”On toinen asia valita Jeesus Herrakseen ja Vapahtajakseen, antaa hänelle sydämensä ja päättää kuulua hänelle sekä uskoa, että nyt hän kiittää kauniisti ja on iloinen saadessaan lukea minut pieneen laumaansa – ja aivan toista on uskoa häneen syntisten Sovittajana, syntisten, joiden joukossa minä olen suurin. Sovittajaa ei valita itselleen, ymmärrätkö, eikä hänelle anneta sydäntä. Sydän – se on ruosteinen peltipurkki tunkiolla. Todellakin kaunis syntymäpäivälahja! Mutta samassa tuleekin ihmeellinen herra ja armahtaa kurjaa peltipurkkia, pistää kävelykeppinsä sen läpi ja kaivaa sen esiin roskan keskeltä ja vie mukanaan kotiin. Siten se tapahtuu…” (Bo Giertzin romaanista Kalliopohja)
Uskon tunnustamisessa on erotettava käsitteellisesti:
a) persoonallisen uskon (uskon, jolla uskotaan, uskossa oleminen) tunnustaminen
b) usko tunnustautumisena tai sitoutumisena johonkin.
Tunnustautumisessa taas on erotettava käsitteellisesti:
a) uskon kohde (uskon Jumalaan, Jeesukseen Kristukseen, Pyhään Henkeen)
b) uskon sisältö (Isään, Kaikkivaltiaaseen jne. Jumalan ainoaan Poikaan jne. Pyhän yhteisen seurakunnan jne.)
Uskon kohde ja sisältö on ilmaistavissa:
a) kristityn persoonallisena uskonvakaumuksena (omin sanoin tai Apost. Uskontunnustuksen. Minä uskon…)
b) seurakunnan (krist. Kirkon) yhteisenä uskona (esim. Nik.- Konst. Tunnustus: Me uskomme).
Uskolla on omat silmänsä. Uskon päämäärään verrattuna usko on näkemisen vastakohta (Joh. 20:29, 2. Kor. 5:7), mutta epäuskoon verrattuna usko on näkemistä (Jes. 6:10, Matt. 13:14-15, 2. Kor. 4:4). Usko on ”tyhjä käsi”, jolla tartutaan ja vastaanotetaan, uudenlaista näkemistä, joka pitäytyy ja keskittyy kohteeseensa (Ps 16:8). Siksi julistuksessa Kristus on asetettava ikään kuin ihmisten silmien eteen (Gal 3:1) jotta hänet nähtäisiin uskossa oikein. Uskon tiellä on välttämätöntä katsoa häneen jotta kestettäisiin perille saakka ( 2 Kor 4:18, Hebr 11:26-27). ”Usko johtaa sinut siihen, että näet aivan ylenpalttisen armon ja rakkauden: Siksi sitä oikein kutsutaankin Jumalan näkemiseksi, ei ruumiillisilla silmillä, joilla ei kukaan voi tässä elämässä nähdä Jumalaa, vaan uskolla, joka näkee hänen isällisen ja määrättömän avaran sydämensä, jossa ei ole mitään vihaa ja armottomuutta” ( Luther). (Katso myös Luther Gal. Kirjeen selitys s.164). Luonnollisessa tilassaan ihminen ymmärtää jossain määrin Jumalan lakia. Siksi hän kammoksuu Jumalaa ja pakenee häntä. Ennen uskoa lain alla ollessaan ihminen tuntee vain Jumalan vanhurskaan vihan syntiä kohtaan. Tästä hän ei selviä kuvittelemalla, että Jumala ehkä sittenkin osoittaa ymmärtämystä ja kohtuullisuutta häntä kohtaan ja hyväksyy hänet. Vain katsoessaan uskossa ristiinnaulittua Kristusta, ihminen näkee miten Jumala on hänet hyväksynyt.
Usko ei ole ihmisen sielunkyky, vaan jumalallinen tekijä meissä. Uskon syntymisessä Jumala toimi omalla tahdollaan ja voimallaan meihin päin (Joh. 6:44, 65, Ef. 2:8-9) ”Minä uskon etten minä omasta voimastani tai järjestäni voi uskoa…, vaan Pyhä Henki on kutsunut minut ja valaissut minua lahjoillaan…” ( Luther) (CA 5). Uskossa meihin tulee Jumalan vanhurskaus, jonka perusteella me olemme ”hyväksyttyjä” ( Rooma 3:22), me saamme Pyhän Hengen (Gal. 2:16, 3:14), joka toimii meissä ja kasvattaa uskon hedelmiä, tiivistäen sanottuna, Uskossa Kristus on läsnä meissä (Gal. 2:20, Ef. 3:17, Ef. 5:29-30). ”Siitä tulee ihana uusi helluntai ja Pyhän Hengen voiman osoitus, taivaallinen kokous eli konsiili molemmille osapuolille. Pyhä Henki valaisee ja sytyttää sydämet rakkaudella Kristuksen ja Isän rakkaus paistaa ja valaisee…Ihminen saavuttaa sellaisen ihanan, jalon, rakkaan ja arvokkaan vieraan ja asukkaan eli huonetoverin, joka on Jumala, Isä ja Poika…” (Luther).
Uskon em. kohteesta ja luoneesta seuraa, että usko on yksi ja ainoa. Jos usko olisi sielunkyky ja jos sen avulla omaksuttaisiin uskonnollisia vakaumuksia ja käsityksiä, olisi usko sisällöltään moninainen. Vastaavasti tunnustusten määrä olisi yhtä rajattoman kirjava kuin inhimillinen käsitysmaailma. Mutta koska usko on jumalallisen tekijän astumista meidän olemukseemme, se on yksi. ”Yksi Herra, yksi usko, yksi kaste” (Ef. 4.5). Koko kristikuntaa Pyhä Henki ”kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksessa Kristuksessa varjelee ainoassa oikeassa uskossa” (Luther).
Tunnustuskirjavuudesta tunnustusyhteyteen. Koska Kristuksen kirkko on historiassa vaeltava Jumalan kansa, se on joutunut ilmaisemaan uskonsa eri aikoina ja eri paikoissa. Sen todistuksessa ja jumalanpalveluksessa on syntynyt valtava määrä tunnustustyyppisiä ilmaisumuotoja, joiden vaihtuminen on luonnollista. Samalla on kuitenkin huomattava, että kirkko on jokaisessa tunnustustilanteessa joutunut vetämään rajan salaisen tai julkisen Kristuksen kieltämisen ilmentymiin. Tunnustava seurakunta on jatkuvasti joutunut voittamaan sitä sekä sisältä että ulkoapäin nousevan uhan. Tämä on olennainen osa taistelevan seurakunnan elämää. Tästä johtuen oli alusta asti tarpeen pitäytyä joihinkin ”hätätilatunnustuksiin”. Vaikka nämä perustunnustukset ovat syntyneet tietyissä kriisitilanteissa niissä on löydetty ne kohdat, joista valhe yleensä on tullut kirkkoon. Siksi nämä tunnustukset ilmaisevat sekä yksityistä kristittyä että koko kirkkoa ajatellen erityisen merkittävällä tavalla sen uskon, joka on pyhille annettu (Juud. 3). Apostolinen uskontunnustus ja muut ns. ekumeeniset tunnustukset ovat luovuttamattoman arvokkaita siksi, että ne esittävät kootusti uskon sisällön ja siten auttavat uskovaa ”katselemaan Kristusta” oikeasta näkökulmasta. Toisaalta ne ovat käyttökelpoisia siksi, että pyhillä on sama taistelu (Fil. 1:30).
”Tätä tunnustusta (Apost. tunnustus) emme me ole tehneet emmekä miettineet eivätkä isätkään, vaan niin kuin mehiläinen kokoaa hunajaa monista kauniista ja ihanista kukkasista niin on tämä tunnustus rakkaiden profeettojen ja apostolien kirjoista, se on koko Pyhästä Raamatusta lyhyeen muotoon koottu lapsille ja yksinkertaisille kristityille. Sen tähden sitä sanotaan Apostoliseksi tunnustukseksi, sillä se on niin sovitettu kokoon, ettei kukaan osaisi niin lyhyesti ja selvästi tehdä parempaa ja kauniimpaa. Se onkin siis vanhastaan pysynyt kirkossa. Kaiketi apostolit itse sen ovat tehneet, taikka heidän parhaat opetuslapsensa sen heidän kirjoistaan ja saarnoistaan koonneet” ( Luther).
Ekumeenisten tunnustusten jälkeen on syntynyt paljon tunnustuskirjoja, jotka ovat kristikunnan sisäisen hajaannuksen tulosta. On kuitenkin huomattava, että myös alkukirkossa kieltäminen ja hajaannusta aiheuttavat voimat nousivat – kaikessa hiljaisuudessa – kirkon sisäpuolella. ( Gal. 2:4,5, Apt. 20:29,30, 1. Joh. 2:19). Keski- ja uudella ajalla hajaannukset ovat kuitenkin merkinneet jakautumista eri kirkoiksi, jotka tavalla tai toisella ilmaisevat pitäytyvänsä vanhan kirkon perintöön. Tästä avautuu tehtävä pyrkiä yhteisellä pohjalla uskon ja tunnustuksen yhteyteen.
Vaikka tunnustusyhteyttä ei ole saavutettu, tämä ei anna oikeutta suhtautua välinpitämättömästi kysymyksen vakavuuteen. Emme voi relativoida kristikunnan periaatteellista ”yhtä ja ainoata uskoa” olemassa olevalla tunnustuksellisella kirjavuudella. Tämä tilanne päinvastoin antaa haasteen tutkia omaa uskoamme ja oppiamme sekä myös uskonelämäämme. Ensimmäinen ja ratkaiseva kysymys kuuluu tällöin: Onko Jeesus Kristus minussa/meissä? Tältä pohjalta voidaan apostolisen uskon perusteiden mukaan kilvoitella, että syntyisi suurempi uskon ja tunnustuksen yhteys kristityiksi tunnustautuvien kesken.
Mitä uskoa me siis tunnustamme? Otsikkomme on ymmärrettävä kysymykseksi meille. Elämmekö kristillisessä uskossa? Jos elämme, emme voi olla sitä tunnustamatta. Sydämessä oleva usko tulee välttämättä esiin jonkin muotoisena tunnustuksena ( Ps. 116:10, 2. Kor. 4:13, Room. 10:10). Ratkaiseva on tällöin uskon kohde, sillä tästä käsin määräytyy ja hahmottuu myös uskon sisältö. Ihmisellä voi olla pelastava usko Jeesukseen, vaikka hän ei olisi sisällöllisesti sitä kauttaaltaan selvitellyt jäsentyneeksi kokonaisuudeksi. Uskossa tapahtuva kasvaminen merkitsee myös tämän puolen yhä syvempää avautumista. Kristitty oppii sanan pohjalla näkemään Kristuksen salaisuuteen syvemmin. Tähän hän tarvitsee seurakuntayhteyttä. Vahvistuessaan uskossa kristitty oppii opastamaan ja auttamaan muita uskon tiellä ja kantamaan hengellistä vastuuta seurakunnassa. Vahvistuminen uskossa merkitsee myös edellä mainitun taistelun lisääntymistä. ”Seitsemänneksi tunnemme pyhän kristillisen kansan pyhän ristin pyhyydestä, se on siitä, että se tullakseen päänsä Kristuksen kaltaiseksi kestää kaikki onnettomuudet ja vainot, kaikki kiusaukset ja pahan (kuten Isä meidän rukouksessa mainitaan) perkeleen, maailman ja oman lihan puolelta… Ja syyn täytyy olla ainoastaan sen, että kristikansa pysyy lujasti Kristuksessa ja Jumalan sanassa” (Luther, Kirkosta ja kirkolliskokouksista).
(Raamattuseminaari. Perheniemen ev. opisto 2.8.1980.)
