Gene Edward Veith Jr. and A. Trevor Sutton: Authentic Christianity. How Lutheran Theology Speaks to a Postmodern World. Concordia Publishing, 2017.
’Tunnustuksellinen luterilaisuus ja nykyajan ihminen sopivat yhteen.’ ’Luterilaisuus on se mitä nykyajan hengelliset ihmiset tarvitsevat.’ Tällaiset väittämät tuntuvat ehkä ensinäkemältä naurettavilta. Naurettavilta, koska postmodernit ihmiset ovat relativisteja, jotka uskovat, että totuus on jokaisen henkilökohtainen asia tai kulttuurillinen konstruktio. He ovat subjektivisteja, oman todellisuutensa luojia. Luterilaiset taas ovat objektivisteja, joille totuus on riippumaton heistä itsestään. Postmodernit ihmiset haluavat itse tehdä omat valintansa ja luterilaiset taas sanovat, että emme voi omalla järjellämme valita uskoa Jumalaan. Miten tällainen vastakkaisuus voisi kulkea samaan suuntaan? Eikö karismaattinen ratkaisukristillisyys tarjoaisi sitä mitä postmodernistit haluavat?
Eläkkeellä oleva akateemikko ja postmodernin kulttuurin vaikutuksessa kasvanut nuori luterilainen pastori ovat kirjoittaneet kirjan, jossa he tarjoavat toisenlaisen vaihtoehdon löytää ”autenttinen kristinusko.” Kirjoittajat tulevat kahden hyvin erilaisen tien kautta samaan pisteeseen – kirjoittamaan kirjaa luterilaisesta tavasta elää kristittynä nykyajassa. Veith kulkenut pitkän tien: liberaalista protestantismista, 1960-luvun synkretismin ja evankelikalismin kautta luterilaisuuteen. Hänen tutkimuksensa postmodernismista, aatehistoriasta, kirjallisuudesta sekä kulttuurin ja kristinuskon suhteista antavat hänelle äänen, jota kannattaa kuunnella. Sutton sen sijaan on kulkenut ihan erilaisen tien: Hänet on kastettu luterilaiseen seurakuntaan, hän on käynyt luterilaiset koulut alusta loppuun ja on saanut toimia seurakuntatyössä viimeiset 5 vuotta luterilaisessa seurakunnassa. Hän on saanut kasvaa hiljalleen luterilaiseen kristillisyyteen. Hänelle tuttuja ovat kysymykset kuten: Oletko luterilainen vain koska olet kasvatettu luterilaiseksi? Eikö muut kristilliset traditiot voisi tarjota parempaa, kuin luterilaisuus tai mitä sellaista luterilaisuus tarjoaa, mitä muut kristilliset traditiot eivät tarjoa? Mitä kristinuskolla on muka tarjottavana postmodernille ihmiselle? Yhdessä Veithillä ja Suttonilla on varsin ainutlaatuinen yhdistelmä elämänkokemusta, josta ammentaa tähän kirjaan. Heidän mielestään luterilainen kristillisyys on luotettava opas läpi hämmentävien nykyelämän sokkeloiden. Kirjan teesi onkin, että luterilainen kristillisyys on erityisesti varustettu puhumaan postmodernille todellisuudelle. Luterilainen teologia, spirituaaliteetti ja käytännön elämä voivat puhua tämän hetkiselle kulttuurille ja tavoittaa 2000-luvun maallistuneet ihmiset.
Veith ja Sutton esittävät, että paras tapa selvitä nykyajan postmodernissa kulttuurissa ja saada aikaa uusi reformaatio on palauttaa ”autenttinen kristillisyys”. Kristinuskon jatkuva elintärkeä merkitys voidaan tehdä ilmiselväksi luterilaisuuden oivallusten kautta: Jumalan läheisyys, Jeesuksen ristintyön tuoma vanhurskauttava rauha, Jumalan kätkeytyneisyys arjessa ja läsnäolo sakramenteissa ja jumalallinen tarkoitus Jumalan asettamissa kutsumuksissa. Näiden oivallusten kautta jäsentyvät myös kirjan pääluvut, joiden sanoman varaan rakentuu luterilaisuuden vastaus nykyajan asettamiin haasteisiin. Näiden jo noin 500 vuotta sitten tehtyjen luterilaisuuden löytöjen avulla voidaan palauttaa ”autenttinen kristillisyys”. Samalla kun Veith ja Sutton esittävät vakuuttavalla tavalla, miten mikäkin luterilaisuuden yksityiskohta lopulta sopii postmodernistille ihmiselle, tulevat he esittäneeksi luterilaisen teologian helmiä selkeällä ja valaisevalla tavalla. Seuraavassa lyhyet lukujen esittelyt:
Prologi: Erilainen tapa olla postmoderni, jossa esitetään historian esimerkkien kautta modernismin ja postmodernismin ongelmia ja tarjotaan 1700-luvun luterilaisen ajattelijan Johann Georg Hamannin vaihtoehdot postmodernismille: ”postsekulaari” ja nihilismi. Hamannin ajatus siitä, miksi nihilismi, voidaan tiivistää sitaattiin: ”Tämän päivän järjestelmä, joka tarjoaa ennakko-olettamuksillesi todisteet, tulee olemaan huomenna satua”, tästä seuraa se, että mikään ei ole pysyvää ja se johtaa nihilismiin. Toinen vaihtoehto on postsekulaari kristinusko, jolle ihmiseksi tullut Jumalan Sana on kaiken ihmisistä riippumaton mitta.
1. Johdanto: Megakirkko vai metakirkko? Kirjoittajat esittävät, että kaikkien megakirkkouteen pyrkivien seurakuntien joukossa luterilaiset seurakunnat ovat ”metakirkko”. Megakirkkous toimii vain tiettyyn rajaan asti, jonka jälkeen tulee ongelmia. Metakirkkous on vastaus postmodenismin haasteeseen. Kaiken teologian on perustuttava Raamattuun, eikä ihmisjärkeen. Metakirkko on yhtä aikaa sanan kirkko ja sakramentaalinen kirkko, eikä vain jompaa kumpaa. Se on ”kirkkojen kirkko”.
2. Jumalan uudelleen löytäminen. Luvussa esitellään virheellisiä tapoja ymmärtää Jumala tai etsiä Jumalaa, ja osoitetaan oikea tapa ymmärtää Jumalaa.
3. Lopeta itsesi oikeuttaminen. Tässä luvussa käydään läpi tarvettamme oikeuttaa tekemisemme ja ajatuksemme, ja osoitetaan, että arvomme ja oikeutuksemme perustuu Jeesuksen ansaitsemaan vanhurskauttamiseen uskon kautta. Meillä on itsestämme riippumaton arvo.
4. Jumala ristillä. Luvussa käydään rajankäyntiä kunnian teologian ja ristinteologian ja niiden eri sovellutuksien välillä. Ristinteologia on täysin vierasta postmodernille ihmiselle, mutta se on enemmän kuin tarpeellista nykyaikana.
5. Reaalipreesenssi. Luvussa käydään läpi reaalipreesensin kieltämisestä seuraavia ongelmia, ja osoitetaan, kuinka tarpeellinen nykyajan ihmiselle on ruumiillisuus ja sakramentaalisuus, ja sitä kautta kaiken luodun arvostaminen. ”Hengellinen koostuu siitä, mikä on maallista”, ”me löydämme Jumalan siitä, minkä me tiedämme”. Jumala on aidosti läsnä sakramenteissa, eikä poissa, ”tuolla jossakin”.
6. Elämäsi tarkoitus. Luvussa esitetään, että nykyajan postmodernin ihminen elämä on itsekeskeistä ja oman nautinnon hakuista, mutta loputa kovin tyhjää ja tarkoituksetonta. Tarkoitus elämälle löytyy Jumalan antamista kutsumuksista. Kutsumukset ovat tavallisia meidän tekemiä töitä, joiden kautta Jumala työskentelee hyväksemme. Kutsumuksia on monenlaisia ja samalla ihmisellä on monia eri kutsumuksia eri elämän tasoilla, ja niihin Jumala varustaa meitä lahjoillaan. Ihmisen kutsumus on palvella lahjoillaan Jumalaa, eli lähimmäistään. Kaikki kutsumukset ovat samanarvoisia Jumalan edessä.
7. Kirkko ja maailma. Luvussa esitetään, että luterilainen kahden kuningaskunnasta (regimentin) oppi on paras tapa jäsentää erilaisia kutsumuksia, teologiaa ja maailmaa yleensäkin. Erilaisten väärinymmärrysten kautta päädytään oikeaan kahden kuningaskunnan opin ymmärtämiseen: Jumala on kummankin kuningaskunnan Herra (niin kuin jokaisella kuningaskunnalla on kuningas) ja kristityt kuuluvat kumpaakin valtakuntaan. Jumala on omalla tavallaan kätkeytynyt meiltä kumpaakin valtakuntaan. Oppi kahdesta kuningaskunnasta näyttää, miten kristittyjen tulee elää ”maailmassa” ilman että ovat ”maailmasta”.
8. Pyhitys ja kristillinen elämä. Nykypäivän ihmisille kaikki täytyisi tapahtua nopeasti, silmänräpäyksessä. Jos vaikkapa internetsivu ei lataudu parissa sekunnissa, mietitimme jo, onko jotain pielessä ja muutumme kärsimättömiksi. Elämästämme on tullut kovin hektistä. Vanhurskauttaminen on ”silmänräpäyksessä” tapahtuva asia, kun saamme uskon lahjan. Pyhitys on hidas projekti, joka ei tapahdu edes yhdessä yössä, vaikka tavoite onkin Kristuksen kaltaisuus. Eikä se etene voitosta voittoon, vaan siinä on ylä- ja alamäkiä ja välillä otetaan jopa takapakkia. Valmiiksi pyhitysprojekti tuleekin vasta perillä taivaan kodissa. Tällainen ”projekti” ei sovi nykyajan ihmisille ja hektisyydelle. Se on kuitenkin välttämätön ja se seuraa uskosta Kristukseen. Luterilainen oppi kutsumuksesta on ratkaisu pyhityselämän ymmärtämiseen ja elämiseen. Jumalan erilaiset kutsumukset kasvattavat meitä kohti jumalallista täydellisyyttä.
9. Lopputulos. Luvussa esitetään, että kristillinen sanoma voi hautautua maailman ”taustahälyyn”, jota on monenlaista. Veith ja Sutton kirjoittavat: ”Kirkot kamppailevat tänä päivänä kuuluakseen ja tullakseen kuulluksi tässä taustahälyssä. Kirkoissa on tänä päivänä epävarmuutta ja sekaannusta siitä, mikä on oikeastaan melua ja mikä oikeaa sanomaa. […] Oikea merkkiääni, evankeliumi Jeesuksesta, on hautautumassa” kaiken maailman meluun. Ratkaisuksi tarjotaan ”autenttisen kristillisyyden” uudelleen löytämistä, josta koko kirja on puhunut. Se ei tarkoita kulttuurimme kakofoniaan liittymistä, eikä uuden sanoman kehittämistä, vaan se vaatii lisääntyvää selvyyttä ja voimaa oikeaan merkkiääneen, jotta se voitaisiin kuulla taustahälyn yli. Tarvitaan selkeä ja totuudellinen sanoma ihmiseksi tulleesta Jumalan Pojasta, joka tuli sovittamaan meidän syntimme, ja joka haluaa yhä olla ihmisenä ja Jumalana läsnä keskellämme.
Kirja kantava ajatus on kristillisen elämän kokonaisuus: Kristillinen elämä on sakramentaalista, sanan ja sakramenttien ääreltä lähtevää ja sinne taas palaavaa. Seurakunnassa, sanan ja sakramenttien ääressä on syntien anteeksiantamus, jota me tarvitsemme eläessämme Jumalan antamissa kutsumuksissa. Kristillinen elämä toimii parhaiten luterilaisen kutsumusajattelun puitteissa. Jumalan kutsumukset antavat elämälle merkityksen. Sakramentaalinen ja kutsumuksellinen kristillinen elämä on lääke postmodernin ihmisen ongelmiin ja elämän tyhjyyteen. Tällainen elämä onnistuu parhaiten perinteisen liturgisen jumalanpalveluksen ja sen muovaaman kulttuurin kautta. Veith ja Sutton kirjoittavat:
Jos kävelet sisään perinteiseen luterilaiseen kirkkoon, jätät ”tämänaikaisen” (contemporary) maailman taaksesi. […] Ja kun jumalanpalvelus alkaa, tunne toisen maailman olemassaolosta voimistuu. […] [luterilaista jumalanpalvelusta] kutsutaan jumalanpalvelukseksi, ei siksi että me palvelemme Jumalaa, vaan koska Jumala palvelee meitä. Jumalan palvelus on katolinen jumalanpalvelus, mutta […] raamatun valossa ongelmalliset osat on jätetty pois. Jumalanpalvelus on messu, supistettuna [osoittamaan] yksin Kristukseen. […] Luterilainen jumalanpalvelus on ajaton. Sen rakenne voidaan ajoittaa varhaiseen kirkkoon, mutta toisaalta virret on kirjoitettu keskiajalla, 1600-luvulla, 1700-luvulla, 1800-luvulla, 1900-luvulla ja nykyaikana. Musiikki tyypillisessä jumalanpalveluksessa osoittaa jatkuvaa vuorovaikutusta kirkon ja eri aikakausien välillä. On tärkeää, että ei lauleta vain oman aikamme virsiä, vaan enemmin kaikkien aikakausien musiikki tuo laulettaessa yhteen kaikki aikakaudet. […] Onko se [jumalanpalvelus] siistiä? Aluksi se voi vaikuttaa siltä, onhan jumalanpalvelus niin kovin erilaista verrattuna epämuodolliseen helppouteen, mihin olemme tottuneet. Mutta se tulee pian selväksi, että meidän ymmärryksemme ajasta ja muodista – mikä on siistiä ja mikä on poissa muodista, mikä on tämän hetkistä ja mikä on vanhanaikaista, mikä on viimeisin muotivillitys tai uskomusjärjestelmä – tämä kaikki ei merkitse mitään, kun seisot Kristuksen todellisen läsnäolon edessä. Meidän moderni kulttuurimme on menettänyt tajunsa pyhyydestä. […] Monet kirkot tänä päivänä kuluttaa paljon voimia tehdäkseen jumalanpalveluksistaan sellaisia, että niitä ei pysty erottamaan ”tavallisesta elämästä”. Pop musiikki, uudet pastoraaliset tavat ja konserttimainen tunnelma onnistuvat tekemään jumalanpalveluksista ”profaaneja”. Luterilainen jumalanpalvelus sen sijaan luo kunnioitusta, mysteerin ja pyhyyden kauneutta. (s. 226, 228, 229; käännös AL)
Koko liturginen jumalanpalvelus käydään lyhyesti läpi ja päädytään lopuksi lähettämiseen: ”ja lähettäminen, joka lähettää meidät takaisin meidän kutsumuksiimme siunauksen kera.” Luterilainen jumalanpalveluselämä tukee parhaiten kristillistä elämää. Veithin ja Suttonin näkemys on, että tällainen ”toisen maailman” jumalanpalvelus olisi paras vaihtoehto postmodernille kulttuurissa elävälle ihmiselle ja seurakunnalle.
Ajaton, kristillinen jumalanpalvelus ja -kulttuuri on Veithin ja Suttonin tavoite. Mieleeni tulee Arthur Justin (kirjassa Heaven on Earth, s. 273; käännös AL) ajatukset kristillisestä jumalanpalveluksesta ja -kulttuurista:
Tämä maailma antaa meille erilaisen näkökulman, koska se on ihan oma kulttuurinsa: Se on sekoitus varhais-juutalaisuutta, kolmannen vuosisadan afrikkalaisuutta, 1500-luvun saksalaisuutta, 1800-luvun amerikkalaisuutta, ja 1900-luvun luterilaisuutta sellaisissa paikoissa kuin Yhdysvallat, Afrikka, Venäjä, Etelä Amerikka, ja muissa paikoissa ympäri maailman. Se läpäisee kaikki kulttuurit ja ei kuitenkaan edusta mitään yksittäistä kulttuuria, koska se on aivan oma kulttuurinsa. […] Aivan alusta asti, erityisesti varhaisimpien kristittyjen keskuudessa, kristillinen jumalanpalvelus kutsui kansaa mukaan sen omaan kulttuuriin, niin kuin se muodosti kokonaisen elämäntavan, ja tämä elämä oli elämää Kristuksessa. […] Tähän kristilliseen kulttuuriin me astumme, kun istumme kirkon penkkiin jumalanpalveluksen alkaessa tunnustaaksemme syntimme, laulaaksemme virsiä, kuullaksemme Jeesuksen sanoja ja syödäksemme Hänen pyhän ateriansa. Me astumme erilaiseen maailmaan – astumme pyhälle maalle – sillä tässä maailmassa Kristuksen läsnäolo täyttää kaiken. Tällä maailmalla on sen oma kieli ja rytmi, sen oma musiikki ja omat äänet, sen omat hajut ja maut. Tämä maailma on erilainen ja erillään maailmasta, jossa asut tai työskentelet, erillään päivän uutisista tai lempi ostoskeskuksestasi. Tämä on se maailma, minkälaisena Jumala sen tarkoitti olevan, maailma, jota on muuttanut Jeesuksen Kristuksen, maailman Luojan, läsnäolo. […] Kristuksen sanan hallinta alusta loppuun tekee meidän jumalanpalveluksestamme erilaisen verrattuna kaikkiin muihin ”kulttuureihin”.
Veithin ja Suttonin mukaan luterilainen teologia ”ennemmin kuin jahtaa uusinta uutta, se vakaasti julistaa selvää ja johdonmukaista viestiä, lakia ja evankeliumia, Sanaa ja sakramentteja ja Jumalan kaunista kätkeytyneisyyttä ihan tavallisessa elämässä.”
Suosittelen lämpimästi kirjaa kaikille, jotka haluavat tietää, miten luterilainen teologia puhuu postmodernille maailmalle. Suosittelen myös kaikille tätä kirjaa, jotka haluavat löytää tavan elää postmodernin kulttuurin paineessa. Rob Dreher kirjassaan The Benedict Option maalaa tulevaisuudesta (ja nykyhetkestäkin) aika synkän kuvan. Ottamatta kantaa siihen, onko Dreher oikeassa maalailuissaan, tunnustuksellisilla luterilaisilla on oma ”benediktiininen vaihtoehto”, kun vain nostamme oman rikkaan traditiomme helmet niille kuuluvaan arvoon.