Mitä ovat isien perinnäissäännöt?

Kysymys:

Raamatussa puhutaan ”isien perinnäissäännöistä”. Mitä niillä tarkoitetaan? Miten niihin pitäisi suhtautua? Ovatko ne aina vääriä?

 Vastaus:

Tarkalleen ottaen Raamatussa puhutaan isien (UKR92) tai vanhinten (KR38) perinnäissäännöistä vain kahdessa kohdassa, Matt. 15:1 – 9 ja Mark. 7:1 – 13, jotka ovat osittain rinnakkaiskohtia. Niissä fariseukset ja kirjanoppineet moittivat Jeesuksen opetuslapsia, jotka söivät leipää pesemättömin käsin. Isien perinnäissääntö näet oli, että ennen ruokailua on suoritettava rituaalinen käsienpesu. He kysyivät: ”Miksi sinun opetuslapsesi eivät vaella vanhinten perinnäissääntöjen mukaan, vaan syövät leipää epäpuhtailla käsillä?” (Mark. 7:5).

Jeesus vastasi siihen: ”Te hylkäätte Jumalan käskyt ja noudatatte ihmisten perinnäissääntöjä” (Mark. 7:8). Hän on yhden esimerkin. Jumalan antaman lain mukaan lasten tulee kunnioittaa isäänsä ja äitiään. Heillä on velvollisuus pitää heistä huolta vanhuudessa. Kirjanoppineet olivat kuitenkin keksineet säännön, jonka mukaan perillinen saattoi antaa omaisuutensa uhrilahjaksi (korban) temppelille, jolloin hän vapautui vanhempien hoitovelvoitteesta. Lapsi sai kuitenkin elämänsä ajan nauttia tuosta temppelille annetusta uhrista. Näin ihmiskäsky kumosi Jumalan käskyn, ja teki tyhjäksi Jumalan sanan.

Toinen vastaava tapaus oli se, kun opetuslapset alkoivat sapattina katkoa pellolta tähkäpäitä ja syödä niitä. Fariseukset moittivat heitä siitä, että he tekivät ”mitä ei ole lupa tehdä sapattina” (Matt. 12:2). Tämä perustui tulkintaan, että tähkäpäiden katkominen on viljan leikkaamista ja siten työntekoa, eikä sapattina saisi tehdä työtä. Kirjanoppineet luettelivat peräti 39 erilaista työtä, jota ei saanut tehdä sapattina (esim. solmun solmiminen tai avaaminen, leipominen, suolaaminen, hiominen tai kirjoittaminen). Tässä kertomuksessa ei puhuta isien perinnäissäännöstä, mutta tähkien katkomiskielto oli juuri tällainen.

Jeesus kuitenkin kertoi heille Daavidista, joka miehineen söi temppelin näkyleivät, kun heillä oli nälkä. Tämä oli vastoin käskyä, jonka mukaan vain papit saivat syödä temppelin leipiä. Heillä oli kuitenkin nälkä, ja tämä perustarve ylitti kiellon. Siten sapattinakin tulee tietenkin voida tehdä välttämättömiä asioita. Sapattia ei ole asetettu ihmisten kiusaksi vaan heidän levokseen ja avukseen. Jeesus vielä lisäsi: ”Ihmisen Poika on sapatin Herra” (Matt. 12:8). Hän, joka on sapatin asettanut, on tietenkin ylempi kuin sapatti ja voi päättää sen viettämisestä. Loppujen lopuksi meillä on lepo Herrassa eikä sapatissa.

Isien perinnäissäännöt olivat tulkintoja ja laajennuksia niihin käskyihin, jotka Jumala oli antanut Hoorebinvuorella Mooseksen kautta. Mooseksen käskyt muodostivat kirjallisen tooran, mutta sen rinnalle alkoi aikojen saatossa kehittyä nk. suullinen toora. Se muodostui kirjanoppineiden selityksistä ja näiden selitysten tulkinnoista, jotka saattoivat erehtyä kauas Jumalan alkuperäisistä käskyistä.

Mooseksen laissa Jumala käski: ”Älä keitä vohlaa emänsä maidossa” (2. Moos. 34:26). Tästä kirjanoppineet tekivät sen tulkinnan, ettei saa syödä liha- ja maitoruokia samoista asioista eikä samalla aterialla. Sen jälkeen he määrittelivät, mitä saa syödä yhdessä ja millaisia astioita tulee käyttää. Yhdestä vähäisestä Mooseksen lain käskystä he laativat valtavan laajan košer-säännöstön, joka edelleen ohjaa päivittäin juutalaisten ruokatapoja.

Jeesus ei tullut kumoamaan Mooseksen lakia vaan täyttämään ne (Matt. 5:17). Hänessä saivat täyttymyksensä kaikki Vanhan testamentin kultilliset säännöt (temppelipalvelus, uhrit, pappeus, sapatti, ympärileikkaus jne), joten ne eivät enää sido kristittyjä.  Sen sijaan eettiset säännöt jäivät edelleen voimaan.

Isien perinnäissäännöillä ei enää Jeesuksen myötä ollut pelastavaa merkitystä. Jotkut niistä saattavat olla hyödyllisiä ja suositeltava (esim. käsien pesu), mutta ne eivät vaikuta ihmisen jumalasuhteeseen.

Rabbit järkeilivät, että Jumalan tahto koskee koko elämää ja siksi kaikkiin arkielämän yksityiskohtiin täytyy olla omat sääntönsä. Jos Jumala ei sano niitä suoraan, kirjanoppineiden pitää ne johtaa Raamatusta.

Kristittyinä me sen sijaan ajattelemme, että Jumalan ilmoitus Raamatussa on riittävä. Elämässä on paljon ehdonvallan asioita (adiafora), joihin ei tarvita erikseen sääntöjä. Tähkiä voi taittaa nälkäänsä ellei se ole varastamista.

Isien perinnäissäännöt vakiintuivat vasta Uuden testamentin ajan jälkeen. Noin 200-luvulla niitä julkaistiin kirjallisena Mišna-nimisenä teoksena (’toistaminen’ tai ’kertaus’). Sen lisäksi näitä tulkintoja on koottu mm. teoksiin Berakhot (’siunaukset’) ja Pirqe Avot (eettisiä lausumia). Mišnan tulkinnoista muodostui Gemara. Nämä ja muut pyhinä pidetyt kirjat koottiin sitten Talmudiksi (’oppiminen’ tai ’opetus’) 400 – 500 -luvuilla.

Paavali varoittaa, ettei kukaan saa meitä saaliikseen ”järkeisopilla ja tyhjällä petoksella, pitäytyen ihmisten perinnäissääntöihin ja maailman alkuvoimiin, eikä Kristukseen. Sillä Hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti” (Kol. 2:8).


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos