Suomen evankelisluterilaista kirkkoa repii riita avioliitosta. Onko avioliitto vain yhden miehen ja yhden naisen välinen elinikäinen side vai voiko siihen astua kaksi samaa sukupuolta olevaa ihmistä? Heti perään kysytään usein, voiko kirkko jos ei vihkiä niin ainakin siunata ja rukoilla samaa sukupuolta olevan parin puolesta, niin kuin kansankirkko tekee. Entä mitä kirkko ajattelee avoliitosta ja muista avioliiton ulkopuolisista suhteista, joihin liittyy seksiä?
Sellaisenaan kysymykset eivät suoranaisesti kosketa Lähetyshiippakuntaa, koska me uskomme, tunnustamme ja opetamme Jumalan luoneen ihmisen mieheksi ja naiseksi sekä asettaneen yhden miehen ja yhden naisen välisen avioliiton. Vain tässä avioliitossa mies ja nainen voivat elää yhdessä Jumalan siunauksen alla. Ainoa toinen vaihtoehto on elää seksuaalisessa pidättyvyydessä. Niin sanottu sukupuolineutraali avioliitto ei ole Jumalan, Raamatun, eikä siksi myöskään koskaan kristillisen kirkon silmissä avioliitto.
Aikamme avioliittokeskustelussa on vedottu sukupuolineutraalin avioliiton tueksi uskonpuhdistaja Martti Lutherin (1483–1546) laatimaan avioliittokaavaan Traubüchlein. Kaava on Lutherin elinajoista lähtien painettu usein Vähän katekismuksen liitteeksi, ja siksi se on otettu mukaan joihinkin Tunnustuskirjojen editioihin, myös Tunnustuskirjojen suomenkieliseen käännökseen vuodelta 1990 nimellä Avioliittoon vihkiminen. Sukupuolineutraalin avioliiton puolustajat ovat vedonneet Lutherin sanaan avioliittokaavan esipuheessa: “Koska häät ja avioliitto kuuluvat yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin, ei siis ole meidän pappien ja kirkon työntekijöiden asia antaa niistä säädöksiä ja määräyksiä. Jokainen kaupunki ja maa noudattakoon omaa käytäntöään ja totuttuja tapoja.” (Avioliiton vihkiminen, 1) Väitetään, että koska Suomen valtio on nyt kerran avannut avioliiton samaa sukupuolta oleville pareille, kirkko ei voi olla siunaamatta ja vihkimättä tällaisiin liittoihin, koska ei ole meidän pappien ja kirkon työntekijöiden asia antaa häistä ja avioliitosta säädöksiä ja määräyksiä. Vanha paavilainen sanonta “Rooma on puhunut, asia on loppuun käsitelty” (Roma locuta est, causa finita est) on väännetty uusvaltiokirkolliseen muotoon: “Eduskunta on puhunut, asia on loppuun käsitelty.” Sukupuolineutraalin avioliiton puolustaminen olisi siis luterilaista.
Näiden väitteiden vuoksi on paikallaan katsoa tarkemmin, mitä Lutherin avioliittokaava opettaa avioliitosta. Kaavan tarkastelu ei tietysti ratkaise kysymystä avioliitosta, sillä koko kysymys on Raamatun valossa oikeastaan jo ennen mitään tutkimuksia niin selvä, ettei se vaatisi edes perustelua, ellei aikamme saarnaisi omaa ideologiaansa niin äänekkäästi. Raamatun opetus avioliitosta on kirkas. Lutherin aikaan oli kaikille kristityille itsestäänselvää, että homoseksuaalisuus on syntiä. Tavallisen kansan piirissä esiintyi ajatus, ettei avioliiton ulkopuolinen heteroseksuaalinen seksi ole syntiä, mutta Lutherin kanta asiaan oli selvä: vain avioliitossa mies ja nainen voivat elää yhdessä ilman syntiä. Tutustumme Lutherin avioliittokaavaan ensiksi siitä syystä, että voimme sen valossa oppia arvostamaan avioliiton suurta lahjaa. Toiseksi tarkastelu paljastaa, että uskonpuhdistajan nimi on laitettu edustamaan näkemystä, jota hän ei edusta, niin kuin niin monessa kirkollisessa kiistassa.
Avioliittokaavansa esipuheessa Luther opettaa, että “häät ja avioliitto kuuluvat yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin” eli kirjaimellisesti “ovat maallinen asia”. On tärkeä huomata, että Luther ja hänen aikansa eivät tunteneet mitään, mikä olisi ollut maallista modernissa mielessä eli sekulaaria, uskonnotonta. Uskonto eli Jumalan palveleminen (religio) jäsensi jossain määrin kaikkea olemista, ajattelua ja tekemistä. Näin ollen Luther ei tarkoita, että kristinuskolla ei olisi oppia avioliitosta ja että tämä oppi ei voisi poiketa siitä, mitä valtio ajattelee. Lutherin ajatus sen sijaan on, että yhden kristikunnan sisällä on olemassa kaksi regimenttiä, maallinen ja hengellinen, tai kolme hierarkiaa, nimittäin koti ja toimeentulo (oeconomia), maallinen hallintavalta (politia) ja hengellinen valta eli kirkko (Ecclesia). Ei ole kirkon yksinoikeus päättää avioasioista, koska avioliitto kuuluu varsinaisesti perheen ja ajallisen elämän piiriin. Siksi kuuluu maallisen vallan tehtäviin järjestää avioliiton juridiseen tunnustamiseen tai esimerkiksi omistus- ja perintöoikeuteen liittyvät avioasiat. Avioliitto ei nimittäin ole syntynyt vasta Uuden testamentin myötä vaan on ollut olemassa paratiisista asti ja kaikkien kansojen parissa. Avioliitto ei jaa iankaikkista elämää kuten Uuden testamentin kirkko vaan ajallisia siunausta miehen ja naisen iloksi ja ihmissuvun lisääntymiseksi. Avioliitto ei ole Uuden testamentin sakramentti, Jumalan pelastavan armon väline. Myös ei-kristityt, esimerkiksi pakanat, juutalaiset ja muslimit, voivat solmia legitiimin avioliiton.
Tästä syystä kirkon tulee Lutherin mukaan ottaa jossain määrin huomioon kunkin kansan ja kulttuurin avioliittotavat. “Maassa maan tavalla, sanoo sananlasku… Jotkut vievät morsiamen kirkkoon kahdesti, illalla ja aamulla, toiset vain kerran. Jossakin morsiuspari kuulutetaan avioliittoon saarnastuolista pari kolme viikkoa etukäteen luetulla kuulutuksella. Antaa ruhtinaan ja raadin järjestää semmoiset asiat kuten haluavat – minulle ne eivät kuulu.” (Avioliiton vihkiminen, 1) Yksi Jumalan asettama miehen ja naisen välinen avioliitto toteutuu kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa kulttuurin ja historian muovaamien vaihtelevien muotojen alla.
Luther ei kuitenkaan ajattele avioliiton olevan maallinen modernissa mielessä eli perustuvan inhimilliseen ja muutettavissa olevaan sopimukseen. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Avioliitto perustuu Jumalan luomistekoon maailmankaikkeuden luomisessa, joka on kuvattu Raamatun alkuluvuissa 1. Moos. 1–3. (Avioliiton vihkiminen, 10, 14–15) Avioliittokaavan siunausrukouksessa sanotaan, että Herra Jumala on “luonut miehen ja naisen, käskenyt heidän astua avioliittoon ja siunannut heitä ruumiin hedelmällä”. Avioliitto on Jumalan “luomus, säädös ja siunaus”. Luomisen lisäksi avioliitto perustuu Kristuksen pelastustyöhön, sillä miehen ja naisen välinen avioliitto kuvaa “Jeesuksen Kristuksen ja kirkon, hänen morsiamensa salaisuutta”. (Avioliiton vihkiminen, 16) Niin kuin Kristus rakasti kirkkoa ja antoi henkensä sen puolesta, samoin miehen tulee rakastaa vaimoaan, olla hänelle uskollinen ja pitää hänestä huolta kuolemaan asti. Niin kuin kirkko rakastaa Kristusta ja on Hänelle alamainen, samoin tulee vaimon rakastaa miestään ja suostua hänen johtoonsa. (Avioliiton vihkiminen, 11–13)
Miehen ja naisen välinen elinikäiseksi tarkoitettu avioliitto on siis kaikkea muuta kuin inhimillinen keksintö. “Vaikka se on maallinen sääty, sillä on puolellaan Jumalan sana. Se ei ole ihmisten keksimä eikä säätämä kuten munkkien ja nunnien sääty. Avioliittoa on sata kertaa mieluummin pidettävä hengellisenä säätynä kuin luostarielämää, jota pikemminkin olisi pidettävä kaikkein maallisimpana ja lihallisimpana säätynä, koska sen on keksinyt ja säätänyt liha ja veri tyystin maallisen järjen ja ymmärryksen mukaiseksi.” (Avioliittoon vihkiminen, 3) Huomaa, että Luther asettaa vastakkain Jumalan säätämän avioliiton ja luostarielämän, jonka on keksinyt ja säätänyt liha ja veri tyystin maallisen järjen ja ymmärryksen mukaiseksi. Jos Jumalan säätämä ja ihmisten keksimä ovat kerran vastakkaisia, yhden miehen ja naisen välinen avioliitto ei voi olla ihmisten keksimä eikä myöskään ihmisten muutettavissa. Oikea avioliitto on “hengellinen sääty”, “pyhä aviosääty”, kirjaimellisesti “jumalallinen sääty”. (Avioliiton vihkiminen, 3) Isä Jumala on sen luonut, Poika Jumala on sen vahvistanut ja puhdistanut ja Pyhä Henki Jumala pyhittää sen uskovissaan Jumalan sanalla ja rukouksella kirkon palvelutyön kautta, jotta avioelämän ristin kantaminen kasvattaisi uskovia kohti taivasta.
Avioliitto on, niin kuin Luther usein sanoo, sääty (stand). Sääty on olemassa ennen niitä ihmisiä, jotka siihen kuuluvat. Avioliitto instituutiona ei synny vasta sillä hetkellä, kun mies ja nainen lupaavat Jumalan edessä rakastaa toisiaan kuolemaan asti ja saavat siihen Jumalan siunauksen. Avioliittoinstituutio on päinvastoin olemassa ennen mitään ihmisten toimintaa yksinkertaisesti siitä syystä, että Jumala on sen paratiisissa luonut ja pitää sen voimassa tuomiopäivään asti. Jumala on valmistanut miehelle ja naiselle tavan elää yhdessä hyvällä omallatunnolla, Hänen kasvojensa edessä. Ihmisten tehtävä on vain hakeutua tähän säätyyn, suostua nöyrästi siihen elämänmuotoon, johon Jumala heitä käskee ja vetää. Miehen ja naisen tehtävä on “Jumalan järjestyksen mukaan astua pyhään aviosäätyyn” eli kirjaimellisesti “tarttua” tai “turvautua” (greiffen) siihen (Avioliiton vihkiminen, 6).
Koska miehen ja naisen välinen avioliitto on Jumalan asetus, jota koskee erityinen Jumalan sana, on kirkon tehtävä siunata morsiuspari Jumalan sanalla, rukoilla sen puolesta ja vihkiä se. (Avioliiton vihkiminen, 2) Lapsia, nuoria ja erityisesti avioon aikovia täytyy opettaa suhtautumaan häihin ja avioliittoon vakavasti, koska Jumalan pyhät asetukset eivät ole leikin asioita. “Sitäkin varten on avioliiton siunaaminen tarpeen, että nuoriso oppisi suhtautumaan avioliittoon vakavasti ja kunnioittamaan sitä Jumalan käskemänä asiana ja lakkaisi pitämästä sitä naurun, pilailun ja kaikenlaisen ilveilyn aiheena.” (Avioliittoon vihkiminen, 4) Avioliitolla on näet paitsi pyhä asettaja myös hirvittävä vihollinen eli Saatana. “Jokapäiväinen kokemuskin opettaa, mitä kaikkea kauheutta Perkele saa avioliiton piirissä aikaan: aviorikoksia, uskottomuutta, epäsopua ja vaikka mitä surkeaa.” (Avioliiton vihkiminen, 5) Avioliiton vihkimisen tarkoitus on siten myös varustaa sekä morsiusparia että häävieraita Jumalan sanalla ja rukouksella vastustamaan sitä silmitöntä vihaa ja niitä lukemattomia hyökkäyksiä, joita demonien päämies kohdistaa oikeaa avioliittoa kohtaan. “Kun joku pyytää papilta tai piispalta esirukousta ja siunausta, hän osoittaa sillä, vaikkei sitä nimenomaan sanoisikaan, että hän on antautumassa vaaralle alttiiksi ja tarvitsee kipeästi Jumalan siunausta ja seurakunnan esirukousta siihen säätyyn, johon on astumassa.” (Avioliiton vihkiminen, 5)
Lutherin avioliittokaava alkaa kuulutuksella.
Ensiksi luetaan saarnastuolista seuraava kuulutus:
“Matti N. ja Maija N. tahtovat Jumalan järjestyksen mukaan astua pyhään aviosäätyyn ja pyytävät sitä varten seurakunnan kristillistä esirukousta, että heidän avioliittonsa alkaisi Jumalan nimeen ja onnistuisi hyvin.
Jos nyt jollakulla on tiedossa jokin este, hän ilmoittakoon sen ajoissa tai sitten olkoon myöhemminkin vaiti. Jumalan antakoon avioon aikoville siunauksensa. Aamen.” (Avioliiton vihkiminen, 6)
Kuulutuksen taustalla on ymmärrys, että ihmisten toiminta ja elämänvalinnat vaikuttavat kaikkien muiden ihmisten toimintaan ja elämänvalintoihin. Tämä ajatus oli Lutherille ja hänen ajalleen suurimmaksi osaksi itsestäänselvä. Meidän ajaltamme se on suuressa määrin hukassa. Väitetään, että ihmisellä on yhtäältä rajaton oikeus esitellä seksuaalisia valintojaan, jos niin haluaa, ja yhtä aikaa kuvitellaan, että kukaan ei saa puuttua siihen eikä loukkaantua siitä. Jokainen, joka on joskus luotsannut perhettä, päiväkotiryhmää, koululuokkaa tai työyhteisöä, tietää kuitenkin, että yhden ryhmän jäsenen käytös vaikuttaa koko ryhmän toimintaan, halusipa tämä yksi jäsen sitä tai ei. Kuvittele vain tilanne, jossa koululuokassa yksi oppilas ölisee, kun pitäisi laskea matematiikan laskuja. Jokaisen ihmisen sanat, teot ja elämänvalinnat aiheuttavat muissa jotain ja luovat kuvaa hyväksyttävästä tai mahdollisesta käytöksestä.
Koska näin on, jokaisen yhteisön pitää jotenkin huolehtia siitä, että sen jäsenet toimivat tavalla, joka edistää koko ryhmän hyvinvointia tai ei ainakaan vähennä sitä. Maallisen hallintavallan alalla tämä tarkoittaa sitä, että yhteiskunta säätelee sitä, ketkä voivat mennä naimisiin ja miten se tapahtuu. On koko yhteisön intressissä tietää, kun kaksi sen jäsentä aikoo solmia avioliiton ja elää vastedes aviomiehenä ja -vaimona. Tässä on kuulutusten maallinen motiivi. Sillä tiedotetaan yhteisölle sen kahden jäsenen aikeista elää vastedes avioliitossa. Meidän aikanamme, kun kristillinen yhtenäiskulttuuri on muisto vain, tämä kuulutusten puoli ei enää merkitse paljoakaan. Ilmoitus maistraattiin sekä statuspäivitys Facebookiin ajavat saman asian.
Avioliittokaavan kuulutus tapahtuu kuitenkin kirkossa. Ratkaisun taustalla on enemmän kuin pelkästään kristillisen yhtenäiskulttuurin logiikka, että kirkossa tapahtuvalla kuulutuksella tavoitetaan tehokkaasti mahdollisimman suuri osa kansasta. Kuulutus tapahtuu kristillisen seurakunnan jumalanpalveluksessa. Jos jo maallisen yhteisön pitää tietää sen jäsenten aikeista astua avioon, vielä enemmän Jumalan seurakunnan, joka on Kristuksen ruumis ja jossa kaikki ovat toistensa jäseniä. Seurakunnan kuuluu tietää siitä, että sen keskuudessa on syntymässä uusi seurakunnan perussolu eli kristillinen perhe. “Jos yksi jäsen kärsii, niin kaikki jäsenet kärsivät sen kanssa; tai jos jollekulle jäsenelle annetaan kunnia, niin kaikki jäsenet iloitsevat sen kanssa.” (1. Kor. 12:26) Kristuksen ruumiissa kahden jäsenen avio-onni kehottaa muitakin pitämään avioliittoa kunniassa ja aviovuodetta saastuttamattomana (Hepr. 13:4). Se vahvistaa muitakin matkalla taivaaseen. Vastaavasti kahden Kristuksen jäsenen aviokriisi vavisuttaa koko ruumista ja sen yhteyttä. Seurakunnan jäsenen luvaton suhde, esimerkiksi elämä avoliitossa, ei ainoastaan ole jonkin maallisen yhteisön arvojen vastainen vaan viettelee muitakin pois oikealta tieltä. Samalla se saattaa uskon huonoon valoon ulkopuolisten silmissä (Room. 2:24) ja vahvistaa katumattomia katumattomuudessa. Tällaista julkista syntiä, joka jo pelkällä olemassaolollaan loukkaa seurakuntaa ja viettelee, kutsutaan vanhastaan nimellä “pahennus”, “viettelys” tai “loukkaus”. Sille on Raamatun alkukielissä oikein omat sanansa, kreikaksi skandalon ja hepreaksi mikšol. Älkäämme olko seurakunnalle loukkaukseksi, älkäämme aiheuttako skandaalia!
Kuulutuksen toimittaa pappi saarnastuolista, mistä hän on sitä ennen lukenut ja saarnannut Jumalan sanaa ja mistä hän seuraavaksi astuu alttarille johtamaan seurakunnan esirukousta ja jakamaan Herran ruumiin ja veren. Kuulutuksen toinen tehtävä on tuoda morsiuspari osaksi seurakunnan yhteistä esirukousta, “että heidän avioliittonsa alkaisi Jumalan nimeen ja onnistuisi hyvin”. Onhan rukous ainoa suojakilpemme astuessamme säätyyn, jota Perkele vihaa sydämensä kyllyydestä (vrt. Iso katekismus, Isä meidän -rukous, 30). Jumalan asettamaan avioliittoon voi valmistautua oikein vain, kun siihen valmistaudutaan Jumalaa rukoillen ja seurakunnan yhteydessä, sen esirukouksen kannattelemana. Lähtökohta on, että kristilliseen avioliittoon vihitään vain kristittyjä. Kuinka pappi voi julistaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ihmisiä, joita ei ole kastettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen? Kuinka pappi voi laskea Jumalan aviosiunauksen ihmisten ylle, jotka epäuskonsa takia ovat Jumalan vihan alla (Joh. 3:36)?
Kuulutusten kolmas tehtävä on auttaa tutkimaan, onko avioliitolle olemassa esteitä. Seurakuntaa kehotetaan ilmoittamaan hyvissä ajoin ennen häitä, jos se tietää jommankumman olevan estynyt solmimaan avioliittoa. Sukupuolineutraalia avioliittoa puolustetaan sanomalla, että kahden toisiaan rakastavan aikuisen ihmisen pitää saada elää avioliitossa, vaikka he sattuisivat olemaan samaa sukupuolta. On kuitenkin huomattava, että edes kaikilla miehillä ja naisilla ei ole oikeutta elää avioliitossa, vaikka sitä haluaisivat. On olemassa avioesteitä. Sellaisia voivat olla esim. liian läheinen sukulaisuussuhde sekä aiempi kihlaus tai avioliitto.
Jo kansojen yleinen moraalitaju on useimmiten kieltänyt lähisukulaisten väliset liitot. Samoin tekee Jumalan Sana Vanhassa testamentissa, missä kielletään serkkua lähempien sukulaisten avioliitot (3. Moos. 18, 20:11–21). Uusi testamentti vahvistaa tämän (Apt. 15:20, 29; 1. Kor. 5). Theodor Kliefoth summaa, miksi kirkon on pidettävä kiinni siitä, että tietyt sukulaissuhteet estävät avioitumisen. Kirkon tehtävä on kasvattaa ihmisiä rakastamaan lähimmäisiään ja elämään moraalisesti. Ihminen oppii eettistä elämää ensisijaisesti perheessä. Sukulaisavioliittokielto suojelee perhettä ja tajua perheelle (Familiensinn). Perherakkauden tehtävä on ihmisen kasvaessa laajeta yleiseksi lähimmäisenrakkaudeksi. Rakkauden pitäisi jo valmiiksi yhdistää sukulaiset toisiinsa, ja siksi kirkko ohjaa etsimään aviopuolisoa lähisuvun ulkopuolelta. Vain kahdesta eri kodista tulevan ihmisen avioliitto voi synnyttää uuden kodin, joka voi olla uuden, terveen moraalisen elämän kehto.
Toinen avioeste on aiempi kihlaus tai avioliitto. Luther piti Mooseksen lain (2. Moos. 22:15–16; 5. Moos. 22:23–29; Matt. 1:18–25) ja vanhan germaanisen oikeuden tavoin julkista kihlausta sitovana avioliittona, jos kihlaus vain tapahtui todistajien läsnäollessa ja vanhempien suostumuksella. Suomen laki ei nykyään pidä kihlauksen rikkomista juridisesti rangaistavana tekona. Kihlauksen voi Suomessa toisin sanoen purkaa ilman oikeudellisia seuraamuksia. Kristityllä on kuitenkin moraalinen velvollisuus pitää lupaus mennä naimisiin. “‘On’ olkoon teillä ‘on’.” (Jaak. 5:12) Siksi kihlaparia ei voi vihkiä, jos toinen heistä on luvannut mennä naimisiin jonkun muun kanssa.
Vielä suurempi este syntyy, jos toinen onkin jo valmiiksi naimisissa. Vaikka Vanhan testamentin patriarkoilla oli useampia vaimoja, Uuden testamentin kirkko ei tunnusta kuin yhden miehen ja yhden naisen välisen avioliiton, sillä Kristus asetti kirkolle avioliiton esikuvaksi Aadamin ja Eevan avioliiton paratiisissa (Matt. 19:1–12).
Käytännössä kaksinnaimista suurempi ongelma on kysymys eronneiden vihkimisestä. Kristuksen sanat ovat kovat mutta selvät: “Minä sanon teille: joka hylkää vaimonsa muun kuin huoruuden tähden ja nai toisen, se tekee huorin; ja joka nai hylätyn, se tekee huorin.” (Matt. 19:9, vrt. 5:32) Avioliitossa mies ja nainen ovat yksi liha (1. Moos. 2:24; Matt. 19:5–6), jota ei siksi lähtökohtaisesti voi erottaa muu kuin toisen puolison ruumiillinen kuolema tai uskottomuus. Suomen evankelisluterilaisen kirkon kirkolliskokous päätti vuonna 1948, että se ei vihi eronneita edellisen puolison eläessä muuten kuin erityisen painavista syistä, mutta presidentti Paasikivi kieltäytyi vahvistamasta lakia. Vuodesta 1963 kansankirkon linjana on ollut vihkiä eronneita uuteen avioliittoon. Yksi keskeinen perustelu on ollut, ettei kirkolla ja valtiolla voi olla erilaista käsitystä avioliitosta. Tämä väite on väärä. Kirkolla ei ole avioliitosta vain käsitystä vaan Jumalan Sanasta saatu oppi ja siitä johdettu käytäntö. “Mutta naimisissa oleville minä julistan, en kuitenkaan minä, vaan Herra, ettei vaimo saa erota miehestään; mutta jos hän eroaa, niin pysyköön naimattomana tai sopikoon miehensä kanssa; eikä mies saa hylätä vaimoansa.” (1. Kor. 7:10–11) Luterilaisuuden perinteinen kanta on ollut, että eron syyllistä osapuolta ei vihitä uuteen avioliittoon. Luterilaisuudessa on esitetty 1. Kor. 7:15 perusteella (“Mutta jos se, joka ei usko, eroaa, niin erotkoon; veli ja sisar eivät ole semmoisessa tapauksessa orjuutetut; sillä rauhaan on Jumala teidät kutsunut”), että puolisonsa hylkäämä saisi mennä uusiin naimisiin edellisen puolison vielä eläessä, mutta on ollut myös niitä, jotka ovat vastustaneet tätä Matt. 5:32 (“joka nai hylätyn, tekee huorin”) perusteella. Naimisiin aikovan parin pitää selvittää mahdolliset edellisten avioliittojen aiheuttamat kysymykset pastorin kanssa ennen kuin avioitumista voi vakavasti suunnitella. Kuulutuksen tehtävä on nostaa nämä asiat esiin, mikäli kihlapari olisi syystä tai toisesta vaiennut niistä siihen asti.
Lutherin vihkikaavassa vihkimisessä on kolme osaa, jotka ovat aviopuolisoiksi julistaminen eli vihkiminen sanan suppeammassa merkityksessä (Zusammensprechung), lukukappaleet (Lectionen) ja siunaus (Benediction). Näistä osista aviopuolisoiksi julistaminen on ollut alun perin erillinen toimitus, joka oli kehittynyt keskiajan mittaan germaanisesta sukujen välisestä morsiamen kihlaamisrituaalista aviopuolisoiden keskinäiseksi uskollisuudenlupaukseksi, avioliiton sakramentiksi, jonka pappi vahvisti Pyhän Kolminaisuuden nimessä. Keskiajalla ja paikoin vielä uskonpuhdistuskaudella vihkimistä seurasi aviopuolisoiden ensimmäinen yhteinen makaaminen papin siunaamassa vuoteessa todistajien läsnäollessa. He vahvistivat, että avioliitto on pantu täytäntöön. Vasta vihkimisen jälkeen, useimmiten seuraavana päivänä, tuoreen avioparin puolesta toimitettiin kirkossa morsiusmessu. Uskonpuhdistuskirkoissa morsiusmessu korvattiin sanajumalanpalveluksella, joka koostui Jumalan Sanan lukemisesta ja siunauksesta. Näin on myös Lutherin avioliittokaavassa. Uskonpuhdistuskaudellakin sanajumalanpalvelus tapahtui usein aviopuolisoiksi julistamisen jälkeisenä päivänä. Kuitenkin jo monissa uskonpuhdistuskaudella syntyneissä saksalaisissa luterilaisissa kirkkojärjestyksissä kaikki kolme osaa toimitettiin samana päivänä.
Theodor Kliefoth selostaa avioliittoon vihkimisen kolmen osan merkitystä:
… keskustelusta kirkkoherran edessä … tuli todellinen jumalanpalvelustoimitus, kirkollinen aviopuolisoiksi julistaminen, joka tapahtui Jumalan sanan kautta (Matt. 19:6). Siunaus puolestaan perustui vihkimisessä lausuttuun Jumalan sanaan ja nimeen. Näiden kahden osan väliin astui Raamatun Sana, joka tarjosi molemmille osille iankaikkisen ja luotettavan perustan, käskyn ja luottamuksen. Koko toimitus on kuin valettu yhdeksi kappaleeksi, niin että on turha kysyä, alkaako avioliitto protestanttien mukaan vahvistamisesta (aviopuolisoiksi julistamisesta) vai siunauksesta. Molemmat ovat olennainen osa kokonaisuutta. Aviopuolisoiksi julistaminen ei ole mitään muuta kuin Jumalan Sanassa luvatun aviosiunauksen laskemista näiden tiettyjen henkilöiden ylle. Ja siunaus ei ole muuta kuin rukous, että Jumala yhdistäisi kaksi toisiinsa aviosiunauksellaan, jonka Hän on luvannut Sanassaan. Kyseessä on saman asian kaksi puolta, jotka erottuvat toisistaan liturgisesti mutta joita ei voi repiä irti toisistaan. Pitäisi ainakin varoa sanomasta, että luterilaisen käsityksen mukaan siunaus tekee avioliiton eikä aviopuolisoiksi julistaminen, sillä se herättää mielikuvan, että me voisimme saada avioliiton aikaan omalla rukoilemisellamme. Me emme kuitenkaan saa avioliittoa aikaan omalla rukoilemisellamme, vaan sen tekee Jumala sanansa kautta rukouksemme mukaan.
Aviopuolisoiksi julistaminen eli vihkiminen sanan suppeassa merkityksessä tapahtuu seuraavalla tavalla.
Vihkiminen toimitetaan kirkon edustalla näillä sanoilla:
“Matti, tahdotko ottaa tämän Maijan aviovaimoksesi?” Sanokoon: “Tahdon.”
“Maija, tahdotko ottaa tämän Matin aviomieheksesi?” Sanokoon: “Tahdon.”
Sulhanen ja morsian antavat toisilleen vihkisormuksen. Pappi liittää heidän oikeat kätensä yhteen ja sanoo: “Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön kukaan ihminen erottako.”
Sitten pappi puhuu kaikille läsnä oleville:“Koska Matti N. ja Maija N. tahtovat solmia avioliiton ja tunnustavat sen Jumalan ja ihmisten edessä ja koska he ovat sen merkiksi antaneet toisilleen kätensä ja vihkisormuksen, niin minä julistan heidät aviopuolisoiksi Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.” (Avioliittoon vihkiminen, 7–9)
Aviopuolisoiksi julistaminen vahvistaa avioliiton juridisen puolen – aviopuolisoiksi julistamisen saattoi vielä keskiajallakin satunnaisesti toimittaa maallikko. Vihkimispaikkakin on valittu sen mukaan. Se tapahtuu kirkon edustalla, kirkon ovien edessä, missä tapaus on koko kylän tai kaupungin nähtävissä. Morsiuspari tunnustaa avioliittonsa ”Jumalan ja ihmisten”, kirjaimellisesti ”Jumalan ja maailman edessä”. Avioliitto on julkinen, kaikkien tiedossa oleva lupaus elää miehenä ja vaimona.
Tietyssä mielessä pappi toimii vihkimisessä ”maallisen vallan” edustajana. Hän toimii yhteisön, sukujen ja yhteiskunnan puolesta. Lutherin aikaan avioliiton siunaaminen Raamatun Sanalla ja rukouksella tapahtui vasta avioliiton solmimisen jälkeen, usein vasta seuraavana päivänä. Tästä löytyy yhtymäkohta omaan tilanteeseemme. Lähetyshiippakunnassa enää muutamalla papilla on Suomen evankelisluterilaisen kirkon pappisoikeudet ja sitä myötä oikeus vihkiä avioliittoon Suomen lain silmissä. Suuri osa seurakuntalaisistamme menee jatkossa naimisiin maistraatissa. Avioliitto pyhitetään jälkeenpäin – toivon mukaan mahdollisimman pian – kirkossa Jumalan sanalla ja rukouksella. Teologisesti voi sanoa, että kirkkomme vihkii avioparin, mutta juridisesti avioliitto astuu voimaan jo sitä ennen.
Vaikka pappi toimii Lutherin kaavassa vihkimisessä maallisen vallan edustajana, hän ei kuitenkaan ole mikään sekulaarin valtion viranomainen vaan Jumalan sanan palvelija. Vihkiminen ei tapahdu raatihuoneen vaan kirkon ovilla, ei ainoastaan maailman vaan Jumalan ja maailman edessä. Tämä lyö leimansa koko toimitukseen. Maallinen ja hengellinen, ajallinen ja iankaikkinen ovat yhtä aikaa läsnä. Jumalan armollinen läsnäolo sanassaan ja nimessään luo ja pyhittää avioliiton, joka on olemassa vain tämän elämän ajan (Luuk. 20:34–36) mutta iankaikkisuutta palvellakseen.
Vihkiminen alkaa vihkikysymyksillä. “’Matti, tahdotko ottaa tämän Maijan aviovaimoksesi?’ Sanokoon: ’Tahdon.’ ’Maija, tahdotko ottaa tämän Matin aviomieheksesi?’ Sanokoon: ’Tahdon.’” (Avioliittoon vihkiminen, 7) Mahdollisimman koruttomin mutta selkein sanoin morsiuspari tunnustaa tahtonsa, ei tunteensa (!), astua jumalalliseen aviosäätyyn. Roomalaisesta oikeudesta periytyvän keskiaikaisen ja roomalaiskatolisen käsityksen mukaan (consensus facit nuptias, ”yhteisymmärrys luo avioliiton”) aviopari jakaa avioliiton sakramentin toinen toisilleen papin välittäessä toimitukselle Jumalan armon. Luther ei korosta morsiusparin tahdonratkaisua näin kohtuuttomasti, mutta se tulee kuitenkin ilmaistuiksi, niin kuin pitääkin. Ketään ei vihitä ilman vakaata tahtoa ja vapaata aikomusta rakastaa aviopuolisoaan myötä- ja vastoinkäymisissä kuolemaan asti.
Vihkikysymys esitetään ensin sulhaselle, koska hän on uuden avioliittoruumiin pää ja johtaja. Tässä tulee näkyviin Efesolaiskirjeen viidennen luvun opetus, jonka kuulemme myöhemmin lukukappaleissa. Sama kysymys kuitenkin esitetään myös morsiamelle, alkukielessä vieläpä täysin samoin sanamuodoin, koska Lutherin käyttämää sanaa aviopuoliso (ehelicher Gemahl) voidaan käyttää sekä miehestä että vaimosta. Myös sormusten antamisessa ja kätten yhteenliittämisessä avioparit toimivat tasavertaisina. Sama Paavali, joka 1. Kor. 11:2–16 ja Ef. 5:22–33 opettaa, että mies on vaimon pää ja vaimo miehen ruumis, opettaa 1. Kor. 7:3–4 aviopuolisoiden yhtäläistä oikeutta ja velvollisuutta elää seksielämäänsä toistensa tarpeita palvellen. Sama kirkko, joka opettaa miehen johtoasemaa ja naisen alamaisuutta avioliitossa, korostaa puolisoiden yhtäläistä asemaa aviopuolisoina ja velvoitetta rakastaa toisiaan. Germaanisessa perinteessä morsian oli yksipuolisesti kihlattu ja luovutettu sulhasen sukuun kihloja vastaan, kun taas kirkko sydänkeskiajalta alkaen vihki ja liitti yhteen (coniungere, copulare) sulhasen ja morsiamen yhtäläisiksi aviopuolisoiksi. Maailma ei voi ymmärtää, miten miehen ja naisen välinen johtoasema ja kumppanuus ovat yhdistettävissä. Se vaatii joko poistamaan miehen ja vaimon välisen eron, jotta he voisivat olla tasa-arvoisia, tai sitten se koettaa säilyttää miehen ja naisen välisen eron polkemalla yleensä naisen arvoa. Vastaus dilemmaan löytyy vain kristinuskosta: ihmisen arvo perustuu yksin Jumalan luomistyöhön ja Kristuksen lunastustyöhön eikä ihmisen valta-asemaan tai tekoihin, mutta Jumala on antanut ihmisille erilaiset tehtävät, kutsumukset ja erilaisen vastuun, koska Hän on järjestyksen Jumala. Kuva päästä ja ruumiista ei puhu mitään ihmisen arvosta vaan ainoastaan heidän erilaisista tehtävistään. Kyse on lain (tekojen, ansion) ja evankeliumin (lahjan, armon) oikeasta erottamisesta, joka on avain Raamatun oikeaan ymmärtämiseen.
”Sulhanen ja morsian antavat toisilleen vihkisormuksen. Pappi liittää heidän oikeat kätensä yhteen ja sanoo: ’Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön kukaan ihminen erottako.’” (Avioliittoon vihkiminen, 8) Vihkisormus juontaa juurensa kihlalahjasta, jolla sulhasen suku varhaiskeskiajalla kihlasi morsiamen. On kuvaavaa, että kristinuskon vaikutuksesta yksipuolinen naisen kihlaaminen ja morsiamen luovuttaminen sulhaselle on vaihtunut molemminpuoliseksi sormusten vaihtamiseksi ja oikeiden käsien yhteenlittämiseksi. Kun morsiusparin on vihkikysymyksiin vastaamalla ilmaissut tahtonsa ottaa toisensa aviopuolisoiksi, he vahvistavat tämän päätöksen symbolisella eleellä, jossa he antavat toisilleen sormuksen rakkautensa ja yhteisen elämänsä merkiksi. Pappi Jumalan edustajana vahvistaa tämän liittämällä morsiusparin kädet yhteen ja julistamalla heidät aviopuolisoiksi Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Niin kuin Jumala paratiisissa johti vaimon miehen luo ja liitti heidät yhteen aviopuolisoiksi (1. Moos. 2:22), samoin Jumala papin kautta liittää aviopuolisot yhteen.
Kun Mooses lisää sanat ”ja toi hänet Aadamin luo”, on tässä eräänlainen häämenojen kuvaus, joka kannattaa erityisesti panna merkille. Eihän Aadam tempaa omin päin itselleen vasta luotua Eevaa, vaan odottaa, että Jumala hänet tuo. Kuuluuhan Kristuksen sanakin: ”Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako” (Matt.19:6). Onhan miehen ja naisen laillisesti sitova yhdistäminen Jumalan säätämä järjestys. Tästä syystä Mooses säilyttää tässä hänelle ominaisen sanonnan ja sanoo: ”toi luo”. Kuka? Jahve Elohim, toisin sanoen koko Jumaluus: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Nämä yhdessä sanovat Aadamille: Kas, tämä nainen on sinun morsiamesi, jonka kanssa tulet asumaan ja siittämään lapsia. Aivan varmasti Aadam myös otti hänet vastaan mielihyvin, samoin kuin yhä vielä tässä turmeltuneessa luonnossakin sulhasen ja morsiamen keskinäinen rakkaus on jalo (Luther, Genesis-kommentaari).
Papin lausuma Jumalan sana ”Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön kukaan ihminen erottako” (Matt. 19:6) viittaa samaan salaisuuteen: Jumala itse liittää avioparin yhteen, ja siksi avioliiton saa purkaa vain Jumala – toisen aviopuolison kuoleman kautta. Papin lause on Lutherin kaavassa itse asiassa preesensissä, vaikka käännös ei tuo tätä ilmi: “Minkä Jumala yhdistää, sitä älköön kukaan ihminen erottako.” Jumala itse on läsnä sanassaan ja yhdistää avioparin tässä ja nyt!
”Sitten pappi puhuu kaikille läsnä oleville: ’Koska Matti N. ja Maija N. tahtovat solmia avioliiton ja tunnustavat sen Jumalan ja ihmisten [kirjaimellisesti ”maailman”] edessä ja koska he ovat sen merkiksi antaneet toisilleen kätensä ja vihkisormuksen, niin minä julistan heidät aviopuolisoiksi Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.’” (Avioliittoon vihkiminen, 9) Papin päätössanat vahvistavat edellä sanotun. Pappi julistaa morsiusparin aviopuolisoiksi Matt. 28:18–20 kaste- ja lähetyskäskystä otetuin sanoin Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Samoilla sanoilla pappi kastaa ja julistaa synninpäästön. Vaikka avioliitto ei ole armonväline, Jumala kuitenkin toimii nimessään ja armossaan ja liittää avioparin yhteen omien kasvojensa edessä ja maailman nähden. Aviopari on aviopari toisen kuolemaan asti.
Morsiuspari on julistettu aviopariksi Jumalan nimeen. Lutherin aikana tämä tarkoitti, että he aloittivat aviollisen yhdyselämän todistajien läsnäollessa. Seuraavana päivänä he tulivat kirkkoon. ”Sillä kaikki, minkä Jumala on luonut”, myös avioliitto, ”on hyvää, eikä mikään ole hyljättävää, kun se kiitoksella vastaanotetaan; sillä se pyhitetään Jumalan sanalla ja rukouksella.” (1. Tim. 4:4–5) Tämä avioliiton siunaaminen koostuu lukukappaleista ja siunauksesta eli Jumalan sanasta ja rukouksesta. Monissa vanhaluterilaisissa kirkkojärjestyksissä toimitusta on laajennettu alku- ja loppuvirrellä. Usein käytettiin jumalanpelosta, avio-onnesta ja lasten siunauksesta kertovia psalmeja 127 ja 128, päätösvirtenä vanhakirkollista ylistysvirttä Te Deum. Jotkut kirkkojärjestykset määräsivät pappia pitämään lyhyen puheen ennen lukukappaleita. Siunauksen jälkeen saatettiin rukoilla yhdessä Isä meidän, minkä jälkeen pappi usein lausui Herran siunauksen joko avioparille tai koko hääväelle. Lutherin järjestys on minimalistinen ja sisältää ainoastaan lukukappaleet ja siunausrukouksen.
Alttarin edessä pappi lukee sulhasta ja morsianta koskevaa Jumalan sanaa, 1. Moos. 2: ”Ja Herra Jumala sanoi: ’Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä, minä teen hänelle avun, joka on hänelle sopiva.’ Niin Herra Jumala vaivutti ihmisen raskaaseen uneen, ja kun hän nukkui, otti hän yhden hänen kylkiluistaan ja täytti sen paikan lihalla. Ja Herra Jumala rakensi vaimon siitä kylkiluusta, jonka hän oli ottanut miehestä, ja toi hänet miehen luo. Ja mies sanoi: ’Tämä on nyt luu minun luistani ja liha minun lihastani; hän kutsuttakoon miehettäreksi, sillä hän on miehestä otettu. Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja he tulevat yhdeksi lihaksi.”’ [j. 18, 21–24] (Avioliittoon vihkiminen, 10)
Pappi lukee Jumalan sanaa hääväelle alttarin edessä, seurakunnan rukouksen ja ehtoollisenvieton paikassa. Luther nostaa ensimmäisen lukukappaleen erilleen muista. Muut lukukappaleet pappi kohdistaa avioparille, ensimmäisen lukukappaleen koko hääväelle. Lukukappale 1. Moos. 2:18, 21–24 kertoo avioliiton asettamisesta paratiisissa. Jo ennen kuin syntiinlankeemus oli tuonut maailmaan kuolemaa, tuskaa ja ahdistusta, Aadamin ”ei ollut hyvä olla yksin”, koska hänen elämästään puuttui ”apu, joka on hänelle sopiva”, toinen ihminen, vaimo. Niinpä Herra Jumala rakensi miehen kylkiluusta naisen, toi hänet miehen luo ja vihki heidät avioliittoon. Aadamin ja Eevan avioliitto sisälsi samalla mallin, luvan ja käskyn kaikille muille oikeille avioliitoille, niin kuin Aadam lausui: ”Sen tähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja he tulevat yhdeksi lihaksi.” Tässä on perusta avioliitolle, myös sille nimenomaiselle liitolle, joka on vasta vihitty ja jota nyt ollaan pyhittämässä Jumalan sanalla ja rukouksella. Siksi Luther asetti siitä kertovan Jumalan Sanan kohdan jumalanpalveluksen alkuun ja kohdisti sen koko hääväelle.
On hyvä huomata, että 1. Mooseksen kirjan kolme ensimmäistä lukua ovat mukana avioliittokaavan lukukappaleissa. Luterilainen kirkko perustaa oppinsa avioliitosta tukevasti Jumalan Sanalle, ennen muuta sen kolmelle alkuluvulle, jotka ovat niin selviä, että ne voi lukea seurakunnalle jumalanpalveluksessa ilman mitään selityksiä, varauksia tai muttia. Kun hääväki on kuullut Sanasta, millä perusteella ja millä valtuuksilla tämäkin avioliitto on solmittu, pappi kääntyy avioparin puoleen ja lukee heille neljän lukukappaleen koosteen, jotka Luther on koonnut kolmen otsikon alle. Ensiksi on aviosäätyyn liittyvä käsky, toiseksi sen kannettavaksi pantu risti ja kolmanneksi sen osaksi tuleva Jumalan mielisuosio ja siunaus.
Sitten pappi kääntyy sulhasen ja morsiamen puoleen ja puhuttelee heitä näin:
”Koska te molemmat olette nyt Jumalan nimeen solmineet avioliiton, kuulkaa ensiksi Jumalan tätä liittoa koskeva käsky. Näin sanoo Paavali: ’Miehet, rakastakaa vaimojanne, niinkuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä, että hän sen pyhittäisi, puhdistaen sen, vedellä pesten, sanan kautta, saadakseen asetetuksi eteensä kirkastettuna seurakunnan, jossa ei olisi tahraa eikä ryppyä eikä mitään muuta sellaista, vaan joka olisi pyhä ja nuhteeton. Samalla tavoin tulee myös miesten rakastaa vaimojansa niinkuin omia ruumiitaan; joka rakastaa vaimoansa, hän rakastaa itseänsä. Sillä eihän kukaan koskaan ole vihannut omaa lihaansa, vaan hän ravitsee ja vaalii sitä, niinkuin Kristuskin seurakuntaa. [Ef. 5:25–29] Vaimot, olkaa omille miehillenne alamaiset niinkuin Herralle; sillä mies on vaimon pää, niinkuin Kristus on seurakunnan pää, hän, ruumiin vapahtaja. Mutta niinkuin seurakunta on Kristukselle alamainen, niin olkoot vaimotkin miehillensä kaikessa alamaiset.” [Ef. 5:22–24] (Avioliittoon vihkiminen, 11–13)
Luther puhuu ”avioliiton solmimisen” sijaan oikeastaan aviosäätyyn astumisesta: “Koska te kaksi olette nyt Jumalan nimeen astuneet aviosäätyyn, kuulkaa ensiksi Jumalan käskyä tästä säädystä.” (Avioliittoon vihkiminen, 12) Hän jatkaa Paavalin avioliitto-opetuksella Ef. 5:22–29 mutta muuttaa sen järjestystä niin, että lukee ensin miehelle osoitetut sanat ja sitten vaimolle osoitetut sanat. Luther jättää lukukappaleesta pois sen viimeiset jakeet Ef. 5:30–33, jotka puhuvat Kristuksen ja kirkon välisestä rakkaudesta avioliiton perustana. Tämä ajatus tulee kuitenkin esiin siunauksessa. Vastanaineiden pitää tietää, mitä Jumala käskee heidän tehdä aviopuolisoina. Miehen tulee rakastaa vaimoaan samalla itsensä uhraavalla rakkaudella, jolla Kristus rakastaa kirkkoa. Vaimon tulee olla miehelleen alamainen samalla uskollisella kiintymyksellä, jolla kirkko on kuuliainen Kristukselle. Selvää on, että kumpikaan ei tule yltämään tähän esikuvaan, mies vielä vähemmän kuin vaimo. Silti heillä on Jumalan käsky, jossa heidän tulee riippua ja jonka mukaan heidän tulee uskossa ohjata elämänsä.
Koska aviopari on syntinen ja elää Perkeleen, maailman ja oman lihansa jatkuvien hyökkäysten kohteena, he tulevat tuntemaan avioliitossa Jumalan käskyn lisäksi Jumalan antaman raskaan taakan.
Toiseksi kuulkaa siitä rististä, jonka Jumala on pannut aviopuolisoiden kannettavaksi. Näin Jumala sanoi vaimolle: “Minä teen suuriksi sinun raskautesi vaivat, kivulla sinun pitää synnyttämän lapsia; mutta mieheesi on sinun halusi oleva, ja hän on sinua vallitseva.” [1. Moos. 3:16]
Miehelle Jumala sanoi: “Koska kuulit vaimoasi ja söit puusta, josta minä kielsin sinua sanoen: ’Älä syö siitä’, niin kirottu olkoon maa sinun tähtesi. Vaivaa nähden sinun pitää elättämän itseäsi siitä koko elinaikasi; orjantappuroita ja ohdakkeita se on kasvava sinulle, ja kedon ruohoja sinun on syötävä. Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinä olet otettu. Sillä maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.” [1. Moos. 3:17–19] (Avioliittoon vihkiminen, 14)
Pappi sanoo kirjaimellisesti: “Kuulkaa myös risti, jonka Jumala on asettanut tämän säädyn kannettavaksi.” (Avioliittoon vihkiminen, 14) Pappi lukee sanat, jotka Herra Jumala sanoi Eevalle ja Aadamille heti syntiinlankeemuksen jälkeen. On merkillepantavaa, että Raamattu asettaa synnin tuoman vaivan – raskauden ja synnytyksen kivut, työn vaivalloisuuden ja tuloksettomuuden ja lopulta kuoleman ja katoavaisuuden – niin läheiseen yhteyteen avioliiton kanssa. Mies ei ollut täyttänyt tehtäväänsä perheen päänä. Hän ei suojellut vaimoaan käärmeen kautta tulleelta Perkeleen kiusaukselta vaan ”kuuli vaimoaan” ja rikkoi Jumalan käskyn syödä hyvän ja pahan tiedon puusta. Vaimo taas ei ainoastaan antanut pettää itseään vaan veti miehensäkin mukaan turmioon (1. Moos. 3:6; 2. Kor. 11:3; 1. Tim. 2:14). Näin syntiinlankeemus rikkoi Jumala-suhteen lisäksi aviosuhteen alkuperäisen harmonian. Synnin kirous, joka toi maailmaan ajallisen ja iankaikkisen kuoleman, lepää raskaana jokaisen avioliiton yllä. Maailman rikkinäisyys viiltää ja masentaa erityisen kipeästi avioliiton riidoissa ja kriiseissä. Epäjumalia palveleva aviopuoliso tai syntisesti eletty avioliitto voivat vieroittaa Jumalan elämästä. Avioparin täytyy olla varautuneita tähän, ja siksi heidän pitää kuulla sitä koskeva Jumalan sana.
Samalla on tärkeä huomata, että Luther ei nimitä tulevan avioelämän tuskaa ”kiroukseksi” vaan ”ristiksi”. Risti ei ole vain tuomion vaan myös toivon merkki, koska Kristus on kuollut ristillä myös tuoreen avioparin syntien vuoksi. Ristiä voi kantaa ainoastaan kristitty, Jumalan lapsi, uskova. Jeesus sanoo: ”Jos joku tahtoo Minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon Minua.” (Luuk. 9:23) Risti on tuskallinen ihmisen syntiselle luonnolle mutta se kasvattaa taivasta varten. Se vie ajallisen toivon kirkastaakseen iankaikkista toivoa. Se muistuttaa katoavaisuudesta, jotta panisimme toivomme ruumiin ylösnousemukseen. Tässä mielessä avioliitto on uskovalle pyhityksen väline. Hän harjoittelee siinä rakastamaan aviopuolisoaan ja lapsiaan itsensä uhraten, vaikka Saatana ahdistaa ja oma synti potkii vastaan. Näin risti ajaa uskomaan näkemättä, luottamaan yksin Sanaan, lähemmäs Kristusta.
Risti ei kuitenkaan ole Raamatun eikä Lutherin viimeinen sana avioliitosta.
Kolmanneksi, teitä lohduttakoon sen tietäminen ja uskominen, että avioelämänne on Jumalalle mieluista ja hänen siunaamaansa. Näin on kirjoitettu: “Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Ja Jumala siunasi heidät, ja Jumala sanoi heille: ’Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja tehkää se itsellenne alamaiseksi; ja vallitkaa meren kalat ja taivaan linnut ja kaikki maan päällä liikkuvat eläimet.’ Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä hän tehnyt oli, ja katso, se oli sangen hyvää.’” [1. Moos. 1:27–28, 31] Siksi Salomokin sanoo: “Joka vaimon löysi, se onnen löysi, sai Herralta mielisuosion.'” [Sananl. 18:22] (Avioliittoon vihkiminen, 15)
Kirjaimellisesti pappi sanoo: “Tämä on teidän lohdutuksenne, että te tiedätte ja uskotte tämän säädyn olevan Jumalalle mieluisa ja Hänen siunaamaansa.” (Avioliittoon vihkiminen, 15) Vaikka avioliittoon liittyy risti, siihen liittyy myös Jumalan siunaus. Jumala ei ole peruuttanut luomisessa antamaansa siunausta. Kun mies ja nainen tulevat yhdeksi lihaksi, Jumala luo heidän kauttaan uutta elämää. He ovat hedelmällisiä, lisääntyvät ja täyttävät maan. Avioliittopsalmien sanoin: ”Lapset ovat Herran lahja, ja kohdun hedelmä on anti. Niin kuin nuolet sankarin kädessä, niin ovat nuoruudessa synnytetyt pojat. Onnellinen se mies, jonka viini on niitä täynnä! Eivät he joudu häpeään, kun portissa puhuttelevat vihamiehiänsä.” (Ps. 127:3–5) ”Niin kuin hedelmällinen viiniköynnös on sinun emäntäsi huoneesi perällä, niin kuin öljypuun vesat ovat sinun lapsesi sinun pöytäsi ympärillä. Sillä katso, näin siunataan mies, joka Herraa pelkää.” (Ps. 128:3–4) Luther ohjaa pappia rukoilemaan siunausrukouksessa: ”Herra Jumala, joka olet luonut miehen ja naisen, käskenyt heidän astua avioliittoon ja siunannut heitä ruumiin hedelmällä.” Tämän näkökulman pitäisi lähtökohtaisesti kuulua jokaiseen kristilliseen avioliittoon, vaikka Jumala ei soisikaan jälkeläisiä juuri kyseiselle avioparille. Tuoreen avioparin mielessä lasten saamisen ei kuuluisi olla vältettävä asia eikä välttämätön paha vaan Jumalan antama hyvä, jonka he haluavat ottaa vastaan, sen mukaan kuin Jumala antaa siunaustaan ja voimia. Tämä ei tarkoita, ettei jossain tilanteessa kristitylle avioparille olisi sallittua ja jopa viisasta käyttää ei-abortoivaa ehkäisyä, jos esimerkiksi perheen terveys tai jaksaminen edellyttää sitä. Mutta kristillinen totuus on, että jälkeläiset ovat yksi avioliiton päämääristä. Tämä oivallus auttaa jaksamaan pikkulapsiarjessa, kun avioparin kahdenkeskinen aika on kortilla. Lastenhoito ja perheen yhteisten asioiden hoitaminen eivät ole pois avioliitolta vaan osa sitä, koska lapset ovat yksi avioliiton päämääristä.
Viimeiset lukukappaleet nostavat lasten siunauksen lisäksi esiin kaksi muutakin siunausta, nimittäin työn siunauksen ja aviorakkauden siunauksen. ”Tehkää maa itsellenne alamaiseksi; ja vallitkaa meren kalat ja taivaan linnut ja kaikki maan päällä liikkuvat eläimet.” Tämä sana sisältää työn, niin hyvin palkkatyön kuin kaiken kotityön, jossa miehen ja vaimon on määrä toimia Jumalan hyvinä taloudenhoitajina itsensä ja luomakunnan hyväksi. Työn tulee olla perheen ja avioliiton palveluksessa eikä toisin päin. Silloin asioilla on oikea tärkeysjärjestys ja Jumalan mielisuosio.
Viimeisenä siunauksena mainitaan aviorakkaus. ”Joka vaimon löysi, se onnen löysi, sai Herralta mielisuosion.” On Jumalan suurta lahjaa saada elää rakkaan aviopuolison kanssa toinen toistaan rakastaen, auttaen ja rinnalla kulkien. Sen suurempaa ajallista siunausta on vaikea kuvitella. Kristittyjen avioliitto saa heijastaa Kristuksen ja kirkon mysteeriä, rakkauden salaisuutta. Se voi hetkittäin ja parhaimmillaan olla ajallinen kaiku iankaikkisesta autuudesta.
Jumalanpalvelus päättyy avioparin siunaamiseen.
Pappi ojentaa molemmat kätensä heidän ylitseen ja rukoilee:
”Herra Jumala, sinä joka olet luonut miehen ja naisen ja säätänyt, että heidän on solmittava avioliitto, sinä joka siunaat heitä antamalla kohdun hedelmää ja annat avioliiton kuvata rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen ja kirkon, hänen morsiamensa, välisen rakkauden salaisuutta, me rukoilemme sinua, että pohjattomassa hyvyydessäsi estäisit tämän luomuksesi, säädöksesi ja siunauksesi vääristymästä ja turmeltumasta ja että armossasi varjelisit sen keskuudessamme Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta. Aamen.” (Avioliittoon vihkiminen, 16)
Siunaus on sävyltään melko yleisluontoinen, moderniin makuun ehkä liiankin yleisluontoinen. Yleisen luonteensa vuoksi olen Lähetyshiippakunnan kollehta-rukouksia uudistaessani ottanut rukouksen vaihtoehdoksi 2. sunnuntaille loppiaisesta, jonka perinteinen evankeliumilukukappale on Jeesus Kaanaan häissä Joh. 2:1–11. Lukukappale on edelleen käytössä ensimmäisessä vuosikerrassa. Oma käännökseni kuuluu näin:
Herra Jumala, joka olet luonut miehen ja naisen, käskenyt heidän astua avioliittoon ja siunannut heitä ruumiin hedelmällä! Sinä olet kuvannut avioliitolla rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen ja kirkon, hänen morsiamensa salaisuutta. Me rukoilemme sinua pohjattomassa hyvyydessäsi: älä anna tämän luomuksesi, säädöksesi ja siunauksesi vääristyä ja turmeltua, vaan varjele se armollisesti meidän keskuudessamme Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta.
Omana aikanamme kun avioliiton käsitettä on Jumalan Sanan ja luonnollisen oikeuden vastaisesti alettu käyttää suhteista, joita ei voi kutsua avioliitoksi, ja suuri osa lapsista syntyy aviottomista suhteista, kirkolla on totisesti aihetta rukoilla yhteisessä jumalanpalveluksessa yleiselläkin tasolla, että Jumala ei antaisi luomuksensa, säädöksensä ja siunauksensa vääristyä ja turmeltua vaan varjelisi sen armollisesti meidän keskuudessamme Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta.
Vaikka siunausrukous on sävyltään yleisluontoinen, meidän on syytä pysähtyä sen äärelle ja tarkastella, mitä se sanoo vastavihitylle avioparille. Pappi rukoilee rukouksen ojentaen molemmat kädet heidän ylitseen. Tällä eleellä kaikki se yleisluontoinen hyvä, mitä kirkko rukouksessa pyytää Jumalan Sanan lukukappaleissa luvatun mukaisesti, sovelletaan juuri tähän mieheen ja vaimoon. Jumalan siunausta rukoillaan Hänen lupauksensa mukaisesti juuri näille kahdelle. Rukous summaa muutamilla sanoilla koko avioliittokaavan opetuksen.
Lutherin avioliittokaava päättyy siunaukseen. Avioparin tehtäväksi jää uskossa tarttua heille luettuun Jumalan sanaan ja heidän ylleen laskettuun aviosiunaukseen. Niiden varassa he lähtevät rauhassa palvelemaan Herra iloiten maallis-jumalallisessa aviosäädyssään. Luther tiivistää asian sievistelemättömin mutta osuvin sanoin eräässä avioliittoa käsittelevässä saarnassaan:
Siksi morsian ja sulhanen viedään kirkkoon, että he tunnustavat julkisesti astuvansa pyhään aviosäätyyn Jumalan asettaman järjestyksen mukaisesti eivätkä tahdo elää missään huoraliitossa. Heidät myös siunataan eivätkä he epäile, että heillä on Jumalan siunaus. Katsokoot kuitenkin tarkasti, että he pysyvät siunattuina ja elävät aviosäädyssä Jumalaa peläten, puhtaasti ja tahrattomasti, niin kuin aviopuolisoiden kuuluu. Silloin siunaus pysyy varmasti heidän osanaan.
Lutherin avioliittokaavan opetus tulee lähelle Lutherin oppi-isän pyhän Augustinuksen (k. 430) lausahdusta, että avioliitolla on kolme päämäärää, fides, proles et sacramentum eli uskollisuus, jälkeläiset ja salaisuus. Ensiksi avioliitto on oikea paikka romanttiselle rakkaudelle ja seksuaalisuudelle. Syntiselle ihmiselle se on myös Jumalan antama apu syntiä vastaan. ”Haureuden syntien välttämiseksi olkoon kullakin miehellä oma vaimonsa ja kullakin naisella aviomiehensä.” (1. Kor. 7:2) Tämä näkökulma ei ole Lutherin avioliittokaavassa kovin vahvasti esillä mutta toistuu usein uskonpuhdistuskirkon opetuksessa (Tunnustuskirjoissa Augsburgin tunnustus XXIII, 4–9, XXVII, 18–21; Augburgin tunnustuksen puolustus, XXIII, 14–17, 63; XXVII, 51). Toiseksi avioliitosta syntyvät lapset ovat Jumalan asettama tapa luoda maan päälle uusia ihmisiä tuomiopäivään saakka. Tämä on suuri siunaus, jota lapsikielteisen aikamme olisi syytä opetella arvostamaan Jumalan Sanan valossa ja kokemuksen kautta. Kolmanneksi avioliitto heijastaa Kristuksen ja kirkon suurta rakkautta. Se on merkki itseään suuremmasta, pelastuksen salaisuudesta.
Lähteet ja kirjallisuus
Die Bekenntnisschriften der Evangelisch-Lutherischen Kirche.
2014 Vollständige Neuedition. Herausgegeben von Irene Dingel et alii. Göttingen: Vandenhoeck & Ruprecht.
Evankelis-luterilaisen kirkon Tunnustuskirjat.
1990 Helsinki: Sley-kirjat.
Kliefoth, Theodor.
1854 Liturgische Abhandlungen. Erster Band: I. Die Einsegnung der Ehe. II. Vom Begräbnis. III. Von der Ordination und Introduction. S. 1–158. Schwerin und Rostock: Verlag der Stiller’schen Hofbuchhandlung. Osoittessa http://mdz-nbn-resolving.de/urn:nbn:de:bvb:12-bsb10590685-6. Luettu 17.2.2021.
Luther, Martti
2004 Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys 1–7. Totuuden aarre I. Suom. Heikki Koskenniemi. Suomen Luther-Säätiö. Hämeenlinna. (In Primum Librum Mose Enarrationes. 1535–1545. WA 42, 1–335.)
Lähteenmäki, Olavi.
1955 Sexus und Ehe bei Luther. Väitöskirja. Turku: Schriften der Luther-Agricola-Gesellschaft 10.
Peters, Albrecht.
1994 Kommentar zu Luthers Katechismen. Band 5: Beichte, Haustafel, Traubüchlein, Taufbüchlein. S. 119–155. Göttingen: Vandenhoeck & Ruprecht.
Yli-Opas, Antti.
2010 Avioliiton teologia Englannin kirkossa ja Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa vuosina 1963–2006. Väitöskirja. Helsingin yliopisto.
Ks. myös Ehkäisy avioliitossa
