Do ut des – ”Minä annan, jotta sinä antaisit.” Tällä periaatteella kuvataan antiikin Rooman pakanallisen uskonnon logiikkaa. Ihminen tuo jumalalle lahjoja, jotta jumala antaisi ihmisille vastalahjoja. Tällainen on luonnollisen eli perisynnin turmeleman ihmisen käsitys uskonnosta. Mutta tämä on vääristynyttä, lainomaista, tekojen oppia. Ihminen tekee itsestään jossain mielessä oman pelastajansa ja jumalasta velallisensa, joka ihmisten tekojen tähden antaa hänelle hyvää. Do ut des on luonnollisen ihmisen omavanhurskautta.
Kristillinen jumalanpalvelus toimii aivan toisin päin. Kristus sanoi pääsiäisaterialla, asetettuaan ehtoollisen: ”Sillä kumpi on suurempi, sekö, joka aterioi, vai se, joka palvelee? Eikö se, joka aterioi? Mutta minä olen teidän keskellänne niin kuin se, joka palvelee.” (Luuk. 22:27) Kristillisessä jumalanpalveluksessa Kristus antaa ensin ja ennen kaikkea ihmiselle itsensä ikuiseksi elämäksi, ilman mitään ihmisen edeltäviä tai seuraavia maksuja, suorituksia tai vastalahjoja. Näin ihminen vanhurskautetaan eli luetaan Jumalalle otolliseksi ilman tekoja, armosta, yksin uskon kautta, joka on ansiotonta tarttumista Kristuksen lahjaan Jumalan sanassa ja ehtoollisen sakramentissa.
Vanhurskauttaminen uskon kautta synnyttää ihmisessä kylläkin myös uuden elämän ja rakkauden. Uskovainen antaa itsensä takaisin Jumalalle, kiitokseksi ikuisen elämän lahjasta. Mutta tässä ihmisen kiitosuhrissa ei ole mitään ansiollista ihmisen vanhurskauttamiseksi, eivätkä ”ansiottomat palvelijat” (Luuk. 17:10) odota siitä mitään vastalahjaksi. Kiitosuhri on yksinkertaisesti sitä uutta Jumala-yhteyttä, jonka vanhurskauttaminen synnyttää.
Valitettavasti Jumalan armon ja kristittyjen kiitosuhrin välinen suhde ei ole aina lainkaan selvä. Monet kirkkokunnat sekoittavat Jumalan armon lahjan ja kristittyjen kiitosuhrin toisiinsa. Tavalla tai toisella pakanallinen Do ut des -periaate hiipii takaisin kirkon jumalanpalvelukseen. Selvimmän muodon tämä saa roomalaiskatolisen kirkon messu-uhrissa. Messu-uhri olikin yksi uskonpuhdistuksen tärkeimpiä kiistakysymyksiä. Tässä artikkelissa hahmottelen, mitä messu-uhri on ja miten se syntyi.
Uskonpuhdistus syntyi Martti Lutherin (k. 1546) työstä. Roomalaiskatolinen kirkko vastasi luterilaisen uskonpuhdistukseen Trenton kirkolliskokouksessa (1545–1563). Trenton kirkolliskokouksen 22. istunto 17.9.1562 käsitteli ”pyhää messu-uhria”. Se opetti:
Koska Kristuksen pappeuden ei pitänyt sammua kuoleman kautta, hän viimeisellä aterialla, sinä yönä, jona hänet kavallettiin, halusi jättää rakkaalle morsiamelleen, kirkolle, uhrin, joka näkyvänä vastaisi ihmisten luontoa ja jonka kautta tuo kerran ristillä verisesti kannettu uhri tulisi läsnäolevaksi (repraesentatur) ja sen muisto säilyisi aikojen loppuun asti ja sen pelastava voima tulisi kohdistetuksi meidän päivittäin tekemiemme synteihin niiden anteeksisaamiseksi. Kristus, joka julisti olevansa iankaikkinen pappi Melkisedekin järjestyksen mukaan, kantoi uhrina Isälle Jumalalle ruumiinsa ja verensä leivän ja viinin muodossa ja näiden samojen symbolisten aineiden hahmossa antoi ne apostoleilleen, jotka hän myös silloin asetti Uuden liiton papeiksi ja käski heidän ja heidän seuraajiensa kantaa tätä uhria, kun hän sanoi: Tehkää tämä minun muistokseni jne., niin kuin katolinen kirkko on aina ymmärtänyt ja opettanut. (luku 1, alleviivaukset lisätty)
Koska tässä jumalallisessa uhrissa, joka toteutuu messussa, on ja uhrataan verettömästi sama Kristus, joka yhden ainoan kerran ristin alttarilla verensä vuodattaen uhrasi itsensä, pyhä synodi opettaa, että tämä veretön uhri on todellinen sovitusuhri (propitiatorium)… Yksi ja sama on siis uhrilahja, sama on myös hän, joka nyt uhraa pappien palvelustehtävän välityksellä, nimittäin Kristus, joka silloin uhrasi itsensä ristillä, vain uhraamisen muoto on erilainen. Silloisen eli veriuhrin hedelmät tulevat tämän verettömän uhrin kautta mitä runsaimmin vastaanotetuiksi, eikä tämä uhri millään muotoa vähennä tuon toisen uhrin merkitystä. Siksi tätä uhria apostolisen tradition mukaisesti kannetaan ei ainoastaan elossa olevien uskovien syntien, rangaistusten, hyvitystekojen ja muiden tarpeiden puolesta, vaan myös Kristuksessa kuolleitten mutta ei vielä kokonaan puhdistuneiden puolesta. (luku 2, alleviivaukset lisätty)
Määriteltyään messu-uhrin Trenton kirkolliskokous tuomitsi eli kirosi päinvastaiset käsitykset:
Jos joku sanoo, ettei messussa kanneta Jumalalle todellista ja varsinaista uhria, tai ettei uhraaminen ole mitään muuta kuin että Kristus annetaan meille syötäväksi: hän olkoon erotettu [paremmin: kirottu]. (kaanon 1)
Jos joku sanoo, ettei Kristus näillä sanoilla: Tehkää tämä minun muistokseni, ole asettanut apostoleja papeiksi eikä määrännyt, että he ja muut papit kantaisivat uhrina (offerrent) hänen ruumiinsa ja verensä: hän olkoon kirottu. (kaanon 2)
Jos joku sanoo, että messu-uhri on yksinomaan ylistys- tai kiitosuhri tai että se on pelkkä ristillä kannetun uhrin muistelu, mutta ei sovitusuhri, tai että se on hyödyksi vain niille, jotka siinä nauttivat kommuunion, ja ettei sitä tule kantaa (offerri) sekä elossaolevien että kuolleitten puolesta, ei myöskään syntien, rangaistusten, hyvitystekojen ja muiden tarpeiden puolesta: hän olkoon kirottu. (kaanon 3)
Jos joku sanoo, että messu-uhrin kautta Kristuksen kaikkein pyhin ristillä kantama uhri tulee pilkatuksi tai että sen kautta ristin uhria vähennetään: hän olkoon kirottu. (kaanon 4)
Trenton kirkolliskokous korosti, että messu-uhrin tuominen on kirkon pappien tehtävä. He ovat todellisesti uhripappeja, jotka voidaan täysin rinnastaa vanhan liiton temppelipapistoon. 23. istunto 15.7.1563 opetti ”pappeuden sakramentista”:
Uhri ja pappeus ovat Jumalan säätämyksellä sillä tavoin liitetyt toisiinsa, että molemmat esiintyvät kummassakin laissa. Kun siis Uudessa liitossa kirkko Herran asetuksesta on vastaanottanut pyhän Eukaristian näkyvän uhrin, meidän tulee myös tunnustaa, että kirkossa on uusi, näkyvä ja ulkoinen pappeus, joksi vanha pappeus on muutettu. (luku 1)
Jos joku sanoo, ettei Uudessa liitossa ole näkyvää ja ulkoista pappeutta tai ettei siinä ole tietynlaista valtaa konsekroida ja edeskantaa (offerendi, uhrata) Herran todellista ruumista ja verta sekä päästää ja sitoa syntejä, vaan että siinä on pelkkä ja paljas evankeliumin saarnaamisen virka tai jos joku sanoo, etteivät ne, jotka eivät saarnaa, ole lainkaan pappeja; hän olkoon kirottu. (kaanon 1)
Trenton kirkolliskokouksen myötä messu-uhri on olennainen osa Rooman kirkon oppia, eikä sitä voida muuttaa. Vatikaanin toinen kirkolliskokous (1962–1965) on vain täydentänyt Trenton oppia sillä, että pappi ei yksin uhraa messu-uhria. Tietyssä mielessä koko kirkko osallistuu uhrin edeskantamiseen.
Uskovien yleinen pappeus ja hierarkkinen eli palveluviran pappeus eroavat tosin toisistaan olemukseltaan eivätkä ainoastaan asteeltaan. Kuitenkin ne ovat läheisessä suhteessa toisiinsa, sillä kumpikin on omalla erityisellä tavallaan osallinen Kristuksen ainoasta pappeudesta. Palveluvirassa oleva pappi näet kasvattaa ja johtaa papillista kansaa sen pyhän vallan nojalla, joka hänellä on. Hän toimittaa Kristuksen edustajana eukaristisen uhrin ja kantaa sen Jumalalle koko kansan nimissä. Uskovat taas kuninkaallisen pappeutensa nojalla myötävaikuttavat (concurrunt) eukaristisessa uhrissa. He harjoittavat pappeuttaan myös ottamalla vastaan sakramentteja, rukoilemalla ja kiittämällä, antamalla todistuksen pyhästä elämästä sekä osoittamalla itsekieltäymystä ja toimeliasta rakkautta. (Lumen gentium, 10, alleviivaus lisätty)
Uusi tulkinta näkyy liturgisesti siinä, että Vatikaani II:n jälkeen alttarit irrotettiin kirkon takaseinästä ja pappi johtaa messua kohti kansaa. Alttari papin ja kansan keskellä tuo paremmin ilmi, että koko kirkko uhraa Kristuksen ehtoollisessa.
Raamatussa ei ole olemassa yhtä yläkäsitettä ”uhri”, joka käsittäisi kaikki Jumalalle tuodut lahjat. ”Uhrata” herättää länsimaisessa ihmisessä mielikuvan viattoman raa’asta tappamisesta (vrt. onnettomuuden tai rikoksen uhri, uhrautua, uhriutua, uhrimentaliteetti jne.). Tämä on kristinuskon vaikutusta, vaikka ajatus onkin maallistunut: ristiinnaulittu Kristus on uhrin arkkityyppi ja uhri on viaton kärsijä.
Raamatun ja vanhojen kristillisten kielten uhrikäsitteistö viittaa usein Jumalan tai alttarin lähelle tuomiseen eikä välttämättä sisällä mielikuvaa teurastamisesta:
Raamatun puhe ”itsemme kantamisesta” uhriksi ei sisällä ajatusta siitä, että meidät teurastetaan, vaan että meidät kannetaan lahjaksi Herralle. Samoin puhe messusta/liturgiasta ja ehtoollisesta uhrina ei sisällä kirkkoisillä eikä myöhemminkään aina ajatusta, että me uusintaisimme Kristuksen sovitusuhrin tai uhraisimme Kristuksen nyt uudestaan, vaan että me kannamme Jumalalle lahjamme, jolloin ajatus voi olla hyväksyttävä. (Vrt. Augsburgin tunnustuksen puolustus, XXIV Messu, 66–67, Isien käsitys uhrista)
Roomalaiskatolinen messu-uhrioppi perustuu veriuhrin ja verettömän uhrin linkkiin: viettäessään ehtoollista kirkko verettömästi uusintaa Kristuksen verisen sovitusuhrin. Ehtoollinen on siis sovitusuhri.
Ajatuksen ongelma on, että Raamattu erottaa selvästi toisistaan veriuhrit ja verettömät uhrit. Vain veriuhrit sovittavat syntejä. Herra sanoi Mooseksen kautta Israelille:
”Sillä lihan sielu on veressä, ja minä olen sen teille antanut alttarille, että se tuottaisi teille sovituksen; sillä veri tuottaa sovituksen, koska sielu on siinä.” (Lev. 17:11)
”Ilman verenvuodatusta (haimatekkhysiaa) ei tapahdu anteeksiantamista.” (Hepr. 9:22) On yleinen väärinkäsitys, että Vanhan testamentin mukaan ihminen olisi jollain tavalla sovittanut itsensä. Herra sanoo, että Hän on antanut veren alttarille tuottamaan sovituksen (Lev. 17:11).
Sovitus- eli veriuhri on siis yksinomaan Herran työ. Herran lisäksi pappien sanottiin sovittavan synnit, kun he toimittivat sovitusuhrin ihmisten puolesta. Vaikka uhraaja toi eläimen omasta laumastaan, hän ei sovittanut itseään vaan otti vastaan Herran asettaman sovituksen papin kautta. Profeettojen uhrikritiikki pitääkin nähdä sitä taustaa vasten, että alkuperäinen veriuhrin idea Jumalan lahjana ja syntien anteeksiantamuksena vääristyi ja pakanallistui. Siitä tuli do ut des. Ihmisten huomio siirtyi Herran toimittamasta sovituksesta heidän omaan lahjojen tuomiseensa. Tähän profeetat vastasivat, ettei Jumala tarvitse uhreja tai sovitusta, vaan syntinen ihminen. Ilman ihmisen parannusta ja uskoa uhrit ovat turhia.
Vanhassa testamentissa veriuhrit tuotiin naudoista, vuohista, lampaista tai kyyhkysistä (kotieläin on esikuva veljestämme Kristuksesta). Uhrilajit olivat:
1. Kiitos-/tunnustusuhri. Se uhrattiin kiitokseksi saadusta Herran avusta. Vuohen tai lampaan lisäksi piti tuoda happamattomia uhrileipiä, jotka nautittiin uhriaterialla.
2. Lupausuhri. Ihminen oli rukouksessa luvannut, että jos Herra auttaa häntä, hän kiittää Herraa uhrilla.
3. Vapaaehtoinen uhri.
Uudessa testamentissa veriuhreja on vain yksi: Kristuksen Jeesuksen kuolema ristillä. Sitä ei voi missään mielessä uusintaa. ”Eikä hän mennyt uhratakseen itseänsä monta kertaa, niin kuin ylimmäinen pappi joka vuosi menee kaikkeinpyhimpään, vierasta verta mukanaan, sillä muutoin hänen olisi pitänyt kärsimän monta kertaa maailman perustamisesta asti; mutta nyt hän on yhden ainoan kerran maailmanaikojen lopulla ilmestynyt, poistaakseen synnin uhraamalla itsensä.” (Hepr. 9:25–26) ”Me olemme pyhitetyt Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilla kerta kaikkiaan.” (Hepr. 10:10) ”Tämä on, uhrattuaan yhden ainoan uhrin syntien edestä, ainiaaksi istuutunut Jumalan oikealle puolelle, ja odottaa nyt vain, kunnes hänen vihollisensa pannaan hänen jalkojensa astinlaudaksi. Sillä hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään.” (Hepr. 10:12–14)
Roomalaiskatolisten ja ortodoksien ajatus, että kirkko uhraisi vielä Kristuksen ehtoollisessa, tarkoittaisi, että 1) Kristuksen uhri ei riitä, 2) olemme vielä synneissämme ja meillä on vielä huono omatunto eli emme usko, että Hän on uhrillaan päästänyt meidät oikeasti ja lopullisesti synneistämme. ”Sillä koska laissa on vain tulevan hyvän varjo, ei itse asiain olemusta, ei se koskaan voi samoilla jokavuotisilla uhreilla, joita he alinomaa kantavat esiin, tehdä niiden tuojia täydellisiksi. Sillä eikö muutoin olisi lakattu niitä uhraamasta, koska näillä, jotka jumalanpalvelustaan toimittavat, kerran puhdistettuina, ei enää olisi ollut mitään tuntoa synneistä? Mutta niissä on jokavuotinen muistutus synneistä.” (Hepr. 10:1–3) Kristittyjen tulee sen sijaan käydä esiin (kultillinen termi: ”tulla Herran luo pyhäkköön”) ”totisella sydämellä, täydessä uskon varmuudessa, sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja ruumis puhtaalla vedellä pestynä” (Hepr. 10:22), mikä on viittaus kasteeseen: omatunto on puhdistettu Kristuksen verellä ja ruumis vedellä.
Verettömiä uhreja oli Vanhassa testamentissa useanlaisia.
Uudessa testamentissa kiitosuhrit ovat:
Uusi testamentti liittää yhteen yhteysuhreja seuraavat uhriateriat ja ehtoollisen. 1. Kor. 10 rinnastaa uhrien syömisen ehtoolliseen: ”Siunauksen malja, jonka me siunaamme, eikö se ole osallisuus Kristuksen vereen? Se leipä, jonka murramme, eikö se ole osallisuus Kristuksen ruumiiseen? Koska leipä on yksi, niin me monet olemme yksi ruumis; sillä me olemme kaikki tuosta yhdestä leivästä osalliset. Katsokaa luonnollista Israelia; eivätkö ne, jotka syövät uhreja, ole alttarista osalliset?” (j. 16–18) ”Meillä on uhrialttari, josta majassa palvelevilla ei ole valta syödä.” (Hepr. 13:10) Kristus käyttää ehtoollisessa uhrikieltä, kun antaa ruumiin ja veren syntien anteeksiantamiseksi pääsiäisaterialla. Mutta tämä sopii hyvin yhteen luterilaisen käsityksen kanssa. Sovitusuhri on yhden ainoan kerran ja kertakaikkisesti toimitettu Golgatan ristillä. Enää sitä ei uhrata, ei uusinneta eikä toisteta. Mutta uhri on läsnä asetussanoilla pyhitetyssä leivässä ja viinissä ja jaetaan meille. Emme uhraa sovitusta, mutta nautimme sovitusuhrin uhriateriassa ja tulemme siitä osallisiksi. Kertakaikkinen uhri luetaan meidän hyväksemme. Se pyhittää meitä jatkuvasti ja toistuvasti.
Roomalaiskatoliset eivät voi osoittaa, että Uuden testamentin mukaan kirkko uhraisi Kristuksen ehtoollisella. Heidän paras argumenttinsa on, että ”tehdä” voi paikoin VT:ssä tarkoittaa uhrin toimittamista (”tee synti” = toimita syntiuhri). Mutta mikä osoittaa, että Kristus sanoessaan ”tehkää tämä minun muistokseni” tarkoittaisi välttämättä uhraamista, kun sana voi tarkoittaa myös kaikenlaista muuta kiinteää toimitusta? Samoin he prässäävät Mark. 3:14, 16 ”Hän teki (=asetti) kaksitoista” eli muka teki heistä pappeja, koska ”tekeminen” voi muutamassa Vanhan testamentin kohdassa tarkoittaa papiksi vihkimistä (1. Kun. 12:31, 32, 13:33 ja 2. Aik. 13:9 vain Jerobeamin vääristä uhripapeista!).
”Ja he pysyivät apostolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä (koinonia) ja leivän murtamisessa ja rukouksissa.” (Apt. 2:42). Tässä jakeessa näkyy luterilaisen raamatun- ja liturgiantutkijan sekä piispan Theodor Kliefothin (k. 1895) mukaan, että apostolien ajan jumalanpalveluksessa oli kolme osaa. ”Rukoukset” ovat mukana joka kohdassa.
Messussa siis todella on kiitosuhri: rukoukset, evankeliumin julistus, tunnustus, ylistys, omat ruumiimme, kolehti, yhdessä aterioiminen, elämän jakaminen jne. Mutta apostolien ajan jälkeen kiitosuhrin kantaminen sekoittui askel askeleelta sitä seuraavaan ehtoolliseen (eukaristia). Meidän kiitoksemme (alhaalta ylös) sekoittuu Jumalan lahjaan (ylhäältä alas) ja hämärtää, kuka sovittaa ja kenet. ”Yksin Kristus” ja vanhurskauttaminen yksin Jumalan hyväksi lukevana työnä joutuvat uhatuiksi. Sekoitusta edesauttoi, että leipä ja viini ovat messussa aluksi seurakunnan kiitosuhri (kolehdista erotettu lahja pyhään käyttöön), mutta asetussanojen myötä niistä tulee Kristuksen ruumis ja veri, Jumalan lahja meille. Vähitellen meidän lahjamme Jumalalle ja Jumalan lahja meille eivät enää pysy toisistaan erillään vaan sekoittuvat. Sen seurauksena me alamme osallistua Kristuksen ruumiin ja veren esiinkantamiseen (uhraamiseen) eli sovituksen toimittamiseen. Laki ja evankeliumi sekoittuvat. Syntyy messu-uhri.
Kun olette Herran päivänä kokoontuneet, murtakaa leipää ja lausukaa kiitosrukous (eukharisteesate) sen jälkeen kun olette tunnustaneet syntinne, jotta teidän uhrinne (thysia) olisi puhdas. Älköön kukaan, joka on riidoissa kumppaninsa kanssa, tulko teidän joukkoonne, ennen kuin ovat sopineet keskenään, jottei teidän uhrinne saastuisi. Näin kuuluu nimittäin Herran sana: Joka paikassa ja kaikkina aikoina tuodaan minulle puhdas uhri, sillä minä olen suuri kuningas, sanoo Herra, ja minun nimeni on peljättävä pakanoiden seassa. (luku 14)
Koko jumalanpalvelusta sanotaan uhriksi. Didakheen lainaamasta Mal. 1:11 tuli kristillisen jumalanpalveluksen peruskohta, jota lainattiin 1) osoittamaan juutalaisia vastaan, että kirkon jumalanpalvelus on ennustettu jo Vanhassa testamentissa, sekä 2) osoittamaan, että palveluksemme on uhri. Mal. käyttää hepr. sanaa minḥaa, joka tarkoittaa lahjaa, uhrikultissa yleisesti Jumalalle tuotua lahjaa (mitä tahansa uhria) ja erityisesti ruokauhria, joka oli veretön eikä sovitusuhri. Mal. mukaan ”puhdasta ruokauhria” ”poltetaan uhrisavuna” kaikkialla, koska ruokauhrista ns. muisto-osa poltettiin alttarill. Näin kirkon uhri on veretön, leipä, kiitos, rukous.
Ignatios mainitsee alttarin Kirjeessään filippiläisille, 4:
Pyrkikää siihen, että teillä olisi käytössä yksi ainoa ehtoollinen. Onhan meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen liha yksi ainoa, samoin malja yksi ainoa yhdistymiseksi hänen vereensä, ja alttari on yksi ainoa samoin kuin piispa on yksi, yhdessä presbyterien ja diakonien, palvelustovereideni kanssa. Näin tehkää, jotta toimisitte Jumalan mielen mukaan kaikessa, mitä teette. (korostus lisätty)
Ignatioksen sanojen taustalla on Hepr. 13:10. Mutta toisaalla käy ilmi, että kristityillä ei ollut konkreettisia alttareita ennen 200-luvun alkua, koska niitä pidettiin pakanoiden ja juutalaisten uhreille sopivina. Kristinuskon puolustajat asettivat vastakkain pakanoiden ja juutalaisten järjettömät eläinveriuhrit ja alttarit ja kristittyjen jumalanpalveluksen, jossa ei ollut verisiä uhreja eikä konkreettista alttaria, jolla olisi uhrattu. Minucius Felix kirjoitti 100-luvun jälkipuoliskolla (Octavianus, 10): ”Kuinka [kristityillä] ei ole mitään alttareita, ei mitään temppeleitä, ei mitään tunnettuja jumalankuvia?” Tertullianus kirjoitti 200-luvun alussa (Näytännöistä, 13): ”Me inhoamme temppeleitä yhtä paljon kuin hautamuistomerkkejä, emme tunne kumpaisenkaan alttareita…” Toisaalta Tertullianus puhuu ehtoollisen vieton yhteydessä ”Jumalan alttarista”, jonka ääressä osallistuja seisoo (Rukouksesta, 19). Varhaisin varma todiste konkreettisesta alttaripöydästä on siis 200-luvun alusta.
Ehtoollisrukouksessa korostuu kiitos luomisen lahjoista: ”Sen [esirukouksen ja suudelman] jälkeen kokousta johtavalle veljelle viedään leipä sekä maljat vedelle ja sekoitetulle viinille. Hän ottaa ne ja lähettää kaikkeuden Isälle kiitoksen ja ylistyksen hänen Poikansa ja Pyhän Hengen kautta sekä lausuu runsaita kiitosrukouksia siitä, että hän on katsonut meidät arvollisiksi näihin asioihin.” (1. Apologia 65:3) Ehtoollisrukouksessa on kaksi elementtiä: 1) kiitos luomisesta, 2) kiitos lunastuksesta ja konsekraatio (Kliefoth).
Leipä ja viini ovat Justinokselle kiitosuhreja luomisen lahjoista:
Jumala todistaa ennalta, että hänelle ovat mieluisia kaikki Jeesuksen nimessä kannettavat uhrit, jotka Jeesus Kristus on asettanut – siis leivän ja maljan kiitosuhrin – ja joita kristityt toimittavat maan jokaisessa kolkassa … [lainaus Mal. 1:10–12] … Kristityt ovatkin saaneet toimitettavakseen yksinomaan sellaisia uhreja. He palauttavat kiinteää ja nestemäistä ravintoa nauttimalla mieleensä ne kärsimykset, jotka Jumalan Poika on kärsinyt heidän vuokseen … Älkää luulko, että Jesaja tai muut profeetat sanovat, että [Jumalan Pojan] paluun yhteydessä alttarilla toimitetaan veriuhreja tai juomauhreja, vaan todellisia hengellisiä uhreja, nimittäin ylistystä ja kiitosta. (Dialogi Tryfonin kanssa, 117:1, 3, 118:2)
Rakkauden aterian pois jääminen oli kuitenkin tuonut leivän ja viinin tuomisen (seurakunnan kiitosuhrin) ja konsekraation (Jumalan toiminnan) ajallisesti lähelle toisiaan, mikä johti siihen, että leivän ja viinin rooli seurakunnan kiitosuhrina alkoi korostua. Luomisen lisäksi kiitosuhri alkaa liittyä lunastukseen ja ehtoolliseen. Kiitosuhrin elementtejä valuu vähä vähältä ehtoollisosioon, mikä vähitellen synnyttää ajatuksen messu-uhrista (Kliefoth).
Samalla tavalla vehnäjauhojen uhraaminen, joka käskettiin toimittaa spitaalista puhdistuneiden puolesta, on ehtoollisleivän esikuva. Meidän Herramme Jeesus Kristus käski meidän uhrata sen muistoksi hänen kärsimyksestään kaikesta pahasta puhdistettujen sielujen vuoksi. Hän käski meitä samalla myös kiittämään Jumalaa siitä, että tämä on ihmisen vuoksi luonut maailman ja kaikki, mitä siinä on. Kiitämme myös siitä, että hän on vapauttanut meidät pahuudesta, jossa me synnyimme, ja että hän on täydellisesti hävittänyt vallat ja voimat Kristuksen kautta, joka kärsi Jumalan tahdon mukaan … [lainaus Mal. 1:10–12] … me pakanat tuomme hänelle kaikkialla uhreja, toisin sanoen ehtoollisleivän ja -maljan. Näin hän ennusti, että me kunnioitamme hänen nimeään, mutta te [juutalaiset] häpäisette sen. (Dialogi Tryfonin kanssa, 41:1, 3)
Justinos ei kuitenkaan tiedä vielä mitään ajatuksesta, että seurakunta uhraisi Kristuksen tai Hänen ruumiinsa ja verensä.
Ireneuksella on samat ajatukset kuin Justinoksella, mutta hänellä kirkon kiitosuhri ja Kristuksen asettama ehtoollisenvietto jatkavat sulautumistaan siihen suuntaan, että nyt jo koko ehtoollisenviettoa sanotaan uhriksi, ei siis enää vain ehtoollisrukousta tai leipää ja viiniä ennen konsekraatiota, vaan koko toimitusta:
[Kristus] antaessaan opetuslapsilleenkin neuvon uhrata/tuoda (offerre) Jumalalle ensihedelmät Hänen luomuksistaan, ei siksi, että Jumala tarvitsisi mitään, vaan jotta he itse eivät jäisi hedelmättömiksi eivätkä kiittämättömiksi, otti luomusten joukosta leivän, kiitti ja sanoi: ’Tämä on minun ruumiini.’ Samoin Hän tunnusti omaksi verekseen maljan, joka on samasta luomakunnasta kuin mekin, ja opetti näin uuden testamentin uudesta uhrista (oblatio). Kirkko on saanut sen apostoleita ja uhraa/tuo (offert) sen kaikkialla maailmassa Jumalalle, joka antaa meille ravinnon, lahjojensa ensihedelmänä uudessa testamentissa [lainaus Mal. 1:10–11] (Harhaoppeja vastaan, kirja IV, 17, 5)
Ireneuskaan ei vielä ajattele, että kirkko uhraisi Kristuksen (ruumiin ja veren), mutta nyt jo koko ehtoollisenvietto rukouksineen on uhri. Ehtoollisen rukousuhriin alkaa vähitellen hiipiä sisään käsitys, että rukouksella olisi ansiollinen ja syntejä poistava vaikutus (harhakäsityksen alku löytyy jo Barnabaan kirjeessä, Didakheessa ja Hermaan Paimenessa): ”Uhraaja itse kirkastetaan siinä, mitä hän uhraa, jos hänen antinsa otetaan vastaan… kun ihminen osoittaa kiitollisuutta, se lasketaan hänelle itselleen kiitokseksi, niin että hän saa kunniaa kunnian Antajalta.” (IV, 18, 1) ”Sillä Jumala, joka ei tarvitse mitään, ottaa vastaan hyvät tekomme, jotta Hän maksaisi meille takaisin omia hyvyyksiään.” (18, 6)
Diakonit ”tuovat/tarjoavat” (offerunt) vastavihitylle piispalle ”uhrit” (oblationes) eli ehtoollisaineet. Piispa asettaa yhdessä pappien kanssa kätensä aineiden päälle ja rukoilee ehtoollisrukouksen. Ehtoollisrukouksessa piispa sanoo asetussanojen jälkeen:
Muistaen siis Hänen kuolemaansa ja ylösnousemustaan me uhraamme/tuomme (offerimus) Sinulle leivän ja maljan kiittäen Sinua siitä, että olet pitänyt meitä arvollisina seisomaan Sinun edessäsi ja toimittamaan Sinulle pappispalvelusta. Ja me pyydämme, että lähetät Pyhän Henkesi pyhän kirkon uhrille (oblatio): kokoa [kirkko] yhteen ja anna kaikkien, jotka tulevat osallisiksi pyhistä asioista [= Kristuksen ruumiista ja verestä], täyttyä Pyhällä Hengellä, uskon vahvistukseksi totuudessa, niin että ylistäisimme ja kirkastaisimme Sinua Palvelijasi Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta Sinulle kuuluu kirkkaus ja kunnia, Isälle ja Pojalle yhdessä Pyhän Hengen kanssa, pyhässä kirkossa, nyt ja iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.
Hippolytuksen kirkkojärjestys vahvistaa yleisen trendin: kiitosuhrin elementit valuvat syvemmälle ehtoollisosaan. Kun Justinoksella ja Ireneuksella leivän ja viinin tuominen oli ennen konsekraatiota ja nämä ajatuksellisesti erotettiin vielä toisistaan, Hippolytuksella leivän ja viinin tuominen/uhraaminen tapahtuu konsekraation jälkeen. Tie kohti Kristuksen ruumiin ja veren uhraamista avautuu.
Kolehtien ym. kirkkolahjojen tuominen tapahtui usein vain kuukausittain (Apologeticum 39), ei enää joka sunnuntai kuten ennen. Näin leipä ja viini näyttäytyivät yhä enemmän irrallisina lahjoina, erillään muusta kolehdista, mikä korosti niiden merkitystä. Tertullianus on ensimmäinen, joka mainitsee uhrien (oblatio) tuomisen vastanaineiden, kuolleiden kristittyjen ja marttyyrien puolesta. Omaisilla oli tapana kuolinpäivänä tuoda lahjoja vainajan puolesta (pro). Vainajaa muistettiin ehtoollisrukouksessa nimeltä (commemoratio), hänen sieluaan suositeltiin (commendare) Jumalalle, hänelle pyydettiin virvoitusta (refrigerium) ”tällä välin” (interim) eli ennen ylösnousemusta sekä osallisuutta ensimmäisestä ylösnousemuksesta (in prima resurrectione consortium) (Kehotus siveyteen, 11; Yhdestä avioliitosta, 10). Tertullianus mainitsee vuosittaisen vainajan puolesta uhraamisen rinnalla uhraamisen marttyyrien (natalitiis, ”[ikuiseen elämään] syntyneiden”) puolesta (Sotilaiden seppeleestä, 3). Vastanaineet antoivat myös ”uhrata” puolestaan ehtoollisrukouksessa, mikä ”sinetöi” heidän avioliittonsa kirkossa, Jumalan ja enkelien edessä (Vaimolleen, II, 9).
Tertullianuksella on uutta, että kristittyjen rukoukset ja lahjat eivät ole vain oblatio, vaan myös hostia ja sacrificia (Rukouksesta, 28; Apologeticum, 30; Kehotus siveyteen, 11) – käsitteitä, jotka sopivat oikeastaan kuvaamaan vain Kristuksen ristintyötä (Kliefoth).
Kun Tertullianus oli korostanut, että kaikki kristityt ovat uhripappeja (sacerdotes) ja näin ollen periaatteessa kykeneviä kaikkeen, mitä seurakunnan piispa tai pappi (sacerdos) tekee, Cyprianus korostaa, että vain piispoille ja papeille on uskottu uhrivirka (sacerdotium). Papin tehtävä on Cyprianuksen kirjeiden mukaan ”uhrata” (offerre), ”rukoilla veljien puolesta”, ”rukoilla Herran kansan turvallisuuden puolesta”, ”viettää Jumalan uhreja” (sacrificia dei celebrare), ”valmistaa Jumalalle uhrilahjoja ja uhreja” (hostias et victimas) (Kliefoth, Ursprüngliche Gottesdienstordnung, 2. painos, osa I, s. 396). Papit eivät saa tehdä mitään muuta: ”kun heitä on kunnioitettu jumalallisella pappeudella ja heidät on asetettu papilliseen palveluvirkaan, heidän velvollisuutensa on ainoastaan pitää huolta alttarista ja uhreista sekä olla vapaita anomuksia ja rukouksia varten.” Jos papit siirtyvät maallisiin toimiin, heidät pitää panna viralta. (Kirje 1) Koko jumalanpalvelus on uhraamista, uhrin toimittamista. Osallisuus messun uhrista takaa ihmiselle siunauksen (kirkon rauhan), ulossulkeminen kadotuksen.
Koska Cyprianus näkee koko messun ”uhraamisena”, hän puhuu jo ”Kristuksen veren uhraamisesta” (offerre) (Kirje 63, 13), ”sillä Herran kärsimyshän on se uhri (sacrificium), jonka me uhraamme” (offerimus) (63, 17).
Nimittäin jos Jeesus Kristus, meidän Herramme ja Jumalamme, on itse Isän Jumalan ylin pappi ja ensimmäisenä uhrasi Isälle itsensä ja käski [ehtoollisenvieton] tapahtua omaksi muistokseen, niin silloinhan se pappi toimii todella Kristuksen sijasta (vice), joka imitoi sitä mitä Kristus teki. Silloin hän uhraa kirkossa todellisen ja täyden uhrin Isälle Jumalalle, kun hän rupeaa uhraamaan samalla tavalla kuin näkee Kristuksen uhranneen. (Kirje 63, 14).
Vasta Cyprianuksesta alkaen voi puhua messu-uhrista sanan varsinaisessa mielessä.
Cyprianus on ensimmäinen kirkkoisä, joka sanoo Gen. 14:18 Melkisedek-kuvauksen ”hän toi leipää ja viiniä” merkitsevän leivän ja viinin eli Kristuksen ruumiin ja veren uhraamista (Kirje 63, 4). Kuva vakiintui sittemmin roomalaiseen messuun. Sieltä Kristuksen ja Melkisedekin liittäminen messu-uhriin tulee alussa lainattuun Trenton dekreettiin messu-uhrista (luku 1).
Kun Pohjois-Afrikassa oli jo Tertullianuksen aikana alettu uhrata kuolleiden, marttyyrien ja vastanaineiden puolesta, toiminta oli nyt laajentunut jo eläviin. Kolehdin, almujen ja ehtoollisrukouksessa tapahtuvan rukouksen tuominen ihmisten puolesta toi heille siunauksen. Cyprianus kehotti lapsirikkaan perheen isää antamaan sitä enemmän almuja ja uhrilahjoja, mitä enemmän hänellä on lapsia, koska hänellä on useampia, jotka tarvitsevat esirukousta, joiden rikokset on sovitettava, omattunnot puhdistettava ja sielut vapautettava (Teoista ja almuista, 18). Esirukouksen (kiitosuhrin) elementit jatkavat valumistaan ehtoollisrukoukseen, koska ajateltiin, että rukousaiheiden mainitseminen lähellä asetussanoja antaa rukouksille suuremman voiman.
Tältä ajalta meille on säilynyt jo verrattain paljon liturgioita. Uhriajatuksen voimakkuus johtaa uusiin kultillisiin säädöksiin, jotka muistuttavat Vanhan testamentin kulttilakia. Esim. Herran testamentti -nimisen (Testamentum Domini) syyrialaisen liturgisen tekstin mukaan piispa ei saa ”uhrata”, jos hänellä on ollut märkä uni, ennen kuin on paastonnut ja peseytynyt, eikä leski tai nainen saa olla läsnä ehtoollisenvietossa, jos hänellä on kuukautiset.
Uhriajatus on vahvasti esillä liturgisissa teksteissä. Esim. Serapion Thmuislaisen Rukouskirjassa rukoillaan ehtoollisrukouksessa ennen konsekraatiota:
Voimien Herra, täytä myös tämä uhri voimallasi ja osallisuudellasi, sillä Sinulle me olemme uhranneet tämän elävän uhrin [vrt. Room. 12:1], tämän verettömän uhrilahjan. Sinulle me olemme uhranneet tämän leivän, joka on Sinun Ainosyntyisesi ruumiin kaltaisuus (homoiooma). Tämä leipä on pyhän ruumiin kaltaisuus, koska Herra Jeesus Kristus, sinä yönä, jona Hänet kavallettiin, otti leivän ja mursi ja antoi opetuslapsilleen sanoen: ’Ottakaa ja syökää. Tämä on Minun ruumiini, joka murretaan teidän puolestanne syntien anteeksiantamiseksi.’ Siksi mekin, toimittaen Hänen kuolemansa kaltaisuuden, olemme uhranneet leivän ja anomme Sinua tämän uhrin kautta: ole sovitettu meille kaikille ja armollinen, oi totuuden Jumala…
Tässä näkyy Kliefothin teesi, että ”hurskaan mielen silmissä” leipä ja viini ovat Kristuksen ruumis ja veri jo ennen asetussanoja. Siksi jo ennen asetussanoja puhutaan Kristuksen ruumiin ja veren uhraamisesta Jumalalle, vaikka tämä on opillisesti pielessä.
Isiltä löytyy kauniita ja hyväksyttäviä lainauksia ristinuhrin ja ehtoollisen yhteydestä. Esim. Khrysostomos Heprealaiskirjeen saarnoissaan (17, 3) korostaa, että vaikka kirkko uhraa kaikkialla, uhri on yksi, koska on kyse yhdestä ja samasta Kristuksen ruumiista. Kirkko uhraa samaa uhria kaikkialla, toisin sanoen, viettää sen muistoa. Toisaalta löytyy rumiakin lausumia, jotka kuulostavat ristinuhrin toistamiselta. Esim. Gregorius Nazianzilainen kirjoitti eräälle piispalle: ”Oi sinä Jumalaa pelkääväisin, älä kavahda rukoilemasta ja anomasta meidän puolestamme, kun sanalla vedät alas Sanan, kun verettömällä viillolla viillät Valtiaan ruumiin ja veren, käyttäen veitsenä ääntäsi.” (Kirje 171/240)
Didakhee, Cyprianus (Kirje 63, 13), Herran testamentti, Serapion ym. olivat nähneet siemenistä koottavassa ehtoollisleivässä kuvan kirkosta, jonka jäsenet Jumala kokoaa yhteen maan ääristä. Augustinus yhdistää ajatuksen, että leipä on kirkko, messu-uhriin:
[Koska kristitty antaa ruumiinsa ja sielunsa Jumalalle kiitosuhriksi, ja tämä on suurin onni,] siitä seuraa ilman muuta, että koko tuo lunastettu valtio (civitas) eli pyhien seurakunta ja yhteisö uhrataan kaikenkattavana uhrina (universale sacrificium offeratur) Jumalalle Ylipapin kautta, joka orjan muodossa uhrasi itsensä meidän puolestamme kärsimyksessään, jotta olisimme näin valtavan Pään ruumis. … [Augustinus lainaa Room. 12:1–6 kehotusta antaa ruumiinsa eläväksi uhriksi] … Tämä on kristittyjen uhri: ”monet ovat yksi ruumis Kristuksessa” (Room. 12:5). Tätä myös kirkolla on tapana viettää uskoville tutussa alttarin sakramentissa, missä kirkolle osoitetaan, että siinä asiassa, minkä se uhraa, se itse uhrataan. (Jumalan valtio, kirja 10, luku 6)
Näin Augustinus lähestyy mutkan kautta kiitosuhrin alkuperäistä merkitystä, jonka mukaan kirkko antaa itsensä Jumalalle ansiottomana kiitoksena Kristuksen sovitustyöstä, joka ehtoollisessa lahjoitetaan kirkolle. Kuitenkin messu-uhri tuo mukaan ajatuksen, että kirkko (ihmiset) osallistuu itsensä sovittamiseen, mikä, johdonmukaisesti toteutettuna, tuhoaa evankeliumin.
Augustinus oli varovasti esittänyt, että taivaan ja helvetin välissä saattaa olla jonkinlainen välitila, kiirastuli. Siellä olevat hyötyvät jälkeenjääneiden omaistensa hurskaudesta ja puolestaan toimitetuista almuista ja messu-uhrista. (Käsikirja Laurentiukselle uskosta, toivosta ja rakkaudesta, luku 18, 69; luku 29, 109–110). Kuolleiden puolesta uhraaminen sai lisäpontta paavi Gregorius Suuren (k. 604) vaikutuksesta. ”Neljässä kirjassaan keskusteluista italialaisten isien elämästä ja ihmeistä” hän kertoo lukuisista tapauksista, joissa edesmenneet munkit ilmestyivät kuolemansa jälkeen jollekin elävälle ja pyysivät tätä uhraamaan messu-uhrin puolestaan. Luther pitää Tunnustuskirjoissa näitä ilmestyksiä pahojen henkien petoksena (Schmalkaldenin opinkohdat, osa II, 2. Messu, 16–17).
Galliasta tiedetään 400–700-luvuilta, että messu-uhria uhrattiin marttyyreiden, edesmenneiden ja naimisiin menevien lisäksi muihinkin tarpeisiin, esim. hyvän sadon saamiseksi, katovuosien ja hallan välttämiseksi, rauhan edestä, ennen pitkälle matkalle lähtöä jne. Uhraaja toi kirkolle lahjan (almun, lahjoituksen), ja siitä hyvästä messussa rukoiltiin hänen tarpeensa puolesta. Näin messun uhri sovellettiin hänen ja hänen asiansa hyväksi. Tässä on ns. yksityismessujen juuri – messu muuttui seurakunnan yhteisestä juhlasta yksityisen ihmisen hyväksi toimitetuksi uhrimenoksi. Keskiajan edetessä tähän liittyi tapa toimittaa useampia messuja jonkin tietyn asian (esim. kuolleen omaisen) puolesta. Messujen kasaamisen ajateltiin tekevän uhrista sitä tehokkaamman.
300–400-luvuilla latinankielisessä lännessä oli useita alueellisia liturgioita. 700-luvulla roomalainen messu syrjäytti muut alueelliset liturgiat (ns. gallialaiset riitukset eli gallikaaninen, mozarabinen, kelttiläinen, milanolainen). Roomalaisesta riituksesta tuli läntisen kristikunnan standardimessu uskonpuhdistukseen asti. Roomalaisessa messussa uhriopilla oli vielä korostuneempi rooli kuin gallialaisissa liturgioissa. Offertorion (uhrirukouksen johdanto-osan) ja Pyhä-hymnin (Sanctus) jälkeen alkaa varsinainen messurukous, ns. messun kaanon. Sen ensimmäinen rukous ”Sinua siis” (Te igitur) alkaa: ”Sinua siis, kaikkein laupiain Isä, me Jeesuksen Kristuksen, Sinun Poikasi, meidän Herramme kautta huudamme ja pyydämme, että pitäisit otollisena ja siunaisit (+) nämä lahjat, (+) nämä annit, (+) nämä pyhät, moitteettomat uhrit.” Tätä seuraa esirukous kirkon, paavin, piispan, kuninkaan ja kaikkien oikeauskoisten puolesta. Esirukoukset sisällytettiin ehtoolliskaanoniin, koska uhrin läheisyyden ajateltiin takaavan niille suuremman tehon.
Seuraavassa rukouksessa ”Muista, Herra” (Memento Domine) läsnäolijoiden sanottiin uhraavan Herralle ”ylistyksen uhria” itsensä ja omaistensa puolesta, mikä on raamatullista, mutta uhri tapahtui ”heidän omaistensa sielujen lunastuksen puolesta, heidän pelastuksensa toivon ja turvallisuutensa puolesta”, mikä ei Raamatun mukaan kuulu kiitosuhrin tarkoituksiin.
Seuraavassa rukouksessa ”Viettäen kommuuniota” (Communicantes) muistettiin ja kunnioitettiin pyhiä, mikä on raamatullista, mutta myös vedottiin heidän ansioihinsa ja esirukoukseensa, mikä on epäraamatullista.
Seuraavassa rukouksessa ”Tästä uhrista siis” (Hanc igitur oblationem) tulee selvästi esiin ajatus, että messu-uhrin kautta Jumala on sovitettu tai lepytetty: ”Tästä meidän ja koko Sinun perheesi palveluksen uhrista me siis pyydämme Herra, että ottaisit sen sovitettuna/lepytettynä (placatus) vastaan, että ohjaisit rauhallasi päivämme, että meidät temmattaisiin turvaan ikuisesta kadotuksesta ja että käskisit laskea meidät sinun valittujesi laumaan, Kristuksen, meidän Herramme kautta. Aamen.”
Seuraavassa rukouksessa ”Jonka uhrin” (Quam oblationem) uhrioppi jatkuu: ”Jumala, pyydämme, että kaikin tavoin katsoisit arvolliseksi tehdä tämän uhrin (+) siunatuksi, (+) hyväksi luetuksi, (+) päteväksi, järjelliseksi ja otolliseksi, niin että niistä tulisi meillä rakkaimman Poikasi, Herramme Jeesuksen Kristuksen ruu(+)mis ja ve(+)ri.” Uhriajatuksen vääristymiselle on tyypillistä, että Room. 12:1 sana, jonka mukaan me annamme oman ruumiimme Jumalalle järjelliseksi ja otolliseksi uhriksi vastauksena Jumalan armahtavaisuuteen, sovelletaankin Kristuksen ruumiin ja veren uhriin ehtoollisessa, jonka kautta Jumala tehdään armahtavaiseksi meitä kohtaan.
Seuraa ehtoollisen pyhittäminen asetussanoilla eli niin sanottu konsekraatio. Se on sisällöltään oikea ja raitis: sana yhtyy aineeseen, ja niin leipä on Kristuksen ruumis ja viini Hänen verensä. Konsekraation suurin ongelma messukaanonissa oli, että keskiajan lopulla pappi rukoili sen ääneti. Näin messun varsinainen evankeliumin sydän, Kristuksen ruumis ja veri syntiemme anteeksiantamiseksi, jäi seurakunnalta pimentoon.
Konsekraation jälkeinen rukous ”Mistä syystä muistaen” (Unde et memores) alkaa raamatullisella toteamuksella, että me, Jumalan palvelijat ja Hänen pyhä kansansa, muistamme Kristuksen kärsimystä, ylösnousemusta ja taivaaseen astumista. Mutta rukous jatkuu epäterveellä uhriajatuksella, että muistaen tätä kaikkea ”me uhraamme/tarjoamme (offerimus) Sinun kirkkaalle Majesteetillesi omista lahjoistasi ja anneistasi puhtaan (+) uhrin, pyhän (+) uhrin, tahrattoman (+) uhrin, ikuisen elämän pyhän lei(+)vän ja iäisen pelastuksen mal(+)jan. Katso arvolliseksi katsahtaa näihin lahjoihin sovitetuin (propicio) ja seesteisin kasvoin ja pidä niitä otollisina, niin kuin katsoit arvolliseksi pitää otollisina vanhurskaan palvelijasi Aabelin anteja ja patriarkkamme Aabrahamin uhreja sekä pyhää uhria, tahratonta uhria, jonka sinulle uhrasi ylipappisi Melkisedek.” Kaanonrukous rinnastaa kirkon messu-uhrin Vanhan testamentin veriuhreihin (Aabel ja Aabraham) ja sisällyttää myös maininnan Melkisedekistä, jonka anti (leipä ja viini) oli Cyprianuksesta alkaen liitetty ajatukseen ehtoollisesta uhritoimituksena.
Seuraava rukous ”Me huudamme sinua anoen” (Supplices te rogamus) jatkuu pyynnöllä, että Jumala käskisi kirkon uhrin ”tulla kannetuksi pyhän enkelisi käden kautta taivaalliselle alttarillesi jumalallisen Majesteettisi kasvojen eteen”, jotta kaikki Kristuksen ruumiin ja veren nauttivat täyttyisivät sen kautta kaikella taivaallisella siunauksella ja armolla Kristuksen, Herramme kautta. Kirkon uhri nousee siis Kristuksen kautta enkelin välityksellä taivaan alttarille, ja tämän taivaallisen uhrin kautta Jumala siunaa nauttivia armollaan.
Seuraavassa rukouksessa ”Muista myös” (Memento etiam) Jumalaa pyydettiin muistamaan edesmenneitä palvelijoitaan ja palvelijattariaan. Heille ja kaikille Kristuksessa nukkuneille pyydetään ”virvoituksen, valon ja rauhan paikkaa”. Vastaavia sanakäänteitä ehtoollisrukoukseen sisältyi jo Tertullianuksen aikana, mutta nyt niihin luettiin sisään oppi kiirastulesta. Messun rukouksin anottiin helpotusta kiirastulessa kärsiville sieluille.
Kaanonin toiseksi viimeisessä rukouksessa ”Myös meille syntisille” (Nobis quoque peccatoribus) pyydettiin, että Jumala antaisi meille synneistämme huolimatta jonkin osan pyhien apostoliensa ja marttyyriensä Johanneksen, Stefanoksen ym. joukossa. Jumalaa kutsutaan rukouksessa kauniisti nimellä ”ei ansion arvioija, vaan anteeksiantamuksen lahjoittaja”. Pahoista vääristymistä huolimatta oikea evankeliumi ei aivan kokonaan puuttunut messun kaanonista. Silti rukousta leimaa epävarmuus, mikä on epäraamatullista. Rukoilijat eivät rohkene ajatella, että heillä varmasti olisi Kristuksen kautta pääsy pyhien joukkoon.
Kaanon päättyy loppuanomuksella ja -ylistyksellä (Per quem hac omnia) Kristuksen kautta. Messukaanonia seuraa Isä meidän, jonka viimeinen pyyntö ”vaan päästä meidät pahasta” laajentuu papin anomukseen, että Jumala ”autuaan ja kunniakkaan, ikuisen neitsyen ja Jumalansynnyttäjän Marian ja pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin sekä Andreaksen ja kaikkien pyhien esirukouksen kautta” varjelisi meidät kaikesta pahasta. Pyhien avuksi huutaminen pilaa oikean pyynnön. Seuraa rauhan toivotus, Jumalan Karitsa -hymni (Agnus Dei) ja ehtoollisen jako.
Messu-uhrioppi sai viimeisen teologisen komponenttinsa 1200-luvulla. Silloin skolastisessa teologiassa vakiintui opetus, jonka mukaan sakramentti vaikuttaa, ei toimittajan tekona eikä vastaanottajan tekona, vaan tehtynä tekona (ex opere operato) eli omasta voimastaan. Ajatus siitä, että sakramentti riippuu Jumalan asettamasta sisäisestä voimasta eikä toimittajasta tai vastaanottajasta, on oikea. Mutta yhdistyessään väärään uhrioppiin ex opere operato -opista seurasi, että messu-uhrin, toimitettuna tekona, katsottiin sovittavan Jumalan, tuovan ansioita toimittajalle ja sille, jonka puolesta se uhrattiin, sekä auttavan kiirastulessa olevia.
Mitä siitä seurasi käytännössä, että messusta tuli kirkon, eli ihmisten, toimittama uhri? Tämä näkyy pysäyttävällä Turun tuomiokirkon messukirjassa (Missale Aboense) vuodelta 1488. Kun messusta oli tullut ihmisten työ, messukirjassa jouduttiin pohtimaan, millä edellytyksillä messu on otollinen ja pätevä uhri, jolla saadaan Jumalan armo. Esimerkiksi jos pappi kuolee ennen kaanonia, messu voidaan jättää kesken. Jos hän kuolee kaanonin aikana, toinen voi jatkaa konsekraatiosta. Jos toimittajat muistavat konsekraation jälkeen, että ovat tehneet jotain kiellettyä: ovat syöneet tai juoneet (paasto ennen messua oli pakollista), tehneet jonkin synnin tai ovat ekskommunikoituja, heidän pitää toimittaa messu loppuun ja nauttia ehtoollinen. Jos he taas muistavat jotain edellä mainituista ennen konsekraatiota, messu on keskeytettävä, ettei aiheutettaisi pahennusta. Messukirja käsittelee, mitä tehdä, jos maljaan menee hiiri tai hämähäkki, mitä tehdä, jos Kristuksen ruumista tai verta läikkyy tai tippuu eri paikkoihin, mitä tehdä, jos joku oksentaa nautittuaan ehtoollisen ja monia muita tapauksia. Summa summarum: kun tekojen oppi tunkeutuu kirkkoon ja armon oppi hämärtyy, joudutaan loputtomaan sääntöviidakkoon eivätkä herkät omattunnot löydä ikinä rauhaa.
Luterilainen uskonpuhdistus tuo kipeästi tarvitun selvyyden uhriopissa. Philipp Melanchthon (k. 1560) selvittää Tunnustuskirjoihin kuuluvassa Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa, artiklassa XXIV Messusta:
Uhreja on kahta päälajia, ei useampia. Toinen laji on sovitusuhri, toisin sanoen suoritus, joka tapahtuu sovitukseksi syyllisyydestä ja rangaistuksesta ja joka siis sovittaa Jumalan eli lepyttää Jumalan vihan tai joka ansaitsee toisille syntien anteeksiantamuksen. Toinen on kiitosuhri, eukharistikon. Sillä ei ansaita syntien anteeksiantamusta eikä sovitusta, vaan sen me suoritamme sovitettuina, kiittääksemme saamastamme syntien anteeksiantamuksesta ja muista osaksemme tulleista hyvistä teoista eli osoittaaksemme niiden johdosta kiitollisuutta.
Nämä kaksi uhrin lajia on sekä tätä kiistakysymystä käsiteltäessä että muissakin kiistoissa pidettävä tarkoin esillä, aivan silmien edessä, ja aivan erityisesti on varottava sekoittamasta niitä toisiinsa. Jos se tämän kirjan puitteissa olisi mahdollista, lisäisimme tähän kysymyksessä olevan erittelyn perusteet. Siitähän on kyllin monia todisteita Hebrealaiskirjeessä ja muuallakin. Kaikki leeviläisuhritkin voidaan jäsentää kuuluviksi näihin kahteen lajiin, kukin paikkaansa. Laissa sanottiin nimittäin muutamia uhreja sovitusuhreiksi niiden kuvaannollisen merkityksen tähden, ei sen tähden, että ne olisivat ansainneet syntien anteeksiantamuksen Jumalan edessä, vaan sen tähden, että ne ansaitsivat syntien anteeksiantamuksen lain vanhurskauden mukaan, jottei niitä, joiden hyväksi ne toimitettiin, olisi suljettu tuon kansanyhteisön ulkopuolelle. Niinpä niitä sanottiin sovitusuhreiksi synnistä ja polttouhreiksi rikkomuksesta. Kiitosuhreja, eukharistika, olivat taas ruokauhri, juomauhri, kiitollisuusuhrit, uutislahjat ja kymmenykset.
Maailmassa on itse asiassa kuitenkin uhrattu yksi ainoa sovitusuhri, nimittäin Kristuksen kuolema, niin kuin Hebrealaiskirje opettaa: ”Mahdotonta on, että härkäin ja kauristen veri voi ottaa pois syntejä” (Hebr. 10:4), ja vähän jäljempänä siinä sanotaan Kristuksen tahdosta: ”Tämän tahdon perusteella me olemme pyhitetyt Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilla kerta kaikkiaan.” (Hebr. 10:10) …
Mainitsematta ovat nyt vielä eukaristiset eli kiitosuhrit: evankeliumin saarna, usko, Jumalan avuksihuutaminen, kiittäminen, tunnustaminen, pyhien ahdistukset, jopa pyhien kaikki hyvät teot. Nämä uhrit eivät ole hyvitystekoja niiden puolesta, jotka niitä suorittavat, eivätkä ne ole siirrettävissä toisten hyväksi, niin että ne pelkän suorittamisen nojalla tuottaisivat näille syntien anteeksiantamuksen ja sovituksen. Niitähän uhraavat sellaiset, jotka jo ovat sovitettuja. Tällaisia ovat uuden liiton uhrit, kuten Pietari opettaa 1 Piet. 2:5: ”Te olette pyhä papisto, uhrataksemme hengellisiä uhreja.” Hengellisiä uhreja ei panna kuitenkaan vain eläinuhrien vastakohdaksi, vaan myös sellaisten ihmistekojen, joita uhrataan vain ulkonaista suoritusta silmälläpitäen, koska ”hengellinen” tarkoittaa Pyhän Hengen meissä aikaansaamia mielenliikkeitä. Samoin opettaa Paavali Room. 12:1: ”Antakaa ruumiinne eläväksi ja pyhäksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne.” Järjellinen jumalanpalvelus taas tarkoittaa jumalanpalvelusta, jossa Jumala ymmärretään ja käsitetään sydämessä, niin kuin tapahtuu jumalanpelon ja Jumalaan kohdistuvan luottamuksen tunteissa. Se ei siis ole vastakohta vain leeviläiselle jumalanpalvelukselle, jossa teurastettiin eläimiä, vaan myös sellaiselle jumalanpalvelukselle, jossa kuvitellaan uhrattavan tekoja pelkästään suorittamalla ne. Samaa opettaa Hebrealaiskirjeen 13. luku: ”Uhratkaamme siis hänen kauttansa Jumalalle aina kiitosuhria.” Selitykseksi siinä vielä lisätään sanat ”niiden huulten hedelmää, jotka hänen nimeänsä tunnustavat”. Tässä käsketään uhraamaan ylistystä, toisin sanoen avuksi huutamista, kiitosta, tunnustusta ynnä muuta samanlaista. Nämä eivät merkitse mitään sen nojalla, että ne vain ulkonaisesti suoritetaan, vaan niillä on merkityksensä uskon tähden. Siitä muistuttaa ilmaus ”uhratkaamme hänen kauttansa”, mikä merkitsee: uskossa Kristukseen. (19–22, 25–26)
Tällä kaikella on seurauksensa jumalanpalvelukselle. Jumalan sanan lukemisessa, saarnassa ja sakramenteissa Kristus lahjoittaa ainutkertaisen sovitusuhrinsa eli syntien anteeksiantamuksen ihmisille. Nämä ovat messun sakramentaalisia osia. Niiden suunta on ylhäältä alas, Jumalalta ihmisille. Sakramentti eli Jumalan lahja herättää kirkossa reaktion eli kiitosuhrin: kirkko kiittää Jumalaa Kristuksen työstä ja kaikista hyvistä lahjoista ja antaa itsensä Jumalalle. Nämä messun osat ovat sakrifisiaalisia (”uhraavia”). Niiden suunta on alhaalta ylös, ihmisiltä Jumalalle. (Katso Augsburgin tunnustuksen puolustus, XXIV Messu, 68–77, Sakramentin käyttö ja uhri)
Ehtoollisessa kirkko ei siis anna Kristuksen uhria Jumalalle (alhaalta ylös), vaan Jumala antaa Kristuksen uhrin ansioineen ihmisille (ylhäältä alas). Kirkon kiitos on aina alisteista Jumalan lahjalle, ansiotonta reaktiota Jumalan lahjaan, vanhurskauttamiseen yksin Kristuksen tähden ja uskon kautta. Messu-uhriopin perkeleellisyys on siinä, että se tekee Jumalan teosta ihmisen teon. Näin Kristukselle kuuluva kunnia annetaan ihmiselle. Siksi Luther sanookin Tunnustuskirjoihin kuuluvissa Schmalkaldenin opinkohdissa, että paavikunnan messu (millä hän tarkoittaa messun kaanonia eli messu-uhria) on ”varmasti suurin ja hirvittävin iljetys” siitä syystä, että siinä ihminen julkeaa väittää voivansa vapauttaa itsensä ja toisia synneistä, vaikka synneistä vapauttaminen kuuluu yksin Jumalan Karitsalle Jeesukselle Kristukselle eikä kenellekään muulle (osa II, 2. Messu).
Me luterilaiset emme siis kiellä, että messussa uhrataan – mutta ainoastaan kiitosuhreja, ei sovitusuhria. Kirkko ei missään merkityksessä uhraa Kristusta, ei messussa eikä muuallakaan. Sen sijaan Kristus lahjoittaa itsensä ja uhrinsa meille sanassaan ja erityisesti ehtoollisen sakramentissa. Kirkko vastaa sanassa ja sakramentissa saamiinsa lahjoihin rukouksilla, kiitoksella, tunnustuksella, ylistyksellä, kolehdeilla ja antaen ruumiinsa Jumalalle eläväksi uhriksi Kristuksen kautta. Näin messusta katoaa kaikki ihmisten ansiollisuus, mutta myös kaikki epävarmuus. Meidän ei tarvitse epäillä, kelpaako messumme ja kelpaammeko me itse Jumalalle, koska kelvollisuus ja ansio ovat yksin Kristuksen vanhurskaudessa, joka luetaan armosta meidän hyväksemme, ei omissa teoissamme tai suorituksissamme.
Tunnustuskirjat lainaavat paavilaisten kanssa väitellessään hyväksyen ortodoksista liturgiaa, koska sen uhrilausumat ovat hyväksyttävämpiä kuin roomalaisen messun kaanon. ”Uhri” tarkoittaa koko jumalanpalvelusta, ei Kristuksen ruumista ja verta (Augsburgin tunnustuksen puolustus XXIV, 88, 93). Uskonpuhdistajat eivät kuitenkaan olleet suoraan tekemisissä ortodoksien kanssa ja tunsivat heidän teologiansa melko pinnallisesti, kirjojen kautta.
Ortodoksinen kirkko on monissa opin ja liturgian asioissa (paitsi kuvien kunnioittamisessa) jäänyt varhaisemmalle kehitysasteelle kuin roomalaiskatolinen kirkko. Lännen ja idän liturginen kehitys eriytyi 400-luvulla. Mutta uhriopissa oli jo tätä ennen ehtinyt tapahtua vääristymiä. Ortodokseilla ei ole yhtä selvästi läpi ajateltua ja julkilausuttua messu-uhrioppia kuin roomalaiskatolisilla. Silti ortodoksien liturgiassa on piirteitä, joissa uhrioppi korostuu väärällä tavalla tai tulee epäraittiisti esiin.
Ortodoksien jumalanpalvelusuhrissa on ”draamallisia”, näytelmällisiä, piirteitä, joita lännessä ei ole. Ennen liturgiaa pappi toimittaa alttarissa (alttarialue on erotettu kirkkosalista ikonostaasilla, minkä tähden papin sanotaan oleva alttarissa) sivupöydällä (ns. ”uhripöydällä”) proskomidin eli esiintuomisen. Pappi ottaa viisi kirkkoleipää ja leikkaa niistä palasia. Yksi, ns. ”Karitsa”, pyhitetään ehtoollisessa Kristuksen ruumiiksi. Muiden palasten avulla muistellaan Jumalanäitiä, tiettyjä nimettyjä pyhiä, esivaltaa ja muita elossa olevia, kirkon rakentajia, kaunistajia ja kuolleita. Leipäpalat leikataan pienellä veitsellä, jonka nimi on ”keihäs”. ”Keihäs kuvaa sitä pyhää keihästä, jolla sotilaat lävistivät Kristuksen ruumiin Hänen riippuessaan ristillä.” (ortodoksi.net) Proskomidi on siis eräänlaista kirkkodraamaa, joka edustaa uhrin valmistelua (”Karitsa”) ja Kristuksen ristiinnaulitsemista (”keihäs”). On vaikea välttyä mielikuvalta, että ehtoollisessa Kristuksen ristinuhri ei ainoastaan ole läsnä ja jaeta seurakunnalle (luterilaiset) vaan että se jollain tasolla myös uusinnetaan (roomalaiskatoliset).
Myös itse liturgiassa vinoutunut uhrioppi tulee esiin. Liturgian yleisimpiä sanoja on ”edeskantaa” (kreikaksi prosferein), mikä tarkoittaa rukousuhrin tuomista Jumalalle. Itsessään sana ei ole väärä, mutta sen yleisyys kertoo siitä, että painopiste on kirkon uhrilla enemmän kuin Jumalan alas laskeutuvalla lahjalla. Pyyntö, että kirkon edeskantamat rukoukset ja uhrit olisivat Jumalalle otollisia, vaikka olemme kurjia syntisiä, toistuu kerta toisensa jälkeen. Tämä on seurausta siitä, että liturgiaa ei jäsennä puhdas vanhurskauttamisoppi (lain ja evankeliumin = sakramentaalisen ja sakrifisiaalisen = Jumalan ja ihmisen työn = Jumalan armon ja ihmisen laintäyttämisen erottaminen).
Liturgian alkupuoliskolla pappi rukoilee salaisesti uskovien puolesta: ”Kiitämme sinua, Herra, voimien Jumala, joka teit meidät otollisiksi seisomaan nytkin pyhän uhrialttarisi edessä, ja lankeamaan laupeutesi eteen meidän syntiemme ja kansan hairahduksien tähden. Jumala, ota vastaan rukouksemme, tee meidät otollisiksi edeskantamaan sinulle rukouksia ja anomisia ja verettömiä uhreja koko kansasi edestä.” Kirkon uhri rinnastuu vanhan liiton sovitusuhreihin, joita pappi uhrasi kansan syntien ja hairahdusten tähden (Hepr. 5:3).
Juuri ennen ns. suurta saattoa, jolloin ehtoollisaineet kannetaan alttariin, pappi rukoilee salaisesti rukouksen, jossa Kristuksen ylipapillinen työ meidän puolestamme ja kirkon jumalanpalvelusuhri liitetään toisiinsa: ”tulit ihmiseksi ja meille ylimmäiseksi papiksi, ja kaikkien Herrana olet antanut meille tämän verettömän jumalanpalvelusuhrin pyhän toimittamisen…” Samassa rukouksessa pappi pyytää, että Jumala tekisi papin, syntisen ja kelvottoman palvelijan, otolliseksi tuomaan Jumalalle nämä pyhät lahjat. ”Sillä sinä, Kristus, Jumala, olet sekä tuoja että tuotava, sekä vastaanottaja että muille jaettava…” Kirkko tuo papin kautta Kristuksen uhriksi Hänelle itselleen. Sakrifisiaalinen on sulautunut sakramentaaliseen. Melanchthon ei ottanut tätä kohtaa huomioon kirjoittaessaan, että ortodoksien jumalanpalveluskaavassa ei puhuta Kristuksen ruumiin ja veren uhraamisesta (Augsburgin tunnustuksen puolustus, XXIV Messu, 88).
Suuressa saatossa ehtoollisaineille osoitetaan syvää kunnioitusta. Tässä näkyy Kliefothin teesi, että hurskas mieli näkee leivän ja viinin Kristuksen ruumiina ja verenä jo ennen kuin ne ovat ehtoollisrukouksessa tulleet siksi. Idässä on levinnyt laajalle Theodor Mopsuestialaisen (k. 428) ajatus, jonka mukaan kun ehtoollisaineet tuodaan suuressa saatossa alttarille, Kristuksen kuollut ruumis viedään hautaan. Kun ehtoollisrukouksessa Pyhää Henkeä rukoillaan tekemään leipä ja viini Kristuksen ruumiiksi ja vereksi (ns. epikleesi eli päälle kutsuminen), Henki herättää Kristuksen ruumiin eloon. (Leiturgia I, s. 34) Kun leipä ja viini on tuotu suuressa saatossa alttariin, pappi muistaakin rukouksissa Joosef Arimatialaista, joka hautasi Jeesuksen ruumiin. Tässä on samaa ”draamallisuutta” kuin proskomidissa. Sen sijaan, että Kristuksen kuolemaa muistettaisiin saarnalla ja seurakunnan virrenveisuulla, kuten luterilaisuudessa, Kristuksen kuoleman muistosta tulee liturgista näytelmää[1].
Kun ”jumalalliset lahjat” eli leipä ja viini on tuotu alttarille, pappi rukoilee salaisesti: ”Herra, kaikkivaltias Jumala, ainoa pyhä, joka otat vastaan kiitosuhrin niiltä, jotka täydestä sydämestä sinua avuksensa kutsuvat, ota vastaan meidänkin syntisten rukous, ja vie se pyhälle uhrialttarillesi. Tee meidät kelvollisiksi kantamaan sinulle lahjoja ja hengellisiä uhreja meidän syntiemme ja kansan hairahduksien edestä. Tee meidät kelvollisiksi löytämään armo sinun edessäsi, että meidän uhrimme olisi otollinen sinulle, ja armosi hyvä Henki tulisi meidän, näiden esillä olevain lahjain ja koko kansasi päälle.” Kirkon uhrin kautta Jumala antaa Henkensä leivän ja viinin ja koko kansan päälle.
Ennen vuorotervehdystä diakoni sanoo seurakunnalle: ”Seisokaamme hyvin, seisokaamme pelvossa, ottakaamme vaari, rauhassa uhratkaamme pyhää uhria”, mihin kuoro vastaa: ”Rauhan laupeutta, kiitosuhria.”
Asetussanojen jälkeen pappi rukoilee: ”Sinun omaasi, sinun omistasi, me sinulle edeskannamme, kaiken tähden ja kaiken edestä” ja sanoo liturgiaa viettävien esiintuovan Jumalalle tätä sanallista ja veretöntä palvelusta. Ortodoksit eivät kuitenkaan katso asetussanojen vaikuttavan Kristuksen ruumiin ja veren läsnäoloa leivässä ja viinissä, vaan asetussanojen lukemisen jälkeen pappi vielä rukoilee Jumalaa tekemään ”tämä leipä Kristuksen kalliiksi ruumiiksi” ja ”mitä tässä maljassa on, sinun Kristuksesi kalliiksi vereksi” ”muuttaen ne Pyhällä Hengelläsi”. Tämä sanallinen palvelus esiintuodaan Jumalalle myös uskossa nukkuneiden esi-isien ja kaikkien pyhien puolesta. Tätä seuraa neitsyt Marian ylistäminen, vetoomus pyhien esirukoukseen, rukous kuolleiden puolesta sekä esirukouspyyntöjä patriarkan, piispan, kirkon, maan presidentin ym. puolesta. Ajatus on samankaltainen kuin lännessä: uhrin läheisyys antaa pyynnöille suuremman painon. Esirukousten päätyttyä diakoni kehottaa: ”Rukoilkaamme Herraa esiintuotujen ja pyhitettyjen kalliiden lahjain puolesta. Rukoilkaamme, että ihmisiä rakastava Jumalamme, otettuansa ne vastaan suloisena hengellisenä tuoksuna pyhälle, ylitaivaalliselle ja hengelliselle alttarillensa, lähettäisi meille jumalallisen armonsa ja Pyhän Hengen lahjan.” Tässä välähtää sama ajatus kuin roomalaisen messun kaanonissa, että kirkon maanpäällinen uhri tulee samaan aikaan taivaan alttarille, minkä seurauksena Jumala vuodattaa lahjansa ja armonsa seurakunnalle.
Ortodoksien uhrioppi on siis vähemmän selvärajainen ja räikeä kuin Rooman kirkossa. Monelta osin luterilainen messu-uhrin kritiikki osuu kuitenkin myös ortodoksiseen kirkkoon.
Uskonpuhdistuskaudella myös muut protestantit, kuten Huldrych Zwinglin (k. 1531) ja Jean Calvinin (k. 1564) johtamat reformoidut, kritisoivat roomalaiskatolista messu-uhrioppia. Reformoidut kuitenkin kielsivät myös Kristuksen ruumiin ja veren todellisen läsnäolon ehtoollisen leivässä ja viinissä (Zwingli) tai hengellistivät sen luvattomalla tavalla: ehtoollinen vain symboloi sitä, että Kristus on sielun ruoka ja juoma (Calvin). Tämän seurauksena muilla protestanteilla jumalanpalvelukseen ei tarkkaan ottaen jäänyt lainkaan Jumalan alas laskeutuvaa työtä, sakramenttia. Jäljelle jäi ainoastaan jumalanpalveluksen sakrifisiaalinen puoli, seurakunnan kiitosuhri kerran Golgatalla toimitetusta sovitusuhrista.
Tämä näkyy reformoiduissa jumalanpalvelusjärjestyksissä. Jos lukee Zwinglin kirjoittamaa Zürichin jumalanpalvelusjärjestystä ja kysyy, miksi seurakunnan tulee viettää ehtoollista, ainoa vastaus on: Herramme Jeesus Kristus on käskenyt syödä tämän leivän ja juoda tämän maljan ”sen muistoksi, ylistykseksi ja kiitokseksi, että Hän on kärsinyt kuoleman meidän puolestamme ja vuodattanut verensä syntiemme pois pesemiseksi” (ehtoolliskehotus). Kristuksen ruumis ja veri eivät kuitenkaan ole ehtoollisleivässä ja viinissä. Näin ehtoollisen vietosta jää jäljelle vain seurakunnan yhteinen syöminen, muistaminen ja kiitos. On kyse ”ylityksestä ja kiitoksesta, jonka Sinun Ainosyntyinen Poikasi on asettanut meidän tehtäväksemme” (alkurukous).
Näin ollen muut protestantit päätyvät mutkan kautta hieman samankaltaiseen vääristymään kuin roomalaiskatoliset ja ortodoksit: ehtoollisen vietossa ylikorostuu seurakunnan uhri, tällä kertaa kuitenkin kiitosuhri eikä sovitusuhri. Kun roomalaisilla ja ortodokseilla sakramentaalinen sekoittuu sakrifisiaaliseen, protestanteilla sakramentaalinen katoaa ja jäljelle jää vain sakrifisiaalinen. Jumalanpalveluksesta tulee vain seurakunnan tekemistä, seurakunnan uhria. Jumalanpalveluksesta katoaa Jumala ja Hänen työnsä. Näin seurakunnan kokouksesta tulee lainomaista, teonomaista. Puhtaimman muotonsa tämä protestanttinen vääristymä saa modernissa ylistyskokouksessa, jossa on kyse puhtaasti ylöspäin suuntautuvasta seurakunnan tekemisestä. Ylistyksellä, henkilahjoilla ja tunteiden kohottamisella seurakunta kohoaa taivaallisiin saadakseen Jumalan siunauksen ja menestyksen. Do ut des.
Luterilainen messuoppi tekee jumalanpalveluksesta todella Jumalan palveluksen: Jumala antaa itsensä meille rakkaudesta, koska Hän on itsensä antava rakkaus. Hän antaa meille pelastuksen. Hän antaa meille sanassaan ja alttarin sakramentissa syntien anteeksiantamuksen, elämän ja autuuden, sillä missä syntien anteeksiantamus on, siellä on myös elämä ja autuus. Saamme siitä hyvästä kyllä palvella Häntä ja tuoda Hänelle uhrimme, mutta niistä ei ikinä tule meille vaatimusta, suoritusta eikä pelastustietä. Näin luterilainen messuoppi takaa, että Jeesuksen sana ristillä säilyy totena ja virvoittaa meitä messusta toiseen: ”Se on täytetty.” (Joh. 19:30)
[1] Tästä on monia muitakin esimerkkejä, esim. Kristuksen hautausikonin hautaaminen suurena perjantaina (pitkäperjantaina) ja sen nostaminen alttariin pääsiäisyönä, mikä kuvaa Kristuksen hautaamista ja ylösnousemusta.
