Kuinka voitamme pahuuden?

Kaikki ihmiset tuntevat pahuuden. Voimme luetella lukuisia ilmiöitä, joita pidämme pahoina: epärehellisyys, uskottomuus, katkeruus, viha, väkivalta, sota jne. Mutta mitä paha ja pahuus pohjimmiltaan ovat? Kuinka voisimme edes määritellä pahuuden? Miten voimme erottaa toisistaan hyvän ja pahan?

Joku voi sanoa, että pahuus on hyvyyden vastakohta. Mutta mitä sitten on hyvyys? No, sehän on pahuuden vastakohta. Meidän pitäisi löytää jostain sisältöä hyvyydelle ja pahuudella, jotta voimme sanoa, mitä ne ovat.

Raamatun luomiskertomuksessa sanotaan seitsemän kertaa, että Jumala katsoi luomistöitään ja ”näki, että se oli hyvä” tai ”sangen hyvää” (1. Moos. 1:4,10,12,18,21,25,31). Seitsemän on Raamatussa jumalallinen täydellisyyden luku. Luomisviikon päiviä oli seitsemän ja seitsemän kertaa Jumala totesi kaiken aikaansaavansa olevan hyvää. Se, mitä Jumala sanallaan luo, on olemukseltaan hyvää, koska Jumala itse on Hyvä ja kaiken hyvyyden lähde.

Jumalalle hyvää olivat valkeus (UKR: valo), maan ja meren erottelu, kasvit, aurinko ja kuu, eläimet ja ihmiset. Voi siis sanoa, että koko maailmankaikkeus lainalaisuuksineen ja erityisesti maapallo ominaisuuksineen ja eliöineen on Jumalan tuottamaa hyvää. Niihin on luotu Jumalasta lähtöisin oleva järjestys, joka heijastaa Jumalan omaa olemusta ja hyvyyttä. Alun perin kaikki oli siis vain hyvää. Maailmassa ei ollut pahuutta, koska Jumala ei voi luoda mitään pahaa. Ihminen voi siksi kohdata Jumalan hyvyyden tarkkailemalla luomakuntaa ja olemalla siihen yhteydessä (Room. 1:19-20).

Hyvyyden olemuksen voi tiivistää heprean kielen sanaan šalom. Yleensä se Raamatussa käännetään sanalla ’rauha’. Tämä ei kuitenkaan kata kuin pienen osan šalom-sanan merkityksestä. šalom tarkoittaa näet myös mm. eheyttä, terveyttä, tasapainoa, sopusointua, hyvinvointia, menestystä, turvallisuutta, vaarattomuutta, huolettomuutta, pelastusta, voittoa ja ystävyyttä. On siis kysymys tilasta, jossa kaikki asiat ovat hyvin ja kunnossa. Ihminen elää sellaisessa tilassa ja sillä tavoin kuin Jumala on tarkoittanut. Luomistilassa vallitsee šalom.

Jos šalom puuttuu, silloin on mm. hajaannusta, sairautta, epätasapainoa, epäjärjestystä, ristiriitaa, pahoinvointia, tappiota, levottomuutta, huolta, tuomiota ja vihollisuutta. Nämä sanat kuvaavat hyvin tilaa, jossa vallitsee PAHUUS. šalom on poissa.

Paratiisissa vallitsi šalom, koska siellä toteutui Jumalan hyvä tahto. šalom on sellainen rauhantila, jossa ihminen on kutsuttu elämään. Se tarkoittaa pohjimmiltaan rauhaa Jumalan kanssa, mutta vaikuttaa sen myötä myös sisäisenä rauhana ja rauhana toisten ihmisten ja luomakunnan kanssa.

Pahuus on siis pohjimmiltaan Jumalan luoman hyvän järjestyksen rikkomista. Se on Jumalan luomakunnan vahingoittamista ja tuhoamista. Elämän tilalle tulee hajoaminen ja kuolema. Hyvyyden tilalle astuu pahuus. Jumalan tilan pyrkii ottamaan ensimmäinen kapinallinen, Valon tuoja (Lucifer), josta tuli Saatana.

Luciferin synti oli ylpeys eli halu olla Jumalan vertainen. Tämä on pahuuden pohjimmainen syy: kapina Jumalan valtaa vastaan ja halu nousta Jumalan asemaan. Tämä rikkoo sen järjestyksen, jonka Jumala on asettanut maailmaan: Kaikkivaltias Jumala <-> luodut olennot. Luciferkin oli vain luotu olento, niin kuin muutkin enkeli, ihmiset ja eläimet. Vain jos Luojan ja luodun välinen arvojärjestys säilyy, pysyy HYVÄ voimassa.

Saatana sai houkuteltua mukaansa kapinaan osan enkeleistä. Ensimmäinen synti, kapina, johti vähitellen koko luomakunnan saastumiseen, pahuuden leviämiseen kaikkialle. Epäjärjestys alkoi vallata alaa. Osa hyvistä enkeleistä muuttui pahoiksi hengiksi, demoneiksi.

Noustuaan kapinaan ja hävittyään taivaassa, Saatana joukkoineen syöstiin maan päälle (Ilm. 12:9). Hänet tuomittiin ikuiseen eroon Jumalasta ja Hänen kirkkaudestaan, ilman mahdollisuutta parannuksen tekemiseen.

Maan päällä Luciferin kapinalla oli järkyttävät seuraukset. Se tunkeutui käärmeen hahmossa Jumalan luomaan hyvään paratiisiin ja houkutteli ensimmäiset ihmiset mukaansa kapinaan Jumalaa vastaan. Saatana halusi itse olla Jumalan vertainen ja istutti tämän saman väärän halun myös ihmisten sydämiin: ”sinä päivänä, jona te siitä syötte, aukenevat teidän silmänne, ja te tulette niin kuin Jumala tietämään hyvän ja pahan” (1. Moos. 3:5).

Jumalan kaltaiseksi tulemisen toive on ihmisen perussynti, koska silloin ihminen ei myönny siihen asemaan, jonka Jumala on hänelle määrännyt luomisessa. Luotu haluaa tulla Luojaksi ja särkee järjestyksen. Hyvä muuttuu pahaksi.

Saatana oli kyllä oikeassa siinä, että ihmiset tulivat tuntemaan hyvän ja pahan. Aikaisemmin he tunsivat vain hyvän, koska kaikki heidän ympärillään oli Jumalan kädestä lähteneenä hyvää. Syntiinlankeemuksen myötä maailmaan tuli pahuus, Jumalan tahdon rikkominen. Ihminen sai maksaa hirvittävän hinnan kyvystään tulla tuntemaan myös pahuus. Tämä kyky ei kuitenkaan merkitse taitoa kyetä aina selkeästi erottamaan, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Eikä pahuuden tunteminen merkitse lainkaan sitä, että ihminen pystyisi tai edes haluaisi voittaa pahan.

Raamatun syntiinlankeemuskertomuksesta näkyy jo pahan olemus. Se on Jumalan luoman hyvän järjestyksen vastustamista ja rikkomista. Se näkyi ensin siinä, että Saatana kyseenalaisti Jumalan ilmoituksen: ”Onko Jumala todella sanonut: te ette saa syödä mistään paratiisin puusta?” (1. Moos. 3:1). Sielunvihollinen kylvää ihmisen mieleen epäilyksen siitä, mitä Jumala on sanonut ja mitä Hän on sanoillaan tarkoittanut.

Epäilyksestä seuraa se, ettei ihminen alistu Jumalan tahtoon vaan nostaa oman tahtonsa sen rinnalle tai jopa yläpuolelle: ”Jumala sanoo noin, mutta minä sanon näin”. Jumalan sanasta irronnut tahto johtaa aina pahaan, epäjärjestykseen.

Niin kauan kuin Suomen lainsäädäntö perustui Jumalan lakiin ja kymmeneen käskyyn, se tuotti hyvää hedelmää. Nyt kun Suomi on eduskuntansa päätöksillä luopunut monista Jumalan käskyistä, joutuvat monet ihmiset kärsimään tämän kapinan seurauksista. Nuoret kärsivät sukupuoli-identiteetin hämmennyksestä, lapset kärsivät vanhempiensa eroista ja uusista suhteista, lukuisat ihmiset kärsivät vapaan alkoholin ja huumeiden seurauksista jne. Silti vapauksia halutaan jatkuvasti vain laajentaa, vaikka sen karvaat seuraukset ovat kaikkien nähtävissä, terapeuttien hoitojonoja kasvattamassa ja valtion menoja lisäämässä. Vapaus Jumalan käskyistä on vapautta pahuuteen, eikä sitä tulisi minkään yhteiskunnan suosia.

Hengellisesti ajateltuna pahuus on siis Jumalan tahdon ja Hänen sanansa rikkomista. Luotu asettuu luomaan ja sotkee hyvän järjestyksen. Vapaus voittaa vastuun. Kapina särkee kuuliaisuuden.

 

Onko pahuus vain hyvän poissaoloa?

Nykyisin kuulee usein väitettävän, ettei mitään todellista pahuutta ole oikeastaan olemassakaan. Sanotaan, että pahuus on vain hyvän puuttumista tai heikkoutta (”Paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista”, Eino Leino, Hymyilevä Apollo). Tällä tavoin halutaan korostaa ihmisen ja luomakunnan perustavanlaatuista hyvyyttä.  Ei haluta ajatella, että maailma jakaantuisi hyvään ja pahaan, valoon ja pimeään. Tämä on kuulemma vain pakanallista ja gnostilaista dualismia, jota ei pidä hyväksyä. Pohjimmiltaan ei Saatanakaan ole tämän mukaan olemassa, vaan hän on vain jonkinlainen Jumalan varjo.

Tällainen näkemys ei ota vakavasti sitä todellista, olemuksellista pahuutta, joka vallitsee maailmassa. Vaikka korostettaisiin hyvän ylivertaisuutta ja sen lopullista voittoa, ei voida kiistää maailmassa olevan hyvin paljon oikeasti pahoja asioita ja olioita.

Saako kukaan lohdutusta siitä, että hänen kohtaamansa paha onkin vain hyvän puuttumista? Eivätkö tällaiset väitteet pikemminkin vain aliarvioi sitä kärsimystä, jota ihmiset joutuvat kohtaamaan?

Paha on poissa vain tämän ajan ja maailman ulkopuolella. Pahaton tila oli vain silloin, kun Saatanan ja ihmisen lankeemusta ei ollut vielä tapahtunut. Sellainen pelkän hyvyyden aika alkaa myös Kristuksen paluun ja viimeisen tuomion jälkeen, koska taivaaseen ei ”ole pääsevä mitään epäpyhää eikä ketään kauhistusten tekijää eikä valhettelijaa” (Ilm. 21:27). Tämän nykyisen maailmanajan olemukseen kuuluu aina valitettavasti myös pahan läsnäolo.

Paha on maailmassa, koska ihminen on langennut syntiin. Se on saastuttanut hänen olemuksensa. Lankeemuksen jälkeen ihmisen elämää hallitsee Raamatun mukaan LIHA eli hänen itsekäs, langennut mielensä. Vielä kasteen ja uudestisyntymisen jälkeenkin ihmisessä on jäljellä hänen lihansa, se vanha aatami, joka on aina valmis lähtemään väärille teille. Siksi maailmassa on oikeaa pahuutta siihen saakka, kun kaikki ihmiset riisutaan lihastaan viimeisenä päivänä.

Serafim Seppälä sanoo, että ”paha on yhtä todellista kuin olemassaolo. Molempia voidaan nimittää epätodellisiksi, mutta se ei vaikuta todellisuuteen muuten kuin luomalla uuden tavan käyttää kieltä. Pahan kieltäminen on todellisuuden kieltämistä ja kärsivien pilkkaamista. Mutta se, mikä ei kestä ikuisesti, on vähemmän todellista kuin se, mikä kestää”[1].

Pahuus on siis todellista, mutta vähemmän todellista kuin hyvyys, joka kestää ikuisesti.

 

Pahuus on epäuskoa

Paavali sanoo, että ”kaikki mikä ei ole uskosta, on syntiä” (Room. 14:23). Tällöin vain uskon maailma, Jumalan hengellinen todellisuus, on vapaa synnistä ja pahuudesta. Kaikkea muuta leimaa tavalla tai toisella synti ja pahuus.

Pahuuden ytimenä ja sisältönä on epäusko, vaikka se näkyisi vain pahoina tekoina ja sanoina. Ne kumpuavat pohjimmiltaan epäuskosta, siitä ettei ihminen tunne Jumalaa eikä usko Kristukseen. Jumala sanoo: ”He jännittävät valheeseen kielensä jousen, eivätkä käytä totuuteen valtaansa maassa: sillä he menevät pahuudesta pahuuteen, mutta minua he eivät tunne” (Jer. 9:3).

Ihminen joutuu kadotukseen epäuskonsa vuoksi, ei syntiensä vuoksi. Syntinenkin pelastuu uskon kautta, Kristuksen tähden: ”Joka uskoo Häneen (Kristukseen), sitä ei tuomita; mutta joka ei usko, se on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainokaisen Pojan nimeen” (Joh. 3:18).

Voidaan siis hyvin sanoa, että pahuus kumpuaa epäuskosta ja epäusko on pahuuden sisin olemus. Saatana ei enää uskonut Kaikkivaltiaaseen Jumalaan, joka on Hyvä ja Yksinhallitseva, vaan asettui Häntä vastaan. Sama epäusko täytti myös Aadamin ja Eevan mielen, kun he alkoivat käärmeen houkuttelemina epäillä Jumalan hyvyyttä. Jumala muka tiesi, että ihmiset tulisivat Jumalan kaltaisiksi syötyään hedelmän, ja koetti siksi pitää ihmiset tietämättöminä. Tällainen Jumala on Saatanan mukaan paha Jumala, johon ei voi uskoa.

Samanlainen epäusko on kaiken ihmisen pahuuden taustalla. Jumalan väitetään asettaneen käskyt kiusatakseen ihmisiä: ”Vain ilkeä Jumala voi vaatia, ettei saa tehdä huorin eikä himoita muiden omaisuutta. Vain ahdasmielinen Jumala vaatii pyhittämään lepopäivän ja kunnioittamaan vanhempia tai muita auktoriteetteja. Jos Jumala on olemassa, hän on paha, koska estää ihmisiä elämästä niin kuin he haluavat”. Tällaiset asenteet kertovat ihmisen epäuskosta, joka johtaa pahoihin tekoihin ja sanoihin.

 

Pahan valtapiirit

Perinteisesti on ajateltu, että Jumalalla on maailmassa kolme vastustavaa voimaa: synti, kuolema ja Perkele. Näihin kolmeen tiivistyvät pahuuden lähtökohta, pahan olemus ja luonne sekä pahuuden seuraukset.

Pahan syntyminen liittyy Saatanan kapinaan. Pahan maailmaan tuleminen taas liittyy siihen, että Saatana houkutteli ihmisen syntiin eli tottelemattomuuteen ja epäuskoon. Synnin seuraus ja ”palkka” (Room. 6:23) on puolestaan kuolema; jopa iankaikkinen kuolema ja kadotus. Näin nämä kolme vihollista, synti, kuolema ja Perkele, liittyvät siis kiinteästi toisiinsa.

Näiden lisäksi voidaan kuitenkin hahmottaa vielä kaksi muutakin asiaa, joissa pahuus vaikuttaa. Ne ovat ihmisen ”liha” eli hänen langennut, itsekäs luontonsa sekä ”maailma” eli Jumalan tahdosta langennut ja Häntä vastustava osa ihmiskuntaa. Nämä kaksi liittyvät puolestaan toisiinsa, sillä maailma muodostuu juuri lihansa eli itsekkään mielensä vallassa elävistä ihmisistä. Maailma esitetään Raamatussa kuitenkin myös itsenäisenä voimana, joka hyökkää Kristusta ja Hänen omiaan vastaan.

Näin olemme hahmottaneet viisi valtapiiriä, joissa pahuus vaikuttaa: Saatana, synti, liha, maailma ja kuolema. Voidaan sanoa, että näihin viiteen tiivistyy kaikki se moraalinen ja metafyysinen pahuus, jota me näemme ympärillämme – ja itsessämme.

Pahuuden voittaminen on meille mitä henkilökohtaisin asia. Se koskee juuri Sinua ja minua. Mutta me emme voi voittaa pahaa yksin ja omin voimin. Siksi olen otsikoinut tämän luennonkin monikkomuotoon: Kuinka voitamme pahuuden? Me tarvitsemme toisiamme, tarvitsemme uskonystäviä, tarvitsemme kristillistä seurakuntaa. Ja ennen muuta me tarvitsemme Kristusta, joka yksin on kukistanut synnin, kuoleman ja Perkeleen vallan.

Koska aihepiiri on hyvin laaja, keskitymme nyt vain yhteen näistä pahuuden valtapiireistä eli maailmaan.

 

Maailma

Sanalla ”maailma” (kreikaksi kósmos) on Raamatussa useita eri merkityksiä. Se voi tarkoittaa maailmankaikkeutta, maapalloa, koko ihmissukua, jumalattomia ihmisiä tai niitä, jotka vastustavat Kristusta[2]. Uudessa testamentissa ja varsinkin Johanneksen evankeliumissa ja kirjeissä maailma tarkoittaa nimenomaan ”syntiinlankeemuksen vuoksi Jumalasta eroon joutunutta ihmiskuntaa ja jopa langennutta luomakuntaa kokonaisuudessaan”[3].

Paavali mukaan ”yhden ihmisen (eli Aadamin) kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema” (Room. 5:12). Synnin seurauksena on ”ero Herrasta ja Hänen voimansa kirkkaudesta” (2. Tess. 1:9). ”Maailma” on siis se osa ihmiskuntaa, joka ei ole yhteydessä Jumalaan ja Kristukseen, vaan elää synnissä ja siten Saatanan orjuudessa.

Sekä Jeesus että Paavali puhuvat siitä, että Saatana on ”tämän maailman ruhtinas” (Joh. 12:31; 14:30; 16:21) tai jopa ”tämän maailman jumala” (2. Kor. 4:4). Paholainen on pimeyden maailman hallitsija (Ef. 6:12), joka synnin kautta on saanut valtaansa ne, jotka eivät ole kuuliaisia Jumalalle. Luther puhuukin pahasta maailmasta eli Perkeleen valtakunnasta (Iso katekismus 5:82).

Tämä maailma kuuluu kyllä laillisesti Kristukselle, mutta Saatana uskottelee ihmisille, että hän on tämän planeetan hallitsija. Johannes sanoo, että Kristus tuli maailmaan, mutta ”maailma ei häntä tuntenut. Hän tuli omiensa tykö, mutta Hänen omansa eivät ottaneet Häntä vastaan” (Joh. 1:10 – 11). Saatana on vallananastaja, jolle Jumala ei ole antanut maailmaa – hän on ryöstänyt sen itselleen.

Koska Saatana, synti, liha ja kuolema hallitsevat maailmassa, voidaan hyvällä syyllä sanoa, että ”maailma on Pahan vallassa” (1. Joh. 5:19). Tämä ei tarkoita sitä, etteikö näkyvässä maailmassa olisi mitään hyvää tai ettei Kristus hallitsisi siellä kirkkonsa kautta. Maailmassa saavat kuitenkin Pahan voimat tehdä tuhoaan – vaikkakin vain Jumalan sallimissa rajoissa. Tämänhän me näemme ja kuulemme joka päivä jokaikisessä uutislähetyksessä.

”Maailma” on Jumalan ja Hänen tahtonsa ja valtakuntansa vastakohta. Maailma ei näet tunne Jumalaa (Joh. 17:25) vaan elää oman mielensä ja Saatanan tahdon mukaisesti. Maailma ei halua kuunnella Jumalan sanaa ja käskyjä, koska ne rajoittaisivat ihmisen vapauttaa toteuttaa omia mielihalujaan. Tämä on suurin syy maailman globaaleihin ongelmiin, sillä ihmisen luontainen ahneus, itsekkyys, vallanhimo ja viha johtavat jatkuviin konflikteihin, luonnonvarojen haaskaamiseen ja ympäristön tuhoutumiseen: ”Kuinka kauan täytyy maan riutua, laidunten ruohon kuivettua? Villieläimet ja linnutkin katoavat ihmisen pahuuden tähden” (Jer. 12:4 UKR). Jumala antoi ihmiselle käskyn ”viljellä ja varjella” luomakuntaa, ei ryöstöviljellä ja riistää sitä (1. Moos. 2:15).

Maailma elää oman järkensä ja viisautensa varassa, eikä ymmärrä järkensä rajallisuutta ja vaarallisuutta. Jumalan silmissä ”tämän maailman viisaus on hullutus” … ”Herra tuntee viisasten ajatukset, Hän tietää ne turhiksi” (1. Kor. 3:19). Järki on kyllä Jumalan antama lahja, mutta sen käyttäminen ilman uskoa palvelee vain ihmisen itsekkäitä tarkoitusperiä.

Maailma ei opi oman viisautensa avulla tuntemaan Jumalaa (1. Kor. 1:21), koska Hänet tunnetaan vain Jumalan sanan ja uskon kautta.  Jumalan viisaus jää siksi kapinoivalle maailmalle tuntemattomaksi. Jumalan tuntemisen puute johti kauheimmillaan jopa siihen, että tämän maailman hallitsijat olivat valmiit ristiinnaulitsemaan kirkkauden Herran, Jumalan oman Pojan (1. Kor. 2:8). Maailman viisaus on vihaa Jumalaa kohtaan.

Tämä viha jatkuu edelleen. Jeesus itsekin sanoi, että maailma vihaa sekä Häntä että Hänen palvelijoitaan: ”Jos maailma teitä vihaa, niin tietäkää, että se on vihannut minun ennen kuin teitä” (Joh. 15:18). Maailma vihaa kristittyjä siksi, he eivät ole maailmasta (Joh. 17:14) eivätkä hyppää samaan riettauden lätäkköön, jossa he itse rypevät (1. Piet. 4:4).

Johannes kirjoittaa: ”Älkää rakastako maailmaa älkääkä sitä, mikä maailmassa on. Jos joku maailmaa rakastaa, niin Isän rakkaus ei ole hänessä. Sillä kaikki, mikä maailmassa on, lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus, se ei ole Isästä, vaan maailmasta. Ja maailma katoaa ja sen himo, mutta joka tekee Jumalan tahdon, se pysyy iankaikkisesti” (1. Joh. 2:15 – 17). Tämä kuvaa erittäin osuvasti sitä, mitkä asiat ohjaavat meidänkin aikamme ihmisiä: se, mikä vetoaa meidän alhaisiin haluihimme ja himoihimme. Mainokset keskittyvät meidän halujemme lietsomiseen, jotta me ostaisimme ja kuluttaisimme usein ihan tarpeettomia ja vahingollisia asioita: rasvaisia ruokia, alkoholia, epämukavia vaatteita, saastuttavia matkoja jne.

Raamatun mukaan ihmiskunta jakaantuu selvästi kahteen ryhmään: Kristuksen opetuslapsiin ja maailmaan (Joh. 14:22). Uskovat eivät hengellisesti kuulu maailmaan, vaikka asuvat ja elävätkin maailmassa. Heidät on valittu ja erotettu maailmasta kasteen ja uskon kautta. He ovat taivaan kansalaisia maan päällä, eivät tämän maailman ruhtinaan lapsia. He ovat vieraita ja muukalaisia maan päällä (Hepr. 11:13). Siksi maailma ei myöskään tunne heitä (1. Joh. 3:1), heidän todellista olemustaan vaan heillä on vääristynyt kuva uskovista. Koska Kristus on heille vieras, ovat myös Hänen omansa maailmalle vieraita.

Jännite maailman ja uskovien välillä on hyvin tulenarka, koska näitä kahta ryhmää ei voi mitenkään sopeutua yhteen. Mitkään sovitteluratkaisut ja kompromissit eivät ole mahdollisia Perkeleen ja Jumalan valtakunnan välillä. Uskovat ja uskosta osattomat eivät voi sulautua yhdeksi ryhmäksi. Näiden kahden valtapiirin välillä tulee vallitsemaan jatkuva taistelu maailmanloppuun saakka. Käärmeen siemenen (jälkeläisten) ja vaimon siemenen välillä tulee olemaan vaino siihen saakka, kun käärme – Saatana – heitetään tuliseen järveen (1. Moos. 3:15; Ilm. 20:10).

Sodan tekee erityisen vaikeaksi se, että maailma käyttää taistelussaan erilaisia aseita kuin kristillinen seurakunta. Uskovat saavat taistella vain Jumalan sanan miekalla. Heidän tehtävänsä on sen avulla hajottaa maahan ”järjen päätelmät ja jokaisen varustuksen, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan” ja vangita ”jokaisen ajatuksen kuuliaiseksi Kristukselle”. Tämä maailma sen sijaan käyttää lihallisia aseita; väkivaltaa, murhaamista, pakottamista, vainoa, vankeutta, painostamista, häpäisemistä, pilkkaamista – mediasta tuttuja asioita  (2. Kor. 10:3 – 5). Vastakkain ovat Sana ja miekka, armo ja pakko.

Koska maailma elää ilman Jumalaa, se elää myös ilman toivoa (Ef. 2:12). Vaikka maailma koettaisi omalla viisaudellaan turvata tulevaisuutensa, se tulee epäonnistumaan ilman Jumalan apua. Rauhaa ei saada pakottamalla eikä ympäristöä pelasteta vippaskonsteilla. Koska Saatanalla on vain vähän aikaa (Ilm. 12:12), myös häneen turvautuvalla maailmalla on vain lyhyt aika.

 

Kuinka voitamme maailman?

Kysymys on oikeastaan väärin asetettu, sillä me ihmiset emme kykene omilla voimillamme ja kyvyillämme koskaan voittamaan langennutta maailmaa, sen himoja emmekä sen ruhtinasta, Saatanaa. Nämä ovat auttamatta vahvempia kuin yksikään meistä.

Maailma pitää siksi voittaa ulkoa päin. Jonkun maailmaa ja Saatanaa voimakkaamman pitää puuttua niiden väärään toimintaan ja kukistaa ne. Näitä väkevämpiä on kuitenkin olemassa vain yksi, Kolmiyhteinen Jumala. Vain Hän pystyy voittamaan maailman, joka on Pahan vallassa.

Jumala voisi halutessaan voittaa maailman murskaamalla sen voimallaan. Maailma on kuitenkin Jumalan oma luomistyö, ja siksi Hän rakastaa sitä langenneenakin. Jumala ei ole menettänyt toivoaan, että Hänen maailmansa tekisi parannuksen ja palaisi Hänen luokseen.

Avainjae Jumalan toiminnassa maailman suhteen on tuttu pienoisevankeliumi, Joh. 3:16 – 17: ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että Hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka Häneen uskoo, hukkuisi, vaan Hänellä olisi iankaikkinen elämä. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma Hänen kauttansa pelastuisi”.

Jumala voittaa siis maailman rakastamalla, ei vihaamalla, pakottamalla tai tuhoamalla. Jeesusta ei edes lähetetty maailmaan tuomitsemaan sitä, vaikka sen synnit huutavat taivaaseen saakka. Jumala halusi antaa maailmalle kaiken, mitä tarvitaan anteeksisaamiseen ja pelastumiseen, jotta ihmiset vapautuisivat uskon kautta rangaistuksesta ja kadotuksesta. Tämä maailmalle annettu riittävä lahja oli Jumalan oma Poika, Jeesus Kristus. Usko Häneen siirtää ihmisen langenneesta maailmasta lunastettuun maailmaan, Jumalan valtakuntaan.

Vaikka Jumala on tehnyt kaiken koko maailman pelastumisen hyväksi, edellyttää pelastuksen saaminen kuitenkin katumista ja parannuksen tekemistä ja uskoa Jeesukseen. Jos ihminen tai kansa tai maailma ei myönnä pahuuttaan, se ei voi myöskään saada sitä anteeksi eikä muuttaa toimintaansa. Ihminen ja maailma, joka luulee olevansa oikeassa, tuhoaa ja kulkee kohti tuhoa. Jumala ei pelasta maailmaa ilman Kristusta, ilman synnintuntoa ja ilman uskoa Kristukseen. Ne, jotka eivät ota Häntä vastaan, jäävät edelleen osaksi hukkuvaa maailmaa ja joutuvat tuliseen järveen yhdessä tämän maailman ruhtinaan kanssa (Matt. 25:41).

Jeesuksen ristinkuolema merkitsi voittoa kaikesta pahan vallasta. Ristillä voitettiin siksi synnin, kuoleman ja Perkeleen lisäksi myös tämä langennut maailma. Se ei kykene enää pitämään otteessaan niitä, jotka turvautuvat Kristuksen ristintyöhön. Paavali kirjoittaa: ”Mutta pois se minusta, että minä muusta kerskaisin kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä, jonka kautta maailma on ristiinnaulittu minulle, ja minä maailmalle” (Gal. 6:14).

Ristin näkökulmasta voidaan ymmärtää oikein Johanneksen opetus: ”…  kaikki, mikä on syntynyt Jumalasta, voittaa maailman; ja tämä on se voitto, joka on maailman voittanut, meidän uskomme. Kuka on se, joka voittaa maailman, ellei se, joka uskoo, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika” (1. Joh. 5:4 – 5).

Näiden jakeiden perusteella on joskus väitetty, että kristityn ihmisen uskolla kyetään kukistamaan kaikki Pahan vallat, synti ja maailma. On opetettu uskovien olevan vahvempia kuin tämän maailman vallat. Sitten on lähdetty omaan uskoon luottaen hyökkäämään pahuuden voimia vastaan ja jouduttu pakenemaan verissäpäin.

Meidän uskomme ei voita maailmaa vaan se, johon me uskomme, ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus. Usko, joka uskotaan, on tärkeämpi kuin usko, jolla uskotaan. Uskon kohde määrittää uskomisen sisällön ja voiman. Jos luotamme omaan uskoomme ja uskomiseemme, jäämme aina tappiolle.

Usko liittää meidät Kristukseen, sillä uskossa Kristus on läsnä. Me voitamme maailman olemalla Kristuksessa, puettuina Hänen puhtauteensa ja Hänen valkeisiin vaatteisiinsa. Näin emme enää kuulu tälle maailmalle vaan Jumalalle.

Jeesus ei tullut tuomitsemaan maailmaa vielä armonaikana, joka jatkuu Hänen paluuseensa saakka. Vapahtaja tuli kuitenkin todistamaan, että maailman teot ovat pahat (Joh. 7:7) ja muistuttamaan niiden rangaistuksesta ja tulevasta tuomiosta (esim. Mark. 16:16; Joh. 5:29). Maailman tulisi saada tietää, että sen ruhtinas on jo tuomittu (Joh. 16:11). Pyhä Henki jatkaa aikojen lopulle saakka todistusta siitä, että ”maailma on väärässä” (Joh. 16:8 UKR).

Kristillisen kirkon ja sen jäsenten tehtävä on toteuttaa tätä Jumalan lain ja tuomion julistamista maailmassa. Muuten maailma ei opi tuntemaan syntisyyttään ja syyllisyyttään, ja jatkaa siksi tuhoon vievällä tiellään. Vain Pyhän Henki puhtaasti julistetun Jumalan sanan kautta voi pysäyttää ”ne, joita kuolemaan viedään … ne, jotka surmapaikalle hoippuvat” (San. 24:11). Syntinsä tuntevalle kuuluvat sitten kaikki evankeliumin lupaukset.

Ilman Jumalan sanaa on maailman kohtalo sinetöity. Siksi on karmeaa lukea ajasta, jolloin Jumala lähettää maailmaan nälän:

”en leivän nälkää enkä veden janoa, vaan Herran sanojen kuulemisen nälän. Silloin he hoippuvat merestä mereen, pohjoisesta itään; he samoavat etsien Herran sanaa, mutta eivät löydä. Sinä päivänä nääntyvät janoon kauniit neitsyet ja nuorukaiset, ne, jotka vannovat sen nimeen, joka on Samarian syntivelka, ja sanovat: ’Niin totta kuin sinun jumalasi elää, Daan, ja niin totta kuin elävät Beerseban menot!’ – He kaatuvat eivätkä enää nouse” (Aamos 8:11 – 14)

Maailman armonaika päättyy, kun Jumalan sanan puhdas julistus lakkaa. Siksi nyt on kiireellistä ja elintärkeää käyttää Sanan mahdollisimman laajaan julistamiseen ne voimat ja varat, jotka Jumala on antanut omilleen.

Vaikka Kristusta ja kristittyjä vihaava maailma näyttää olevan voimissaan ja sen viha yltyy, me emme saisi missään tilanteessa unohtaa Vapahtajan sanoja: ”Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman” (Joh. 16:33).

 

Kristitty ja maailma

Uskova ihminen on syntynyt ylhäältä, hän on taivaan kansalainen ja kuuluu Jumalan valtakuntaan. Silti hän on samanaikaisesti osallinen myös siitä turmeluksesta, joka vallitsee maailmassa. Hänessä on sana syntinen ja itsekäs liha kuin kaikissa tämän maailman ihmisissä. Myös kristityssä ihmisessä nostavat  päätään himot ja halut, jotka vetävät häntä maailmalliseen elämäntapaan. Siksi jokainen uskova tarvitsee jatkuvasti vahvistusta elämiseen ”maailmassa, mutta ei maailmasta”. Jumala ei ota meitä pois maailmasta, mutta varjelee meidät maailman keskellä pahalta (Joh. 17:11, 15).

Kristitty ei saisi koskaan mukautua tähän maailmaan, sen arvoihin, asenteisiin, uskomuksiin, elämäntapaan tai tavoitteisiin. Jos hän omaksuu tämän maailman arvot, hän menettää Jumalan valtakunnan: ”Ei kukaan voi palvella kahta herraa: sillä hän on joko tätä vihaava ja toista rakastava, taikka tähän liittyvä ja toista halveksiva. Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa” (Matt. 6:24).

Meidän aikanamme on erityisen vaikea vastustaa maailman arvoja ja henkeä. Se tulvii jokaiseen kotiin median, television, mainosten ja kännykän loppumattomien sovellusten kautta. Erityisesti arvostelukyvyttömät lapset ja nuoret ovat hyvin alttiita omaksumaan huomaamattaan Jumalan sanan vastaisia näkemyksiä. Tämä tuo kristityille perheille ja seurakunnille aivan valtavia haasteita. Tuskin koskaan on ollut ajankohtaisempaa, mutta työläämpää ”varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta” (Jaak. 1:27). Pieniä uskovia koetetaan nyt vietellä niin kiivaasti, että myllynkiville olisi käyttöä (Matt. 18:6 – 7).

Maailma koettaa monin tavoin vaikuttaa uskoviin ihmisiin. Kaikkien pitäisi omaksua samat ihanteet ja toteuttaa kunkin aikakauden päämääriä. Paavali kuitenkin varoittaa meitä vakavasti: ”Älkää mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä” (Room. 12:2). Kristitty ei seuraa ajan henkeä vaan Pyhää Henkeä. Hän ei juokse oman aikansa muotiajatusten perässä vaan kyselee Jumalan ajatuksia. Hänen muuttumisensa tapahtuu siten, että hänen mielensä pääsee entistä paremmin tuntemaan Jumalan sanan totuuksia.

Nöyränä kristitty tietää todeksi Jeesuksen sanat: ”Te olette maailman valo” (Matt. 5:14). Kristuksen kirkko ja tosi kristityt ovat kuin majakka, jonka valo säteilee pimeään maailmaan ja näyttää suuntaa taivaaseen. Jos uskovien valo, evankeliumi, sammuu tai hämärtyy, koko maailma on vaarassa ajautua kadotuksen kuiluun. ”Lamppua ei sytytetä ja panna vakan alle vaan lampunjalkaan, ja niin se loistaa kaikille huoneessa oleville” (Matt. 5:15). Samoin tulisi seurakunnan valon kajastaa kirkkaana maailman synkeimpiinkin loukkoihin.

Kristittyinä me joudumme kyllä kokemaan Paavalin lailla, että ”meistä on tullut kuin mikäkin maailman tunkio, kaikkien hylkimä, aina tähän päivään asti”. Silti me jatkamme ihmisten siunaamista, vaikka meitä herjataan, kestämme, vaikka meitä vainotaan ja puhumme lempeästi, vaikka meitä parjataan (1. Kor. 4: 11 – 13). Me kadotamme oman elämämme ja jopa vihaamme sitä, jotta maailma löytäisi valon ja pelastuisi (Joh. 12:25). Paavali olisi suonut olleensa jopa kirottu pois Kristuksesta, jotta hänen heimoveljensä vapautuisivat hengellisestä sokeudestaan (Room. 9:3).

Martti Luther tunsi hyvin maailman paineen. Hän sanoo, että ”maailma … on ilkeä ja pahantahtoinen. Perkele yllyttää, lietsoo ja kiihottaa sitä estämään meitä, ajamaan meidät takaisin, kaatamaan meidät ja palauttamaan jälleen hänen valtaansa” (Iso katekismus 3:63). Jollei luopunut maailma saa liitettyä meidän takaisin itseensä, se pyrkii eristämään, vaientamaan ja jopa tuhoamaan tunnustavat kristityt.

Langennut maailma näyttää saavan jatkuvasti uusia voittoja kristillisestä uskosta  mm. lainsäädännössä, koululaitoksessa sekä elämän alun ja lopun eettisissä kysymyksissä. Kristinuskon taru näyttää olevan lopussa ja kirkot menettävät jatkuvasti jäseniään ja asemiaan. Jeesus tiesi tämän sanoessaan: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: te joudutte itkemään ja valittamaan, mutta maailma on iloitseva” (Joh. 16:20). Tappion tien on kuitenkin vain näennäinen, niin kuin se oli Jeesuksen elämässä. Kärsimys ja risti johtivatkin maailman ja pahuuden voittamiseen ja ylösnousemukseen. Siksi Vapahtaja vakuuttaa meillekin: ”mutta teidän murheenne on muuttuva iloksi … minä olen taas näkevä teidät, ja teidän sydämenne on iloitseva, eikä kukaan ota teiltä pois teidän iloanne” (Joh. 16:20, 22). Kristuksen riemullinen paluu tulee häivyttämään kaikki menneet murheet.

[1] Seppälä 2009, 143.

[2] Lenski 1945, 423.

[3] Iso Raamatun tietosanakirja: maailma.


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos