailmankatsomustaan värittää kahtiajako, jossa merkki ja itse asia erotetaan toisistaan. Valtaisasta aineistosta voidaan tehdä vain nyt kaksi keskeistä nostoa. Eräs Augustinuksen merkittävimpiä taisteluita käytiin pelastusteologiasta. Varhainen kirkko opetti pelastusta armosta uskon kautta, mutta tätä opetusta ei aina oltu määritelty niin selkeästi. Iso syy tähän on yksinkertaisesti, että varhaisen kirkon suuri kysymys ei ollut: ”miten minä pelastun” vaan ”kuka Kristus on”. Tästä samasta syystä myös varhaisen kirkon symbolit eli uskontunnustukset keskittyvät pitkälti Kristuksen persoonaan. Tietenkin on itsestään selvä asia, että Kristuksen persoonaa ja pelastusta ei voi erottaa toisistaan, vaan ne kuuluvat tiiviisti yhteen kirkon opetuksessa. Augustinuksen aikana kysymys pelastuksesta nousi kuitenkin esiin uudella voimalla. Suurin yksittäinen syy tämän kysymykseen esille tuloon oli munkki nimeltä Pelagius. Pelagius opetti, että ihminen voi omilla synnynnäisillä voimillaan ja kyvyillään rakastaa Jumalaa yli kaiken ja näin ansaita pelastuksen. Lisäksi hän opetti, että perisyntiä ei ole ja Aadamin lankeemus oli pelkästään huono esikuva. Näin ollen ihmisellä ei ole mitään estettä pelastukseen vaan hän voi vapaasti ansaita sen. Augustinus vastasi tähän korostamalla kolmea asiaa. Ensinnäkin ihmiskunta on langennut syntiin Aadamin lankeemuksen yhteydessä. Tässä Augustinus korostaa erityisesti roomalaiskirjeen viidennen luvun jaetta kaksitoista. Toiseksi kirkon esikuva, erityisesti kirkon rukous, todistaa samasta. Kirkko nimittäin rukoilee Isä meidän -rukouksessa ”anna meille meidän syntimme anteeksi”. Näin tämä rukous itsessään todistaa myös ihmiskunnan lankeemuksesta ja synnistä. Kolmanneksi Augustinus tähdentää, että ihminen on lankeemuksessa menettänyt vapautensa. Näiden perusteella Augustinus päätyy siihen, että ihmisen täytyy pelastua Jumalan armosta. Augustinuksen armonoppi eroaa jossain määrin luterilaisesta opista. Siinä voidaan nähdä jo samat kaavat, jotka myöhemmin Tuomas Akvinolainen systematisoi ja jotka ovat vielä tänään roomalaiskatolisen kirkon oppeja. Augustinuksen selityksissä iso kuva on yleisesti ottaen se, että Jumala vuodattaa armonsa uskoviin ja tämän armon avulla ihminen tulee vanhurskaaksi. Näin ymmärrettynä vanhurskaus ei ole luonteeltaan forenssista (eli sitä, että syntinen julistetaan vanhurskaaksi) vaan ontologista (eli syntistä tehdään itsessään vanhurskaus). Tässä mielessä Augustinuksen vanhurskauttamisoppi on hyvin lähellä luterilaista käsitystä pyhityksestä. Toisaalta luterilainen teologi Martin Chemnitz on huomannut, että tämä pitää paikkansa silloin kun Augustinus kirjoittaa pelkästään vanhurskauttamisesta. Mutta silloin kun Augustinus pohtii Jumalan tuomiota tai iankaikkista elämää, ennen kaikkea hänen kommentaareissaan psalmeista, silloin Augustinus kehottaa luottamaan ainoastaan Jumalan armoon Kristuksen tähden. Näin ollen Chemnitz päätyy lopputulemaan, jossa Augustinus esittää opetuksensa heikosti, mutta on sydämeltään luterilaisen ja raamatullisen opetuksen kannalla. Toinen iso kokonaisuus mihin Augustinus on vaikuttanut teologian historiassa, on sakramenttiteologia. Augustinuksen sakramenttiteologian jäänteitä on muun muassa Augsburgin tunnustuksessa. Augustinuksen pääkiistakumppanit sakramenttiteologian alueella olivat niin kutsuttuja Donatolaisia. Donatolaiset olivat oikeastaan monessa mielessä hurskaita kristittyjä, mutta heillä oli hyvin radikaalit käsitykset ihmisen syntisyyden vaikutuksesta sakramenttiin. Kiista Augustinuksen ja Donatolaisten välillä koski kysymystä, säilyykö sakramentti pätevänä vaikka pappi joka sen toimittaa on tehnyt syntiä. Vaikka jälkimaailma onkin ymmärtänyt kysymyksen: mikäli pappi tekee syntiä ja pysyy harhassaan, onko sakramentti pätevä? Tämä ei ollut Augustinuksen ja Donatolaisten välinen kysymys. Augustinuksen ja Donatolaisten välinen kysymys oli: jos pappi on tehnyt syntiä, luopunut uskosta, antanut Raamattuja virkavallan käsiin tai kieltänyt totuuksia ja sitten palannut kirkon yhteyteen ja tehnyt parannuksen siitä, onko hänellä silloin pätevä sakramentti? Tähän Donatolaiset vastasivat ei ja Augustinus kyllä. Augustinuksen vastauksen perusteena on Jumalan sana ja asetus, jotka tekevät sakramentin. Augustinuksen suuruus näkyy siinä, että hän loi kehykset myöhemmälle läntisen teologian keskustelulle. Kuitenkin on myös todettava, että kukaan tämän päivän teologi tai mikään kirkko ei seuraa Augustinusta täysin, vaan kaikki ovat valinneet vain osia hänen teologiastaan. Näin ollen voidaan sanoa, että Augustinuksella ei ole ainoastaan yhtä tähti-oppilasta, vaan monta oppilasta jotka ovat kaikki omaksuneet jonkun osan hänen teologiastaan. Tähän joukkoon kuuluvat sitten roomalaiskatoliset, luterilaiset ja reformoidut kristityt. On vaikeaa, ellei jopa mahdotonta selvittää kuka näistä on uskollisin Augustinuksen oppilas. Ks. myös Donatolaiset ja Perkeleen isoäitiPyhien muistopäivät: Aurelius Augustinus
28.8
Aurelius Augustinus
Pelastus ja armo
Sakramentit ja usko
Lopuksi