Se värjyy aina lähempänä tai kauempana! Miten helposti masentunut mieliala hiipiikään kaiken elämämme yli. Asiat ei luonnistu kuten tahtoisi, kovista ponnisteluista huolimatta asiat eivät mene eteenpäin. Ehkä joku muu romuttaa sen, mitä olet koettanut vaivalla ja rakkaudella rakentaa. Tulee se inhimillinen notkahdus ja niin helppo reaktio: ”ei tästä mitään tule, aivan sama”.
Erityisen dramaattista tämä on silloin, jos ihmiset ovat sellaisessa asemassa, että heillä on tavalla tai toisella valtaa suhteessa toisiin ihmisiin. Tällainen putoaminen, turhautuminen ja väsähtäminen on aivan luonnollista meille ihmisille. Mutta tietyissä tilanteissa se voi muuttua tuhoisaksi ympäröivälle yhteisölle, myös Jumalan seurakunnalle.
On sanottu, että tämä notkahduksen mahdollisuus, tai kiusaus, kulkee myös pastorin mukana koko hänen elämänsä. Voi käydä niin, että erilaisten syiden kautta katse jaloon tehtävään hukkuu, katoaa ajatus miten ollaan Kristuksen palveluksessa. Se, mikä vielä edellisellä viikolla kuulosti aivan absurdilta, muuttuukin todeksi.
Tätä pastorin elämän haasteellisuutta avaa myös Johannes Krysostomoksen kirja pappeudesta. Teoksessa kuvataan Johanneksen ja Basileioksen kohtaamista. Johannes on paennut vihkimystä, kun taas Basileios on ottanut vastaan viran ikeen. Basileios on pettynyt, sillä hänen ystävänsä suunnitelmat olivat häneltä salassa. Johannes puolustautuu ja kuvaa pastorin tehtävää eri puolilta sekä sitä, kuinka hän on virkaan kelvoton, ja niin oikeastaan jokainen.
Krysostomos vaatii pastoreilta erityistä henkistä kyvykkyyttä. Pastori on samaan aikaan paimen ja lääkäri. On osattava suostutella, taivuttaa, vakuuttaa, olla oikella tavalla kova ja lempeä. On mahdotonta kohdella kaittaviaan yhdellä ja samalla tavalla, sillä eiväthän lääkärikään yhden reseptin mukaan paranna kaikkia sairaita. Olla valmis kestämään järjetöntäkin kritiikkiä.
Pastorit julistavat sanaa ja hoitavat armonvälineitä. Pastorin tehtävä on välittää pelastusta. ”He ovat niitä ainoita, joille on uskottu hengelliset synnytystuskat kasteen kautta tapahtuvassa synnyttämisessä. Heidän kauttaan pukeudumme Kristukseen, liitymme Jumalan poikaan ja tulemme tuon autuaan Pään kuuliaisiksi jäseniksi.”
Juuri alamittaisuutensa takia suuren haasteen edessä Johannes puolustaa ystävälleen, miksi pakeni vihkimystä. ”Runsaampina kuin merta myllertävät tuulet, myrskyävät aallot papiksi vihityn sielussa.” Monenlainen paha yrittää ottaa papin sisimmästä vallan, jottei tämä voisi hoitaa tehtäviään. Krysostomos tuo myös esiin, kuinka kiivas luonteenlaatu aiheuttaa suuria onnettomuuksia sekä suuttuneelle että hänen lähimmäiselleen. Papin täytyy pystyä voittamaan kiivas luonteensa.
Papilla täytyisi olla myös teräksiset aseet: hellittämätön into ja jatkuva oman elämänsä valvominen. Hänen tulisi olla harjaantunut hengellisessä sodassa ja olla samalla kertaa ”sekä jousimies että sinkomies, eskadroonan että komppanian päällikkö, sotamies ja kenraali, jalkamies ja ratsumies, merisotilas ja pioneeri.” Paimenen pitäisi pystyä taistelemaan kaikkia pahan juonia vastaan.
Krysostomos korostaa myös, että paimenen on hallittava puhetaito ja samalla ylenkatsottava ihmisten ylistyksiä, ettei hän ala julistamaan korvasyyhyyn. Suurin kiitos hänelle itselleen tulisi olla, että tietää kirjoittaneensa kuten Jumala on käskenyt.
Krysostomos vaatii papilta myös enkelin hyveitä. ”Papin sielun tuleekin olla auringonsäteitä kirkkaamman.” Samalla pastorin suhteeseen maailmaan sisältyy tietty paradoksi. Toisaalta papin tulee olla perehtynyt yleisiin asioihin, mutta toisaalta hänen on oltava enemmän kaikesta irtautunut kuin ”vuorille paenneet erakot”.
Krysostomos arvostaa pappeutta myös paljon munkkeutta korkeammalle. Munkki joutuu pelkäämään vain oman itsensä puolesta, kun pastori huolehtii seurakunnasta. Hänen mukaansa moni munkki ei olisi viranhoitajana vahapatsasta parempi.
Suurten vaatimusten jälkeen Johanneksen ystävä Basileios kysyykin ”entä sitten minä?”, kun hän itsekin kokee alamittaisuutta. Tähän Johannes lopulta toteaa, että luottaa hänet kutsuneeseen Kristukseen. Kristuksen apu on pyhän palveluviran tukena. Tästä avautuu myös teoksen historiallinen tausta. Se on kirjoitettu aikana, jolloin Krysostomos itsekin oli rohjennut ottaa vastaan pappisvihkimyksen. Teos kertookin hänen omasta kypsymisestään sen ymmärtämisessä, ettei Kirkon paimenten työ ole heidän itsensä, vaan Kirkon Herran varassa.
Teos on väkevä apu kilvoitteluun jokaiselle papille ja hyvä muistutus jokaiselle seurakuntalaiselle kutsusta rukoilemaan pastorinsa puolesta.
Ks. myös kirkkoisät.
Kirjan on suomeksi julkaissut Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto.
