Kysymys Jumalan kokemisesta

Miksi Jumala on niin salattu? Miksi hän on niin piilossa aisteiltamme, ymmärrykseltämme ja ainakin minun kohdallani jopa uskon kautta ymmärtämiseltä? Suren monesti, että en ole kunnon kristitty, koska ”en tunne enkä edes näe Jumalaa missään”. Vai yritänkö mahdotonta?

_____________________________________________________________

Et antanutkaan helppoa kysymystä! 

Monet syvälliset kristityt ovat pohtineet eri elämänsä vaiheissa aivan samaa. Eikä tähän ole helppo tunnustavan kristitynkään vastata! Tällainen mietiskelijä oli mm. Anselm Canterburylainen (+1109), joka huokaili rukoillen: ”Jos kerran olet kaikkialla, miksi en näe sinua läsnä olevana?” 

Emme voi edes Jumalan olemassaoloa todistaa aukottomin perustein. Ehkä parhaiten niin on tehnyt juuri hurskas ja viisas Anselm Canterburylainen. Jos Jumala voitaisiin todistaa, niin Jumala olisi ikään kuin otettu haltuun ja hän lakkaisi olemasta Jumala. Siksi puhummekin salatusta Jumalasta. Kuitenkin kaikki Jumalan tuntemus – siis sekin että tunnustamme hänen olevan olemassa – perustuu jonkinlaiseen hänen itsensä ilmoitukseen. Apostoli Paavalikin toteaa, että tarkkailemalla Jumalan töitä luomakunnassa saadaan Jumalaa koskevaa tietoa. Mutta samalla hän kyllä toteaa, miten tämänkin tiedon monet voivat torjua tai vääristää (Room. 1.). Tällaisesta torjumisesta kertoo erään ateistisen kosmonautin ilmoitus, ettei hän ollut nähnyt mitään Jumalaa satelliitistaan suuressa avaruudessa. Siihen vastasi kristitty aivokirurgi sanoen leikanneensa satoja aivoja, mutta ei ollut törmännyt yhteenkään ajatukseen!

Monen kokemuksena on aavistus Jumalan läsnäolosta ja samalla kertaa ymmärrys, että hän on salattu. Asia tulee esiin myös raamatunkertomuksissa. Jaakob kertoo: ”Jumala on totisesti tässä paikassa enkä minä sitä tiennyt.”

Kuulun niihin, jotka tahtovat opastaa kaikkia luonnontarkkailijoiksi. Itse olen saanut isältäni lintutuntemuksen. Pienestä saakka meidän tulisi nähdä luonnon ihmeellisyydet, biodiversiteetti kaikessa rikkaudessaan. Samoin tulisi nähdä myös se, miten se voidaan ihmisen turmeltuneisuuden takia tuhota. Ilman Luojan olemassaoloa ja toimintaa en voi ymmärtää esim. saman kottaraisen lentoa Pohjois-Afrikasta samaan pönttöön joka kevät. – En mene nyt mitenkään tässä panteismiin, teismiin tai deismiin, jotka pohdinnoissamme usein johtavat harhateille. Meidän on pysyttävä pääkysymyksessä, jonka Martti Luther ilmaisi Isossa katkismuksessaan: Mitä tarkoittaa, että jollakulla on Jumala tai mikä on Jumala?

Oppi-isä selvittääkin, että ”Jumalaksi kutsutaan sitä, jolta tulee odottaa kaikkea hyvää ja johon on turvauduttava kaikessa hädässä.” Nyt Luther osoittaa, että oikeastaan kaikilla on jokin Jumala-usko. Toiset luottavat rahaan ja tavaraan (maailman yleisin epäjumala), viisauteensa, valtaansa, sukulaissuhteisiinsa jne. Tällainen ”jumala” voi olla tosi mahtava ja toimelias! Ihmisellä on siis aina jokin Jumala, ”mihin hänen sydämensä täysin luottaa”. Mutta joudumme kysymään tällöin: mikä on oikeaa Jumala-uskoa, sellaista, joka kestää viimeisellä tuomiollakin?

Tällöin kristittyinä  painopiste siirtyy ratkaisevasti Jumalan erityiseen ilmoitukseen, Jumalan luonnollisen tuntemisen yläpuolelle. Pyhästä Kolminaisuudesta meillä ei ole mitään tietoa ilman pyhää Raamattua. Kristinusko perustuu siis Raamatussa kerrottuihin tosiasioihin Jumalasta (ilmoitushistoria) ja koko erityisen ilmoituksen avaa Pyhän Kolminaisuuden toinen persoona Jeesus Kristus, hänen Vapahtajan työnsä. Hänen tuntemiseensa tähtää kaikessa oikean kirkon työ.

Kristillinen usko ei ole siis aikamme uususkonnolisuuden tavoin pelkkää uskoa tai luottamusta ’johonkin’. Ihmisen henkilökohtainen usko (fides qua) ja uskon annettu sisältö (fides quae) kulkevat yhdessä, eikä niitä saa väärällä tavalla erottaa toisistaan. Tietäminen on uskon perustekijöitä. Sunnuntaista toiseen messussa opetetaan ja julistetaan Raamatun Kristusta. Hän on itse luvannut olla läsnä, nimittäin siellä, missä on oikeat alttarit ja saarnatuolit.

Mutta totta on, että kysymyksen esittäjän tavoin haluaisimme voimakkaita todisteita, esimerkiksi voimavaikutuksia, liikutuksia, ihmeitä ja kokemuksia, että Jumala on ja toimii. Joskus hän niitä antaa. Ja kristitty kokee ajoittain voimakastakin iloa ja omantunnon rauhaa sydämessään. Pyhä apostoli Paavali sanookin: ”Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia.” Tätä nimitämme ’sisälliseksi todistukseksi’. Pyhän Hengen sisällinen todistus kuuluu tavallisen kristityn elämään, ja sen säilymiseen vaikuttaa ilman muuta armonvälineiden säännöllinen käyttäminen. Mutta armoituksen peruste sisällinen todistus ei ole. Sen varaan emme laske taivaaseen pääsyä. Se on myös jotakin jonka koemme eri tavoin. Onkin tärkeää huomata, että aina tämä Hengen todistus ei ole tuntein koettavissa ja siksi vanhat kristityt ovat painottaneet sitä, että silloinkin on vain pysyttävä Jumalan sanan horjumattomissa armolupauksissa.

Ks. myös Onko Jumala olemassa? & Kätkeytynyt Jumala


Evästeasetukset
Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos