Mitä tulisi ajatella Katolisesta kirkosta?
Kiitos kysymyksestäsi! Se on tärkeä mutta myös äärettömän laaja. Koetan antaa joitain olennaisia suuntaviivoja, mutta kehotan kiinnostunutta lukijaa tutustumaan muuhunkin aiheesta olevaan materiaaliin, jos tarvetta on ja aika ja voimat riittävät.
Aloitan käsitteestä. Sana “katolinen” ei löydy Raamatusta mutta tuli varhain kristilliseen kielenkäyttöön. Varhaisimmat maininnat löytyvät noin vuonna 110 kuolleen Antiokian marttyyripiispa Ignatioksen kirjeistä. Hän kutsuu kirkkoa katoliseksi. “Katolinen” on kreikkaa ja tarkoittaa “kokonaista” tai “kaikkien yhteistä”. Apostolisessa uskontunnustuksessa tunnustamme uskovamme “pyhän yhteisen seurakunnan” ja Nikean uskontunnustuksessa “yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon”. Uskontunnustusten sana “yhteinen” on niiden alkukielillä eli kreikaksi ja latinaksi “katolinen”. Myös me luterilaiset uskomme, että on olemassa yksi, pyhä, katolinen eli yhteinen/yleinen seurakunta eli kirkko.
Katolisen eli yleisen vastakohta on sellainen, joka koskee vain osaa tai perustuu ihmisten yksityisiin mielipiteisiin. Kirkossa tuli tavaksi kutsua harhaoppeja niiden alullepanijan nimellä, esim. “markionilaiset” Markionin mukaan, “valentinolaiset” Valentinuksen mukaan tai “areiolaiset” Areioksen mukaan, joka kielsi, että Kristus on tosi Jumala. Nimitysten ajatus oli, että nämä lahkot ovat alullepanijoidensa jumalattomien yksityismielipiteiden varassa. Oikea kirkko taas on yhteinen ja yleinen, koska sen perusta on Jumalan Sanassa, joka on suunnattu kaikille kansoille ja kaikille aikakausille. Kirkko on Kristuksen perustama ja Kristuksen oma, Kristuksen morsian ja ruumis, Jumalan pyhä kansa ja Pyhän Hengen temppeli. Se on “yhteinen”, koska siihen kuuluvat kaikki tosiuskovat kaikkina aikoina. “Katolinen kirkko” ei siis alun perin ollut minkään yhden kristinuskon suuntauksen nimitys, vaan tarkoitti yksinkertaisesti samaa kuin “Kristuksen kirkko” tai “oikea kirkko”, maailmanlaaja Kristuksen valtakunta.
Kirkon historiassa on alusta asti ollut opillisia kiistoja. Joka ei tätä muuten usko, lukekoon Paavalin Galatalaiskirjeen! Oppiriidoissa on kiistelty aina samalla siitä, ketkä ovat tai missä tai minkälainen on katolinen kirkko. Kaikki osapuolet tietysti vaativat tätä nimitystä itselleen. Samoin kävi uskonpuhdistuksessa. Paavin alainen osa kutsui itseään “katolisiksi” ja haukkui uskonpuhdistaja Martti Lutherin (k. 1546) oppeja tunnustavia “luterilaisiksi”, koska piti heitä harhaoppisina. “Luterilaiset” taas sanoivat, että he eivät ole “luterilaisia” siinä mielessä, että heidän oppinsa olisi Lutherin keksimä tai Lutherin varassa. He ovat “oikeita katolisia” ja “evankelisia”, koska seuraavat Kristuksen evankeliumia. Paavin seuraajat eivät olleet luterilaisten mielestä katolisia vaan “paavilaisia”, koska seuraavat oman lahkonjohtajansa, paavin, erityisoppeja, vastoin Jumalan Sanaa. “Luterilaiset” korostivatkin, että koska kirkko on katolinen eli yleinen, kaikki uskovat kattava ja maailmanlaajuinen, kirkko ei voi olla sidottu vain yhdellä paikkakunnalla, Roomassa, istuvan paavin auktoriteettiin. Koska kirkko on “yleinen”, sen auktoriteetinkin pitää olla yleinen ja läsnä kaikkialla. Tämä auktoriteetti on kirkon ainoa pää, Jeesus Kristus itse. Hän on läsnä kirkossaan, joka elää hajaantuneena yli koko maanpiirin, ja todellisesti opettaa sitä Sanansa eli Pyhän Raamatun kautta. Siksi kirkko ei tarvitse paavia “Kristuksen sijaiseksi”, ikään kuin Kristus olisi poissa kirkostaan. Hänhän on siinä läsnä, niin kuin Hän itse on luvannut: “Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.” (Matt. 28:20)
Luterilaiset siis pitävät itseään “oikeina katolisina”, koska heidän opetuksensa on raamatullista. Meidän mielestämme roomalaiskatoliset, ortodoksit ynnä muut kirkkokunnat ovat epäoikeutetusti omineet itselleen nimen “katolinen” tai “apostolinen” tai “ortodoksinen” eli oikeauskoinen/oikein palvova kirkko. Katolinen kirkko kattaa kaikki tosiuskovat maailmassa sekä perille päässeet pyhät taivaassa. Me “luterilaiset” olemme varmasti osa tuota kirkkoa, koska olemme “uskosta vanhurskaiksi tulleet” (Room. 5:1) ja “tiedämme oman tunnustuksemme totuudenmukaiseksi, hurskaaksi ja katoliseksi”, niin kuin Tunnustuskirjamme sanovat (Augsburgin tunnustuksen puolustus, XIV Kirkollinen järjestys, 3).
Sivusin jo edellä kysymystä kirkon arvovallasta. Kirkolla ei ole eikä voi olla mitään muuta arvovaltaa kuin Jumalan oma arvovalta. Mutta tämä arvovalta ei ole automaattisesti kirkon viranhaltijoissa, kuten paavissa, tai kirkolliskokouksissa, vaan Jumalan Sanassa, Raamatussa. Kun Kristus sanoi apostoleilleen: “Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää” (Matt. 28:19–20), Kristus sitoi kirkkonsa täysin siihen sanaan, jonka Kristus oli puhunut apostoleilleen. Mistä me tänä päivänä löydämme tämän apostolien välittämän Kristuksen sanan? Uudesta testamentista, joka sisältää apostolien silminnäkijätodistukseen perustuvat neljä evankeliumia, apostolien teot ja apostolien kirjeet. Uusi testamentti taas perustelee opetustaan vetoamalla Vanhan testamentin kirjoituksiin. Näin ollen kirkon ainoa ratkaiseva auktoriteetti on Vanha ja Uusi testamentti, Pyhä Raamattu.
Kirkossa on toki aina ollut Raamatun lisäksi suullista ja kirjallista opetusta, teologien kannanottoja, kirkolliskokouksia, erilaisia jumalanpalvelustapoja ja hurskaudenharjoituksen muotoja. Näitä voidaan kutsua kooten nimellä “traditio” eli “perinne”. Tradition tunteminen on hyödyllistä, ja traditiota voidaan myös seurata niissä kohdin, joissa se ei käy Raamatun opetusta vastaan. Varhaisessa kirkossa oli kuitenkin selvää, että Pyhillä Kirjoituksilla on ainutlaatuinen arvovalta, joka ylittää tradition arvovallan. Lännen suuri kirkkoisä Augustinus (k. 430) kirjoitti Raamatun ja tradition suhteesta:
”Sillä kukapa ei tietäisi pyhän kanonisen Kirjoituksen, Vanhan ja Uuden testamentin, olevan rajoiltaan selvä ja menevän sillä tavalla kaikkien myöhempien piispojen kirjeiden edelle, ettei saa epäillä eikä kiistellä, mahtavatko siihen kirjoitetuksi tiedetyt asiat olla totta tai oikein? Sen sijaan piispojen kirjeitä, jotka on kirjoitettu tai tullaan kirjoittamaan kaanonin valmistuttua, on lupa korjata, jos niissä on satuttu poikkeamaan totuudesta. Näin voidaan tehdä jonkun päätöksellä, joka sattuu olemaan kyseisessä asiassa heitä viisaampi, tai muiden, arvovallaltaan suurempien ja tiedoiltaan oppineempien piispojen avulla tai kirkolliskokouksissa. Vain yhden alueen tai provinssin kirkolliskokousten on taas ilman muuta väistyttävä koko kristillisen maailman yhteisten kirkolliskokousten arvovallan tieltä. Ovatpa myöhemmät yhteiset kirkolliskokoukset usein jopa korjailleet varhaisempia, kun kokemus asioista on avannut jotain, mikä ennen oli suljettua, tai tehnyt tunnetuksi jotain, mikä ennen oli salattua.”[1]
Tradition arvovalta on siis sitovaa, sikäli kun se on yhteensopivaa Pyhän Raamatun kanssa. Pyhän Raamatun auktoriteetti on sitova sellaisenaan, aina ja kaikkialla. Eri kirkkojen opetusten oikeellisuus voidaan ja pitää testata Raamatulla eli sisällöllisin perustein, ei vetoamalla johonkin muodolliseen auktoriteettiin, kuten paaviin tai kirkolliskokouksiin. Vain opetus, joka on sisällöllisesti yhtäpitävää Raamatun opin kanssa, on katolista ja velvoittaa omiatuntoja. Opetus, joka ei perustu Raamattuun, on lahkolaista, vaikka se olisi levinnyt kuinka laajalle tahansa.
Roomalaiskatolinen kirkko esittää, että se yksin on katkeamattomassa historiallisessa jatkumossa Jeesuksen perustaman kirkon kanssa. Siksi roomalaiskatolinen kirkko olisi katolinen kirkko. Roomalaiskatoliset eivät kuitenkaan ole suinkaan ainoat, jotka sanovat olevansa katkeamattomasti sama instituutio kuin kirkko, jonka Kristus perusti. Samoin väittävät omasta joukostaan ortodoksit, samoin miafysiitit (mm. Egyptin koptit ja Etiopian kirkko sekä monet syyriankieliset kirkkokunnat Libanonista Intiaan), samoin Idän apostolinen kirkko (ns. “assyrialaiset”). Kaikki nämä suuntaukset voivat esittää “sukupuun”, miten ne ovat polveutuneet apostolien perustamasta kirkosta ja näin ollen olisivat katolinen kirkko.
Institutionaalinen jatkuvuus apostolien ajasta nykypäivään ei kuitenkaan takaa, että kyseinen kirkkokunta olisi katolinen kirkko tai sen osa. Vaikka instituutio jatkaisi olemassaoloaan, oppi ja elämä voivat korruptoitua niin, että kyseinen joukko lakkaa olemasta osa Kristuksen maailmanlaajaa kirkkoa.
”Paavalikin ennustaa niin käyvän, että Antikristus istuu Jumalan temppelissä (2 Tess. 2:4), toisin sanoen pitää valtaa kirkossa ja hoitaa sen virkoja. Kirkkopa näet ei ole sellainen yhteisö, joka vain rakentuu ulkonaisten tekijöiden ja menojen varaan, kuten muut yhteisöt, vaan se on ensisijaisesti uskon ja Pyhän Hengen yhteys sydämissä. Sillä on kuitenkin ulkonaiset merkkinsä, joista se voidaan tuntea: puhdas evankeliumin oppi ja Kristuksen evankeliumin mukainen sakramenttien hoitaminen. Ainoastaan tätä kirkkoa sanotaan Kristuksen ruumiiksi, ja sitä Kristus Hengellänsä uudistaa, pyhittää ja hallitsee, niin kuin Paavali Ef. 1 todistaa sanoessaan: ”Ja hän on antanut hänet kaiken pääksi seurakunnalle, joka on hänen ruumiinsa”, hänen, joka kaiken kaikissa toteuttaa (j. 22–23). Ne siis, joissa Kristus ei lainkaan vaikuta, eivät ole Kristuksen jäseniä.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus, VII ja VIII, Kirkko, 4–5)
Oikea katolinen kirkko kestää ikuisesti, koska se on ikuisesti elävän Kristuksen elävä ruumis. Mutta katolista kirkkoa ei saa samastaa mihinkään näkyvään instituutioon. Katolinen kirkko on kaikkialla siellä, missä Kristus vaikuttaa evankeliuminsa kautta syntisissä pelastavaa uskoa, ottaa heitä kasteessa opetuslapsikseen, kaitsee heitä paimenvirkansa kautta ja ruokkii heitä ehtoollisessa ruumiillaan ja verellään.
Roomalaiskatoliset perustelevat katolisuuttaan sillä, että heidän kirkkokuntansa on jäsenmäärältään maailman suurin. Raamattu ei kuitenkaan opeta, että oikealla näkyvällä kirkolla olisi aina eniten seuraajia. Päinvastoin, Kristus kutsuu opetuslapsiaan “piskuiseksi laumaksi”: “Älä pelkää, sinä piskuinen lauma; sillä teidän Isänne on nähnyt hyväksi antaa teille valtakunnan.” (Luuk. 12:32) Nimikristittyihin ja harhaoppisiin verrattuna tosikristityt ovat aina vähemmistössä: “Menkää ahtaasta portista sisälle. Sillä se portti on avara ja tie lavea, joka vie kadotukseen, ja monta on, jotka siitä sisälle menevät; mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät.” (Matt. 7:13–14) Vaikka tosikristittyjä on teeskentelijöihin verrattuna aina vähän, heitä on yhteensä lopulta kuitenkin enemmän kuin taivaan tähtiä, niin kuin Herra lupasi Aabrahamille (1. Moos. 15:5–6).
Ajatus, että katolinen kirkko voi olla ja usein onkin pieni vähemmistö, ei ole kristikunnan vähemmistöön jääneiden luterilaisten keksintö. Gregorios Nazianzilainen (k. 389) saarnasi Konstantinopolissa pienelle seurakunnalleen vuoden 380 puolivälissä. Tuolloin enemmistö kristityistä oli areiolaisia. Heillä oli puolellaan keisari ja valtakunnan hallinto ja he pitivät hallussaan suuria ja komeita kirkkorakennuksia.
”Heidän ovat huoneet – meidän Huoneessa Asuva. Heidän ovat temppelit – meidän on Jumala, olemmepa peräti tulleet elävän Jumalan temppeleiksi, jotka itsekin elämme, sielun elävöittämiksi papillisiksi uhreiksi, järjellisiksi polttouhreiksi, täydellisiksi uhrilahjoiksi, jumaliksi Kolminaisuuden palvomisen kautta. Heidän ovat väkijoukot – meidän enkelit. Heillä on julkeus – meillä usko. Heillä on uhkailua – meillä rukousta. Heillä on lyöntejä – meillä kestämistä. Heillä on kultaa ja hopeaa – meillä puhdistettu oppi. “Olet tehnyt itsellesi kaksi- ja kolmikerroksisen palatsin” – huomaa Kirjoitusten sanat (Jer. 22:14 Septuagintan mukaan) – “monihuoneisen, moni-ikkunaisen”. Ei se kuitenkaan ole korkeampi kuin minun uskoni sekä taivaat, joita kohti minua kuljetetaan! Onko laumani pieni? Eipä se ainakaan kulje jyrkänteillä! Aitaukseni on ahdas – mutta siellä eivät kiertele sudet, se ei ota vastaan rosvoja eikä aidan yli tulevia varkaita ja muukalaisia! Tiedän hyvin, että saan nähdä aitaukseni vielä laajenevan. Kerran minun pitää laskea monia, jotka nyt ovat susia, lampaideni tai ehkä jopa paimenteni joukkoon! Tämän ilosanoman minulle julistaa Hyvä Paimen, jonka tähden minä annan henkeni lampaiden puolesta. En pelkää laumani piskuisuutta, sillä sen näkee yhdellä silmäyksellä. Sillä minä tunnen omani, ja minun omani tuntevat minut. He tuntevat myös Jumalan, ja Jumala tuntee heidät. Minun lampaani kuuntelevat minun ääntäni, jonka minä puolestani olen kuullut jumalallisesta Ilmoituksesta, jonka pyhät isät ovat minulle opettaneet, jota minäkin olen aina opettanut samanlaisena, mukautumatta aikaani, ja jota en lakkaa opettamasta, sillä sen kanssa olen syntynyt ja sen kanssa täältä lähden.”[2]
Lopuksi palaamme kysymykseen, mitä luterilaisten tulisi ajatella roomalaiskatolisesta kirkosta. Yhtäältä luterilaiset näkevät roomalaiskatolisessa kirkossa oikean eli katolisen kirkon piirteitä siinä määrin, kuin roomalaiskatolisessa kirkossa opetetaan oikein Jumalan sanaa ja jaetaan oikein kasteen ja ehtoollisen sakramentteja. Toisaalta roomalaiskatolisessa kirkossa on monia lahkon piirteitä, koska se opettaa monia vääriä oppeja, jotka hämärtävät, uhkaavat ja turhentavat Kristuksen evankeliumia.
Ensimmäinen näkökulma ilmenee esimerkiksi siinä, että Rooman kirkko käyttää Pyhää Raamattua ja opettaa Pyhästä Kolminaisuudesta ja Kristuksen persoonasta ja teoista monia oikeita asioita. Kirkon liturgia välittää kirkkokansalle harhojen lisäksi myös monia oikeita oppeja. Rooman kirkko kastaa oikealla kasteella. Se käyttää Kristuksen asettamaa synninpäästöä. Sillä on Kristuksen asettama paimenvirka, vaikka sitä vääristetäänkin muun muassa selibaattivaatimuksella ja käsityksellä, että paimenvirka olisi uhripapin virka. Rooman kirkko tunnustaa, että ehtoollisessa konsekraation jälkeen Kristuksen ruumis ja veri ovat todella läsnä leivän ja viinin muodossa. Näiden asioiden ansiosta roomalaiskatolisessa kirkossakin ihminen voi monin paikoin kuulla evankeliumia, tulla vanhurskaaksi yksin uskon kautta Jeesukseen Kristukseen ja pelastua. Rooman kirkossakin on siis katolisen kirkon jäseniä, Jumalan lapsia ja veljiämme.
Toisaalta Raamatun oppi ja Kristuksen evankeliumi ovat Rooman kirkossa sekoittuneina vakaviin harhaoppeihin, jotka hämärtävät evankeliumia. Vanhurskauttamista ei nähdä yksin Jumalan tuomiotoimena ja lahjana Kristuksessa, vaan Jumalan ja ihmisen yhteistyönä toteutuvana pyhittymisprosessina. Ihmisen ansio tungetaan mukaan kaikkialla pelastuksen kysymyksessä. Me luterilaiset näemme, että ihmisestä tehdään näin ainakin osittain oma vapahtajansa. Kristukselta viedään Hänelle kuuluva kunnia olla ihmisen ainoa Vapahtaja ja ainoa Välimies Jumalan ja ihmisten välillä (Apt. 4:12; 1. Tim. 2:5). Tämä näkyy Rooman kirkon toiminnassa kaikkialla: pelastusopissa, messun pitämisessä sovitusuhrina, sakramenttiopissa, rippikäytännössä, kiirastuliopissa, pyhien avuksihuutamisessa, Marian ja paavin asemassa ja niin edelleen.
Luterilaiset katsovat roomalaiskatolista kirkkoa jälkimmäisestä näkökulmasta sanoessaan, että roomalaiskatolinen kirkko “on osa antikristuksen valtakuntaa” (Augsburgin tunnustuksen puolustus, XV Ihmisten säätämät kirkolliset tavat, 18) ja että “paavi on varsinainen Antikristus, joka on asettanut ja korottanut itsensä Kristuksen yläpuolelle ja häntä vastaan” (Schmalkaldenin opinkohdat, 2. osa, IV Paavius, 10). “Ei ole kyllä helppoa poiketa niin monen kansan yksimielisestä kannasta ja ottaa kantaakseen lahkolaisen nimi. Mutta Jumalan käsky velvoittaa kaikkia: me emme saa osallistua taisteluun jumalattomuuden ja rikollisen julmuuden puolesta. Siksi omatuntomme on turvassa, ovathan paavin valtakunnan harhat ilmeisiä ja Raamattu julistaa ne raikuvalla äänellä pahojen henkien ja Antikristuksen opiksi.” (Paavin valta ja johtoasema, 42)
[1] Seitsemän kirjaa kasteesta donatolaisia vastaan, kirja II, luku III, 4, Migne, Patrologia Latina XLIII, 128–129, käännös JM.
[2] Puhe 33, XV, Migne, Patrologia Graeca XXXVI, 232–233, käännös JM.
