Perusajatukseni on, että yksilön ja yhteisön näkökulma asioihin on erilainen. Nämä näkökulmat ovat samanaikaisesti voimassa eikä kumpaakaan saa hävittää. Kumpikaan näkökulma ei saa syödä toista. Jos näin tapahtuu siitä seuraa harmia ja ongelmia sekä yksilöille että kristillisille yhteisöille.
Ehkä keskeisin yhteisön näkökulman vääristymä on valtion ja kirkon konstantinolaisen naimakaupan kautta syntynyt valta-asema, jossa eriuskoisia on eriävien opillisten näkemysten tähden vainottu. Esimerkiksi reformaation aikana joitakin uudelleen kastajia kohdeltiin Keski-Euroopassa väärin. Katolinen inkvisitio on ehkä tutuin esimerkki tästä väärästä tilanteesta, jossa yhteisön näkökulma hävittää yksilön näkökulman ja sortaa sitä synnillisesti.
Inkvisition muistelu voikin oikeutetusti herättää seuraavan kysymyksen: ”Onko kirkkokuri jotenkin läpeensä väkivaltaista ja epäraamatullista?” Tähän tulokseen monet modernit ja suvaitsevaiset ihmiset nykyään tulevat. Heillä saattaa myös olla kokemus tuomitsevasta ja kahlitsevasta suhtautumisesta tietyssä uskonyhteisössä. Tästä kipeästä kokemuksesta johtuen sellaiset asiat kuin opillisuus tai tunnustuksen vaaliminen koetaan hälyttävinä ja uhkaavina asioina. Mitä tästä pitäisi ajatella? Vanha periaate on, että väärinkäyttö ei kumoa oikeaa käyttöä. Siksi tulisi kysyä, mikä siis meni vikaan yhteisön näkökulman hallitessa inkvisition aikana? Perustava väitteeni on, että ongelmat eivät johtuneet tuolloinkaan kirkkokurista sinänsä. Kirkon ja valtion toisiinsa sotkeutuminen muodosti kuitenkin sellaisen viitekehyksen, jossa kirkkokuri ei enää saanut olla omassa raamatullisessa merkityksessään. Kirkon ja valtion liittojärjestely on ollut joissain kohdin toimiva ja molempia aidosti ja positiivisesti palveleva. Siihen on kuitenkin aina sisältynyt yksi perustava ongelma. Uskonyhteisöön kuuluminen on ja sen tulee olla vapaaehtoista. Valtioon kuuluminen sen sijaan on yleensä pakollista. Kirkon ja valtion konstantinolaisen kytköksen myötä myös uskonyhteisöön kuuluminen tuli pakolliseksi ja samalla monopoli uskonnosta käsityksillään tai toimillaan eroavat ihmiset koettiin valtiollisen rauhan uhkaajiksi. Siksi heihin sovellettiin valtiollisia pakkokeinoja. Vuoden 1686 kirkkolaki edellytti, että jokaisen Ruotsin kansalaisen on kuuluttava Ruotsin kirkkoon ja tunnustettava luterilaista uskoa. Lain mukaan tuli ’meidän oikeasta evankelisesta opista’ luopuminen rangaista maasta karkoituksella ja perinnöttömäksi julistamisella.
Kirkon kannalta voi kysyä, miltä tuntuisi saarnata vapaata evankeliumia tilanteessa, jossa valtiovalta karkottaisi sinut maasta ja julistaisi sinut perinnöttömäksi mikäli et usko tai uskovinasi? Kirkolla on Raamatun opetuksen pohjalta oikeus pitää kiinni omasta identiteetistään ja myös toteuttaa kirkkokuria eli sulkea tarvittaessa ihmisiä ehtoolliselta ja jopa erottaa yhteisön jäsenyydestä henkilöitä, jotka tietoisesti toimivat yhteisön uskon vastaisesti. Tämä ei ole väkivaltaa, vaan rehellisyyttä ja uskollisuutta yhteisön omalle uskolle ja tunnustukselle – sikäli kun uskonyhteisöön kuuluminen on vapaaehtoista. Nykyään esimerkiksi pääkaupunkiseudulla mahdollisuuksia on lukuisia ja ihmisillä on täysi vapaus miettiä, minkä tunnustuksen varassa he haluavat uskoaan rakentaa. Jos huomaa ajattelevansa tyystin eri tavalla kuin yhteisö, johon kuuluu, ihminen on vapaa vaihtamaan yhteisöä. Poikkeustapauksia lukuun ottamatta kukaan ei tule uhkaillen perään, eikä valtiovalta määrää enää näistä asioista.
Tietenkin on yhä ja aina tulee olemaan mahdollisuus henkiseen kiristämiseen ja painostukseen. On olemassa mahdollisuus, että syntyy ”uskonnon uhreja”, kuten valitettavan hyvin tiedämme. Vain hyvillä asioilla tässä maailmassa tehdään pahaa ja siinä mielessä on aina mahdollisuus, että itsessään hyvät asiat vääntyvät ja vääristyvät. Tätä en halua kiistää enkä vähätellä. Tässä kohden täytyy kaikkien uskonyhteisöjen aina olla tarkkana ja kilvoitella. Tämä koskee erityisesti sellaisia yhteisöjä, jotka haluavat pitää kiinni omasta tunnustuspohjastaan.
Kirkon ja valtion tekninen ero on kuitenkin edennyt jo pitkälle. Silti edelleen henkisesti tuo eroprosessi on niin hyvässä kuin pahassa hitaampi kuin tekninen ero. Kirkon kannalta keskeistä on tajuta, että evankeliumin oppi on luovuttamaton, eikä se ole mitä tahansa. Juuri siitä kirkon tunnustus kertoo. Sen sijaan konstantinolainen kansankirkko asetelma ei ole mitenkään välttämätön tai luovuttamaton Raamatun näkökulmasta. Päinvastoin siinä on jopa iso rakenteellinen ongelma, kuten edellä on esitetty. Nyt näyttää siltä, että Suomen ev. lut. kirkko pyrkii evankeliumin opin kustannuksella säilyttämään konstantinolaisen kansankirkkoasemansa. Tämä on kohtalokas virhe. Sen taustalla taas on individualismin nousu, johon siirrymme seuraavaksi.
Keskeinen historiallinen huomio on siinä, että perustavalla tasolla yhteiskuntamme ja siten myös kirkkomme tilanne on muuttunut jo paljon. Yhteisön näkökulman hallitsemasta ajasta olemme tulleet läpeensä yksilökeskeiseen kulttuuriin, jossa yhteisön näkökulma on monin paikoin kokonaan kadotettu. Aikaamme ja myös kirkkoamme hallitsee kiivas pyrkimys sopeutua tähän individualismiin. Sen seurauksena kirkon seinät levenevät ja katto nousee korkeammalle. Tämä tehdään siksi, että individualismin myötä erilaisuus ja monioppisuus sekä opittomuus lisääntyvät – koska ketään ei saa kuitenkaan ”tuomita”. Tämä yleinen suvaitsevaisuuspuhe ja liberalismi on toinen hallitseva versio vääristyneestä kirkollisesta yksilökeskeisyydestä. Sen hylkääminen on kuitenkin monille ehkä helpompaa kuin toisen version eli ns. yhteiskristillisyyden. Tähän on ainakin kaksi hyvää syytä.
Ensinnäkin viime vuosisatoina yksilön näkökulma on voimistunut äärimmäisyyteensä asti ja samalla sysännyt syrjään tai ”syönyt” yhteisön uskon ja opin ja tunnustuksen näkökulman. Taustalla ovat tällöin olleet myös edellä kuvatut inkvisition kauhut ja pyrkimys niistä pois: Yksilön oikeuksien voimakkaaseen suojelemiseen ja turvaamiseen. Tämä pako on em. väärinkäytöksen takia ymmärrettävä, joskin väärä johtopäätös.
Toiseksi yksilön näkökulmasta eri tavoin uskovilla voi ja tulee olla korrektit ja rakastavat välit. Yksilön näkökulmasta vihollistakin tulee rakastaa ja osoittaa hänelle hyväksyntää ja huolenpitoa ihmisenä. Yhteiskunnassa toimiessa tulee vielä enemmän toisia Jeesukseen uskovia ihmisiä rakastaa ja kunnioittaa ja hyväksyä. Näin tulee tehdä, vaikka olisi täysin erimieltä heidän kanssaan tietyistä opillisista asioista – siis yksilön näkökulmasta. Kristityt voivat kokea yhteyttä keskenään tässä mielessä yksilötasolla, vaikka he eivät jaakaan samaa tunnustusta ja ehtoollispöytää yhteisötasolla esimerkiksi eriävän kastenäkemyksen vuoksi. Ihmisellä voi olla rakkaita sisaria ja veljiä toisen tunnustuskunnan ihmisissä! Mikäli tämä kristittyjen yhteys samastetaan yhteiskristillisyyteen, on ymmärrettävää ja oikein, että yhteiskristillisyyden torjuminen on vaikeaa. Tässä merkityksessä ’yhteiskristillisyys’ ei olekaan torjuttava, vaan se on oikea raamatullinen suhtautumistapa. Mutta yhteiskristillisyys on usein jotain vielä enemmän kuin edellä kuvattu.
Yksilön näkökulman todesta ottaminen ei saisi johtaa siihen, että yhteisön näkökulma ja yhteisön tunnustuksen näkökulma hämärtyy tai työnnetään sivuun ”tarpeettomana”. Näin käy usein nimenomaan ns. yhteiskristillisyyden puitteissa operoitaessa. Tällöin ei itse asiassa käy niin, että tunnustus poistuu. Tarkemmin sanottuna se vain vaihtuu pikkuhiljaa ja huomaamatta. Tunnustuksen ideana on uskon sisällön avoimuus ja julkilausuminen. Yhteiskristillisyydessä tämä näköala usein hämärtyy. Toisten loukkaamisen välttämiseksi uskon julkilausumista vältetään tai ainakin väistetään niitä kysymyksiä, joissa erimielisyyksiä voisi ilmetä. Tällainen yhteiskristillisyys ikään kuin sanoo: ”Leikitään, ettei mitään kahlitsevia tunnustuksia ja oppeja tarvita. Se riittää, että meillä on yhteinen uskon kokemus, pidämme toisistamme ja osoitamme hyväksyntää toisillemme.” Kuten edellä on sanottu jollain tasolla ja jossain määrin juuri näin pitää yhteiskunnassa elettäessä tehdä. Ongelma syntyy kuitenkin silloin, kun tämä leikki juuttuu päälle ja se tehdään totuuden ja avoimuuden kustannuksella. Siitä seuraa opillinen minimalismi ja opin sekä vanhojen tunnustusten suhteellistaminen. Yleensä kokemuksen ja kristillinen käytännön toiminnallisuus nousevat sen tilalle. Kutsuhuutona on: Kaikki yhteisen ””kaatumisen” tai ”evankelioimisen” tai ”uudestisyntymiskokemuksen” tai minkä tahansa vastaavan yhteisen kokemuksen kokeneet yhdistykää!
Tällöin tästä kokemuksesta tulee kuitenkin käytännössä uusi julkilausumaton tunnustus, joka asettuu määrittämään vanhoja kirjoitettuja tunnustuksia. Oikeastaan siitä tulee ”supertunnustus” ja siten myös karsintaperiaate vanhoihin tunnustuksiin nähden. Tuo kokemus tai sen tulkintana syntynyt julkilausumaton ”supertunnustus” ratkaisee sen mistä asioista vanhoissa tunnustuksissa pidetään kiinni ja mitkä taas suhteellistetaan tai kenties hylätään myös käytännössä.
Edellä oleva kriittisyys ei kohdistu kokemuksiin sinänsä tai evankelioimisintoon. Olennaista on se, mikä merkitys noille sinänsä hyville asioille annetaan ja mitä opillisia johtopäätöksiä niistä tehdään. Tämä johtopäätöstentekoprosessi on aina tiettyyn tunnustukseen liittymistä tai siitä eroamista, tajuttiinpa sitä itse tai ei – tai kerrottiinpa sitä ääneen tai ei.
Yksilön näkökulman ja yhteisönäkökulman täytyy olla voimassa yhtä aikaa. Yhteisön opin ja tunnustuksen näkökulma jäsentää aina yksilön kokemusta – myös silloin kun tätä ei sanota ääneen, vaan vedotaan johonkin ”pelkkään” raamatullisuuteen tyyliin: Me emme mitään tunnustuksia tarvitse, yksin Raamattu riittää! Tällainen puhe on minusta peittävää ja epärehellistä. Se on sitä ensinnäkin siksi, että Raamatussa itsessään on jo sekä VT:ssä että UT:ssa sekä tunnustus että Raamattu.
Kuule, Israel! Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi (5. Moos 6: 3-7). Ettei kukaan voi sanoa: ”Jeesus olkoon Herra”, paitsi Pyhässä Hengessä (1 Kor 12:2-3). Edellä ensimmäinen on Israelin uskontunnustus, joka joutui kriisiin kristittyjen ilmaantuessa julistamaan omaa uskoaan, joka tiivistyi ja lausuttiin julki kasteen yhteydessä lyhimmässä muodossaan: ” Jeesus on Herra”. Juutalainen ykseyttä korostava numerinen monoteismi joutui hämmennykseen Herraksi väitetyn Jeesuksen suhteen. Oliko hän siis Jahve vai kuka hän oli? Kuten tiedämme juutalaiset, jotka eivät hyväksyneet kristillistä tunnustusta, tulkitsivat nasaretilaisen seuraajat oikealle uskolle vieraaksi lahkoksi ja alkoivat vastustaa sitä.
Toisekseen yhteiskristillisissä piireissä käytetty ”yksin Raamattu riittää, emme tarvitse mitään tunnustusta”- puhe on peittävää ja epärehellistä siksi, että tosiasiallisesti kaikilla ihmisillä ja yhteisöillä aina on jonkinlainen tunnustus. Se ei tietenkään ole välttämättä julkilausuttu. En väitä myöskään, että kaikki yhteisössä olevat ihmiset itse ovat tietoisia tai motivoituneita pohtimaan sitä, mikä yhteisön tunnustus on. Väitän, että tunnustus tai lukuisia tunnustuksia – on silloinkin kuitenkin olemassa. Kun tunnustuksia on useita, kyseinen yhteisö on joko omaksunut ”onnellisen liberalismin” (jossa uskonsisällöllä ei ole mitään merkitystä) ja/tai sitten se käsittelee monien tunnustusten herättämiä ongelmia muiden asioiden yhteydessä.
Yhteisön tunnustuksen näkökulmasta seuraa aina yksilön näkökulmalle jäsentäviä ja jopa rajoittavia näköaloja. Tämä on kaikkea yhteisöllistä toimintaa raamittava normaali ja itsessään neutraali asia. Yhteisössä ei voi toimia vain ”minun näkökulmani” perusteella. Siellä täytyy olla ”meidän näkökulma” – yhteisön näkökulma. Eiväthän kaikki kokemisestamme vetämät johtopäätökset, suinkaan aina ole selvästi raamatullisia tai kristillisiä. Siksi Raamatun kehotus kuuluu: Koetelkaa kaikki ja pitäkää se, mikä on hyvää. Tunnustus on tämä koettelun perusväline. Vanhojen tunnustusten kuuntelemisella me kunnioitamme Jumalaa, joka on antanut viisautta kirkolleen jo ennen meidän ilmaantumistamme maailmaan tai ennen meidän heräämistämme uskonasioihin ja Jumalan todellisuuteen.
Olennaista on ymmärtää, että kirkon eli uskonyhteisön sisällä ei voida elää pelkän yksilön näkökulman varassa, vaikka individualistinen aikamme tähän kovasti houkuttaakin. Jossain vaiheessa yhdessä elettäessä ja toimittaessa kysymys tunnustuksesta joudutaan aina ottamaan esille. Toinen vaihtoehto on sitten se, että sitä ei oteta tietoisesti ja eritellysti puheen aiheeksi, vaan siihen liittyviä kysymyksiä riidellään, ahdistutaan ja sairastetaan epäsuorasti yksittäisten erityiskysymyksien ja ihmissuhdeongelmien kautta tai yhteydessä. On tietenkin mahdollista myös sairastaa yhteisön ja vuorovaikutusongelmia opillisten riitelyiden kautta. Nämä toimintatavat ovat inhimillisesti, psykologisesti ja viestinnällisesti masentavia ja niistä tulisi pyrkiä pois. Valitettavan usein monioppisessa kirkossamme tällaista häsmäistä kommunikaatiopeliä kuitenkin harjoitetaan, eikä niistä ole täysin vapaa koskaan mikään yhteisö. Asiaa helpottaa se, että yhteisö tietoisesti ja avoimesti kertoo ja selvittää itselleen sen, mikä on sen tunnustus. Tärkeää on myös selvittää henkilöristiriitoja avoimesti eikä teologisten riitojen kautta.
Tästä yhteisön näkökulmasta motivoituu ja tulee oikein ymmärretyksi myös nykyisessä individualistisessa kaiken suvaitsevassa maailmassa vaikeasti käsitettävä kirkkokuriin liittyvä ”harhaoppista karta” -ajatus. Matteuksen evankeliumin 7. luku on hyvä esimerkki tästä yksilön näkökulman ja yhteisön näkökulman välisestä samanaikaisesta kaksinaisuudesta. Luvun alussa Jeesus kehottaa olemaan tuomitsematta. Kuitenkin luvun puolivälissä Jeesus meitä kehottaa kavahtamaan vääriä profeettoja.
”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi; sillä millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan; ja millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan. …Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammasten vaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia. Heidän hedelmistään te tunnette heidät. Eihän orjantappuroista koota viinirypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita? (Matt. 7:1-5, 15-16)
Edellinen liittyy erityisesti yksilön näkökulmaan, jälkimmäinen yhteisön näkökulmaan. Molemmat näkökulmat ovat yhtä aikaa voimassa. Ne ovat eri näkökulmia, jotka eroavat toisistaan, mutta kuitenkin samalla myös liittyvät toisiinsa eivätkä kumoa toisiaan.
KOOTEN: Perustavasti vain saman uskon ja tunnustuksen varassa kilvoittelevat voivat opettaa tietyssä yhteisössä. Tämä on perinteinen kristillinen ajatus ja käytäntö, joka tosin on viime vuosikymmeninä murtunut individualismin hyökyaallon ja siihen liittyvien seurannaisilmiöiden myötä. Yhteisön jäsenet ovat tietenkin aina enemmän tai vähemmän matkalla tunnustuksen ymmärtämisessä ja todeksi elämisessä. Olennaista ei ole täydellisyys, vaan se haluaako yksittäinen yhteisön jäsen olla tässä yhteisössä tämän tunnustuksen mukaisesti opettelemassa ja harjoittelemassa kristillistä elämää? Mikäli tällainen halu on olemassa, mitään täydellistä urheilusuoritusta ei yksittäiseltä ihmiseltä tunnustuksen suhteen vaadita, vaan hän on tervetullut vastaan ottamaan taivaallisia lahjoja osana yhteisöä. Tärkeää on kuitenkin myös se, ettei sama yksilö käy monien eri tunnustusten alttareilla, koska tällä käyttäytymisellä kierretään jälleen vastuu ottaa selvää siitä, minkä yhteisön tunnustukseen todella aikoo liittyä. Mikäli monioppisuus tulee yhteisöön sisälle ja se hyväksytään sinne, yhteisö hajoaa tai muuttuu epäkristilliseksi – tai molempia.
Ks. myös kirkon ykseys.