”Minä uskon… Pyhään Henkeen, pyhäin yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden ja syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.”
Kolmiyhteisen Jumalan hyvän pelastussuunnitelman mukaan Isä lähetti Poikansa lunastamaan koko langenneen ihmissuvun. Kristuksen kylkihaavasta vuotaneen veden ja veren kautta Pyhä Henki kutsuu ja kokoaa seurakunnan. Pyhän Henki julistetun sanan kautta synnyttää meissä pelastavan uskon Kristukseen ja liittää Kristus-ruumiin jäseniksi. ”Sillä me olemme kaikki yhdessä Hengessä kastetut yhdeksi ruumiiksi” (1.Kor.12:13).
Me uskomme pyhäin yhteisen seurakunnan. Kristuksen kirkkoon kuuluu jokainen Kristukseen turvaava. Koska usko on silmiltämme salassa, me emme näe ja voi varmasti tietää ketkä siihen kuuluvat. Hyvä Paimen itse kutsuu lampaansa nimeltä. Uskon kautta Kristukseen seurakunta on todella yhtä. Pyhäin yhteys ulottuu maan päältä taivaaseen. Kristuksen Kirkko ei ole siis jakaantunut. Tämä ykseys on sisäistä silmiltä salattua uskon yhteyttä.
Mutta kirkollinen yhteys perustuu, ei sydämen uskoon, vaan julkiseen tunnustukseen, jonka jokainen voi kuulla. Se ei ole uskon vaan näkemisen asia. Tämä tunnustus annetaan ensisijaisesti sillä, mihin kirkkokuntaan kuuluu. Sillä kuulumalla johonkin kirkkokuntaan, meidän ainakin voi olettaa hyväksyvän sen virallisen tunnustuksen ja opetuksen. Jos sen kirkkokunnan tunnustus ei vastaa omaa käsitystä, silloin on syytä vaihtaa kirkkokuntaa.
Pyhäin yhteys, koinonia, communio sanctorum tarkoittaakin UT:n mukaan ensisijaisesti yhteistä osallistumista yhteisiin asioihin, yhteyttä jossakin. Kristittyjen yhteys ei siis ole jotain kristittyjen aikaansaamaa ja tekemää. Se ei ole yhdessäoloa. Yhteys on ylhäältä annettua. Tämän koinonian, yhteyden pyhissä, Paavali ilmaisee näin: ”Siunauksen malja, jonka me siunaamme eikö se ole osallisuus Kristuksen vereen? Se leipä, jonka me murramme eikö se ole osallisuus Kristuksen ruumiiseen? Koska leipä on yksi, niin me monet olemme yksi ruumis, sillä olemme kaikki tuosta yhdestä leivästä osalliset”(1.Kor.10:15-17).
Tässä on selvitetty, miten ehtoollinen luo ja ilmentää pyhäin yhteyden. Vastaanottamalla Kristuksen ruumiin ja veren me tulemme hänen pyhittävästä ja puhdistavasta lahjastaan osallisiksi. Minä olen yhtä Kristuksen kanssa. ”Minä elän, en enää minä vaan Kristus elää minussa.” Mutta yhteys ei ole vain ’minä ja Jeesus -juttu’. Se ei tapahdu vain vertikaalisella tasolla, vaan myös horisontaalisella tasolla. ”Koska leipä on yksi, niin me monet olemme yksi ruumis.” Kristuksen sakramenttiruumis luo seurakuntaruumiin. Me siis olemme Kristuksen kautta yhdistetty myös toinen toisiimme. Tulemalla samaan ehtoollispöytään me julistamme olevamme samaa hengellistä perhettä. Koska maan päällä ei ole mitään pyhempää kuin Kristuksen ruumis ja veri ja koska me sen kautta tulemme yhdistetyiksi toinen toisiimme, kirkollinen yhteys on olemukseltaan ehtoollisyhteyttä. Jos voimme olla yhdessä ehtoollispöydässä, niin sitten voimme periaatteessa olla kirkossa yhtä kaikessa muussakin.
Evankeliumi Kristuksesta on tarkoitettu kaikille ihmisille. Siksi evankeliumia tulee kuuluttaa sopivalla ja sopimattomalla hetkellä. Evankeliumin saarna tähtää pakanan kohdalla kasteelle, epäuskoisen kastetun kohdalla taas rippiin. Kasteen ja ripin kautta astutaan alttarille, joka on uskovien ateria. Vanha liturginen huuto ennen ehtoollisen viettoa tiivistää asian: ”Pyhää pyhille!” Ehtoollinen ei ole evankelioimisväline. Sillä koska Kristus on todellisesti läsnä meidän uskostamme riippumatta, ehtoollisen voi nauttia epäuskoinen ja pilkkaaja vahingokseen. ”Sen tähden, joka kelvottomasti syö tätä leipää tai juo Herran maljan, hän on oleva vikapää Herran ruumiiseen ja vereen” (1.Kor.11:12). Mahdoton on se ajatus, että kastamaton pakana tai pilkkaaja voisi tulla ehtoolliselle!
Pyhä kaste on suuri vedenjakaja. Vanhastaan kirkon oven suulla sijaitsivat kastemaljat sen merkkinä, että kasteen kautta tullaan sisälle pyhäin yhteyteen matkalle kohti taivasta eli alttarille kirkon etuosaan. Kaste on siis ehtoollisyhteyden edellytys. Mutta UT:ssa näemme, miten kastetuistakin tuli luopioita (esim. Ananias ja Safiira). Tarvittiin yhteinen tunnustus: ”Kukaan ei voi sanoa Jeesus olkoon Herra, paitsi Pyhässä Hengessä” (1.Kor.12:3). Tämä tunnustus yhdisti kristityt ja erotti heidät synagogasta. Mutta pian huomattiin, ettei tämä tunnustus riittänyt, koska monet tunnustivat Jeesuksen Herraksi, mutta eivät hänen tosi ihmisyyttään ”Joka tunnustaa Jeesuksen Kristukseksi, lihaan tulleeksi, on Jumalasta” (1.Joh.4:2). Näin tunnustusta ruvettiin tarkentamaan. Ja se prosessi jatkui nimenomaan kolminaisuusoppiin ja Kristuksen persoonaan liittyvissä kiistoissa. Sen seurauksena meillä on Apostolinen ja Nikean uskontunnustus. Uskonpuhdistuksen aikana tuli tarve selvittää oikea vanhurskauttamisoppi ja sen seurauksena syntyivät luterilaiset Tunnustuskirjat. Tarvittiin tämän tunnustuksen tarkentamista ja syventämistä.
Luterilaisen opin mukaan: ”Kirkon todelliseen yksimielisyyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.” Evankeliumin oppi, doctrina evangelii, ei ole jokin minimalistinen lause armosta, vaan sisältää kaikki Augsburgin tunnustuksen uskonartiklat I-XXI. Me tunnustamme Kristuksen persoonan, Kristuksen pelastustyön, Kristuksen koko Raamatussa puhuvaksi, Kristuksen kasteessa läsnäolevaksi, Kristuksen ehtoollisessa, Kristuksen paimenviran haltijaksi… Yksimielisyys näissä on siis kirkollisen yhteyden edellytys. Tunnustusyhteys on siis ehtoollisyhteyden edellytys. Samalle alttarille polvistuvilla tulee olla ”sama mieli ja ajatus”(1.Kor.1:10). Pitäytyminen apostolisessa opetuksessa on leivänmurtamisen edellytys (Apt.2:42).
Kristuksen evankeliumi niin kuin meille Jumalan ilmoitussanassa Pyhässä Raamatussa on ilmoitettu on meille annettu uskottavaksi ja omistettavaksi, mitään lisäämättä tai pois ottamatta. Me pelastumme vain evankeliumin kautta. Paavali kirjoittaa: ”Te pelastutte, jos pidätte siitä kiinni semmoisena, kuin minä sen teille julistin.” (1.Kor.15:2). Pyhä Henki johtaa meidät totuuteen ja vapauteen. ”Jos te pysytte minun sanassani, niin te totisesti olette minun opetuslapsiani; ja te tulette tunteman totuuden ja totuus tekee teidät vapaiksi” (Joh.8:30-31). Koska rakkaus iloitsee yhdessä totuuden kanssa (1.Kor.13:6), me haluamme opettaa kaiken sen, minkä Kristus opetti, …opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä käskin teidän pitää” (Matt.28:20).
Herran ehtoollisella, joka annettiin ennen kaikkea armon, anteeksiantamuksen ja keskinäisen yhteyden ateriaksi on näkynyt alusta asti aina Korintin seurakunnan riidoista myös synnin hajottava todellisuus. Pyhäin yhteys eli ehtoollisyhteys voi särkyä kahdella tavalla seurakunnassa, elämänvaelluksen syntien tähden tai opillisten syntien tähden.
Miltä tuntuu mennä ehtoolliselle, jos on sopimaton riita jonkun läheisen esimerkiksi puolison kanssa? Jokainen ymmärtää, kuinka vaikea on syödä anteeksiantamuksen ateriasta, jos sydämessä on anteeksiantamaton mieli. Riita särkisi ja hajottaisi pyhää yhteyttä. Tällöin Kristuksen veri tulisi pyhittämään riidan. Siksi Raamattu yksiselitteisesti opettaa: ”Jos tuot lahjaasi alttarille ja siellä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, niin jätä lahjasi siihen alttarin eteen, ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa, ja tule sitten uhraamaan lahjasi” (Mt.5.23). Kuinka vaikeata olisi rukoilla Jumalan kasvojen edessä yhdessä Isä meidän -rukousta, ”anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet”, jos sydän on täynnä anteeksiantamatonta mieltä.
Seurakuntalaisten kesken tulee vallita rauha ja yksimielisyys. Paavali kehottaa:” Tervehtikää toisianne pyhällä suunannolla” (1.Kor.16:20). Alkukirkossa oli tapa, että miehet suutelivat miehiä ja naiset naisia. Nykyään on siitä vain kättely ja rauhan toivotus jäljellä. Mutta itse asia on sama. Inhimilliset riidat eivät saa tulla jakamaan Herran pöytää! Jos ei ole aina käytännön mahdollisuutta riidan sopimiseen, niin sydämessä tulisi vallita halu ja pyrkimys siihen. ”Autuaita ovat rauhantekijät” (Matt.5:9).
Elämän vaelluksen synnit voivat myös hajottaa seurakuntaa, jos joku elää julkisesti vastoin Raamatun antamia eettisiä ohjeita. ”Jos joku, jota kutsutaan veljeksi (eli kastettu) on huorintekijä tai ahne tai epäjumalanpalvelija tai pilkkaaja tai juomari tai anastaja, te ette seurustelisi ettekä söisi sellaisen kanssa (1.Kor.5:11)”. Syöminen tässä yhteydessä ei niinkään tarkoita yhteistä päivällistä, vaan ennen kaikkea Herran ateriaa seurakunnassa. Syntinsä tuntevaa ja tunnustavaa ei tietenkään ole tarkoitus sulkea ehtoollisyhteyden ulkopuolelle. Ei synti sulje ulkopuolelle, vaan katumattomuus. ”Jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin mene ja nuhtele häntä kahden kesken, jos hän sinua kuuntelee, niin olet voittanut veljesi. Mutta jos hän ei kuule, niin ota vielä yksi tai kaksi kanssasi. Mutta jos hän ei kuule heitä, niin ilmoita seurakunnalle. Jos hän ei seurakuntaakaan kuule, niin olkoon hän sinulle niin kuin pakana ja publikaani” (Matt.18:16-17). Hyväksymällä hiljaa veljen julkisen Kristuksen tahdon vastaisen elämän, seurakunta osoittaisi suurta rakkaudettomuutta, koska se ei kutsuisi jäsentä parannukseen. Samalla se antaisi pienen hapatteen hapattaa koko taikinan.
Niin kuin seurakunnassa alusta alkaen on ollut niin tänäkin päivänä Perkele yrittää vääristää evankeliumin. Kristus varoittaakin: ”Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammasten vaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevia susia” (Matt.7:15) Väärät profeetat ovat usein ’valheveljiä’, jotka siis nousevat kristillisen kirkon sisäpuolelta. ”Kuka ikinä menee edemmäksi eikä pysy Kristuksen opissa, hänellä ei ole Jumalaa; joka siinä opissa pysyy, hänellä on sekä Jumala Isä että Poika. Jos joku tulee teidän luoksenne eikä tuo mukanaan tätä oppia, niin älkää ottako häntä huoneeseenne älkääkä sanoko häntä tervetulleeksi” (1.Joh.2.9; Gal.1:8).
Jos elämänvaellukseen eli rakkauteen kuuluvalla alalla oli tärkeä päästä sopuun ja yksimielisyyteen ennen alttarille menoa, niin kuinka paljon enemmän sitten uskon alaan kuuluvissa kysymyksissä.
Vaikka ei ole meidän tehtävämme lausua yksittäisten henkilöiden tai opettajien uskosta mitään tuomiota, niin tosiasia on, että Raamatun vastaisen opin opettaminen tai sokean taluttajan seuraaja, sulkee itse itsensä yhteyden ulkopuolelle. He erottavat itse itsensä. ”Meistä he ovat lähteneet, mutta he eivät olleet yhtä meidän kanssamme, sillä jos he olisivat olleet yhtä meidän kanssamme, niin he olisivat meidän kanssamme pysyneet” (1.Joh.1:19). Mutta niin kuin aina on ollut, valheveljet tulevat totuuden saarnaajina. Siksi kristittyä kehotetaan tarkkaaman mitä julkisesti opetetaan ja saarnataan.
Väärät opettajat toiminnallaan särkevät ja hajottavat Kristus-ruumista. He ovat vastuussa yhteyden särkymisestä. Sanalle uskollisia kristittyjä Paavali kehottaa seuraavasti: ”Minä kehoitan teitä veljet, pitämään silmällä niitä, jotka saavat aikaan erimielisyyttä ja pahennusta vastoin sitä oppia, jonka te olette saaneet; vetäytykää pois heistä” (Room.16:17) Tällaiset opettajat voivat ”turmella useiden uskon” (2.Tim.2:17-). On kyse pelastavan uskon säilymisestä!
Siksi rauhantervehdykseen (pax) on aina liittynyt myös hylkääminen (anathema). ”Jos joku ei pidä Herraa rakkaana, hän olkoon kirottu! Maranata!” (1.Kor.16:22). Ehtoollisyhteyden edellytys on sopiminen eli yksimielisyyteen pääseminen erottavissa opinkohdissa. Parantuminen voi vain tapahtua niin, että se paikka, joka on haavoittunut, parannetaan. Ehtoollinen ei voi olla koskaan väline ykseyttä etsittäessä vaan sen päämäärä. Mitä se kertoisi avioliitosta, jossa avioparin erimielisyydet ratkaistaisiin ilman keskinäistä sopimista aina vain ’tulemalla yhdeksi’ aviovuoteessa? Jos tämä ongelman ratkaisumalli johtaisi avioliiton mahdottomaan tilanteeseen, niin kuinka paljon enemmän seurakunnan. ”…ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. Tämä salaisuus on suuri; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa” (Ef.5:31).
Yhteinen ehtoollinen opillisten erimielisyyksien vallitessa ei luo yhteyttä, koska erimielisyys on olemassa oleva tosiasia. Päinvastoin se syventää haavaa, koska erottavia kysymyksiä ei totuudellisesti kohdata ja käsitellä vaan niistä vaietaan. Näin hiljaisuudella sivuutetaan Raamatun opetus. Jumalan sanan totuus suhteellistetaan. Uskomme perusteista tehdään mielipidekysymyksiä ja ehdonvallan asioita. Eikö siis yhteinen ehtoollinen, jossa julistamme olevamme yhtä opillisten erimielisyyksien vallitessa ole itsessään suurta epärehellisyydestä Jumalan ja ihmisten edessä? Kun kerran tunnustamme yhden totuuden, Jumalan sanan, niin miksi me sen sitten käytännössä kieltäisimme ja suhteellistaisimme Herran pöydässä?
– Se ei tarkoita sitä, ettei toinen saisi vapaasti ja ehdoitta uskolla omistaa evankeliumia Kristuksesta itselleen tässä ja nyt.
– Se ei tarkoita, että toinen ei olisi kristitty tai ei voisi pelastua, kadotustuomion lausumista toiselle.
– Se ei tarkoita, että ehtoollisyhteydestä kieltäytyvä korottaisi itsensä moraalisesti tai hengellisesti toisen yläpuolelle.
– Se ei tarkoita sitä, etteikö kaksi kristittyä, vaikka heillä ei ole ehtoollisyhteyttä, voi kokea kristittyjen välistä uskon lämpöä, rakkautta ja henkilökohtaista rukousyhteyttäkin.
– Se ei tarkoita vaatimusta kristinopin täydellisestä hallitsemisesta, teologisesta täydellisyydestä tai elämän moitteettomuudesta. Kuka meistä siihen kykenisi?
– Se ei tarkoita täydellisen yksimielisyyden vaatimista teologisten mielipiteiden kohdalla. Niistä voidaan perustellusti ajatella eri tavalla, kunhan vain ne eivät sodi uskonoppia tai Raamatun arvovaltaa vastaan.
– Se ei tarkoita, että langenneessa todellisuudessa ehtoollisyhteys toteutuisi kliinisen puhtaasti ja aukottomasti ilman synnin aiheuttamaa rosoisuutta. Ehtoolliselle menemisen edellytys ei siis ole oman elämän puhtaaksi saaminen ja uskon sisällön täydellinen hallinta. Tärkeää onkin aina soveltaa niin henkilökohtaisesti kuin yhteisöllisesti kirkkoisä Augustinuksen sanaa: ”Saatan erehtyä, mutta harhaoppinen en halua olla.”
– Se ei tarkoita evankeliumin kaventamista, vaan sen varjelemista. Avaimilla suljetaan jotta voitaisiin päästä avaamaan. Se kutsuu selvittämään uskon perusasiat itselleen.
– Se ei tarkoita, että apostolisen paimenviran saaneiden, mutta jumalattomien luterilaisten miespastoreiden toimittamat sakramentit olisivat pätemättömiä.
– Se ei tarkoita, että jos ehtoolliselle mennessä samaan pöytään polvistuisi vaikka pakana, ei saisi oikeaa sakramenttia. Meidän uskomme tai epäuskomme ei tee sakramenttia pätemättömäksi. Mutta juuri koska siinä on Kristus todellisesti läsnä, Raamatun antama opetus ehtoollisyhteydestä on vakavasti kohdattava.
– Se ei tarkoita toisten uskon mittaamista, elämän kyttäämistä tai opin tenttaamista vaan välittämistä. Rakkaus olettaa aina toisesta hyvää, ellei toisin ilmene.
– Se ei tarkoita, että kristityn huomio ehtoollista vietettäessä kiinnittyisi ensisijaisesti toisiin kristittyihin Vapahtajan täydellisen armon ja anteeksiantamuksen sijasta. Ehtoollinen on armonväline. On siis aina muistettava, että Kristuksen pyhä veri vuosi maahan saakka.
– Jos ja kun seurakunta on Jumalan perhe, niin perheessä tulee vallita sekä rakkaus että rajat. Miten rakkaudellinen on sellainen perhe, jossa ei aseteta rajoja? Jumalan perheen rajat eivät määräydy jonkun henkilön, johtajan mielivaltaisella tulkinnalla tai ilmestyksillä, vaan yhteiseksi tunnustetun oppipohjan perusteella. Kaiken toiminnan tulee perustua Pyhään Raamattuun ja luterilaisiin Tunnustuskirjoihin. Ne määrittelevät rajat.
– Tällaiseen yhteisöön kuuluminen on täysin vapaaehtoista. Jos se ei perustuisi vapaaehtoisuuteen, kirkkokuri muodostuu helposti välittämisen sijasta hengelliseksi väkivallaksi. Näinhän oli keskiajan katolisessa kirkossa inkvisition aikana. Silloin ihmisillä ei ollut vaihtoehtoa. Nykyisessä postmodernissa kaupunkikulttuurissa jokaisella on täysi vapaus tulla ja mennä niin hyvässä kuin pahassa. Tällainen vapaus antaa mahdollisuuden muotoilla ’minun kristinuskoni’. Yhteisön muodostuminen on siksi vaikeaa ja kysyy vapaaehtoista sitoutumista Jumalan sanaan ja sen seuraamiseen käytännössä. Tätä on etsittävä yhdessä, koska sille on suuri tarve, mutta ymmärrettävästi siihen voi liittyä myös suuria pelkoja sekä kirkko- että henkilöhistorian kokemusten johdosta. Suuri haaste on löytää ”kirkkokuri” huolehtimisen ja välittämisen merkityksessä, joksi se Raamatussa on tarkoitettu. Voiko mikään muuttua, jos kukaan ei yritä? Uskallammeko siis edes yrittää? Jos emme uskalla, niin mikä on vaihtoehto? Eikö se merkitsisi avointa valtakirjaa jokaiselle tehdä ’minun jumalani’?
– Jos yhteinen perusta on vain periaatteellinen ilman käytännön sovellusta, tunnustus ilman tunnustamista, niin yhteisö suhteellistaisi ja näin murentaisi pohjan, jolla se seisoo. Se rakennus olisi hiekalle rakennettu ja sortuisi pian.
– Koska ihmisellä voi olla samanaikaisesti vain yksi tunnustus, niin hän ei voi käydä kahden eri tunnustuksen eli kirkkokunnan alttarilla, mutta toki siis eri luterilaisten seurakuntien alttareilla. Jos hän on rehellinen Jumalan ja ihmisten edessä, olisi hänen johdonmukaisesti seurattava yhtä tunnustusta ja käytävä yhden tunnustuksen mukaisella alttarilla.
– On osoitettava kärsivällistä rakkautta niitä kohtaan, jotka heikkouttaan tai tietämättömyyttään toimivat vastoin Jumalan sanaa. Meidät on kutsuttu tukemaan heikkoja eikä sysimään heitä pois.
– Paimen on erityisessä vastuussa Jumalan hänelle uskomasta laumasta. ”Kaitkaa teille uskottua Jumalan laumaa” (1.Piet.5:2). ”Valvo itseäsi ja opetustasi, ole siinä kestävä; sillä jos sen teet, olet pelastava sekä itsesi, että ne, jotka sinua kuulevat” (1.Tim.4:16). Opetuksessa ja rippisanoissa hänen tulee kehottaa ihmisiä ja jopa varoittaa: ”Koetelkoon siis ihminen itseänsä ja niin syököön tätä leipää ja juokoon tästä maljasta” (1.Kor.11:28). Vastuu siis siirtyy paimenelta lampaalle salaisten ja paimenelle tiedostamattomien katumattomien syntien osalta.
– Paimen ei voi kuitenkaan jättää asiaa vain kehotuksen ja toivomuksen tasolle. Jos hän tietää toisen julkisesti opettavan ja seuraavan toista tunnustusta, hänen tulee rakkaudellisesti ottaa asia esille ko. henkilön kanssa ja tarvittaessa olla antamatta hänelle sakramenttia. Vaikka Herramme antoikin Juudakselle ehtoollisen, niin hän sai sen tuomiokseen. Mitä paimenen mieltä se olisi, jos hän tietoisesti jakaisi toiselle sakramentin tämän vahingoksi? Paimenen tehtävä on varjella niin opetuksen kuin sakramenttien jakamisen ja jakamattomuuden kautta opin ykseyttä seurakunnassa.
– Paimen voi pastoraalisen harkinnan mukaan tarvittaessa toimia ehtoollisenjaossa erityistilanteissa ja hätätapauksissa vastoin tätä sääntöä. Poikkeuksesta ei saa kuitenkaan johtaa sääntöä.
– On etsittävä tietä takaisin Raamatun ja kristikunnan yhteiseen opetukseen ehtoollisyhteydestä. Miksi? Koska toinen vaihtoehto on sulautuminen postmodermismin Jumalan sanan totuuden niin uskossa kuin elämässä suhteellistavaan monitulkintaisuusoppiin. Tietä etsittäessä jokaisessa herää kysymys mihin rajat vedetään. Perustavan horisontin siihen antaa luterilainen tunnustus, mutta tämäkään ei ratkaise automaattisesti kaikkia kysymyksiä, koska tilanteet seurakunnassa ovat hyvin erilaisia. Elävän elämän kohtaamisessa jää aina pastoraalisen harkinnan mahdollisuus. Tämän sanottuani tiedän hyvin, että monet Raamatun totuuden suhteellistamisen omaksuneet näkevät edellä sanotun vain epäkonkreettisena periaatteena. Raamatun ja tunnustuksen päällä seisovalle yhteisölle tilanne ei ole tämännäköinen. Aukottomia ja kiveen hakattuja rajauksia on ollut ja yhä edelleen on mahdoton antaa. Siitä huolimatta Raamatun ja tunnustuksen varassa seisova kirkko on kyennyt läpi historiansa kulkemaan edellä mainittujen periaatteiden kanssa. Uskon, että nykyisessäkin postmodernissa kaupunkikulttuurissa siihen kyetään.
– Ehtoollisyhteyden särkyminen on murheellinen asia, jota rukouksessa tulee kantaa Jumalan eteen.
– Vanhastaan lähes kaikissa kirkkokunnissa on noudatettu ja yhä noudatetaan (esim. roomalaiskatolisessa ja ortodoksisessa kirkossa) edellä kuvattua ehtoolliskäytäntöä. Meidänkin kirkossamme on ollut rippikirjat käytössä. Tällöin ehtoolliselle ilmoittauduttiin etukäteen ja käytiin samalla ripillä. Nykyinen käytäntö, jossa kuka tahansa aina saatananpalvojaan saakka voi tulla nauttimaan sakramentin, on uutuus ja kirkkohistoriallisesti ennennäkemätön. Tämä ilmentää vain sitä, että seurakunnan yhteisöllisyys on murentunut ja lähes tulkoon kadonnut erityisesti kaupunkialueilla. Kirkkohallintopiireissä ei ole mahdollista tuntea ehtoolliselle tulevat. Kysymyksessä ehtoollisyhteydestä on siis kyse yhteisöllisyydestä.
– Tähän prosessiin meitä Jumalan sana kutsuu ja haastaa. Kaikessa keskeneräisyydessä, epätäydellisyydessä ja synnin todellisuudessa tämänkin opinkohdan äärellä saamme tunnustaa ja omistaa: Minä uskon pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen.
