E.V. Rope Kojonen: Luominen ja evoluutio. Miten usko ja tiede kohtaavat. Gaudeamus; Tallinna 2021. 415 s.
Joskus nuorena pappina 1980- ja 1990-lukujen taitteen vaiheilla tein radio-ohjelman Ylen Satakunnan toimituksen tuottamaan Kirkonkello -sarjaan. Taisin itse valita sen aiheeksi luomisuskon ja kehitysopin suhteen tai jotakin sen suuntaista. Haastattelin siihen kahta jo edesmennyttä asiantuntijaa, uskovaa maantieteilijä- ja biologi-isääni Eho Vaahtorantaa ja kirkkoherraani, silloin vielä TL Anssi Simojokea.
En enää tarkasti muista, mitä ohjelmassa puhuttiin. Sen muistan, että mitään suurta ristiriitaa ei ollut näiden kahden, tunnusluterilaisen papin ja körttiläistaustaisena itseään pitävän lehtorin välillä. Ja senkin muistan, mistä sain ajatuksen aiheeseen.
Itselleni eivät Raamattu Jumalan ilmoituksena ja luonnotieteen yritykset löytää selvyyttä vaikeisiin asioihin olleet lapsuudessa, nuoruudessa eivätkä opiskeluaikananikaan mitenkään vaikea yhdistelmä. Ajattelin ja koin, että kumpikin tekee työtään omalla paikallaan ja omalla tavallaan, mutta Jumalan sana on kokonansa totuus, ja lopussa sitten nähdään, kuinka lähelle sitä tuli rehellinen tiede kurottautuessaan kohti sitä, mitä meistä kukaan ei enää eikä vielä pääse näkemään. Minulla ei ollut tarvetta harmonisoida näitä kahta ilmoituksen lähdettä, luonnollista ilmoitusta ja erityistä ilmoitusta toisiinsa, ei kieltää kumpaakaan eikä sovittaa kumpaakaan toisiinsa.
Tuolloin asia kuitenkin nousi julkisuudessa esiin. En muista foorumia, jolla kreationismiksi nimitetty aatesuunta haastoi kristillisen uskon nimissä tämän omankin sieluni uneliaan rauhan. Tosin kaikki kristityt ovat ”kreationisteja” tunnustaessaan Jumalan luoneen kaiken olevan ja pitävän sitä yllä, mutta nyt kyse oli muistaakseni ajatuksesta, jonka mukaan – toisin, kuin yleisesti uskottiin – maailmankaikkeus oli syntynyt kuuden 24 tunnin päivän aikana ja Maalla oli hyvin lyhyt historia takanaan. Näiden näkemysten nähtiin kumoavan luonnontieteen käsitykset asiasta.
Omissa muistikuvissani tämän nuoren maan kreationismin nosti esiin silloin muistaakseni helluntailaissaarnaaja Veikko Pekki. Hänen nimensä on jäänyt mieleeni ohjelman alkupuheenvuorosta. Mielsinkin sen olevan enemmän kristikunnan radikaalin ”vasemmiston” kuin hillitymmän päälinjan eli suurten kirkkojen näkemys. Luin siihen mukaan luterilaisuuden.
Tänään tiedän paremmin. Runsaat kolmekymmentä vuotta ja internet sekä yleistynyt englannin kielen osaaminen ovat tehneet tehtävänsä. Kysymys luonnontieteellisen maailmankuvan ja Raamatun ilmoituksen välillä on kaikkien huulilla ja toisaalta tabu, josta ei oikein uskalleta kristittyjen kesken julkisesti puhua.
Itse asiassa se oli keskustelun aiheena jo silloin viime vuosituhannen lopulla, mutta Amerikassa, mistä se on sitten siirtynyt tänne meillekin. Ja käytiin sitä myös Suomessa jo silloin, kun tein radio-ohjelmani, mutten vain tiennyt sitä, koska liikuin teologisesti toisenlaisissa piireissä kuin aiheesta kiinnostuneet.
Raamatun ja luonnontieteen suhteeseen liittyvät näkemykset jakavat nykyään myös luterilaisia sekä kirkkokunnittain että niiden sisällä. Senpä tähden melkein kiljahdin riemusta, kun näin, että aihetta koskien oli julkaistu ensimmäinen suomenkielinen kirja.
Aihetta koskevia julkaisuja lienee kyllä ollut myös suomeksi jo ennenkin saatavilla. Nyt en kuitenkaan tarkoita sellaisia kirjallisia tuotteita, joissa ankarasti polarisoiden polemisoidaan milloin mitäkin vastaan. Sellaista kirjaa en kaivannut luettavakseni.
Nyt näytti kuitenkin siltä, että saisin käsiini kirjan, joka olisi enemmän informatiivinen kuin poleeminen. Sitä ainakin kirjoittaja, dogmatiikan dosentti E.V. Rope Kojonen, itse toivoo. Se on julkaisun ilmeinen tarkoitus.
Aihe ja siihen liittyvän tutkimusmateriaalin määrä on kuitenkin valtava. Se näkyy jo kirjan koossa. Loppuviitteineen ja kirjallisuusluetteloineen se ylittää 400 sivun rajan tiuhaan kirjoitettua ja tiiviisti ladottua tekstiä. Siitä huolimatta monta kysymystä sivuutetaan sitä vain hiukan raapaisemalla.
Mikään muu ei varmasti olisikaan mahdollista. Samalla kirjaa lukiessa alkaa miettiä myös, yritetäänkö nytkin mahdotonta. Voiko niin isoja asioita ylipäätään asiallisesti käsitellä edes neljänsadan sivun puitteissa?
Ehkä voisikin sanoa, että kirja avaa ikkunoita eri suuntiin, mutta vain raolleen. Raosta tulee sisälle tuulta, aurinkoa ja kukkien tuoksua, mutta ihan tarkasti ei silti näe, mitä ulkona on. Uteliaaksi se silti tekee.
Kirja on pääosin sujuvasti ja hyvällä suomen kielellä kirjoitettu. Välillä tekstissä tosin näkyy oppineiden ongelma, kun pitäisi sanoa helposti ja yksinkertaisesti asioita, jotka omassa mielessä hahmottuvat monimutkaisina, mutta loogisina järjestelminä tai rakenteina.
Isompi ongelma kirjan ymmärrettävyyden kannalta on sen tietty esseistinen ote. Se on kuin tekstuaalinen kaleidoskooppi, jonka voisi kuvitella olevan useista konkreettisissa tilanteissa pidetyistä esitelmistä koottu. Systemaattisempi ote olisi tehnyt vaikeasta asiasta helpommin lähestyttävän. Tekstin sisälle sijoitetut ”informaatiolaatikotkin” vaativat tottumista.
Kirjan tyyli myös vaihtelee asiallisen selostavasta ja kuivasti analysoivasta retoriikkaan, joka saattaa sittenkin olla enemmän yritystä vaikuttaa lukijan tunteisiin kuin vain argumentoida pätevästi. Toisaalta jokainen puhuja ja kirjoittaja haluaa saada lukijansa tai kuulijansa vakuuttuneeksi, ja kun ei ole kysymys varsinaisesta akateemisesta tutkimuksesta, sentapainen ote ei ole kovin tuomittava.
Kirjoittaja ei kuitenkaan lausu itse mitään lopullista arvioita esittelemiensä keskustelujen päätteeksi. Ainakin minulle jäi epäselväksi, mihin kohtaan mitäkin toistensa kanssa risteilevää ja riitelevää janaa hän sijoittaa itsensä. Ja se on hyvä asia.
Saattaa kuitenkin olla, että lähimmäksi omia näkemyksiään kirjoittaja tulee luvussa, jossa hän kuvaa keskustelua ihmisen syntiinlankeemuksen vaikutuksista. Ohueksi ja pinnalliseksi jää ainakin minun mielestäni hänen argumentaationsa, joka ilmeisesti pyrkii vakuuttamaan lukijan siitä, että lankeemuksella oli vaikutusta vain ihmiseen eikä häntä ympäröivään, taakan alla huokailevaan luomakuntaan eikä maahan, joka kasvaa kiviä ja ohdakkeita.
Kaiken kaikkiaan kuitenkin iloitsen valtavasti tällaisen teoksen julkaisemisesta ja suosittelen lämpimästi sen lukemista kaikille niille, jotka eivät vielä tiedä kaikkea luomisen ja luonnontieteen välisestä suhteesta tai jotka haluavat kunnioittavasti keskustella siitä eri tavalla ajattelevien kanssa.
Ja senkin opin kirjasta, että Kirkonkello-ohjelman aikoihin Suomessa pinnalle noussut keskustelu nuoresta maasta oli lähtöisin amerikkalaisen 1900-luvun adventismin piiristä. Sekin oli mielenkiintoinen tieto.
