Mitä on hengellinen kasvu?

Kysymys:

Mitä on kristityn ihmisen hengellinen kasvu ja mitä se ei ole? Kuinka se käytännössä tapahtuu?

Vastaus:

Kysymys on tärkeä, koska kaikki mikä näyttää kasvamiselta, ei suinkaan ole sitä. Kristityn kasvu kun on oikeastaan aika ristiriitainen asia: ”Hänen (Kristuksen) tulee kasvaa, mutta minun vähetä” (Joh. 3:30). Unkarilainen runoilija Erzsébet Túrmezei on tämän pohjalta antanut kirjalleen nimeksi Kasvamme alaspäin (1988). Kirjan nimirunossa (s. 90) hän kirjoittaa:

Kuka se sanoi? Juliska-täti? Kuka sen kerran virkahti näin,

rakkaudenkotimme hopeatukka: ”Mehän kasvamme alaspäin!”

Leikkiin kätketty luopuminen. Tai eihän? Autuas salaisuus!

Myös minussa yhä joutuisammin syvälle kypsyvä todellisuus.

Alemmas kasvaa päivästä päivään? Vähäisemmäksi varttua …

niin että Kristus minussa saisi olla kaikki kaikessa?

Häntä jokainen sydämenlyönti, jokainen henkäys ylistää.

Alaspäin kasvaa? Voisiko olla korkeampaa tehtävää?

Tätä kultaista salaisuutta nyökkäämme toisillemme näin:

että Hän saisi meissä kasvaa, ”me kasvamme alaspäin”

Kaikissa tämän maailman terapioissa ja itsensä kehittämisen ohjelmissa tähdätään siihen, että ihmisestä tulisi voimakas, pystyvä, kyvykäs ja ongelmaton. Kristityn kasvu ei kuitenkaan ole pohjimmiltaan kristityn kasvamista vaan Kristuksen kasvamista kristityssä. Tämä ilmenee toisten alapuolelle asettumisena.

Jeesus itse on tässä meille esikuvana: ”Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta” (Matt. 20:28; Mark. 10:45). ”Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan” (Matt. 23:12; Luuk. 14:11, 18:14). ”Se teistä, joka on kaikkein pienin, on todella suuri” (Luuk. 9:48). Jumalan valtakunnassa kääntyvät voimasuhteet päälaelleen: ”Ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Jumalan voima. Siksi iloitsen heikkoudesta, loukkauksista, vaikeuksista, vainoista ja ahdingoista, joihin joudun Kristuksen tähden. Juuri heikkona olen voimakas” (2. Kor. 12:9–10).

Jumalan valtakunnan järjestys on siis päinvastainen kuin tämän langenneen maailman järjestys. Suuria ovatkin pienet, heikot ja muita palvelevat.

Hyvät ohjeet kristityn kasvuun löytyvät mm. Efesolaiskirjeestä. Jeesus antoi seurakunnille paimenet ”tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen, kunnes me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa, täyteen miehuuteen, Kristuksen täyteyden täyden iän määrään, ettemme enää ole alaikäisiä, jotka ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa opintuulissa ja ihmisten arpapeleissä ja eksytyksen kavalissa juonissa; vaan että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme Häneen, joka on pää, Kristus, josta koko ruumis, yhteen liitettynä ja koossa pysyen jokaisen jänteensä avulla, kasvaa rakentuakseen rakkaudessa sen voiman määrän mukaan, mikä kullakin osalla on” (Ef. 4:12–16).

Tästä Paavalin opetuksesta voi oppia ainakin seuraavat asiat kristityn kasvusta:

  • Kristus itse saa aikaan kasvun seurakunnan opettajien välityksellä.
  • Kristityn kasvu ammentaa sisältönsä Kristuksen täyteydestä, Hänen pyhyydestään, puhtaudestaan, voimastaan ja kirkkaudestaan.
  • Kristittyjen tulisi kasvaa yhteiseen uskoon, raamatulliseen uskonoppiin. Tällöin hän ei mene mukaan opillisiin harhoihin eivät uskonnolliset huijarit pysty käyttämään häntä hyväkseen.
  • Kristityn kasvu on sitä, että hän oppii tuntemaan paremmin Kristusta, Hänen olemustaan ja Hänen pelastustyötään meidän puolestamme.
  • Kristityn kasvu tähtää seurakunnan, ei niinkään yksilön, rakentamiseen.
  • Seurakuntaa rakennetaan yhteisen uskon ja totuuden perustalta, mutta sen tulee aina tapahtua rakkaudellisesti, toista kunnioittaen.
  • Kristityn kasvu on aina kasvamista enemmän kiinni Kristukseen.

Meidän yksilökeskeisenä aikanamme unohtuu helposti, että me voimme kasvaa vain osana sitä kasvua, jonka Kristus antaa ruumiilleen eli seurakunnalleen. Jos odotamme vain omaa kasvuamme ja elämme irrallaan seurakunnasta, on suuri vaara kasvaa kieroon. Näin tapahtuu aina yksinäisille kasveille.

Tuntuu, että jotkut kristityt eivät halua kasvaa vaan heistä on mukavampaa olla niitä, jotka nauttivat vielä ”maitoa”: ”Jokainen, jota vielä ruokitaan maidolla, on pikkulapsi, eikä sellainen kykene ottamaan vastaan syvällistä opetusta. Vahva ruoka on tarkoitettu aikuisille. He ovat totuttaneet aistinsa siihen ja harjaannuttaneet ne erottamaan hyvän ja pahan. Älkäämme siis enää viipykö Kristuksen opin alkeissa, vaan edetkäämme täyteen tietoon” (Hepr. 5:12–6:1).

Kristityn tulisi siis kasvaa tiedossa ja ymmärryksessä. Hänen tulisi opiskella ja ottaa selvää uskon ja opin asioista kuuntelemalla tervettä opetusta, lukemalla Raamattua ja hyviä hengellisiä kirjoja. Moni tuntee kuitenkin viihdemaailman julkkikset paremmin kuin Raamatun henkilöt ja poliitikkojen suunnitelmat paremmin kuin Jumalan suunnitelmat.

Kasvaminen edellyttää sitä, että ihminen suostuu Jumalan kouluun. Hän kasvattaa ja vahvistaa meitä usein siten, että sallii meille koettelemuksia, vaikeuksia, sairauksia ja vastoinkäymisiä. Niiden vuoksi me opimme huutamaan Jumalaa avuksi ja turvautumaan Hänen apuunsa ja armoonsa. Tämä kasvattaa meidän uskoamme ja luottamustamme Häneen. Jos sen sijaan torjumme vastoinkäymiset, katkeroidumme Jumalalle emmekä turvaudu Häneen, silloin estämme sen kasvun, jonka Jumala haluaisi saada meissä aikaan. Vastoinkäymisten koulussa me opimme paljon paremmin myötäkäymisten koulussa.

Kristityn kasvu on pohjimmiltaan uskon kasvamista. Paavali kirjoittaa: ”Meidän tulee aina kiittää Jumalaa teidän vuoksenne, veljet. Siihen on täysi syy, koska teidän uskonne kasvaa kasvamistaan …” (2. Tess. 1:3). Uskon kasvaminen tarkoittaa sekä (1) uskontiedon syvenemistä että (2) luottamuksen lisääntymistä Kristusta kohtaan. Uskoa on sekä usko, johon uskotaan (=oppi) että usko, jolla uskotaan (=luottamus). Molempia uskon lajeja tarvitaan kasvuun. Ellei uskonopillinen ymmärrys lisäänny, uskova ei pysty käsittämään ja käsittelemään vastaan tulevia kysymyksiä. Jos puolestaan luottamus Kristukseen on heikkoa, usko on vaarassa sortua ensimmäisiin vastoinkäymisiin.

Korintin seurakunnassa Paavali törmäsi siihen, että seurakuntalaiset halusivat olla hengellisiä ja tavoittelivat siksi itselleen erilaisia yliluonnollisia armolahjoja: parantamisen, ihmeiden tekemisen, kielilläpuhumisen ym. lahjoja. He kuvittelivat, että kristityn kasvu on Pyhän Hengen karismaattisten ihmelahjojen lisääntymistä. Paavalilla oli täysi työ johtaa korinttilaiset raittiille raiteille: ”Eihän kaikilla ole parantamisen lahjaa? Eiväthän kaikki puhu kielillä tai tulkitse toisten puhetta” (1. Kor. 12:30). Karismaattiset kristityt saattavat olla hengellisesti alaikäisiä ja kasvamattomia. Viimeisenä päivänä Kristus joutuu jopa sanomaan joillekin ihmeiden tekijöille, ettei Hän lainkaan tunne heitä (Matt. 7:23).

Armolahjojen tavoittelun sijaan Paavali sanoo: ”Nyt minä osoitan teille tien, joka on verrattomasti muita parempi”. Sen jälkeen hän lausuu rakkauden ylistyslaulun: ”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski ja helisevä symbaali …” (1. Kor. 13). Kristityn kasvun oikea suunta ja sisältö lähimmäisenrakkauden lisääntyminen. Usko saa aikaan rakkautta. On erittäin terveellistä lukea rakkauden ylistyslaulua ja peilata siihen omaa elämäänsä: ”Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii” (1. Kor. 13:4–7). Rakkautta ei varmaan ole koskaan kuvattu osuvammin kuin näissä Paavalin sanoissa.

Niissä kuvataan sitä, millaista on Kristuksen rakkaus, jolla Hän rakastaa meitä. Tuollaisen rakkauden tulisi täyttää meidät ja saada meidät toimimaan Kristuksen lailla suhteessa lähimmäisiimme. Nuo sanat ovat oivallinen ohjenuora myös seurakunnan keskinäiseen elämään. Me emme suinkaan kilpaile siitä, kuka on suurin tai kenellä on ihmeellisimmät lahjat, vaan me kilpailemme toinen toisemme kunnioittamisessa (Room. 12:10).

Kun Paavali kuvaa Hengen hedelmiä eli Pyhän Hengen tuottamaa kasvua, hän ei ala puhua armolahjoista, ei sairaiden paranemisista, ei näyistä, ei profetioista, ei mistään ”yliluonnollisista” asioista. Sen sijaan hän sanoo: ”Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä … Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen. Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme” (Gal. 5:22–26). Paavali luettelee siis hyvin samanlaisia ominaisuuksia kuin rakkauden ylistyslaulussaan 1. Kor. 13. Kaiken ytimenä on rakkaus, johon oikeastaan nuo kaikki muut ominaisuudet sisältyvät.

Kristityn kasvu on siis uskon kasvamista, joka käytännössä näkyy ja toteutuu rakkauden lisääntymisenä lähimmäisiä kohtaan. Kasvussa ei ole siis kysymys jostakin, jota minä saan vaan jota lähimmäinen saa minun kauttani. Me emme kasva itsemme vuoksi vaan toisten ihmisten, seurakunnan ja ihmiskunnan vuoksi.

Kristityn kasvu on myös sitä, että Pyhä Henki raivaa hänestä synnin jäänteistä ja pahaa himoa, joka johtaa synnin tekemiseen. Paavali opettaa: ”Synti ei siis saa hallita teidän kuolevaista ruumistanne, niin että noudatatte sen himoja. Älkää antako ruumiinne jäseniä synnin käyttöön vääryyden aseiksi! Kun nyt kerran olette siirtyneet kuolemasta elämään, antakaa itsenne Jumalalle ja ruumiinne jäsenet hänelle vanhurskauden aseiksi. Synti ei enää ole teidän herranne, sillä te ette ole lain vaan armon alaisia” (Room. 6:12–14). Kasvu näkyy siis myös siinä, ettei ihminen käytä enää entiseen tapaan ruumistaan synnin tekemiseen vaan Jumalan tahdon toteuttamiseen, lähimmäisen rakastamiseen, evankeliumin levittämiseen, lähetystyön tukemiseen jne. Ihminen saavuttaa näin todellisen tehtävänsä: Kristuksen kirkastamisen.

Luterilaiset ovat määritelleet pyhittymisen eli kristityn kasvun siten, että se on yhä syvenevää synnintuntoa, mutta samalla myös yhä syvenevää armon kaipuuta. Kristuksen tunteminen ja Raamatun lukeminen paljastaa yhä selvemmin meidän pienimmätkin syntimme, mutta samalla me rohkaistumme entistä enemmän turvautumaan Kristukseen täydelliseen sovitustyöhön ristillä. ”Jumalan armo kasvattaa meitä hylkäämään jumalattomuuden ja maalliset himot” (Tit. 2:12). Armo ja evankeliumi kasvattavat, eivät laki ja vaatimukset.


Evästeasetukset
Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos