Opetus lopun ajoista ja viimeisistä tapahtumista on keskeinen osa kristillistä oppia. Onhan meillä uskontunnustuksessakin monta kohtaa, jotka liittyvät siihen: (Kristus) “istuu Jumalan, Isän Kaikkivaltiaan oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita” … (uskon) “ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän”. Nikean tunnustuksessa puhutaan tämän lisäksi siitä, miten Kristuksen “valtakunnalla ei ole loppua“, ja että me odotamme “tulevan maailman elämää”. Ei siis voi väittää, että tulevilla tapahtumilla ei olisi merkitystä Kristuksen kirkon ja kaikkien kristittyjen kannalta. Ne ovat olennainen osa kristillisen opin kokonaisuutta.
Tunnustuksellinen luterilaisuus on kuitenkin ollut varsin varauksellinen puhuessaan lopun ajoista. Osaltaan syynä on varmaankin ollut se epäterve kiinnostus lopun ajan salaisuuksiin, joka on ollut vallalla esim. joissakin nk. vapaissa suunnissa. Tästä seurauksena on ollut se, että suurin osa Suomenkin uskovista on omaksunut käsityksensä lopun ajoista juuri vapaiden suuntien opetuksesta tai muusta ei-luterilaisesta lähteestä. Meidän suuri haasteemme luterilaisina uskovina on hahmottaa se, mikä on Raamatun käsitys viimeisistä ajoista meidän uskomme näkökulmasta. Tarkoitus ei niinkään ole paneutua tulevaisuuden yksityiskohtiin vaan löytää kristityn ja Kirkon kannalta olennaiset suuntaviivat.
Kun kuuntelee julistusta lopun ajoista tai lukee siitä kirjoista, ei voi välttyä yhdeltä johtopäätökseltä: suuri osa näistä käsityksistä ei nouse itsestään Raamatun Sanasta. Sen sijaan lähtökohtana on usein jokin uutisotsikoissa ollut aihe, johon haetaan Raamatusta yhtymäkohtia. Yllättävän helposti 1970-luvulla yhdistettiin vaikkapa Neuvostoliitto Raamatun Googiin, Maagoogiin tai Roosiin. Mesek oli tämän tulkinnan mukaan tietenkin Moskova ja Tuubal tarkoitti Tobolskia. Nyt me kuitenkin kaikki tiedämme, ettei Neuvostoliitto-vainaasta ole enää sodankävijäksi.
Toinen virheellinen lähtökohta on vedota lopun aikojen ennustuksissa jonkun saamiin näkyihin, ilmestyksiin tai profetioihin. Hyvin helposti tällä tiellä on ajauduttu ohi Jumalan Sanan ja päädytty hurmahenkisyyteen. Jos nuo ilmestykset olisivat pitäneet paikkansa, niin neuvostopanssarit olisivat vyöryneet Suomen yli aika monta kertaa.
Uutisten tai ilmestysten sijaan meidän on pidettävä lopun aikojen ainoana lähteenä Jumalan omaa Sanaa. Sieltä me löydämme riittävästi tietoa siitä, mitä Kirkolle ja maailmalle tulee tapahtumaan. Muu tieto ei ole meille tarpeen vaan saattaa olla suorastaan vahingollista.
Toisaalta Raamatun sisällä meidän on asetettava Uusi testamentti etusijalle. Vanhan testamentin aikahan oli vasta lupauksen aikaa, jolloin Jumalan suunnitelmia katsottiin peitetyin kasvoin, kuin verhon läpi. Vanhaan liittoon tukeutuvilla “peite pysyy edelleenkin paikoillaan, kun he lukevat vanhan liiton kirjoituksia, sillä vasta Kristus sen poistaa” (2. Kor. 3:14). “Laissa (vanhassa liitossa) siis on vain varjo tulevasta, paremmasta todellisuudesta, ei sen varsinaista ilmentymää” (Hepr. 10:1). Meillä tulee siis olla evankeliumin, Kristuksen itsensä ja Hänen apostoliensa antama näkökulma lopun aikoihin. Siksi evankeliumit, kirjeet ja Johanneksen Ilmestys on asetettava tulkinnassa etusijalle. Niiden avulla Vanhan testamentin kirjoitukset löytävät oikean paikkansa ja tulkintansa. Jumalan ilmoitus täydellistyy ja kirkastuu Uuden testamentin apostolisissa kirjoituksissa.
Suuri vaara on myös se, että kaikkia uskon asioita aletaan tarkastella lopun aikojen näkökulmasta. Tällöin keskeiset uskon totuudet Kristuksen sovitustyöstä, ylösnousemuksesta, synnistä, vanhurskauttamisesta, armonvälineistä ja kirkosta saatetaan sivuuttaa tai ne vääristyvät. Luterilaisina kristittyinä meille vanhurskauttamisoppi on aina se opinkohta, jonka varassa kaikki muu seisoo tai kaatuu. Siksi lopun ajoissakaan ei voi olla kyse muusta kuin vanhurskauttamisen toteutumisesta tai toteutumatta jäämisestä.
Jos lopun ajan julistus ruokkii vain ihmisen uteliaisuutta tai mielikuvitusta, tai pahimmallaan saattaa hänet tuntemaan ylemmyyttä suhteessa toisiin ihmisiin, silloin julistus on vääristynyttä. Pohjimmiltaan tulee sanoman lopun ajoistakin olla johtamassa meitä tuntemaan oma syyllisyytemme ja perinpohjainen syntisyytemme, ja saada meidät turvautumaan Kristuksen ansioon. Tällöin me lopun aikoinakin koemme olevamme samanaikaisesti syntisiä ja vanhurskaita. Emmekä vain syntisessä maailmassa vierailulla olevia pyhimyksiä.
Aiheenamme ei siis ole koko maailman tulevaisuus vaan Kristuksen Kirkon tulevaisuus. Emme puutu kirkkopolitiikkaan tai Suomen kirkon näköaloihin. Sen sijaan tutkimme sitä, että Raamattu opettaa Kristuksen maailmanlaajuisen ruumiin eli Kirkon tulevaisuudesta.
Tässä kysymyksessä me törmäämme ongelmiin jo lähtömetreillä. Hyvin suuri osa kristikuntaa, varsinkin Amerikassa, on näet sitä mieltä, että kirkon tulevaisuus maailmassa päättyy hyvin pian. Vaikkapa Hal Lindseyn 1980-luvun ennustusten mukaan tuon historian olisi jo pitänyt päättyä. Yhdysvalloissa on myyty viime vuosina jopa 50 miljoonaa Tim LaHayen ja Jerry B. Jenkinsin kirjaa, joissa väitetään, että uskovat temmataan salaisesti maan päältä hyvin pian. Vaikka jo tänään. Seurakunta ei tämän opin mukaan ole lainkaan mukana lopun ajan ahdistuksissa.
Miten tuota oppia perustellaan? Se on syntynyt skottilaisen teinitytön Margareth MacDonaldin saaman ilmestyksen varassa 1830-luvulla. Ennen sitä ei kukaan kristitty ajatellut mitään salaista tempaamista. Englantilainen John Nelson Derby (1800-82) kehitteli oppia edelleen ja häntä voidaankin hyvällä syyllä kutsua sen “isäksi”. Hänen opetuksensa mukaan Jeesus tulee ensin vain pilviin, salaisesti, ja tempaa seurakunnan maan päältä, mitä seuraa seitsemän vuoden mittainen vaivan aika, Antikristuksen aika. Lopulta Jeesus tulee takaisin näkyvällä tavalla ja aloittaa tuhatvuotisen valtakunnan. Tämä oppi saattaa monesta kuulostaa tutulta, mutta 1830-lukua ennen sitä ei siis tuntenut kukaan. Se on uutuus, joka ei sisälly Kirkon klassiseen, apostoliseen opetukseen.
Ylöstempausopin perusteena on lähinnä 1. Tess. 4:17: “Meidät, jotka olemme vielä elossa ja täällä jäljellä, temmataan sitten yhdessä heidän (eli herätettyjen kuolleiden) kanssaan pilvissä yläilmoihin Herraa vastaan. Näin saamme olla aina Herran kanssa”. Koko tempaamis-sanaa ei esiinny Raamatussa missään muualla kuin tässä kohdassa. Salaisen ylöstempaamisen perusteleminen tällä jakeella on täysin mahdotonta. Juuri edellisessä jakeessa sanotaan näet näin: “Itse Herra laskeutuu taivaasta ylienkelin käskyhuudon kuuluessa ja Jumalan pasuunan kaikuessa, ja ensin nousevat ylös ne, jotka ovat kuolleet Kristukseen uskovina”. Tällainen paluu ei ole tietenkään mikään salainen paluu, niin ettei kukaan sitä huomaisi. Kristus laskeutuu, käskyhuuto kuuluu ja pasuuna kaikuu. Voisiko sen kuuluvampaa ja näkyvämpää ilmiötä enää olla? Kuitenkin ylöstempausopin mukaan ihmiset eivät huomaa mitään, vaan uskovat vain häipyvät yhtäkkiä, silmänräpäyksessä. Lentokoneet törmäilevät, kun lentäjät temmataan, autot ajelevat ilman kuljettajaa. Juuri näin näitä tapahtumia kuvaavat mm. Lindsey ja LaHaye.
Koska Ilmestyskirja on Raamatun kaikkein lopunajallisin kirja, ovat ylöstempausopin kannattajat yrittäneet epätoivoisesti löytää siitä mainintoja uskovien salaisesta häviämisestä. Joidenkin selittäjien mukaan ylöstempaus mainitaan jakeessa 3:10: “…minä puolestani tarkoin varjelen sinut siitä koetuksen hetkestä, joka kohtaa maailman ja panee koetteelle maan asukkaat”. Tässä kuitenkin käytetään samaa ilmausta kuin Isä meidän -rukouksessa (“päästä meidät pahasta”), eikä kenellekään varmaan siitä tule mieleen mikään salainen tempaus.
Myös Johanneksen taivaaseen tempaamisen Ilm. 4:1 on väitetty sisältävän koko kristillisen kirkon tempaamisen. Siinä kuitenkin sanotaan nimenomaan Johannekselle hänen elinaikanaan: “Nouse tänne! Minä näytän sinulle, mitä tämän jälkeen on tapahtuva”. Jo näiden raamattutodisteiden heppoisuus osoittaa helposti sen, että koko tämä oppi seisoo savijaloilla.
Kaikki muutkin ylöstempausopin tueksi esitetyt raamatunkohdat on helppo selittää perinteisen uskon mukaisesti. Raamatun mukaan Jeesus tulee aikojen lopulla niin kuin salama leimahtaa idästä länteen, kaikki saavat nähdä Hänet, ja Hän lähettää enkelit kokoamaan omasta maan ääriltä saakka. Raamatun mukaan Kristus tulee vain kerran, maailmanaikojen päättyessä (esim. Matt. 24).
Meidän toivomme ei suinkaan kohdistu siihen, että uskovat otetaan täältä salaisesti pois. Sen sijaan “me odotamme autuaan toivomme toteutumista, suuren Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kirkkauden ilmestymistä” (Tit. 2:13). Se ei voi tarkoittaa mitään muuta kuin Kristuksen yhtä, näkyvää paluuta. Siihen saakka Kristuksen Kirkko on täällä maan päällä tämän syntisen ihmiskunnan keskellä, valona ja suolana. Kirkko ei vältä ahdistusta eikä vaivaa, ei edes Antikristuksen vainoja, vaan käy monien ahdistusten kautta sisälle Jumalan valtakuntaan, kuten Paavali opettaa (Ap.t. 14:22).
Miksi tällainen ylöstempausoppi sitten on syntynyt? Se liittyy menestysajatteluun, jonka mukaan kristityn ihmisen elämän pitää olla mukavaa ja helppoa. Sen mukaan hyvä Jumala ei voi sallia omilleen kärsimyksiä eikä vainoja. Kaiken järjen mukaan Hänen pitää pelastaa uskovat joutumasta vaivan aikaan. Mutta kaikki tämä on vain toiveajattelua ja järkeilyä, jolla ei ole mitään raamatullista perustetta. Kristityt ovat kautta aikojen kokeneet vastoinkäymisiä ja kohdanneet marttyyrikuoleman. Eivät lopun ajan uskovat tee tässä suhteessa mitään poikkeusta.
Tuomitsemme siis ylöstempausopin vaarallisena harhaoppina, joka voi johtaa väärään toivoon ja hengelliseen ylpeyteen.
Kun Kristuksen Kirkko on siis täällä yhdessä muun ihmiskunnan kanssa tulevaisuudessa, miltä se näyttää? Valitettavasti Raamattu ei anna siitä kovin mairittelevaa arvostelua. Monien raamatunkohtien mukaan hyvin suuri osa kristityistä tulee luopumaan uskostaan lopun ajan vaikeuksien keskellä. Myös suuri osa kristillisestä kirkosta tulee menettämään olemuksensa Kristuksen tosi Kirkkona.
2. Tessalonikalaiskirjeen mukaan “ennen tuota päivää (Kristuksen paluuta) näet tapahtuu uskosta luopuminen” (2:3). Ilmestyy Antikristus, Kristuksen vastustaja, joka hämää suuren osan kristikuntaa suurella voimallaan, petollisilla tunnusteoillaan ja ihmeillään. Ihmiset eivät sittenkään rakasta “totuutta, joka olisi pelastanut heidät. Siksi Jumala lähettää rajun eksytyksen, jotta he uskoisivat valheeseen” (2. Tess. 2:10-11). Tässä ei suinkaan ole kyse niistä ihmisistä, jotka eivät ole kuulleet evankeliumia, tai eivät ole ottaneet sitä vastaan. Kyse on kristityistä, ainakin omasta mielestään uskovista ihmisistä, jotka lähtevät seuraamaan valhetta. Jumalan Sanan yksinkertainen totuus ihmisen pelastumisesta yksin Kristuksen tähden ei heille kelpaa. He vaativat jotain parempaa ja vahvempaa. Ei voi välttyä ajatukselta, että karismaattisen liikkeen eräät piirteet altistavat ihmisiä ihmeiden perässä juoksemiseen sen sijaan, että he kulkisivat ristin tietä halvan Mestarin jäljessä.
Koko Kristuksen Kirkon osittaisesta luopumuksesta puhuu Ilm. 11:1-2: “Mene mittaamaan Jumalan temppeli ja alttari ja laske ne, jotka siellä rukoilevat. Temppelin ulompaa esipihaa älä kuitenkaan lue mukaan, jätä se mittaamatta, sillä se on annettu vieraiden kansojen haltuun. Ne polkevat pyhää kaupunkia neljänkymmenenkahden kuukauden ajan”. Ajanmääritys on varmaankin vertauskuvallinen, ja temppeli tarkoittaa tässä useimpien raamatunselittäjien mukaan Kristuksen Kirkkoa.
Kirkolla tulee siis olemaan alttari ja uskollisia rukoilijoita jopa Ilmestyskirjan mainitsemissa lopun ajan vainojen keskellä. Juuri oikea alttari, siihen liittyvä saarnatuoli sekä Jumalan pyhät muodostavat myös luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan tosi Kirkon. Sen sijaan esipiha, kirkkoon vain ulkonaisesti kuuluva joukko, joutuu vihollisen haltuun. Kirkko menettää otteensa muodollisiin jäseniinsä, kun taas sielunvihollinen käyttää kirkon ulkonaisia jäseniä apunaan tosi Kirkon murskaamisessa.
Ilmestyskirjan 17. ja 18. luvun mukaan maallistunut kirkko tulee liittoutumaan maallisten vallanpitäjien ja viimekädessä Antikristuksen ja Saatanan kanssa. Tätä tarkoittaa Johanneksen näky naisesta (kirkosta), joka istuu helakanpunaisen pedon (saatanan) selässä. Kirkko haluaa ratsastaa tämän maailman vallalla, mutta se koituu luopiokirkon tuhoksi. Tämä maailman kanssa liittoutunut kirkko ei enää ole Kristuksen morsian tai vaimo vaan portto, itsensä myyjä. Sille valta, raha ja asema ovat tärkeämpiä kuin totuus, risti ja evankeliumi. Se puhuu rakkaudesta, mutta ei totuuden vaan hyödyn vuoksi.
Lopulta maalliset vallanpitäjät ja peto kääntävät selkänsä luopiokirkolle. Ne “vihastuvat porttoon ja repivät hänet paljaaksi ja alastomaksi, syövät hänen lihansa ja polttavat hänet tuhkaksi”. Tämä ei kuitenkaan tapahdu sattumalta, sillä Ilmestyskirjan mukaan “Jumala näet panee heidät toimimaan oman suunnitelmansa mukaisesti” (Ilm. 17:16-17). Jumalan suunnitelma on siis tuhota lopulta luopiokirkko tämän maailman ruhtinaan avulla, jotta jää jäljelle vain tosi Kirkko, Kristuksen ruumis. Uskonsa ja oppinsa myynyt näennäiskirkko on pelastussuunnitelman kannalta turha ja hyödytön.
Meidän on hyvin vakavasti pohdittava, milloin ja miten meidän tulee noudattaa Ilmestyskirjan vakavaa varoitusta porttokirkosta: “Lähtekää pois, jättäkää hänet, te, jotka olette minun kansaani, ettette joutuisi ottamaan osaa hänen synteihinsä ettekä jäisi alttiiksi niille vitsauksille, joilla häntä lyödään” (18:4).
Nykyinen ja tuleva luopumus on siis ennustettu Raamatussa, joten meidän ei tarvitse sitä ollenkaan ihmetellä. Kysymys on seulomisesta, jossa Jumalan lapset erottuvat perkeleen lapsista.
Viime aikoina on toistuvasti esitetty ajatus suuresta herätyksestä, joka tavoittaisi miljoonia ihmisiä. Väitetään irrallisten raamatunkohtien ja näkyjen perusteella, että lopun aikojen herätys on oven edessä. Ihmiskunnalle annettaisiin vielä mahdollisuus kääntyä Vapahtajansa puoleen.
Tunnustuksellisina luterilaisina me toki toivomme sydämestämme todellista, syvällekäyvää hengellistä heräämistä kaikkialle maailmaan. Haluamme julistaa Jumalan sanaa niin puhtaasti ja oikein kuin pystymme, jotta syntiset tekisivät parannuksen ja pakenisivat Kristuksen täytetyn työn turviin. Kannustan jokaista kristittyä joka päivä rukoilemaan herätystä Suomeen ja koko maailmaan.
Raamattu ei kuitenkaan lupaa Kirkolle mitään suuria herätyksiä. Toki erilaista heräämistä, uskoon tulemista jne on esiintynyt kautta Kirkon historian ja tulee esiintymään. Mutta erityistä, erikseen havaittavaa herätystä ei Uusi testamentti lupaa.
Lopun ajan herätyksen ennustajat vetoavat usein Joelin kirjan profetiaan: “Tämän jälkeen on tapahtuva, että minä vuodatan henkeni kaikkiin ihmisiin. Ja niin teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat, nuorukaisenne näkevät näkyjä, vanhuksenne ennusunia …” Apostolien tekojen mukaan tämä ennustus on kuitenkin jo toteutunut ensimmäisenä helluntaina. Silloin Pietari suoraan ilmoitti Joelin profetian toteutuvan siellä heidän silmiensä edessä: “Tämä on sitä, mikä profeetta Joelin suulla on ilmoitettu”. Edes Joelin ennustuksen puhe “viimeisistä päivistä” ei välttämättä viittaa lopun aikoihin, sillä koko pitkänperjantain ja pääsiäisen jälkeistä aikaa voidaan pitää “viimeisinä päivinä”. Esim. Heprealaiskirje käyttää kirjeen kirjoittamishetkestä ajanmääritystä “näinä viimeisinä aikoina” (1:2).
“Valtakunnan evankeliumi” kyllä julistetaan kaikille kansoille todistukseksi ennen Kristuksen toista tulemusta (Matt. 24:14). Se Sana herättää ne, jotka Jumala on valinnut pelastumaan. Jumalan ilmoitussana ei kuitenkaan lupaa vaikkapa sellaista herätystä, joka olennaisesti muuttaisi maailman ja kansojen suuntaa.
Paavali kyllä profetoi Israelin kansan kääntyvän, kun pakanakansoista koottava määrä on tullut täyteen (Room. 11:25). Ilmeisesti juutalaisten kääntymykseen liittyy myös Ilm. 11:13: “Samalla hetkellä tuli ankara maanjäristys. Kymmenes osa kaupungista sortui, ja järistyksessä sai surmansa seitsemäntuhatta ihmistä. Muut kauhistuivat ja taipuivat kunnioittamaan taivaan Jumalaa”. Kaupunki tarkoittanee Jerusalemia. Juutalaisilla on osansa Jumalan tulevaisuudensuunnitelmissa, mutta vain ikään kuin oksastettuina takaisin siihen runkoon, josta he ovat tippuneet, Kristus-puuhun. Sen sijaan meidän tulee torjua nk. korvausteologia, jonka mukaan Jumalan Israelille antamat lupaukset on siirretty kokonaan uudelle Israelille eli Kirkolle.
Pyhässä kaupungissa tapahtuva kääntymys on ainoa herätys, jonka Ilmestyskirja lupaa. Sen vastapainona on kaksi kohtaa, jotka ennakoivat aivan päinvastaista, Ilm. 9:20-21: “Loput ihmiset, jotka eivät kuolleet näihin vitsauksiin, eivät kuitenkaan lakanneet palvomasta kättensä töitä. He kumarsivat yhä pahoja henkiä ja kullasta, hopeasta, pronssista, kivestä ja puusta tekemiään jumalankuvia, jotka eivät voi nähdä, eivät kuulla eivätkä kävellä. He eivät kääntyneet, he eivät luopuneet murhatöistään eivätkä taioistaan, eivät siveettömästä elämästä eivätkä varastamisesta”, ja Ilm. 16:9: “Ihmiset paahtuvat kovassa helteessä, mutta herjasivat Jumalaa, jonka vallassa nämä vitsaukset olivat. He eivät kääntyneet, eivätkä antaneet kunniaa Jumalalle”. Ilmestyskirjan antama kuva ihmiskunnan hengellisestä tulevaisuudesta on siis varsin pessimistinen.
Ilmestyskirjan 7. lukua käytetään usein tulevan herätyksen perusteluna, mutta mistään herätyksestä siinä ei todellakaan ole puhetta. Luvun perusteella on jopa väitetty, että seurakunnan ylöstempauksen jälkeen juutalaiset kääntyvät ja heistä tulee superjulistajia, jotka evankelioivat vaivan aikana koko maailman. Raamatun sananmukaisella lukemisella ei tällaisia ajatuksia edes pälkähdä lukijan mieleen. Luvussa vain kuvataan pelastettujen, taivaaseen pääsevien suurta joukkoa. Siinä puhutaan niistä lukemattomista ihmisistä, jotka Jumala on kasteessa sinetöinyt, ja jotka säilyvät uskossa suuren ahdistuksen läpi. “He ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä” (Ilm. 7:14). Tämä Kristuksen veren tuoma turva ja toivo on luvun sanoma, eikä suinkaan spekulointi joistakin juutalaisevankelistoista.
Jumala tekee kaikkensa, jotta kaikki ihmiset pelastuisivat. Antoihan Jumalan Poika henkensä jokaisen ihmisen puolesta. Paavalin mukaan “ovat Jumalan armo ja hänen lahjansa tulleet yhden ainoan ihmisen, Jeesuksen Kristuksen, ansioista kaikkien osaksi” (Room. 5:15). Siksi valtakunnan evankeliumi pitää saarnata kaikkialla maailmassa, kaikille kansoille. Ilmestyskirjan mukaan Jumala jopa julistuttaa viimeisinä päivinä ikuisen evankeliumin enkelin välityksellä maan asukkaille, kaikille kansoille, heimoille, kielille ja maille. Näin ei kukaan voi väittää, ettei ole kuullut pelastavaa sanomaa. Mekään emme saa laiminlyödä lähetystyötä ja evankeliointia Raamatun kuvaamien synkkien näkymien vuoksi.
Uuden testamentin mukaan maailmassa on aina vastakkainasettelu Kristuksen Kirkon ja maailman välillä. Samoin on jatkuva taistelu oikean ja väärän kirkon välillä. Pohjimmiltaan on kysymys Jumalan ja saatanan voimainmittelöstä, josta Ilmestyskirjan 12. ja 13. luku antavat mielenkiintoisen kuvan.
Kristuksen kirkko eli nainen on Jumalan silmäterä. Sen vastustajaa kutsutaan lohikäärmeeksi eli saatanaksi. Nainen synnyttää jouluna pojan, Jeesuksen, jonka lohikäärme yrittää Herodeksen avulla heti nielaista, kun se syntyy. Mutta tämä Poika temmataan Jumalan ja hänen valtaistuimensa luo, helatorstaina Kristuksen taivaaseenastumisessa.
Lohikäärme lähtee silloin taistelemaan naista eli Kirkkoa vastaan, joka kuitenkin pakenee Jumalan antamin kotkansiivin turvapaikkaan autiomaahan, marginaaliin, pois maailman valtakeskuksista. Kun se huomaa, ettei saa kukistettua Naista vesivirran eli harhaoppien avulla, lohikäärme kääntyy sotimaan Naisen muita lapsia kuin Jeesus-lasta vastaan. He ovat kuitenkin “uskollisia Jumalan käskyille ja todistukselle Jeesuksesta” (Ilm. 12:17). Nainen eli Kirkko kestää, ja voiton tuo sille “Karitsan veri ja heidän todistuksensa” (Ilm. 12:11).
Ilmestyskirjan 13. luvun mukaan peto saa valtaansa kaikki heimot, kansat, kielet ja maat. Ulkonaisesti myös Kristuksen Kirkko voi joutua maallisten vallanpitäjien valtaan. Petoa kumartavat kuitenkin Ilmestyskirjan mukaan vain ne ihmiset, “joiden nimi ei maailman luomisesta alkaen ole ollut kirjoitettuna teurastetun Karitsan elämänkirjaan” (Ilm. 13:8). Tosikristityt eivät kumarra saatanaa eivätkä mitään muuta kuin teurastettua Karitsaa. Se kuitenkin vaatii pyhiltä kestävyyttä ja uskoa – niin tiukaksi käyvät ajat. Omassa varassaan ei kukaan kestä, vaan ainoastaan Kristuksen voima ja armo pitävät heidät oikealla tiellä (Ilm. 13:10, 14:12).
Moni joutuu maksamaan hengellään siitä, että on uskollinen Jumalan Sanalle. He ovat kuitenkin autuaita marttyyreja, jotka perivät iankaikkisen pelastuksen (Ilm. 14:13).
Saatanan tärkein tavoite on tuhota Kristuksen omat tai saada heidät luopumaan uskostaan ja luottamuksestaan Jumalan Sanaan. Tästä sielunvihollisen toiminnasta me näemme merkkejä joka päivä. Raamatusta luopunutta kirkkoa ei perkele enää vainoa, vaan jakaa sille maallista suosiota, arvomerkkejä ja titteleitä. Jos maailman ja kirkon välinen kamppailu laantuu, on kirkko kuollut ja maailma juhlii.
Taistelua Jumalan ja saatanan välillä käydään maailmanloppuun asti, vaikka ratkaisutaistelu on jo käyty Golgatalla. Siellä Jumalan Poika kukisti sen vallan, joka piti orjuudessa ihmiskuntaa. Saatana ei enää Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen ole voinut pitää ihmisiä synnin ja kuoleman vankeina. Eikä ihmiskunta kokonaisuutena ole enää matkalla sielunvihollisen kanssa helvettiin. Saatana koettaa kuitenkin saada asiat näyttämään aivan toisenlaisilta – ikään kuin hänellä yhä olisi valta. Mutta se on vain tyhjää “kulissivaltaa”.
Kaikki Kristusta ja Hänen Kirkkoaan vastustavat voimat aktivoituvat, mitä lähemmäksi Vapahtajan paluu tulee. Saatana tietää, että sen aika on lyhyt (Ilm. 12:12), ja koettaa siksi eksyttää jopa Jumalan valitut (Matt. 24:24). Ilmestyskirjassa kerrotaan, miten maailman vallanpitäjät ja myös väärä kirkko, porttokirkko, “antavat valtansa ja voimansa pedon palvelukseen” (17:13).
Kerrotaan, miten “nuo kaikki käyvät taisteluun Karitsaa vastaan, mutta Karitsa voittaa heidät, sillä Hän on herrojen Herra ja kuninkaiden Kuningas. Hänen kanssaan saavat voiton hänen uskollisensa, kaikki kutsutut ja valitut” (17:14). Mistään varsinaisesta taistelusta ei tässä vaiheessa enää ole puhetta, vaan Vapahtaja yksinkertaisesti kukistaa voimallaan vastustajat: “Hänen suustaan lähtee terävä miekka. Sillä miekalla hän lyö kansoja, hän paimentaa niitä rautaisella sauvalla ja polkee viinikuurnassa kaikkivaltiaan Jumalan hehkuvan vihan viinin” (19:15). Hyvin samanlainen on myös Paavalin kuvaus vääryyden ihmisestä (Antikristus), “jonka Herra Jeesus on surmaava suunsa henkäyksellä ja tuhoava tulemisensa kirkkaudella” (2. Tess. 2:8).
Kristuksen ja Kirkon vastustajilla ei ole mitään todellista valtaa eikä voimaa. Kaikki valta on jo nyt Kristukselle, mutta se on vielä kätkettynä halpaan muotoon, Sanaan ja sakramentteihin.
Kristillisen opin kaikkein kiistellyimpiin kohtiin kuuluu varmasti oppi nk. tuhatvuotisesta valtakunnasta (kiliasmi). Vilpittömät kristityt opettajat ovat olleet tästä uskonkohdasta jyrkästi eri mieltä. Vallitseva käsitys konservatiivisissa piireissä tuntuu olevan se, että Kristuksen paluun jälkeen tulee jonkinlainen tuhat vuotta kestävä rauhan valtakunta ennen uutta taivasta ja maata. Tämä tulkinta aiheuttaa kuitenkin suuria vaikeuksia Raamatun kokonaisilmoituksen näkökulmasta.
Lopun aikojen aikataulun kannalta on Jeesuksen nk. Öljymäen puhe (Matt 24-25; Mark 13; Luuk 21) aivan erityisasemassa. Siinähän Jeesus kuvaa ensin lopun aikojen vitsauksia ja eksytyksiä, sen jälkeen näkyvää paluutaan, ja välittömästi tämän jälkeen viimeistä tuomiota, taivasta ja helvettiä. Lopputuomion alkamista kuvataan näin: “Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista” (Matt. 25:31). Jeesus ei siis sanallakaan mainitse mitään tuhatvuotiseen valtakuntaan viittaavaakaan, vaan ilmoittaa tuomion ja ikuisuuden alkavan heti Hänen toisen tulemuksensa jälkeen. Tässä mallissa ei tuhatvuotiselle valtakunnalle ole yksinkertaisesti lainkaan tilaa.
Tarkalleen ottaen ei Ilmestyskirjakaan puhu “tuhatvuotisesta valtakunnasta”. Siellä vain kerrotaan, että enkeli pani Saatanan “kahleisiin tuhanneksi vuodeksi, syöksi sen syvyyteen ja lukitsi ja sinetöi sen jäljestä syvyyden oven. Enää ei käärme saa johtaa kansoja harhaan, ennen kuin tuhat vuotta on tullut täyteen. Sitten se on päästettävä irti vähäksi aikaa” (Ilm. 20:2-3). Samoin kerrotaan, että marttyyrit “heräsivät eloon ja hallitsivat Kristuksen kanssa tuhat vuotta“. Muut kuolleet eivät kuitenkaan heränneet eloon ennen kuin tuhat vuotta oli täyttynyt.
On syytä ensinnäkin muistaa, että kaikki Ilmestyskirjassa mainitut luvut ovat vahvasti symbolisia. Tuhat vuottakaan ei välttämättä tarkoita tarkalleen niin pitkää aikaa, vaan ylipäätään pitkää, määräkestoista aikaa.
Ilmestyskirjassa ei myöskään kerrota, että marttyyrit hallitsisivat maan päällä. Kerrotaan vain, että he hallitsevat Kristuksen kanssa. Voihan tämä hallinta tapahtua taivaassakin tai sieltä käsin! Uskonsa tähden kuolleet ovat jo Kristuksen luona, mitä Paavalikin Filippiläiskirjeessä (1:23) toivoi. Tämän vahvistaa myös Augsburgin tunnustus sanoessaan: “Ne (uskonpuhdistusseurakunnat) tuomitsevat myös sellaiset, jotka nyt levittävät juutalaisia oppeja, joiden mukaan hurskaat tulevat saamaan herruuden maailmassa ennen kuolleiden ylösnousemusta, sen jälkeen kun jumalattomat on kaikkialla kukistettu” (XVII, 5).
Saatanan kahlitseminen tuhanneksi vuodeksi tarkoittaa puolestaan hänen valtansa rajoittamista, eikä suinkaan sielunvihollisen täydellistä kukistamista. Hänelle jää rajoitettu mahdollisuus pahan lietsomiseen myös tuon “tuhannen vuoden” ajaksi (mitä se tarkalleen tarkoittaakaan).
Tärkein vastaväite tuhatvuotista valtakuntaa vastaan nousee kuitenkin Ilmestyskirjan rakenteesta. Kirjaa on näet usein virheellisesti luettu siten kuin se kuvaisi lopun ajan tapahtumia aikajärjestyksessä. Näin ei kuitenkaan ole! Ilmestyskirja on syklinen teos, jossa seitsemään kertaan peräkkäin kuvataan suunnilleen sama tapahtumakulku, mutta hieman eri painotuksin. Kaikki seitsemän sykliä päättyvät lopulta Kristuksen paluun, viimeisen tuomion ja / tai taivaan ilon kuvaamiseen. Nämä syklit ovat seuraavat:
1. 7 kirjettä Vähän Aasian seurakunnille 2:1-3:22
2. 7 sinettiä 6:1-8:1
3. 7 pasuunaa 8:2-11:14
4. lohikäärme, peto ja nainen 12:1-14:20
5. 7 vihan maljaa 15:1-16:21
6. Babylonin ja pedon kukistuminen 17:1-19:21
7. “Tuhatvuotinen valtakunta”, tuomio ja uusi Jerusalem 20:1-22:5
Jokainen uusi sykli tuo esiin joitakin uusia piirteitä lopun tapahtumista. Viimeisen syklinkään tapahtumat eivät siis sijoitu kaikkien muiden (Kristuksen paluun) jälkeiseen aikaan, vaan myös samaan ajanjaksoon.
Luontevinta on selittää tuhannen vuoden aika siksi ajanjaksoksi, joka alkoi Saatanan sitomisesta Golgatalla ja päättyy lohikäärmeen heittämiseen maan päälle lopun aikoina (Ilm. 12:9-18). Sielunvihollisen valta on tuona väliaikana rajoitettu, koska maailmassa julistetaan evankeliumia, joka on Jumalan voima (Room. 1:16). Puhtaan evankeliumin julistamisen laantuminen päästää saatanan kahleistaan, villitsemään kansoja lopun ajan vainoihin ja sotiin.
Tuhannen vuoden lopussa kuvattu taistelu (Ilm. 20:7-9) muistuttaa hyvin läheisesti lopun aikojen Harmagedonin taistelua (Ilm. 16:12-16; 17:12-14; 19:19-21). Kyseessä täytyy olla sama taistelu, minkä vuoksi “tuhannen vuoden” ajanjakso täytyy olla jo ennen lopun aikoja ja Kristuksen paluuta. Olisi mieletön ajatus, että Saatana vapautettaisiin villitsemään kansoja vielä 1000 vuotta Kristuksen toisen, näkyvän tulemisen jälkeen! Kyllä Kristuksen vallanotto on silloin jo täydellinen. Onhan Ilmestyskirjassakin pedon heittäminen tuliseen järveen kuvattu jo Jeesuksen paluun yhteydessä tapahtuvaksi (Ilm. 19:20). Siitä järvestä se ei enää nouse!
Aiheesta enemmän kiinnostuneille voi suositella luettavaksi Siegbert W. Beckerin kirjaa Kaukainen voittolaulu. Ilmestyskirjan selitys (suomeksi 1999) tai Antti Laaton kirjaa Kun nämä alkavat tapahtua (1991).
Uusi testamentti kuvaa uskovan ihmisen toivon kohteeksi Kristuksen toisen tulemisen. Se on tämän aikakauden päätös. Silloin sulkeutuu se kehä, joka alkoi Jeesuksen noustessa opetuslasten keskeltä taivaaseen Öljymäeltä. Koko pitkä uskon aikakausi tulee päätökseen ja alkaa näkemisen ja toteutumisen aika.
Ilmestyskirjassa on moneen kertaan kuvattu taivaan kotia, suuria juhlia, Jumalan läsnäolon täyttämää olotilaa (Vähän Aasian 7 seurakuntakirjeen viimeiset jakeet, sekä Ilm. 7; 11:15-19; 19:1-9; 21-22). Näyttää siltä kuin Kristus ei olisi halunnut Johannekselle näyttää kerralla kaikkia lopun ajan kauhuja, vaan tuo lohdutukseksi väliin aina kuvauksen taivaan ilosta. Taivas on tavallaan sellainen näköalapaikka, josta Johannes saa katsella maanpäällisiä tapahtumia. Samalla Ilmestyskirjan lukijallekin tarjoutuu oikeanlainen perspektiivi lopun ajan vaivoihin. Lopullisesta voitosta ja taivaan temppelistä nähtyinä ne menettävät musertavan kauheutensa. Tämänhetkinen piina ei olekaan koko totuus, eivätkä asiat kulje kohti tuhoa vaan kohti pelastusta.
Luterilaisina kristittyinä me emme jää hyödyttömään pohdiskeluun uuden Jerusalemin maantieteestä, vaan keskitymme tässäkin Kristukseen. Olennaista taivaassa on Jumalan ja Karitsan valtaistuin ja Kristuksen kasvojen näkeminen (Ilm. 22:3-4). Me saamme tuolloin iloita siitä, että Kristus on omalla, kalliilla sovintoverellään pessyt meidät puhtaiksi, taivaskelpoisiksi (Ilm. 7:14; 19:8; 22:14). Lopullinen pelastuminen on oikeastaan vain Golgatan ja pääsiäisaamun vaikutuksen täydellistymistä. Mitä Kristus vanhassa Jerusalemissa kerran teki puolestamme, se kantaa ikuista satoa uudessa Jerusalemissa. Taivaassa me emme enää ole samanaikaisesti syntisiä ja vanhurskaita vaan syntisyys on karsittu pois ikiajoiksi.
“Vielä viimeisen kerran,
minä panen maan järkkymään,
enkä vain sitä, vaan myös taivaan.
Sanat ‘vielä viimeisen kerran’ tarkoittavat sitä, että kaikki luotu järkkyy ja siirtyy sijoiltaan, jotta se, mikä ei järky, pysyisi paikallaan.
Me saamme valtakunnan, joka ei järky. Olkaamme sen vuoksi kiitollisia, kiittäkäämme Jumalaa ja palvelkaamme häntä hänen tahtonsa mukaisesti, kunnioituksen ja pyhän pelon tuntein, sillä meidän Jumalamme on tuhkaksi polttava tuli” (Hepr. 12:26-29)
Tule Herra Jeesus!
