Kysyisin siitä, miten tietää, että katuu ja tekee parannuksen oikein. Sekä siitä, miten tietää kulkevansa kaidalla tiellä. Jos synnit saa anteeksi, kun niitä katuu, niin mistä tietää katuuko oikein? En useinkaan tunne sellaista raskasta katumuksen tunnetta, vaan enemmänkin vain tiedän, että nyt tuli toimittua väärin. Riittääkö se? Ja entä parannus? Voinko sanoa katuvani ja tehneeni parannuksen jos en ole sovittanut tekojani? Riittääkö se, että Jumalalta pyytää anteeksi, ja pitää huolta, ettei tulevaisuudessa enää tee samaa virhettä, vai pitääkö myös vanhat virheet korjata? Ja jos ei korjaa, joutuuko varmasti kadotukseen? Miten saisi kuljettua tällä kaidalla tiellä ja rakastettua Jumalaa niinkuin Hän haluaa, jos koko ajan tuntuu vain siltä, että Hän vain vaatii aina jotain ja jos en tee, tai aina jaksa, niin en riitä.
Ihmismielen syövereissä Jumalan armo saattaa tosinaan näyttäytyä liian yksinkertaiselta ja helpolta. Jos syntien anteeksiantamuksen vain saa uskoa kohdalleen silloin, kun sille on käyttöä, eikö se ole liian simppeliä? Voiko uskoa, vaikka ihmisessä itsessään ei mikään huomattavasti muuttuisi paremmaksi? Tästä ongelmasta käsin on kirkon historiassa synninpäästöön lisätty ehtoja: keskiajan paavinkirkossa todellinen katumus täytyi osoittaa hyvitystöillä ja niistä taas saattoi selvitä ostamalla aneen. Näillä parannuksentekijä todisti, että oli tosissaan ripittäytyessään eikä vain vetänyt Jumalan nimeä suojaksi jumalattomuudelleen. Uskosta syntien anteeksiantamukseen sen sijaan ei puhuttu juurikaan. Kirkkomme tunnustuskirjoihin kuuluvassa Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa Philipp Melanchthon kirjoittaa:
Vastustajamme uskottelevat, että iankaikkiset rangaistukset muunnetaan kiirastulen rangaistuksiksi, josta taas osa annetaan anteeksi avainten vallan voimasta, mutta osasta on ihmisen lunastettava itsensä vapaaksi hyvitysteoilla. Vielä he lisäävät, että hyvitystekojen tulee olla ylimääräisiä suorituksia; nämä ovat sitten tyhjänpäiväisten menojen noudattamista, kuten pyhiinvaelluksia, rukousnauhan käyttöä ja sen semmoisia menoja, jotka eivät perustu Jumalan käskyyn. Kuten pääsy kiirastulesta ostetaan hyvitysteoilla, samoin on keksitty runsaasti tuloja tuottava menetelmä, jolla voi lunastaa itsensä vapaaksi hyvitysteoista. (Apol. XII)
Myös yksilöhurskautta ja uskon palavuutta korostaneen pietismin piirissä kannettiin huolta siitä, että ihmiset saavat syntinsä anteeksi turhan kepoisesti. Philipp Jacob Spenerin (1635-1705), pietistisen kristillisyyden isän mukaan katuvan piti:
Nämä kaikki ovat sinänsä aivan hyviä ja oikeita asioita, mutta niiden ongelma on, että varman ja luotettavan synninpäästön ehtoina ne kääntävät katumuksentekijän katseen Jumalan lupauksista katujaan itseensä ja hänen tuntemuksiinsa ja kadottavat häneltä pelastusvarmuuden. En voi luottaa lahjavanhurskauden pukuun, jos en ensin ole varma, että puvun sisällä on kaikki kunnossa. Olenko vihannut, halunnut, uskonut, luvannut, surrut, tiennyt, tuntenut, kaivannut, pyrkinyt ja päättänyt varmasti oikealla tavalla ja oikeita asioita? Synninpäästön perusteeksi muodostuu silloin oma valmistautumiseni ja katumukseni, ei Kristuksen kuolema ja ylösnousemus.
Vähintäänkin parannuksen tekemisestä tulee äärimmäisen työlästä, mutta pahimmillaan ihmiskeskeistä, epävarmaa tai itsevarmaa. Miten mitataan onko suru synnistä, pyrkimys elämän parantamiseen tai häpeä Jumalan edessä aitoa ja riittävää? Epäuskon hetkellä paholainen voi tulla katuvan luokse ja sanoa helposti: ”Hieno katumus! Mutta entäpä kohta seitsemän? Minusta tuntuu, että et varsinaisesti häpeä taivaallisen Isäsi edessä syntiä? Taidat vähän puolustella itseäsi, syyttää olosuhteita sekä taipumuksia ja tarpeita jotka Jumala on sinut luodessaan sinuun istuttanut. Lisäksi taidat yön hiljaisina tunteina joskus suorastaan vaalia suloista muistoa synnistäsi. Et sinä häpeä ainakaan tarpeeksi! Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki!”
Luterilainen tunnustuksemme opettaa, että parannukseen kuuluu kaksi osaa: syntien tunnustamiseen johtava katumus ja usko synninpäästöön:
Parannuksesta seurakuntamme opettavat, että ne, jotka ovat kasteen jälkeen langenneet, voivat saada syntien anteeksiantamuksen milloin tahansa, kun he kääntyvät, ja että kirkon tulee antaa synninpäästö niille, jotka näin palaavat tehdäkseen parannuksen. Parannus näet sisältää varsinaisesti seuraavat kaksi asiaa. Toinen on katumus eli synnintunnosta johtuva pelästyminen, joka ahdistaa omaatuntoa. Toinen on usko, joka syntyy evankeliumista eli synninpäästöstä ja joka luottaa siihen, että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, ja antaa omalletunnolle lohdutuksen ja vapauttaa sen pelosta… (CA XII eli Augsburgin tunnustus)
Katumus eli synnintunnosta johtuva pelästyminen ei katso ensisijaisesti ihmisen tuntemuksiin. Jumalan lain vääristämättömän peilin edessä ihminen tietää rikkoneensa Jumalan tahdon. Usein sana osuu niin, että se tuntuu pahalta ja paljastaa asioita, joita en ole myöntänyt edes itselleni. Mutta silloinkin, kun en tunne mitään erityisen syvästi tai raskaasti, tiedän kymmentä käskyä mietiskellessäni rikkoneeni Jumalan tahdon ajatuksin, sanoin ja kätten töin. Tiedän tarvitsevani syntien anteeksiantamusta jos tahdon pelastua.
…sanomme yksinkertaisesti, että katumus on omantunnon todellista kauhistumista, kun ihminen tuntee Jumalan vihastuvan synnin tähden ja on murheissaan siitä syystä, että on tehnyt syntiä. Tämä katumus syntyy siten, että Jumalan sanalla nuhdellaan synneistä. (Apol XII)
Usko joka syntyy evankeliumista, anteeksiannosta Jeesuksen tähden, on yksinkertaista Jumalan sanaan luottamista ja sen lupausten vastaanottamista: Jeesus kuoli koko maailman syntien puolesta. Hänen ristinkuolemassaan Jumala sovitti koko maailman itsensä kanssa. Usko tarttuu tähän: Syntien anteeksiantamus kuuluu minullekin, syntiselle! Se perustuu Jumalan lupauksiin, hänen suuriin pelastustekoihinsa, eikä hän valehtele!
…Tämän jälkeen tulee seurata hyvien tekojen, jotka ovat parannuksen hedelmiä. (CA XII)
Hyvät teot seuraavat uskosta. Ne eivät ole anteeksiantamuksen edellytys, vaan parannuksen hedelmä. Ne eivät saa aikaan pelastusta, vaan nousevat siitä uskosta, joka toi pelastuksen. Kristitty tahtoo ojentautua Jumalan tahdon mukaiseen elämään siinäkin, missä viimeksi tajusi rikkoneensa. Ja jos kristitty lankeaa uudestaan samaan syntiin ja hyvien tekojen hedelmät jäävät kypsymättä, hän jälleen tunnustaa syntinsä ja saa uskoa ne anteeksi Kristuksen tähden. Parannus kutsuu meitä elämään seurakunnan yhteydessä, sillä siellä Jumala tekee jatkuvasti työtään armonvälineidensä kautta. Kaidan tien kulkeminen on niin kovin paljon helpompaa seurakunnan yhteydessä, uskonveljien ja -sisarten tukiessa toisiaan ja nilkuttaessa yhdessä Kristus-tiellä.
Näin usko syntyy ja se vahvistuu synninpäästöstä, evankeliumin sanan kuulosta ja sakramenttien käytöstä, niin ettei se joudu tappiolle taistelussaan synnin ja kuoleman kauhuja vastaan. Tämä oppi parannuksesta on yksinkertainen ja selkeä asia, ja se vahvistaa avainten vallan ja sakramenttien arvoa. Se myös kirkastaa Kristuksen hyvää tekoa opettaen meitä turvautumaan häneen, välimieheemme ja sovittajaamme. (Apol XII)
