Toukokuussa 1536 pohjoissaksalaiseen Wittenbergin kaupunkiin kokoontui joukko uskonpuhdistajia eri puolilta Saksaa. Kokoontumisen tarkoitus oli löytää opillinen yksimielisyys, joka mahdollistaisi kirkollisen yhteyden pohjois- ja eteläsaksalaisten välillä. Wittenberg oli Martti Lutherin (1483–1546) asuinpaikka ja luterilaisen uskonpuhdistuksen keskus. Pohjoisessa Saksassa uskonpuhdistus opetti vahvasti sakramenteista. Luther oli 1520-luvun puolivälistä alkaen ottanut rajusti yhteen eteläsaksalaisten ja erityisesti sveitsiläisten teologien kanssa puolustaessaan Kristuksen ruumiin ja veren todellista läsnäoloa ehtoollisen leivässä ja viinissä. Vuoden 1536 neuvottelujen oli tarkoitus yhdistää eteläsaksalaiset, reformoituja vaikutteita saaneet teologit samaan uskoon pohjoisten luterilaisten kanssa. Eteläsaksalaisten merkittävin edustaja oli Martin Bucer (1491–1551), Strasbourgin uskonpuhdistaja. Neuvottelut johtivat sopimukseen, niin sanottuun Wittenbergin konkordiaan (1536). Historian jatko kuitenkin osoitti, että yhteisymmärrys oli enemmän näennäinen kuin todellinen. Jatkossakin eteläsaksalaiset ylihengellistivät ehtoollista, kun taas pohjoisessa vallitsi järeämpi ehtoolliskäsitys.
Wittenbergin neuvotteluihin osallistui eteläsaksalaisten puolella Augsburgin kaupungin edustaja, uskonpuhdistaja Wolfgang Musculus (1497–1563). Häneltä on säilynyt matkakertomus, joka sisältää monia tärkeitä yksityiskohtia neuvotteluista (Kolde 1883, ss. 216–230).
Musculuksen matkakertomukseen sisältyy kaksi yksityiskohtaista kuvausta pohjoissaksalaisten luterilaisten messusta. Musculus itse koki pohjoissaksalaisten tavan viettää jumalanpalvelusta vieraaksi, sillä pohjoissaksalaiset säilyttivät monia keskiajalta periytyviä kirkkotapoja, joita Musculus piti “paavilaisina”. Vieroksuvasta tai peräti torjuvasta sävystään huolimatta Musculuksen teksti on arvokkaimpia ja yksityiskohtaisimpia kuvauksia siitä, miltä luterilainen messu näytti vuonna 1536.
Ensimmäisenä Musculus kuvaa messua Eisenachissa, missä hän osallistui messuun sunnuntaina 14.5.1536 klo 7 aamulla. Kirkkovuodessa oli Cantate, 4. sunnuntai pääsiäisestä.
14. toukokuuta, Cantate-sunnuntai
Kello seitsemältä menimme kirkkoon, missä vietettiin messua, niin kuin he sitä kutsuvat, seuraavan järjestyksen mukaisesti.
Ensin [kaupungin latinakoulun] pojat ja koulun opettaja lauloivat latinaksi Introituksen, nimittäin Cantate Domino, erikseen kuorona kaikin puolin paavilaiseen tapaan. Sitten seurasi Kyrie eleison [kuoron] vuorotellessa urkurin kanssa. Kolmanneksi kirkonpalvelija, joka oli pukeutunut paavilaiseen tapaan ja alttarin ollessa samoin kaunistettu sille asetetuilla kynttilöillä ynnä muilla, lauloi alttarin ääressä seisten latinaksi Gloria in excelsis Deo. Laulun lopun täydensivät kuoro ja urkuri. Sen päätyttyä kirkonpalvelija lauloi kollehdan, niin kuin he sitä kutsuvat, saksaksi, kasvot käännettyinä kohti alttaria ja selkä kohti kansaa, mihin hän liitti kansaan päin kääntyneenä lukukappaleen Jaakobin kirjeestä saksaksi.
Sen jälkeen soitettiin urkuja ja kuoro lauloi Victimae paschali jne., jonka väleissä kansa lauloi Christ ist erstanden.
Tämän jälkeen kirkonpalvelija lauloi kasvot kohti kansaa käännettynä evankeliumin, nimittäin: “Nyt minä menen hänen luoksensa, joka on minut lähettänyt” [Joh. 16:5ss.]. Tämän lukukappaleen jälkeen soitettiin urkuja seurakunnan veisatessa Wir glauben all in eynen Gott.
Kun tämä oli tehty, Justus Menius[, Eisenachin pastori,] saarnasi ilman mitään sen erityisempää asua, arkiseen tapaan pukeutuneena.
Saarnan päätyttyä papillisesti pukeutunut alttaripalvelija kehotti rukoilemaan joidenkin nimeltä mainittujen tarpeiden puolesta, liittäen siihen Kristuksen lupauksen: “Mitä ikinä te pyydätte Isältä” jne. [Joh. 16:23]. Sen jälkeen hän muutamin sanoin muistutti [Herra] aterian asettamisesta. Pian sen jälkeen hän lauloi aterian [asetus]sanat, ensin leivästä, minkä aikana hän kohotti leipää kaikin tavoin paavilaiseen tapaan, kansan polvistuessa. Sen jälkeen maljasta, jonka hän kohotti samaan tapaan Kristuksen sanat lausuttuaan. Tämän tapahduttua soitettiin urkuja ja kuoro lauloi Agnus Dei:n samaan aikaan kuin ehtoollista nautittiin. Maljan jakoi joku arkiseen tapaan pukeutunut kirkonpalvelija. En nähnyt yhdenkään miehen osallistuvan ehtoolliselle; vain muutamat vanhat naiset osallistuivat. Heidän jälkeensä itse alttaripalvelija nautti ehtoollisen palvottuaan leipää, ei kuitenkaan maljaa, jonka hän huolellisesti joi tyhjäksi ja sitten puhdisti kaatamalla siihen uudestaan viiniä, jotta mitään [Kristuksen] verta ei jäisi jäljelle.
Ehtoollisen jälkeen alttaripalvelija lauloi rukouksen kasvot käännettynä kohti alttaria, minkä jälkeen hän kasvot käännettynä kohti kansaa lähetti kansan menemään lauletulla siunauksella.
Sitten koko kansan lähtiessä kuoro lauloi saksaksi Da pacem Domine jne., ja niin toimitus oli päättynyt.
Kello yksi iltapäivällä toimitettiin vesper kuoron kanssa kaikin tavoin paavilaiseen tapaan, paitsi että joku [kuoro]poika lauloi kansalle sunnuntain evankeliumilukukappaleen korokkeelta kansankielellä, ja vesperin jälkeen pidettiin saarna toisesta käskystä: “Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi nimeä jne.”, minkä jälkeen laulettiin Christ ist erstanden. (Kolde 1883, ss. 216–218, käännös JM)
Wittenbergissä Musculus osallistui ensimmäisen kerran kirkonmenoihin torstaina 25.5. Kirkonmenot alkoivat varsin aikaisin, kello viideltä aamulla.
Kello viideltä [Friedrich] Myconius saarnasi hyvin osuvalla tavalla ja kello kahdeksalta Justus Menius. Saarnan jälkeen pidettiin ehtoollinen. Osallistuimme, ensimmäisenä tri Luther ja hänen jälkeen kaksi tai kolme oppinutta ja kansasta noin 50. Tällä ehtoollisella kansalle ei lausuttu minkäänlaista ehtoolliskehotusta. Muuten kaikki toimitettiin miltei samoin seremonioin kuin yllä kirjoitin Eisenachista, paitsi että maljan jakoi jumalanpalveluksen toimittaja paavilliseen asuun puettuna, leivän taas arkiseen tapaan pukeutunut, päinvastoin kuin Eisenachissa. (Kolde 1883, s. 220, käännös JM)
Musculus osallistui myös sunnuntaimessuun 28.5., jolloin oli Exaudi, 6. sunnuntai pääsiäisestä.
Kello viideltä maisteri Matthäus [Alber] Reutlingenista saarnasi kasteesta:
- Mitä se on.
- Kenen asettama se on.
- Mistä osista se koostuu.
- Mikä on sen hyöty.
- Mikä on sen merkitys.
Kello kuudelta oli saarna linnassa.
Kun olimme kello seitsemältä jälleen joukolla palanneet pyhäkköön, näimme, millaisin menoin he viettävät liturgiaa. Nimittäin tähän tapaan: Ensin soitettiin uruilla Introitus kuoron laulaessa latinaksi [paavillisten] uhripappien tapaan. Samaan aikaan uhripapin tapaan pukeutunut kirkonpalvelija käveli yhdessä avustavan palvelijan kanssa sakastista alttarin luo. He polvistuivat alttarin edessä ja lausuivat keskinäisen synnintunnustuksen. Synnintunnustuksen jälkeen kirkonpalvelija nousi alttarin luo, [evankeliumi]kirjan luo, joka oli paavilaiseen tapaan [alttarin] oikealla puolella.
Introituksen jälkeen soitettiin urkuja ja [kuoro]pojat lauloivat Kyrie eleison, minkä jälkeen kirkonpalvelija lauloi Gloria in excelsis. Tämän laulun lauloivat jälleen loppuun urut ja kuoro. Sitten kirkonpalvelija lauloi alttarilta: “Herra olkoon teidän kanssanne”, mihin kuoro vastasi: “Niin myös sinun henkesi kanssa.” Tähän liitettiin tuon päivän kollehta latinaksi. Sen jälkeen kirkonpalvelija lauloi epistolan latinaksi. Sitten soitettiin urkuja kuoron laulaessa Herr Gott Vater, wohn uns bei jne. Tämän päätyttyä kirkonpalvelija lauloi sen päivän evankeliumin alttarin vasemmalta puolelta, niin kuin paavilaisilla on tapana, ja vieläpä latinaksi. Sitten soitettiin urkuja ja kuoro jatkoi Wir glauben all an eynen Gott. Tätä laulua seurasi saarna, jonka piti Bucer päivän evankeliumista, Lutherin ja Philipp [Melanchthonin] kuunnellessa. Saarnan jälkeen kuoro lauloi latinaksi Da pacem, Domine, mitä seurasi alttaripalvelijan johtama rukous rauhan puolesta, latinaksi.
Ehtoollinen
Seurasi ehtoollinen, jonka kirkonpalvelija aloitti saksaksi lauletulla Herran rukouksella. Sitten seurasivat aterian [asetus]sanat. Ne hän lauloi saksaksi selkä käännettynä kansaa päin, ensin leivästä. Nämä sanat laulettuaan hän heti kohotti leivän samalla kun kelloa soitettiin. Samoin hän teki maljasta. Senkin hän kohotti samalla kun kelloa soitettiin.
Heti sen jälkeen ehtoollinen nautittiin. Ensimmäisenä meni [Johannes Bugenhagen, Wittenbergin kirkkoherra,] Pommerilainen, sitten [Wolfgang] Fabricius Capito, sen jälkeen Bucer. Ehtoollisen aikana laulettiin Agnus Dei latinaksi. Arkiseen tapaan pukeutunut jakoi leivän, uhripapilliseen tapaan pukeutunut maljan.
Kun Agnus Dei oli laulettu, jatkettiin saksankielisillä lauluilla: Jesus Christus jne., Gott sey gelobet jne.
Ehtoollisen jälkeen suurin osa kansasta lähti pois.
Lutherin itsensäkin oli huimauksen takia pakko poistua ennen ehtoollista Philippin seuratessa häntä.
Kirkonpalvelija päätti ehtoollisen laulamalla saksaksi kiitoksen, mihin hän liitti kasvot kansaa kohti käännettynä siunauksen laulaen: “Herra kirkastakoon kasvonsa teille” jne. Näin messu päättyi. (Kolde 1883, ss. 226–228, käännös JM)
Luterilainen messu noudatti läntistä messun kaava, joka periytyi keskiajalta, paavilaiselta kaudelta. Messu oli toki puhdistettu keskiaikaisista harhoista eli ajatuksesta, että pappi/kirkko osallistuu Kristuksen uhraamiseen messussa (messu-uhri), sekä pyhien avuksihuutamisesta. Kuitenkin Musculus toteaa vieroksuen, että messu seurasi vanhaa kaavaa. Latinaa käytettiin vielä laajasti, vaikka osa liturgiasta ja lauluista oli jo saksaksi. Messuun kuului aina pitkä kansankielinen saarna.
Messun alussa ei ollut varsinaista rippiosiota, kuten meillä, koska kaikkien ehtoolliselle haluavien oli pitänyt ripittäytyä yksityisesti ennen messua (katso Augsburgin tunnustus, XXV Rippi). Messun aloitti Introitus eli alkulaulu, jonka sanat periytyivät keskiajalta ja tulevat useimmiten Psalmeista. Introitus oli latinaksi ja sen lauloi kuoro urkujen säestyksellä. Kuoro koostui kaupungin latinakoulun oppilaista (jotka kaikki olivat poikia), sillä koulu oli syvästi uskonnollista ja monet oppilaat tähtäsivät kirkolliselle uralle. Wittenbergissä messun toimittajat siirtyivät Introituksen aikana sakastista alttarille, missä he polvistuivat ja tunnustivat toisilleen syntinsä. Tämä messun toimittajien niin sanottu confiteor-synnintunnustus periytyi sydänkeskiajalta.
Introitusta seurasi kuoron ja urkujen laulama Kyrie eleison eli Herra, armahda -hymni. Sitä seurasi Gloria in excelsis Deo eli “Kunnia Jumalalle korkeuksissa”, jonka lauloi pappi alttarilta. Hymni jatkui kuoron ja urkujen vastauksella: “Maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa”, jota yleensä seurasi niin sanottu Hilariuksen kiitosvirsi (Virsikirjassa numero 126). Wittenbergissä Kunniaa ja kiitosvirttä seurasi papin ja seurakuntaa edustavan kuoron vuorotervehdys: “Herra olkoon teidän kanssanne. – Niin myös sinun henkesi kanssa.” Seurasi kollehta eli päivän rukous, jonka pappi lauloi kohti alttaria kääntyneenä.
Messussa oli perittyyn tapaan kaksi lukukappaletta, ensin epistola eli kirjeteksti Uuden testamentin kirjeistä, sitten evankeliumi. Musculus tuo esiin, että luterilaiset seurasivat keskiajalta perittyä kirkkovuotta ja sen lukukappaleita, osin jopa vielä latinaksi! Lukukappaleita ei luettu vaan ne laulettiin. Lukukappaleiden välissä oli laulu, joka vastaa meidän päivän virttämme (ns. graduaali). Eisenachissa kuoro lauloi keskiaikaisen latinankielisen pääsiäissekvenssin Victimae paschali laudes, elettiinhän vielä pääsiäisaikaa. Laulu kuvaa puhuttelevalla tavalla Kristusta tosi pääsiäislampaaksi, joka uhrasi itsensä lampaidensa puolesta. Kuoron laulua jäsensi seurakunnan veisaama kansankielinen säkeistö: “Kristus ylösnoussut on”. Sama pääsiäissekvenssi löytyy suomeksi käännettynä ja seurakunnan vastaussäkeistön sisältäen virsikirjasta numerolla 87. Wittenbergissä taas kuoro lauloi virren Herr Gott Vater, wohn uns bei. Se on litania-tyyppinen rukousvirsi, jonka Luther oli uudistanut keskiaikaisia esikuvia käyttäen. Siinä oli yksi säkeistö Isälle, toinen Pojalle, kolmas Pyhälle Hengelle. Virsi löytyy yhteen säkeistöön supistettuna virsikirjasta numerolla 127.
Evankeliumin lukemisen jälkeen ja ennen saarnaa kuoro (Wittenberg) tai seurakunta (Eisenach) veisasi Lutherin uskontunnustusvirren Wir glauben all an einen Gott. Se vastaa meidän messujemme uskontunnustusta. Saksalaisessa perinteessä uskontunnustus lausutaan tai lauletaan ennen saarnaa, kun taas Suomessa se nykyään yleensä seuraa saarnaa.
Saarnaa seurasi esirukous, jonka pappi johti alttarilta. Sitä saattoi seurata ehtoollisvieraille suunnattu kehotus muistaa Kristusta ja nauttia Hänen ruumiinsa ja verensä arvollisesti (Eisenach) tai saksaksi veisattu Isä meidän (Wittenberg). Sen jälkeen pappi asetti ehtoollisen ja jakoi sen avustavan papin kanssa. Ehtoollisosassa perittyyn keskiaikaiseen kaavaan, niin sanottuun messun kaanoniin, oli jouduttu kajoamaan eniten, koska siinä messu-uhri ja pyhien avuksihuutaminen näkyivät räikeimmin. Musculus ei kuitenkaan voinut olla ihmettelemättä, että luterilaiset säilyttivät kaikki eleet, jotka viittasivat siihen, että asetussanojen myötä leipä ja viini todella ovat Kristuksen ruumis ja veri. Näihin palaamme alla.
Keskiajalla Agnus Dei eli Jumalan Karitsa -hymni oli edeltänyt ehtoollisen jakoa (jos ehtoollinen edes jaettiin seurakuntalaisille eikä sitä nauttinut vain toimittava pappi). Luterilaiset käyttivät hymniä ehtoollisen jaon ensimmäisenä virtenä. Eisenachissa oli 14.5. vain vähän ehtoollisvieraita, joten muita ehtoollisvirsiä ei tarvittu. Wittenbergissä oli 28.5. paljon ehtoollisvieraita, jolloin latinankielistä Agnus Dei:tä seurasi kaksi saksankielistä ehtoollisvirttä, jotka Luther oli muokannut ja laajentanut keskiaikaisten esikuvien pohjalta. Virret löytyvät virsikirjastamme numeroilla 222 ja 227.
Ehtoollisen jälkeen pappi lauloi alttaria kohti kääntyneenä kollehta-muotoisen rukouksen sekä loppuylistyksen. Sen jälkeen hän kääntyi kohti kansaa ja lauloi loppusiunauksen. Wittenbergissä loppusiunauksena käytettiin Herran siunausta (4. Moos. 6:24–26). Eislebenissä loppuvirtenä oli kuoron laulama saksannettu Da pacem, Domine, joka on varhaiskeskiajalta periytyvä kirkkolaulu rauhan puolesta. Wittenbergissä kuoro lauloi saman laulun latinaksi saarnan jälkeen, meidän uhrivirtemme paikalla. Da pacem, Domine:a ja Lutherin saksannosta Verleih uns Frieden gnädiglich käytettiin laajasti uskonpuhdistuskirkoissa esirukousvirtenä. Se löytyy virsikirjasta suomennettuna numerolla 586.
Musculus toi oudoksuen esiin, että luterilaiset käyttivät jumalanpalveluksestaan ja sen osista vanhoja nimityksiä, jotka Musculuksen korviin kuulostivat “paavilaisilta”. Ehtoollisjumalanpalvelus on messu. Messussa on pitkälti samat osat kuin keskiajalla: Introitus, Kyrie Eleison, Gloria, Collecta, Epistula, Evangelium, Agnus Dei, Communio. Ehtoollisosiosta olivat jääneet pois Offertorium ja iso osa ehtoollisrukouksesta, koska ne eivät sopineet yhteen raittiin opin kanssa.
Luterilaiset säilyttivät monin paikoin myös keskiaikaiset rukoushetket, niin kuin Musculus raportoi Eisenachista. Rukoushetkien laulaminen latinaksi oli tärkeä osa latinakoulun poikaoppilaiden hurskaudenharjoitusta ja kirkollista kasvatusta. Rukoushetkiä käytettiin samalla tilaisuutena kansan laajempaan raamattu- tai katekismusopetukseen, kuten Eisenachissa tehtiin. Luterilainen uskonpuhdistus aiheutti kirkossa valtavan saarnaamis-, raamatunopetus- ja katekismusopetusinnostuksen, jonka kaltaista ei kirkossa sitä ennen eikä sen jälkeen ole nähty! Vahva liturginen elämä ja vahva raamattuopetus kulkivat luterilaisuudessa silloin käsi kädessä, ja niin niiden kuuluu kulkea tänäkin päivänä.
Nykyään joku saattaa pitää pappia korkeakirkollisena outolintuna ja melkein “roomalaiskatolisena” tai “ortodoksisena”, jos tämä esimerkiksi laulaa esirukouksen tai ehtoollisrukouksen. Mutta varhaiset luterilaiset lauloivat messussa lähes kaiken muun paitsi saarnan! Musculus mainitsee, että jopa kollehta-rukoukset, kaikki lukukappaleet, Isä meidän, ehtoollisen asetussanat ja Herran siunaus laulettiin.
Kuorolla oli tärkeä rooli. Tällä oli kasvatuksellinen tehtävä kuorossa laulaville koulupojille. Mutta ennen muuta kyseessä oli käytännön sanelema pakko. Ennen uskonpuhdistusta seurakunta ei ollut tottunut messussa laulamaan muuta kuin korkeintaan “Kyrie eleison” eli “Herra, armahda”-rukoushuokauksia litania-rukouksissa. Seurakunnan piti oppia seurakuntalaulu “A:sta alkaen”. Virret olivat helpoimpia. Pitkään kuoro joutui käytännössä toimimaan “seurakunnan suuna”, kunnes seurakunnan liturginen laulutaito riitti yhtymään vuorotervehdykseen, Kunniaan ynnä muihin. Kuoroa ja seurakuntalaulua säestivät urut, kun taas Musculus ja muut, jotka olivat kallellaan reformoituun suuntaan, suhtautuivat nuivasti soitinten käyttöön jumalanpalveluksessa.
Musculus kiinnitti runsaasti huomiota jumalanpalveluksen esineistöön ja vaatteisiin. Alttari oli messun keskuksessa. Sitä kohdeltiin pyhänä esineenä. Papit polvistuivat alttarin eteen, kun lähestyivät sitä ensimmäisen kerran. Alttari oli kaunistettu kynttilöillä ja alttarivaatteilla aivan kuten keskiajalla. Evankeliumikirjaa säilytettiin alttarilla, ja epistola ja evankeliumi luettiin eri puolilta alttaria, aivan kuten keskiajalla: epistola seurakunnasta katsoen oikealta, evankeliumi vasemmalta. Alttarin näkökulmasta suunnat menevät päinvastoin. Epistola luettiin alttarilla seisovan lukijan näkökulmasta vasemmalta, mikä edusti lakia ja vanhaa liittoa, tien valmistamista Kristukselle. Evankeliumi luettiin lukijan näkökulmasta oikealta, mikä edusti Kristuksen saapumista ja evankeliumin täyttymystä.
Messun toimittava liturgi käytti samanlaisia vaatteita kuin “uhripapit” eli “paavilliset” papit. Tärkein vatekappale oli messukasukka. Saarnaajalla tai avustavilla papeilla ei kuitenkaan usein ollut liturgisia vaatteita, mihin Musculus kiinnitti pikkutarkasti huomiota, hän kun vieroksui liturgisia vaatteita. Musculus kertoi myös tapaeroista. Eisenachissa liturgista asua kantava liturgi jakoi ehtoollisella leivän kun taas Wittenbergissä maljan.
Alttarin kunnioittamisen lisäksi muutkin eleet olivat perittyjä. Alttari oli sekä Eisenachissa että Wittenbergissä ad orientem eli kohti itää (kristittyjen perinteinen rukoussuunta). Pappi ei siis voinut seistä “alttarin takana” vaan aina kansan ja alttarin välissä. Aina kun pappi rukoili, hän käänsi kasvonsa kohti alttaria ja selkänsä kohti seurakuntaa. Pappi puhutteli seurakunnan suuna Jumalaa, jota alttari edusti. Samassa asennossa pappi oli konsekroidessaan eli pyhittäessään ehtoollisaineet, koska pappi lausui sanat alttarilla olevien aineiden yli. Kun pappi tervehti seurakuntaa, lauloi lukukappaleet tai siunasi seurakunnan, hän kääntyi kohti seurakuntaa, toimien Kristuksen suuna, joka puhuu seurakunnalleen tervehtien, opettaen ja siunaten sitä.
Musculus kiinnitti erityistä huomiota ehtoolliseen liittyviin eleisiin. Musculus ja muut eteläsaksalaiset vieroksuivat wittenbergiläisten vahvaa ehtoollisoppia ja lähestyivät hengellistävää käsitystä ehtoollisesta, jonka mukaan Kristuksen ruumis ja veri eivät ole ehtoollisaineissa olemuksellisesti läsnä. Luterilaiset sen sijaan ilmensivät uskoaan Herran ruumiin ja veren todelliseen läsnäoloon monin tavoin. Kun pappi oli lausunut asetussanat leivän yli, hän kohotti (“elevoi”) leivän. Seurakunta palvoi leivässä läsnäolevaa Kristuksen ruumista polvistumalla. Wittenbergissä tätä tehostettiin soittamalla samalla pientä kelloa sen merkiksi, että nyt leipä oli Kristuksen sanojen voimasta Kristuksen ruumis. Samoin toimittiin maljan kohdalla.
Vielä ennen ehtoollisleivän nauttimista pappi palvoi (“adoroi”). Musculus, joka ei ymmärtänyt luterilaista oppia, sanoi papin palvovan leipää. Todellisuudessa pappi ei palvonut leipää vaan leivässä läsnäolevaa Kristuksen ruumista. 40 vuotta myöhemmin Yksimielisyyden ohje torjui väitteen, “että ehtoollisaineiden näkyvää hahmoa, siunattua leipää ja viiniä, on palvottava”, mutta jatkoi heti perään selventäen luterilaisten ehtoollispalvontaa: “Siitä sen sijaan ei kukaan muu kuin areiolainen harhaoppinen voi eikä aio kiistää, että meidän on hengessä ja totuudessa palvottava Kristusta itseään, tosi Jumalaa ja ihmistä. Me palvomme häntä, kun hän ehtoollisessa on todellisesti ja olemuksellisesti läsnä, ehtoollista totuuden mukaan käytettäessä, mutta me palvomme häntä aina muulloinkin, erityisesti hänen seurakuntansa kokoontuessa.” (Täydellinen selitys, VII Ehtoollinen, 126)
Ehtoollisen lopussa papisto nautti pyhitetyt aineet huolellisesti loppuun. Musculus kiinnitti huomiota siihen, että Eisenachissa pappi huuhteli maljan lopuksi huolellisesti pyhittämättömällä viinillä, jotta maljaan ei jäisi jäljelle yhtään Kristuksen verta.
Musculuksen vieroksunta luterilaisuutta kohtaan ei ole ainutlaatuista. Tänäkin päivänä joskus joku ihmettelee, että Lähetyshiippakunnan messut näyttävät “melkein roomalaiskatolisilta”. Oudoksunta on ymmärrettävää, jos sen esittää kristitty, joka on reformoitu tai tulee reformoidun kristillisyyden maaperästä ponnistavista liikkeistä, kuten vapaista suunnista tai yhteiskristillisyydestä. Surullista kyllä joskus oudoksuntaa esittävät jopa toiset luterilaiset. Siksi on hyvä nähdä, miltä luterilainen messu näytti luterilaisuuden ydinalueilla ja Lutherin kotikaupungissa Lutherin elinaikana. Luterilaisuuden tavoite ei ollut reformoitu karuus, jossa kirkosta siivotaan kaikki kuvat, kaikki soittimet, kaikki liturgia, kaikki sakramenttihurskaus, kaikki terve mysteeri. Tavoitteena oli sen sijaan viettää varhaiskirkosta periytyvää pyhää messua myöhäsyntyisistä harhoista puhdistettuna.
Messun ytimessä on suuri salaisuus, jota Musculus ei reformoituna voinut koskaan oikein ymmärtää. Ikuinen Jumalan Poika ikään kuin jatkaa alttarin sakramentissa lihaantulonsa ihmettä. Herra Kristus yhdistää oman ruumiinsa maalliseen leipään ja antaa sen meille suulla syötäväksi, niin että pääsemme rakasta Lunastajaamme lähemmäs kuin missään muualla. Sekä Wittenbergin seurakunnassa vuonna 1536 että omissa seurakunnissamme veisataan tästä salaisuudesta Lutherin virren sanoin:
1.Ylistys olkoon aina Isällemme,
kiitos soikoon Pojallensa.
Hän kattaa armopöydän keskellemme,
siihen kutsuu vieraiksensa.
Oi Herra, armahda!
Herra, kallis ruumiis, veresi
tulkoon aina sielun ruoaksi.
Meitä surun laaksossa
vahvista ja lohduta.
Oi Herra, armahda!
2.Itsesi, Jeesus, puolestamme annoit,
uhrisi suot voimaksemme.
Elämän leivän meille tässä kannoit
kuolemaasi muistaaksemme.
Oi Herra, armahda!
Herra, kannoit syntikuormamme
rakkaudessasi ristille,
siinä meidät lunastit,
Isän kanssa sovitit.
Oi Herra, armahda!
3.Vahvista, Herra, ehtoollisellasi
uskoamme, toivoamme,
niin että, Jeesus, aina turvissasi
toisiamme rakastamme.
Oi Herra, armahda!
Anna Pyhän Hengen johdattaa,
meitä rauhan tietä kuljettaa,
että kristikuntasi
kunniaasi pääsisi.
Oi Herra, armahda! (virsi 227)
Theodor Kolde: Analecta Lutherana. Briefe und Actenstücke zur Geschichte Luthers. Gotha: Friedrich Andeas Perthes, 1883. Osoitteessa https://archive.org/details/analectalutheran00kold/page/n6/mode/1up. Luettu 27.6.2025.
Sander, Augustinus OSB: Gottesdienst im Luthertum, teoksessa ”Handbuch Gottesdienst der Kirche”, osa 1 ”Wissenschaft der Liturgie”, toim. Klöckener, Martin &
Meßner, Reinhard, ss. 110–147. Verlag Friedrich Pustet, 2022.
