Annettu otsikko on yksi kolmesta kysymyksestä, joihin Martti Luther Ison katekismuksensa kasteosiossa vastaa. Ensimmäiseksi hän käsittelee kasteen olemusta: Mitä kaste on? Silloin kysymyksessä on Kristuksen asetus, johon hän on liittänyt lupauksen. Kasteen olemukseen kuuluu vain vesi ja sana. Toiseksi hän vastaa kysymykseen: Miksi kaste on annettu eli mikä on sen hyöty. Tässä puhutaan kasteen lahjojen rikkaudesta syntiselle ihmiselle. Kolmanneksi hän opettaa, millainen ihminen vastaanottaa kasteen hyödyn. Tässä kohdin aiheena on usko, joka omistaa itselleen kasteessa annetut lahjan. Kaikki nämä kolme näkökohtaa ovat luterilaisen kasteteologian kannalta erottamattomat, mutta ne vaativat oikeat distinktiot. Sillä juuri luterilaisen käsityksen mukaan ns. vapaiden suuntien opetuksen ongelmana on, että usko, jonka pitäisi vastaanottaa lahja, liitetäänkin kasteen olemukseen. Näin kasteen komponenttina onkin veden ja sanan lisäksi usko. Siten ns. uskovien kasteessa objektiivisuus hämärtyy uskovan subjektin noustessa pinnalle. Se, mikä piti olla yksinomaan Jumalan teko, muuttuukin ihmisen kuuliaisuuden osoitukseksi. Laki ja evankeliumi sekoitetaan.
Tässä esityksessä rajoitutaan siis käsittelemään vain kasteen hyötyvaikutuksia eikä siten kosketella esim. kasteen kristologista perustaa ja mandaattia tai uskon ja kasteen problematiikkaa lasten/aikuisten kohdalla.
’Kasteen voima, vaikutus, hyöty, hedelmä ja päämäärä on siinä, että se pelastaa.’ Näin Luther kiteyttää kasteen tarkoituksen ja hyödyn. Edelleen hän selvittää, mitä pelastuminen yksityiskohtaisesti tarkoittaa. ’Pelastuminen taas ei ole mitään muuta kuin vapautumista synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta, pääsy Kristuksen valtakuntaan ja iankaikkinen elämä hänen kanssaan.’ Tämän kaiken siis kaste lahjoittaa! Kaste todellakin pelastaa (1.Piet:3:21).
Päinvastoin kuin reformoiduille kaste on pelastukseen välttämätön luterilaisessa teologiassa. Tämä paljastuu yksinkertaisesti siinä, että meillä on ns. hätäkaste. Tätä esim. Calvin ei hyväksynyt. Kastekäsityksemme pohjalla on oikea antropologia. Augsburgin tunnustus (CA II) yksiselitteisesti opettaa ihmisen periturmeluksen tuovan mukanaan ’iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan.’ Sen tähden CA IX toteaa: ’Kasteesta seurakuntamme opettavat, että se on välttämätön pelastukseen.’ Perisynnin universaalisuuden ja vakavuuden ymmärtäminen on siis edellytys kasteen käsittämiselle.
Jeesuksen kaste Jordanilla oli alku ’iloiselle vaihtokaupalle,’ joka huipentui Golgatan verikylpyyn. Tämän Luther runollisesti tiivistää kasterukouksessaan: ’Kristuksen kasteella sinä pyhitit ja määräsit Jordanin ja kaikki vedet pelastavaksi tulvaksi, joka puhdistaa kaikista synneistä.’ Synnitön ottaa siellä syntisen osan ja Johannes huutaa: ’Katso Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin.’ Kastevesi virtaa Karitsan kyljestä ja siksi sillä on synneistä puhdistava voima (Joh.19:34; 1.Joh.5:6-8). Kun luvattu Pyhä Henki oli vuodatettu Johannes Kastajan tavoin, Pietari julisti parannusta ja kasteen kautta saatavaa syntien anteeksiantamusta (Apt.2:38). Armon universaalisuuden ymmärtäminen on siis edellytys kasteen hyödyn ymmärtämiselle.
Meidät kastetaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Jumala laittaa ja ’tekee’ nimensä eli armollisen läsnäolonsa meihin. Kaste on siis nimenantotilaisuus. Ei matin tai maijan, vaan Pyhän Triniteetin. Meille annetaan nimi, jota huutaa avuksi ja ylistää.
Kasteen voima on siinä, että se todellakin antaa sen, mitä se lupaa. Siinä ei ainoastaan tarjota Jumalan armoa, vaan se myös reaalisesti annetaan. Se vaikuttaa todellisesti syntien anteeksiantamuksen. Kasteessa Kristus puettaa oman pyhyytensä ja puhtautensa (Gal.3:28) syntiselle ihmiselle. Siinä lahjoitetaan, ei ainoastaan perisynti anteeksi tai lapsen/aikuisen siihen asti tekemät tekosynnit, vaan myös kaikki tulevat ja edessä olevat synnit. Kristityn elämä onkin siis juuri elämää, ei kasteen taaksejääneen tapahtuman muistelemisessa, vaan kasteen nykyhetken puhdistavassa ja pelastavassa voimassa. Kaste ei ole siis ainoastaan jotakin, mikä tapahtui kerran, vaan se ’tapahtuu’ koko ajan. ’Kaste pysyy aina voimassa’ (IK). Tämä kasteen kaikenkattava ja koko elämän ajan kestävä syntien anteeksiantamus on nimenomaisesti luterilaisuuden ihana aarre. Kasteen objektiivinen lahja on olemassa ja odottamassa epäuskoisiakin.
Roomalaiskatoliset opettavat, että kasteessa pyyhitään perisynti pois, mutta syntiin lankeavalle ja haaksirikkoiselle kristitylle rippi on se ’toinen lankku’ ja varsinainen lääke eikä siis kaste. Reformoiduille kaste puolestaan ei todellisesti välitä syntien anteeksiantamusta, joten sillä ei ole kristittyä kannattelevaa objektiivista merkitystä tämän elämässä. Luterilaisen opin mukaan synti jää vielä kristityn elämään. Paha himo, konkupisenssi on siten synti, mutta synnin aiheuttama syyllisyys Jumalan edessä on poissa. Kasteen lahjan uskon kautta omistava kristitty on samanaikaisesti sekä syntinen että vanhurskas, simul iustus et peccator. Koska ihmiseen jää vielä synti, niin juuri siksi kastetta tarvitaan koko elämän ajan. Luther ei erottanut kastetta ja rippiä toisistaan, vaikka toki käsitteli niitä erillisinä sakramentteina. Kasteen syntien anteeksiannon voima on kristitylle jokapäiväinen lahja. Vähän katekismuksen tuttu opetus kuuluu: ’Vanha ihminen on jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava ja surmattava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen ja sen tilalle pitää joka päivä tulla esiin ja nousta ylös uusi ihminen.’ Vaikka tämä opetus kuuluu ns. kasteen velvoitukseen niin se ennen kaikkea osoittaa, ettei parannus ole muuta kuin paluuta kasteeseen. Tämä paluu tapahtuu erityisesti viikottain jumalanpalveluksessa, kun seurakunta tulee Kolmiyhteisen Jumalan nimessä kastettuina samassa nimessä kokoon, tunnustaa syntinsä ja vastaanottaa synninpäästön. Näin kasteessa eläminen toteutuu. Kaste on myös saarnan keskus. Kaiken julistuksen tulee pakanoiden kohdalla ohjata kastealtaalle ja kastettujen kohdalla taas täysimääräisesti omistamaan ja nauttimaan päivittäin kasteessa jo annettuja lahjoja ja ehtoollisen sakramenttia. Oikea luterilainen saarna on siis aina kastejulistusta, vaikka ei suinkaan esitelmää kasteesta.
Kaste on sekä hauta että kohtu. Kasteessa vanha ihminen tapetaan ja haudataan, mutta samalla syntyy uusi ihminen, Jumalan lapsi. Tätä kohtalonyhteyttä Kristuksen kanssa Paavali selvittää Roomalaiskirjeessä (luku.6), jossa kaste liitetään Herran kuolemaan ja ylösnousemiseen. Tämä yhteys on enemmän kuin kielikuva. Vaikka kastettu joutuu kokemaan ajallisen kuoleman, kasteen lahjan vaikutuksesta tämä tulee hengellisesti eläväksi ja vapautuu iankaikkisesta kuolemasta. Kaste uudestisynnyttää ihmisen. Kaste synnyttää itsessään kuolleen ihmisen uudesti veden ja Hengen kautta (Tiit.3:5; Joh.3:5). Vettä ja Henkeä ei kuitenkaan tule asettaa ajallisesti tai olemuksellisesti vierekkäin tai vastakkain, vaan sisäkkäin. Kasteessa Henki toimii vedessä ja veden kautta eikä siitä irrallaan. (Kun pastori rukoilee kastetilaisuudessa, hänen tulisikin kääntyä, ei selkä kastemaljaan ja kasvot alttariin päin, vaan nimenomaan kasvot kohti kastemaljaa, josta silloin Jumala löytyy!) Vesikaste on ns. henkikaste. Millekään hengelliselle kokemukselle tai siunaukselle ennen tai jälkeen kastetta ei voida antaa nimeä henkikaste. Kristityillä on vain yksi kaste (Ef.4), mikä tarkoittaa sekä lukumäärää että ns. laatua. Kasteen lahja on myös täysin ehjä ja kokonainen, jota mikään konfirmaatio ei vahvista tai parantele, kuten usein luullaan.
Kasteesta käytetään myös nimitystä uusi luominen. Siinä ihminen saatetaan todellisesti jo uuden luomisen piiriin. Hänet siirretään tästä katoavasta kuoleman laaksosta iankaikkiseen elämään. Siksi kaste on eskatologinen tapahtuma. Pyhä Henki on kasteessa iskenyt sinettinsä meihin, mitä ristinmerkin teko toimituksessa osoittaa, ja tehnyt meidät taivaan perillisiksi (Ilm.7:3; 9:4; 14:1). Vanhastaan kasteet suoritettiin pääsiäisyönä, ylösnousemuspäivänä eli viikon ensimmäisenä päivänä. Se on kahdeksas päivä, uuden luomisen päivä. Samoin kastefontit muotoiltiin kahdeksankulmaisiksi kuvastamaan kasteen uuden luomisen ihmettä.
Kristuksen toiminnassa Jumalan valtakunnan yksi merkki oli, että saastaiset henget karkotettiin. Ihmiset ovat perisynnin takia Perkeleen vankeina. Kristus vapautti ihmisiä Saatanan orjuudesta sanallaan ja kosketuksellaan. Samoin hän tekee nyt kasteen kautta. Sen vuoksi kastetoimitukseen on liittynyt valistuksen aikaan asti eksorsismi ja Perkeleen hylkääminen. Siinä ilmenee, mistä kasteessa on kysymys. Ihminen siirretään Perkeleen valtakunnasta Kristuksen valtakuntaan. Toisaalta Kolmiyhteisen Jumalan nimeen käsketään saastaisen hengen lähteä ja toisaalta kastettava (jos on vauva, niin kummien suulla) hylkää Perkeleen ja tämän teot. Saastaisen hengen tilalle tulee Pyhä Henki, joka tekee kastetusta itselleen temppelin (1.Kor.6:11, 19). Perkeleen hylkäämistä kastekaavassa seuraa heti uskontunnustuksen lausuminen: Isäntä on vaihtunut. On itsestään selvää, että varsinainen ’vallanvaihto’ tapahtuu kasteessa. Jumalan vihollisuus muuttuu veljeydeksi. Orjuus jää taakse ja lapseus tulee tilalle. Luther selvittää henkivaltojen taistelua: ’Ei ole leikin asia käydä Perkeleen kimppuun. Kasteessa ei vain karkoteta Perkelettä lapsen luota, vaan toisaalta tuo mahtava vihollinen ärsytetään ahdistamaan kastettua koko elämän ajan.’ Kaste on kristityn vaelluksella armollinen suoja- ja vesimuuri, joka hukuttaa faaraon ja estää Perkeleen hyökkäykset.
Ihmisen orjuutettu tahto myös kasteen vaikutuksesta vapautetaan. Kasteesta on vanhastaan käytetty sanaa valaistuminen, illuminaatio. Sokeasta tulee näkevä ja kuurosta kuuleva. Valo tulee pimeyteen. Siksi toimituksessa on hyvä tapa sytyttää kastekynttilä. Uuden ihmisen osalta kastetulla on vapaa ratkaisuvalta, mutta ei vanhan ihmisen osalta.
Kääntynyt ihminen tekee hyvää juuri niin paljon ja niin kauan kuin Pyhä Henki häntä hallitsee, ohjaa ja johdattaa. Jos Jumala vetäisi armollisen kätensä pois, ihminen ei hetkeäkään voisipysyä Jumalalle kuuliaisena. Ei voida suostua sellaiseen tulkintaan, että kääntynyt ihminen toimisi Pyhän Hengen rinnalla, niin kuin hevospari vetää vaunuja. On olemassa iso ero kastetun ja kastamattoman välillä. Pyhän Paavalin opetuksen mukaan kaikki, jotka on kastettu, ovat ’Kristuksen päällensä pukeneet’ ja ovat siis todella uudestisyntyneet. Siksi heillä on myös arbitrium liberatum eli, kuten Kristus sanoo, heidät on tehty uudestaan vapaiksi. Niinpä he eivät ainoastaan kykene kuulemaan sanaa vaan myös suostumaan siihen – heikosti tosin – ja ottamaan sen vastaan (FC,2).
Kasteella on myös ekklesiologinen dimensio. Kasteallas on syvä meri, joka erottaa maailman ja Jumalan valtakunnan, kristityn ja pakanan. Se on portti seurakunnan jäsenyyteen. Kirkon jäseneksi ei tulla ihmisen omien hakuprosessien kautta. Kirkon jäseneksi tullaan ei ryhtymisen, vaan ottamisen kautta. Kastaminen ei ole paikallisseurakunnan tai kirkkokunnan omaa toimintaa, jossa ne ottavat uusia samanmielisiä jäseniä ryhmäänsä. Se on Kolmiyhteisen Jumalan suvereeni teko. Myös tästä syystä luterilaiset eivät kasta uudelleen jo kasteen saaneita uusia jäseniä. Kaste liittää ihmisen todellisesti Jumalan kansaan, Kristuksen ruumiiseen ja Pyhän Hengen temppeliin. Kastefontin paikka kirkkojen sisäänkäynnin suulla havainnollistaa kasteen porttiluonnetta. Siitä alkaa matka kohti taivasta eli alttaria. Ehtoollispöytä on tarkoitettu vain kastetuille. Kaste on ovi rukoilevaan kirkkoon, ecclesia orans. Samalla aukeaaa myös koko elämän kestävä taistelukenttä syntiä ja harhaoppeja vastaan taistelevassa kirkossa, ecclesia militans.
Kasteen kautta syntyy todellinen yhteys kaikkiin kastettuihin. ’Yksi kaste’ on kaiken ekumeenisen työskentelyn velvoite ja haaste. Pyhässä kasteessa tullaan Una sanctan jäseneksi. Siitä todella käydään sisälle Jumalan valtakuntaan eikä vain ’ulkoiseen laitoskirkkoon’ tai johonkin kirkkokuntaan. Kaste liittää siis sekä näkyvään kirkkoon, ecclesia late dicta että silmiltä salattuun Kirkkoon, ecclesia proprie dicta. Niiden välille ei saa tehdä separaatiota, mutta distinktio kylläkin. Reformoitujen traditio on predestinaatio-opillaan vaikuttanut termien ’näkyvä kirkko’ ja ’näkymätön kirkko’ syntyyn ja separaatioon. Luterilaiset Tunnustuskirjat eivät tunne tätä jaottelua. Reformoiduthan opettavat, että vaikka ihminen kastetaan, niin hän silti ei välttämättä kuulu ’näkymättömään kirkkoon’, koska se muodostuu vain niistä, jotka ovat predestinoituja taivaaseen. Näin osa saa kasteessa vain jäsenyyden näkyvästä kirkosta, mutta ei taivaspaikkaa. Tällaista oppia Luterilaiset eivät hyväksy. On vain yksi kirkko ja yksi kaste: ’Yksi Herra, yksi usko, yksi kaste’ (Ef.4). Jokaiselle kastettavalle annetaan kasteessa taivaspaikka! Eri asia on se, että toiset epäuskossaan hylkäävät sen. Miksi näin tapahtuu, se on Jumalan majesteetin salaisuus, jonka edessä me vaikenemme.
Kaste antaa myös yleisen pappeuden oikeudet ja velvollisuudet. Paimenen virkaan erikseen asetetaan, mutta yleisen pappeuden asemaan synnytään ’armoa tulvivassa elämän vedessä.’
Kasteen sakramentin lahjan ja hyödyn voidaan lopuksi tiivistää Olaus Svebiliuksen katekismusselityksen sanoin: Isä Jumala ottaa kastettavan lapsekseen, Poika pukee hänet vanhurskaudellaan, Pyhä Henki uudestisynnyttää hänet ja tekee asuinsijakseen.
