Kysymykseni koskee kirkkoa historiassa. Missä kohden kirkko on langennut historiassa? Tarkoitan: langennut siten, että esimerkiksi uskonpuhdistus tuli tarpeelliseksi? Tapahtuiko se pikku hiljaa, eli sitä ei voida tarkalleen määrittää? Kysymykseni taustalla on roomalaiskatolisten käsitys ”Kristuksen kirkosta” omana katolisena kirkkona ja toisaalta sille vastakkainen protestanteille yleinen käsitys ”Kristuksen kirkosta” Hengen yhteenliittämänä kaikkien kristittyjen yhteytenä. Löytyykö protestanttien näkemykselle edes perusteluita Raamatusta? Jos kerran Kristuskin tuli maailmaan materiaaliseksi ihmiseksi, eikö ole juuri teologisesti loogista, että myös Hänen kirkkonsa on tällainen maailmassa toimiva, materiaalinen instituutio jonkin ”Hengen yhteenliittämän” sijaan?
Kysymyksesi osuu kirkko-opin juuriin ja on paitsi hyvin muotoiltu, myös aiheeltaan tärkeä. Vastaus voi olla hieman luentomainen, mutta koska kysymyskin on varsin lavea, se ehkä sallitaan.
Kirkon historia on aina ollut, alusta asti, myös sisäisen rappion ja uudistuksen, eli uskon puhdistamisen, historiaa. Viitteitä tästä on jo Uuden testamentin kirjeissä – onhan niissä usein päämääränä seurakuntaan pesiytyneen harhaopin tai väärän käytännön korjaaminen. Paavali nuhteli julkisesti jopa Pietaria, kun tämä oli toiminut väärin kirkollisen yhteyden asioissa (Gal. 2:11).
Varsinkin amerikkalaisen herätys tai pyhityskristillisyyden parissa varsin yleinen ”restorationistinen” käsitys ajattelee, että todellinen Kristuksen kirkko jossain vaiheessa apostolien ajan jälkeen joko kokonaan hävisi maailmasta, tai ainakin joutui vainojen tähden niin ahtaalle, ettei sitä juuri ollut havaittavissa. Nyt Jumala sitten on ”palauttanut” (restoraatio) kirkkonsa jälleen näkyvänä toimijana maailmaan.
Luterilaisuus ei edusta tällaista ajattelua. Kirkon historia on monien erehdysten ja riitojen historiaa, mutta se on kuitenkin kirkon, ei jonkin epä-kirkon, historiaa. 1500-luvun reformaatioon johtaneet syyt olivat vähitellen kypsyneet, mutta enimmäkseen myöhäiskeskiajan tuosta. Siksi luterilaiset uskonpuhdistajat puhuivat ”uutuuksista”, kun he arvostelivat joitain kirkkoon syntyneitä huonoja käytäntöjä – ne olivat historiallisesti varsin tuoreita ilmiöitä silloin. Näin uskonpuhdistajien tarkoitus ei ollut perustaa uutta kirkkoa, eivätkä he perustelleet reformaation tarvetta kirkon totaalisella lankeamisella. Augsburgin tunnustuksessa todetaan pääopinkohtien jälkeen:
Tässä ovat esitettyinä meidän oppimme pääpiirteet. Siitä voidaan todeta, ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Roomankaan kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista meille tunnettua. Koska näin on, niin ne, jotka vaativat pitämään meitä harhaoppisina, tuomitsevat kohtuuttomasti. (Augsburgin tunnustus)
Yhtä kaikki, näkyvä kirkko kuitenkin repeytyi, vaikka historia olisi voinut mennä ehkä toisinkin. Silloinhan voimasuhteet menivät suunnilleen tasan niin, että eteläinen Eurooppa pysyi Roomalle uskollisena, pohjoinen liittyi reformaatioon. Sellaiset perinteisesti katolisiksi mielletyt maat kuin vaikkapa Itävalta, Ranska tai Puola olivat jakautuneita, ja näissä oli laajoja protestanttisia alueita. Vasta vastauskonpuhdistus 1500-luvun loppupuoliskolla palautti, usein aika kovin ottein, roomalaiskatolisuuden valta-aseman näillä alueilla.
Kysymyksessäsi pohdit institutionaalisen kirkon ja ”sydänten yhteyteen” perustuvan hengellisen kirkkoisuuden suhdetta toisiinsa. Näiden ei tarvitse olla toisensa poissulkevia. Evankelikaalinen protestanttisuus on usein vaarassa langeta kirkko-opissa mystiikkaan, jossa nähtävä ja konkreettinen unohdetaan. Roomalaiskatolinen perinteinen kirkko-oppi on taas eksklusiivisuudessaan erehtynyt: he ajattelevat, että vain heidän kirkkonsa on tosiasiallisesti kirkko. Esimerkiksi 1300-luvulla paavi julisti, etteivät kreikkalaiset, siis ortodoksit, ole Kristuksen laumaa.
Kirkko on sekä organisaatio että hengellinen, mystinenkin yhteys uskovien välillä. Luterilaisessa kirkko-opissa näiden kahden lisäksi on välttämättä otettava myös armonvälineet kirkon tuntomerkkeinä. Julkisesti saarnattu sana ja Kristuksen asetuksen mukaan toimitetut sakramentit ovat se nivelkohta, jossa näkymättömät hengelliset realiteetit ja nähtävä, aineellinen kirkkoisuus kohtaavat toisensa. Samalla sana ja sakramentit luovat molemmat puolet kirkosta. Ilman armonvälineitä ei voi olla sydänten uskoa ja salattua yhteyttä Kristukseen. Myöskään ilman armonvälineitä ei voi olla kirkkoa organisaationa – voi toki olla organisaatio, mutta se ei olisi enää kirkko.
Institutionaalinen ja hengellinen eivät ole toisilleen vastakohtaiset eivätkä edes vuorottele, vaan ovat oikein ymmärrettynä saman asian kaksi puolta. Maailmanlaajaan ja osin mystiseen, ajan ja paikan rajat ylittävään ”una sanctaan”, Kristuksen ruumiiseen, liitytään konkreettisen paikallisen kirkon eli seurakuntien kautta. Siksi ei luterilaisuus eikä Lähetyshiippakunta väheksy näkyvää kirkollista elämää. Siten esimerkiksi seurakunnan jäsenyys ei ole yhden tekevää, seurakunnan näkyvä, koettu ja eletty jumalanpalvelus on Kristuksen ruumiin toimintaa jne.
