Kun puhumme kirkosta näkökulmamme on yleensä joko Kristuksen Kirkkoon tai Suomen ev. lut kirkkoon. Samalla herää kysymys näisen kahden suhteesta. Missä määrin kirkkomme osallistuu Kristuksen Kirkkoon? Sama pätee, kun pohditaan kysymystä kirkosta eroamisesta. Meidän näkökulmaamme hallitsee länsimainen yksilökeskeisyys ja siksi olemme yleensä pohtimassa yksilön kirkosta eroamisen oikeutusta ja mieltä. Luterilainen oppi ei ensisijaisesti lähde yksilön eroamisista tai eroamatta jättämisistä, vaan Kristuksen Kirkon tuntomerkeistä ja niihin osallistumisesta. Kristuksen Kirkon tuntomerkit ovat ne määreet, joiden perusteella voimme nähdä missä määrin jokin paikallinen kirkko on eroamassa Kirkosta tai osallistumassa siihen.
Kirkkotaistelu on käynnissä koko ajan siihen asti kunnes Kristus tulee. Sitä käydään kahdella tasolla. Yksilön tasolla se on päivittäisen parannuksen tekemisessä ja Kristuksen sanan seuraamisessa. Jos tämä yksilöiden kilvoittelu lakkaa, alkaa myös paikallisseurakunnan suunta muuttua. Koska kristittykin on yhtä aikaa syntinen ja vanhurskas, hän ei voi ratkaista synnin ongelmaa lopullisesti kertaheitolla esim. henkikastekokemuksella, vaan hänen täytyy ratkoa sitä päivittäin koko elämän ajan. Vastaavasti koska oikea ja väärä kirkko, vehnä ja valhevehnä, kasvavat yhdessä aina tuomiopäivään saakka, ei reformaatiota voi tehdä yhdellä kertaa kaikkia aikoja varten. Sen täytyy jatkua kirkon yhteisessä päivittäisessä parannuksessa eli sanan ja kirkon tuntomerkkien mukaan ojentautumisessa. Mikäli nämä prosessit lakkaavat yksilö- tai yhteisötasolla, silloin kuljetaan kaltevaa pintaa alamäkeen. ”Ja Sardeen seurakunnan enkelille kirjoita: Minä tiedän sinun tekosi: sinulla on se nimi, että elät, mutta sinä olet kuollut.” (Ilm 3:2).
Kun luterilaisittain puhutaan kirkon tuntomerkkien tarkkaamisesta ja puhtaana säilyttämisestä, se ei tietenkään merkitse sitä, että kuviteltaisiin siten kyseisen yhteisön yksilöiden säilyvän itsessään puhtaina tai jotenkin parempina kuin toiset kristityt. Päinvastoin. Juuri siksi, että tunnustamme olevamme samaan aikaan syntisiä ja vanhurskaita haluamme säilyttää kirkon tuntomerkit puhtaina ja olemme huolissamme saarnan puhtaudesta ja sakramenttien oikeasta toimittamisesta. Sillä mikäli nämä autuaaksi tekevät välineet turmeltuvat, meillä itsessämme syntisillä ihmisillä ei ole mitään toivoa. Juuri oman vajavuutemme tiedostaminen tekee kirkon tuntomerkkien tarkkaamisen niin polttavaksi. Kirkon tuntomerkkien tarkkaamisen luterilainen näkökulma on siis kokonaan toinen kuin ns. donatolaiskiistan yhteydessä esille tullut vaatimus yksilön synnittömyydestä tai puhtaudesta.
Lutherin tilanne oli perustavasti samankaltainen kuin meidänkin tilanteemme. Hän joutui pohdiskelemaan katolisen kirkon suhdetta Kristuksen Kirkkoon. Mikäli hän olisi lähtenyt siitä, että katolinen kirkko voimakkaana ja organisatorisesti selväpiirteisenä järjestelmänä on joka tapauksessa Kristuksen Kirkko 1:1 oman sanansa perusteella, meillä ei olisi tietenkään mitään luterilaista kirkkoa. Jos hän taas olisi lähtenyt omimaan kirkon itselleen, kuten hurmahenget olivat tehneet omine kokemuksineen tai paavi ja katoliset olivat tehneet oman viisautensa nojalla, olisi hän samalla oikeuttanut kirkonperustamisharrastuksen, joka on menossa meillä länsimaissa. Mitä Luther sitten teki? Hän ryhtyi opetuksellaan, kirjoituksellaan ja käytännön toimillaan – armonvälineiden ja paimenuuden harjoittamisella- karsimaan ja puhdistamaan olemassa olevan Kristus-viinipuun oksia, että se kantaisi runsaamman sadon. Tähän reformaatioon väärä kirkko reagoi aggressiivisesti. Luther ja Raamatun oppiin palanneet seurakunnat erotettiin harhaoppisina paavin kirkosta. Nyt peilaamme tilannettamme Lutherin opetuksen valossa Kirkon seitsemästä tuntomerkistä.
“Ensiksi voimme tuntea pyhän kristikansan siitä, että sillä on Jumalan pyhä sana.”
Sana kirkon tuntomerkkinä koskee saarnaamista, uskomista, tunnustamista ja sanan mukaan elämistä. Kyse ei ole siis siitä, että Raamattu on olemassa jossakin nurkassa. Kyse on ensinnäkin Sanan saarnasta. Tämän tuntomerkin kanssa voi mennä sitten kirkkoon kuuntelemaan saarnoja. Saarnataanko siellä Sanaa vai ajan ääniä? Entäs elämä? Kehotetaanko ihmisiä elämään Sanan mukaan vai omien mielihalujensa? Kriisimme ei koske vain saarnaa vaan se on kokonaisuuden ja konkretian menettämisen kriisi, jonka saarnan kriisi on mahdollistanut.
Herätysliikkeissämme on kiitettävästi vastustettu viimeisinä vuosikymmeninä teologista liberalismia ja nimenomaan teoreettisen teologisella tasolla. Vastaavasti kirkon piispat ovat ansiokkaasti kohottaneet äänensä taloudellisen liberalismin oppeja vastaan. Samalla me kaikki olemme kuitenkin sallineet liberalistisen elämänasenteen elää ja kasvaa omissa ja seurakuntiemme sydämissä. Kaikille – ennen kaikkea itsellemme- olemme liberalistisia oppeja seuraten tarjonneet maksimaalisen määrän vapautta, kunhan ketään vain ei ole vahingoitettu. Jeesuksen radikaali haaste omasta luopumiseen ja vihollisten rakastamiseen on jäänyt esittämättä sanoin ja teoin. Uskonnosta on tehty kunkin ihmisen yksityisasia.
Näin liberalistisen individualismin tuntomerkeistä on tullut meille kirkon tuntomerkkejä ja siksi myös avarasta kaiken hyväksyvästä mihinkään puuttumattomasta kansankirkosta on tullut kirkon todellinen perikuva. Kaikki toisenlainen puhe mieltyy meidän nykyliberalistien mielissä puheeksi ahtaan lahkon rakentamisesta, joka alkaa suunnattomasti pelottaa sekä meitä että ennen kaikkea liberalistisia sponsorejamme. Siksi seurakunnan yhteisöllinen elämä on vaihtunut ja vaihtumassa yhä voimakkaammin show-maailmasta lainattuun esittäjä-katsomoasetelmaan. Katsomossahan vapaus säilyy maksimaalisena. Raamatun sanasta on tullut asiasta innostuneiden yksilöiden teoreettinen aivovoimistelutehtävä tai hartaudellinen virike, jonka ei tarkoitetakaan enää vaikuttavan meidän koko elämäämme ja olemukseemme. Rakasta kaikesta sielusta, mielestä ja koko voimalla on vaihtunut ‘yritä joskus, jos siltä sattuu tuntumaan’- ajattelutapaan. Siksi suomalaiselle luterilaisuudelle oikean Kirkon tuntomerkkejä lienevät hyvin yleisesti sellaisen yleisuskonnollisen orgaanin piirteet, jossa ei ihmiseltä odoteta mitään, häntä ei kutsuta mihinkään, eikä häneltä vaadita mitään. Sellainen on hyvä kirkko – äärimmäisen lahkon vastakohta. Edes kirkollisverojen siirtymiseen kirkon tilille ei ihmisen tarvitse tehdä mitään. Kirkollisveron hinnalla on uskontorauha hyvältä kirkolta ostettu eikä kirkollista häiriötä ole odotettavissa. Samalla kymmenen käskyä muuttuu liberalismin vaatimuksen takia käytännössä kymmeneksi virikkeeksi. Lähetyskäsky taas vaimentuu lähetysehdotukseksi. Eihän Jumala tietenkään voi olla sellainen tiukkapipo, ettei hän päästäisi taivaaseen ihmisiä myös muita teitä kuin Kristuksen kautta. Ja jos sattuisi olemaan, ‘me emme valitse sitä enää seuraavalle kaudelle, vaan me vaihdamme sen.’ Näin syntyy ‘minun jumalani ei ole sellainen’ – saarna, joka kaikuu sekä kirkoissa että kapakoissa.
Sanaa ei vesitetä siten, että se kiellettäisiin. On olemassa paljon postmodernimpiakin tapoja. Ehkä kaikkein hienostunein on nykyinen monitulkintaisuuden oppi. Saat toki ajatella konservatiivisesti tai kirjaimellisestikin, kunhan et häiritse niiden kirkollista rauhaa, jotka puolestaan tulkitsevat asioita hieman vapaammin. Näin kaikenlainen ajattelu, oppi ja elämä saadaan pidettyä kirkkomme sisäpuolella ja ‘rauhan maksimi’ säilyy.
Meitä siis ‘rohkaistaan’: “Älä nyt ota liian tosissasi tuota Raamatun sanaa, älä ainakaan käytännössä.”. Ellemme pysty haastamaan liberalistista yksilökeskeisyyttä itsessämme ja piirtämään yhdessä Jumalan armon avulla uudelleen esiin seurakunnan yhteisöllistä luonnetta käytännössä, tulemme jatkossakin häviämään taistelut myös uskonopin ja etiikan alueilla. Tarkemmin sanottuna kukin meistä lyödään erillään yksi kerrallaan. Kuka minkin kiusan, turhautumisen tai lankeemuksen kautta meidät voitetaan ja masennetaan. Vihollinen tietää, että mikäli taistelua ei voi voittaa kerralla, voi sen tehdä kuitenkin pikkuhiljaa ja osissa. Ja niin vähitellen murentamalla kristillinen Kirkko hävitetään länsimaista – ei vainon vaan yhäti lisääntyvien vapauksien ja mahdollisuuksien kautta. Länsikristityt huvittavat itsensä hengiltä. Riittääkö siis meille periaatteellinen Jumalan sana, joka ei velvoita mihinkään?
“Toiseksi tunnetaan Jumalan kansa, eli pyhä kristikansa pyhästä kasteen sakramentista, että nim. se oikein opetetaan, uskotaan ja nautitaan Kristuksen säädöksen mukaan. Sillä kaste on julkinen merkki sekä kallis ja pyhä aarre, jonka kautta Jumalan kansa tulee pyhitetyksi. Sillä kaste on uuden syntymisen pyhä peso Pyhän Hengen kautta (Tiit.3:5). Pyhä Henki pesee meidät siinä synnistä ja kuolemasta ikään kuin Jumalan Karitsan viattomalla ja pyhällä verellä.”
Pyhä kaste kirkon tuntomerkkinä on merkittävä kahdessa roolissaan. Ensinnäkin kasteen armonvälineluonne tulee olla kirkkaasti esillä opetuksessa ja käytännössä. Mikäli sitä ei haluta selkeästi ja kirkkaasti opettaa ihmisille, ajetaan heitä epäsuorasti etsimään erillistä ‘henkikastetta’, kaatumisia tai muita vastaavia asioita, jotka sitten ottavat sanan mukaisen pyhän kasteen paikan. Samalla kun henkikaste-oppi jne. saavat vallan, ne tyhjentävät kasteen sen oikeasta raamatullisesta sisällöstä ja latistavat sen ihmisen tunnustustoimeksi. Ihmisen konkreettinen syntisyys ja hätä tarvitsee sen konkreettisen vastauksen, jonka Jumala on armonvälineissään meille antanut. Jos näin ei opeteta ja ohjata ihmisiä, he eivät voi koskaan tietää varmasti, ovatko he saapuneet Jeesuksen ristin juurelle vai eivät.
Toisekseen pyhä kaste kutsuu ja velvoittaa ihmistä elämään sitä uutta elämää, johon hänet kasteessa on Kristuksen kautta synnytetty. Kastettu kastetaan seurakunnan jäseneksi, uskonyhteisön eli elävän ruumiin jäseneksi – ei rekisterin jäseneksi. Kaste ei ole siksi vain jotain menneisyyden asiaa, vaan päivittäinen parannus ja elämä seurakuntayhteisön osallisuudessa tuovat kasteen yhä uudestaan luoksemme, uskottavaksi ja iloittavaksi. Siksi on käsittämätöntä se luterilainen itsetyytyväisyys, joka maassamme vallitsee kirkon suosion gallup-tietojen tähden, samalla kun säännöllisesti armonvälineiden yhteydessä elävien ihmisten määrä ja jumalanpalveluksessa kävijöiden määrä heiluu alle viidessä prosentissa. Luterilaisen uskon mukaan kristittykin on yhäti vielä syntinen. Kuinka hänen voidaan kuvitella pysyvän Hengessä ilman armonvälineiden osallisuutta?
Riittääkö siis meille periaatteellinen kaste – joka ei anna mitään, joka ei kutsu eikä velvoita mihinkään? Koska kaste ei anna meille mitään, me saatamme siitä vaieta yhteiskristillisissä yhteyksissämme. Luterilaiset vaikenevat kun vapaakirkolliset saapuvat. Näin he eivät voisi menetellä, mikäli kaste olisi heille julkinen merkki ja kallis pyhä aarre, kuten Lutherille. Vastaavasti kaste ei myöskään kutsu eikä velvoita mihinkään. Ihmiset eivät ole kiinnostuneet Kristuksen seuraamisesta, vaan itsensä toteuttamisesta ja maksimaalisen vapautensa säilyttämisestä. Siksi emme uskalla heitä kristinuskolla vaivata.
“Kolmanneksi voimme tuntea Jumalan kansan eli kristillisen pyhän kansan siitä, että se pitää, uskoo ja nauttii pyhän alttarin sakramentin Kristuksen säädöksen mukaisesti. Sillä sekin on Kristuksen jälkeensä jättämä julkinen merkki ja kallis aarre, jonka kautta hänen kansansa tulee pyhitetyksi ja tunnustaa julkisesti itsensä kristityksi, samoin kuin se sen tekee sanan ja kasteenkin kautta… Missä nyt näet tätä sakramenttia oikein jaettavan, siellä varmasti on Herran kansa olemassa. Sillä sellaisia pyhiä asioita ei ole kellään muulla kuin Jumalan kansalla, eikä niitä nauti, käytä, tunnusta kukaan muu kuin Jumalan kansa, vaikka sen keskuuteen onkin salaa pujahtanut muutamia vääriä ja uskottomia kristittyjä. Mutta he eivät voi saastuttaa Jumalan kansaa, varsinkin kun heistä ei mitään tiedetä. Sillä julkivihollisia kirkko eli Jumalan kansa ei suvaitse piirissään, vaan kurittaa ja pyhittää heidätkin, tai, elleivät he siihen suostu, sulkee heidät pois kirkon pyhäköstä ja pitää heitä pakanoina. (Matt. 18:17)”
Ehtoollinen kirkon tuntomerkkinä tekee meidät toinen toisistamme osallisiksi. Samalla ehtoollinen yhdistäessään meidät Kristukseen ja toinen toisiimme kutsuu meidät elämään pyhää elämää. ”Opettakaa heitä pitämään kaikki mitä minä olen teidän käskenyt pitää”, Jeesus kehotti meitä. Raamatun mukaan ehtoolliselle osallistumisella on siis opilliseen yksimielisyyteen, elämäntavan yksimielisyyteen ja keskinäiseen rakkauteen kutsuva merkitys. Nämä merkitykset aikamme yksilökeskeisyyden niellyt kirkkomme näyttää kadottaneen. Ihmiset tulevat kirkkoon kuin ruokalaan tai baariin. He syövät ateriansa ja lähtevät pois ilman sen kummempia johtopäätöksiä Pyhästä ateriasta ja siitä mihin se osallistujiaan kutsuu. Ehtoollisessa kokonaisvaltainen hengellinen yhteys Kristukseen, hänen oppiinsa, elämäntapaansa ja muihin seurakunnan jäseniin on unohtunut. Keskellämme näyttää vallitsevan pääsääntöisesti individualistinen ehtoolliskäytäntö, joka tietenkin sopii hyvin meidän individualistiseen kirkkoomme.
Myös Lutherin puhe julkivihollisten pois sulkemisesta ehtoolliselta on täysin kadonnut. Se on käytännössä teoreettisesti mahdoton ajatuksenakin, koska pastorit eivät tunne laumaansa. Ja jos tuntisivatkin on heidän vain palveltava näitä nykyajan palveluideologian mukaisesti. ”Anna kullekin se mitä tämä haluaa, äläkä vaadi heiltä minkäänlaista muutosta, etteivät eroaisi kirkosta.” Mitä tällainen ‘säästäminen’ meille itsellemme maksaa ja mitä se tekee kirkon hengelliselle identiteetille?
“Neljänneksi tunnemme Jumalan kansan eli pyhät kristityt julkisesta avainvallasta. Se tietää, kuten Kristus säätää Matt.18, että jos kristitty rikkoo, niin on häntä nuhdeltava, mutta jollei hän paranna itseänsä, on hänet sidottava synteihinsä ja erotettava seurakunnasta. Jos hän taas tekee parannuksen, on hänet vapautettava.”
Avainten valtaan liittyy siis sekä päästämis- että sitomismahdollisuus. Käytännössä sitomismahdollisuudesta on kirkkolain muutoksilla vetäydytty ja jäljelle on jäänyt vain päästämismahdollisuus. Tällä tavalla kansankirkko on nostanut kätensä pystyyn ihmisten elämän autonomian edessä. Bonhoefferin mukaan sitomisvallasta luopuminen johtaa kirkon väistämättä halpaan armoon. Mitä tämä halvan armon hyväksyminen käytännössä vaikuttaa? Se vaikuttaa sen, että synti muuttuu ensin teoreettiseksi ongelmaksi. Kun synti näin lakkaa olemasta todellinen ongelma myös armosta tulee yhdentekevä – halpa armo. Halpa armo on erilaisiin ilmaisiin tuote-esittelyiden näytepakkauksiin verrattava uusi mahdollisuus ja lisä, joka voi oikein käytettynä piristää muuten ensiluokkaisen kristityn huonoja tunteita. Tai sitten halpa armo on yleistä huonoutta ja heikkoutta kompensoiva epämääräinen kaikkialla leijuva usva, joka tarjotaan vastauksena yhtä epämääräiseen ‘kaikkihan me erehdymme’-oppiin.
“Viides kirkon ulkonainen tunnusmerkki on siinä, että kirkko vihkii eli kutsuu toimiinsa kirkonpalvelijat, tahi että sillä on virkoja, jotka se täyttää. Sillä välttämättä täytyy olla piispoja ja pappeja eli saarnamiehiä, jotka sekä julkisesti että yksityisesti toimittavat, tarjoavat ja antavat edellä mainittuja neljää asiaa tai pyhää toimitusta kirkon puolesta ja kirkon nimessä, sekä ennen kaikkea Kristuksen käskyn perustuksella. …Mutta totta kyllä on, että Pyhä Henki on tässä kohden eroittanut vaimot, lapset ja oppimattomat ihmiset, ja valitsee ainoastaan kykeneviä mieshenkilöitä tähän virkaan (paitsi hätätilassa), kuten Paavali kirjoittaa, että piispan tulee olla opettavaisen, nuhteettoman, yhden emännän miehen, 1. Tim. 3:2 ja 1. Kor. 14:34: Olkoot vaimot vaiti teidän seurakuntakokouksissanne.”
Viran suhteen korostuu nykyään käytännöllisyys. Pastoreita ja muita työntekijöitä tarvitaan, koska muuten asiat eivät hoidu. Tästä ollaan päästy siihen työntekijäkeskeiseen palveluideologiaan, jossa erityisen viran ja asiakkaiden roolit on jaettu käytännöllisin markkinataloudesta nousevin perustein. Yksi paljon käytetty on muuttaa kirkko yleiseksi mahdollisuuksien markkinoiksi, joissa viran erityisluonne ja jumalallinen säätämys häviää ja vaihtuu yleisen puuhastelun ohjaamiseksi. Vastakkainen väärä suunta on siinä, että virka ja sen haltijat nousevat omiin teologisiin tai liturgisiin sfääreihinsä tavallisten seurakuntalaisten elämän ulottumattomiin. Tämä edellä kuvattu asiaintila on ollut vahingollinen sekä viralle että yhteiselle pappeudelle, johon jokainen kristitty on kasteen ja uskon kautta kutsuttu.
Mitä taas tulee ns. naispastoriuteen, kukin voi miettiä asian luterilaisuutta ja raamatullisuutta edellä lainatun sitaatin äärellä.
”Kuudenneksi tunnemme ulkonaisesti pyhän, kristillisen seurakunnan rukouksesta, Jumalan julkisesta kiittämisestä ja ylistämisestä. Sillä kun missä kuulet ja näet rukoiltavan psalmeja ja hengellisiä lauluja Jumalan sanan ja oikean uskon mukaan.”
Riittääkö meille rekisteri seurakunnaksi? Lutherille se ei näytä riittävän. Ihmisten täytyy tulla yhteen oppimaan ja rukoilemaan. Mutta mitä kirkolle tapahtuu, jos tämä liike häviää? Riittääkö se todella kristinuskoksi, että Jumalaan kyllä uskotaan, mutta että häntä ei haluta tavata?
“Seitsemänneksi tunnemme ulkonaisesti pyhän kristillisen kansan pyhän ristin pyhyydestä, se on siitä, että se tullakseen päänsä, Kristuksen, kaltaiseksi kestää kaikki onnettomuudet ja vainot, kaikki kiusaukset ja pahan perkeleen, maailman ja oman lihan puolelta, sisällisesti murheellisena, pelonalaisena, kauhistuneena, ulkonaisesti köyhänä, halveksittuna, sairaana ja heikkona. Ja syyn tähän täytyy olla ainoastaan sen, että kristikansa pysyy lujasti Kristuksessa ja Jumalan sanassa ja kärsii siis Kristuksen tähden, ”
Risti tulee siitä, että kristikansa pysyy lujasti Kristuksessa ja Jumalan sanassa ja kärsii siis Kristuksen tähden. Sana synnyttää taistelun sekä sisä- että ulkopuolellamme.
