Uskonpuhdistuksen alkuvaiheessa Martti Luther iski eri väitöstilaisuuksissa sellaisia teologisia nauloja, joidenka varaan reformaatio voitiin kestävästi ripustaa. Yksi näistä väittelyistä pidettiin 1518 Heidelbergissä, jossa Luther esitteli teologisen uudistusohjelmansa. Siinä hän teki eron ristin teologian ja kunnian teologian välillä.

Jumalan ristinmuotoinen ilmoitus

Lutherin opetuksella ristin teologiasta (theologia crucis) ei tarkoiteta vain yhtä teologista oppisiivua esim. sovituksesta, vaan se läpäisee kaikki opinkohdat. Ristin teologialla tarkoitetaan koko Jumalan ilmoitusta itsestään eli millä tavalla hän kohtaa ihmisen. Jumala on meiltä salattu ja kätketty Jumala. Hän, ’joka asuu valkeudessa, mihin ei kukaan taida tulla; jota yksikään ihminen ei ole nähnyt eikä voi nähdä’ (1.Tim.6:16). ”Totisesti sinä olet salattu Jumala” (Jes.45:15). Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa Jumala on syntynyt ihmiseksi. ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme” (Joh.1:14). Inkarnaation kautta salatusta Jumalasta tulee ilmoitettu Jumala. Kukaan ei voi nähdä alastonta Jumalaa sellaisena kuin hän on kirkkaudessaan ja pyhyydessään. Siksi myös ilmoitettu Jumala Kristuksessa on verhonnut ja kätkenyt kirkkautensa, josta vain Kirkastusvuorella opetuslapset saivat pienen aavistuksen. Golgatan ristillä Jumalan itseilmoitus saa syvimmän merkityksensä. Ristillä kulminoituu Jumalan rakkaus, viisaus, voima ja kunnia järkyttävällä tavalla. Juuri tähän inhimillisen ymmärryksen suuresta pahennuksen paalusta on koko ristin teologia veistetty ja siihen myös kunnian teologia särkyy.

Kunnian teologian ja ristin teologian ero onkin lyhyesti seuraava. Kunnian teologi katselee ylös Jumalan majesteettisiin ja kunnian ominaisuuksiin: hänen jumaluuteensa. Ristin teologi taas katsoo alas ristin kuvaan: Jumalaan ihmisyydessä, heikkoudessa ja hulluudessa.

Ihmisen uskonnollisuuden kolme tietä umpikujaan

Ihminen pyrkii lähestymään Jumalaa luonnollisessa uskonnollisuudessaan kolmea tietä: ensinnäkin tahdon tietä, joka vie moraalisiin ponnistuksiin; toiseksi järjen tietä, joka johtaa erilaisiin hienoihin spekulaatiohin, ja kolmanneksi tunteen tietä, joka ajaa mystiikkaan. Pyrkimys oppia tuntemaan Jumala mystisten kokemusten avulla tai filosofisten pohdiskelujen kautta tai kurinalaisella elämällä on juuri kunnian teologiaa. Tällöin suunta on alhaalta ylös, ihmisestä Jumalaan. Toisin sanoen ihminen lain ponnistelujen kautta yrittää tehdä itsestään Jumalalle kelvollisen ja päästä hänen luoksensa. Tämä on omavanhurskauden tie, jonka päässä ovat erilaiset oman minän ja luomakunnasta poimittujen kohteiden näköiset epäjumalat, joiden takana taas hymyilee Perkele. Kunnian teologialle on myös ominaista pyrkimys suoraan ja välittömään yhteyteen Jumalan kanssa ilman mitään välikappaleita. Jumalan näkymättömät ominaisuudet ovat siis ainoa kiinnostuksen kohde eli nähdä paljas Jumala. Siksi kunnian teologi rakentaa erityisesti kokemusten varaan, koska juuri niiden kautta Jumala muka ilmoittaa itsensä. Kokemukset voivat olla uskonnollisia ’pilvimatkoja’ tai tiedosta humaltumista eli joko kokemuksellista tai älyllistä hurmahenkisyyttä. Se voi myös tarkoittaa arkielämän menestystä. Fyysinen ja materiaalinen hyvinvointi on Jumalan hyvää lahjaa, mutta turmiolliseksi kunnian teologiaksi se muuttuu silloin, kun se koetaan Jumalan suosiollisuuden ehtona. Tällöin vastoinkäymiset ymmärretään merkiksi Jumalan hylkäämisestä. Kunnian teologia voi siis pukeutua hengellisyyteen tai jumalakielteisyyteen. Yhteistä niille on, että kaiken pitää perustua, ei Jumalan sanaan, vaan kokemiseen, näkemiseen, tuntemiseen ja tietämiseen. ’Uskon vasta sitten, kun näen.’ ’Olen varma, koska tunnen niin sydämessäni.’

Ei nähtävä vaan uskottava

Ristin teologia on kunnian teologialle päinvastainen. Siinä Jumala löydetään ristiltä ja ristinmuotoisena. Kristuksen ’orjan muoto’ ja orjan teloitustapa antaa siis muodon Jumalan ilmoitukselle, joka on aina ns. selkäpuolen ilmoitusta. Jumala salaa oman varsinaisen olemuksensa ja ilmoittaa meille itsensä verhotusti ja kätketysti. Siten ihmissilmä, joka turmeluksen tähden on aina kallellaan kunnian teologiaan, ei löydä eikä tunnista Jumalaa. Siksi ristin teologia on välttämättä uskon teologiaa. Risti vaatii uskoa, joka näkee päinvastaista kuin silmämme. Uskon silmillä näemme, että juuri voitettuna Kristus ristillä on voittaja. Ristin teologia tuomitsee ihmisen omat pyrkimykset Jumalan luo. Aloite on aina Jumalalla ja hän laskeutuu luoksemme ei kuitenkaan jumalallisessa kirkkaudessaan, vaan materiaan ja lihaan kätkettynä. Lapsi seimessä on loppu kaikelle hurmahenkisyydelle, joka etsii Henkeä materian ulkopuolelta. Uskon kautta ymmärrämme, että Pyhä Henki jakaa Kristuksen sovitustyön hedelmiä kätketyllä, välineellisellä ja materiaalisella tavalla. Kastevesi, leipä, viini ja kirjoitettu Jumalan sana kätkevät Kristuksen niin taitavasti, että vain usko löytää ja omistaa hänet niissä. Näiden lahjojen kautta Pyhä Henki kutsuu ja kokoaa kristillisen kirkon, jonka senkin pyhyys, kirkkaus ja voima on myös maailmalta ja jopa kristityiltäkin salattua.

Ristin teologia ei ole jokin periaate tai ajatusrakennelma, jonka voisi oppia kirjoista. Se opitaan jokapäiväisessä elämässä. Mutta sen ymmärtämisellä on erittäin suuri sielunhoidollinen merkitys. Kuka ei olisi ajatellut esim. vaikean sairauden kohdatessa: ”Miksi Jumala minua näin rankaisee?”. Kunnian teologia on syvällä meissä. Mutta sairaus, vararikko, onnettomuus ja tappio eivät merkitsekään kunnian teologian tavoin Jumalan vihan osoitusta, vaan ristin teologian kautta näemmekin, että juuri se voikin olla Jumalan hyvä tahto, jota vastaan järkemme ja tunteemme kyllä kapinoivat, mutta jonka usko käsittää ja tunnustaa ei välttämättä heti, mutta ajan kuluesssa. Samoin taas terveys ja menestys ihmissuhteissa, työssä ja kirkossa eivät välttämättä olekaan hyväksi meille, vaikka niin luulemme. Jumalan tahdon ja sallimuksen salaisuus voi viedä meidät siihen äärimmäiseen pisteeseen saakka, jolloin se, mikä näyttää meistä olevan itse Perkeleestä onkin todellisuudessa Jumalan tahto ja päinvastoin. Siksi Lutherin mukaan kunnian teologia sanoo hyvää pahaksi ja pahaa hyväksi.

Kaksi perintöä

Jumalan toimii kahdella tavalla maailmassa: ’Herra antaa kuoleman ja antaa elämän, hän vie alas tuonelaan ja tuo ylös jälleen. Herra köyhdyttää ja rikastuttaa, hän alentaa ja ylentää’ (1.Sam.2:6-7). Yhtäältä Jumala saattaa syntiseksi, heikoksi, sairaaksi, hulluksi, ei-miksikään ja toisaalta hän tekee vanhurskaaksi, vahvaksi, terveeksi ja viisaaksi. Edellinen on Jumalan vasemman käden työtä eli vierasta työtä. Jumalan laki sanassa ja elämänkohtaloissa tekee tätä meille näin työntäen sekä vetäen yhä uudestaan meitä Kristuksen hankkiman armon varaan. Jälkimmäinen on Jumalan omaa työtä eli oikean käden toimintaa. Tämä on evankeliumin virka sanan ja sakramenttien kautta. Laki on aina viimeistä edellinen sana, evankeliumi viimeinen. Saattaessaan ihmisen hulluksi ja kadotetuksi Jumala ei lisää ihmiseen mitään uutta tai aktiivisesti vaikuta häneen pahaa, vaan hän saattaa jo ihmisessä olevan hulluuden ja synnin ilmeiseksi, jotta hän sitten voisi antaa lääkkeensä. Kun tuntuu siltä, että Jumala on hyljännyt ja on kuuro rukouksilleni, hän on juuri siinä tilanteessa kaikkein lähimpänä meitä. Armo voi jopa näyttää ulkonaisesti vain vihalta. Mutta ristin teologian mukaan Jumala kuolettamalla tekee eläväksi. Ristin teologia siis vasta opitaan ristinkoulussa, joka on aina raskas, mutta silti paras. Sillä vain siltä tieltä löytyy ristinmies. K. Scriver onkin osuvasti sanonut: ”Kristus jätti meille kaksi perintöä: ristin ja rauhan.” Perinnön ihmeellisyys on siinä, ettei perintöä omisteta peräkkäisin vaihein vaan sisäkkäin, samanaikaisesti. Rauha koetaan ristinkin alla.

Katkelmia Martti Lutherin Heidelbergin teeseistä

Teesi 19

”Hän ei ansaitse teologin nimeä, joka katsoo Jumalan näkymättömiä ominaisuuksia luotujen välityksellä ymmärrettyinä. Tämä käy ilmi niistä, jotka Room. 1. luvun mukaan menettelivät siten ja joita apostoli kuitenkin kutsuu tyhmiksi. Jumalan näkymättömät ominaisuudet ovat voima, viisaus, vanhurskaus, hyvyys jne. Minkään näistä tietäminen ei tee arvolliseksi eikä viisaaksi.”

Teesi 20

”Sen sijaan teologiksi kutsutaan ansaitusti sitä, joka ymmärtää Jumalan näkyvät, selkäpuolen ominaisuudet kärsimysten ja ristin kautta nähtyinä. Jumalan selkäpuolen eli näkyvät ominaisuudet, so. ihmisyys, heikkous ja hulluus, ovat vastakohtia hänen näkymättömille ominaisuuksilleen. Näitä ominaisuuksia kutsutaan Jumalan heikkoudeksi ja hulluudeksi. Niinpä kenellekään ei ole kylliksi eikä ketään hyödytä Jumalan tunteminen kunniassa ja majesteettisuudessa, ellei hän tunne häntä ristin alennuksessa ja häpeässä. Ristiinnaulitussa Kristuksessa on siis tosi teologia ja Jumalan tuntemus.”

Teesi 21

”Kunnian teologi sanoo pahaa hyväksi ja hyvää pahaksi, ristin teologi sanoo, miten asia on. Tämä käy ilmi siitä, että kun kunnian teologi ei tunne Kristusta, hän ei tunne kärsimyksiin kätkettyä Jumalaa. Sen tähden hän asettaa teot kärsimyksen edelle, kunnian ristin edelle, voiman heikkouden edelle, viisauden hullutuksen edelle ja ylipäänsä hyvän pahan edelle.”