Munkkilaisuus ei suinkaan tarkoita vannoutunutta makeiden leivonnaisten kannattajakuntaa, vaan kristillistä liikettä, jonka juuret ulottuvat pitkälle sekä läntisen että itäisen kristikunnan historiaan. Munkkilaisuudesta käytetään myös vierasperäistä käsitettä monastisismi. Sen mukaiseen elämäntapaan kuuluu eristäytyminen muusta yhteiskunnasta sekä köyhänä ja naimattomana eläminen. Useimmiten tällaisen askeettisen elämäntavan valinneet elävät munkkeina tai nunnina luostareissa. 

Munkkilaisuuden syntyhistoria on hieman hämärän peitossa. Askeettisen elämäntavan valinneita kilvoittelijoita oli kirkon piirissä sen alusta lähtien, mutta varsinaisesti liikkeen katsotaan syntyneen noin 200-luvulla jKr. Tuolloin eri puolilla silloista kristikuntaa – Egyptissä, Syyriassa, Palestiinassa ja Kappadokiassa – naisia ja miehiä alkoi vetäytyä autioihin paikkoihin elämään joko erakkoina tai löyhissä yhteisöissä. Ensimmäisen luostarin perusti Pakomios -niminen mies Egyptiin 300-luvun alussa ja loi samalla mallin luostarielämälle: Yhteisön asumusta ympäröi muuri. Kaikkien tuli käyttää samanlaisia vaatteita sekä työskennellä, syödä ja rukoilla yhdessä. Yhteisöllä oli johtaja, jota kutsuttiin apotiksi ja sen jäsenistä käytettiin nimeä “monakhos”, josta tulee suomen kieleen sana munkki. 

Itäisessä kristikunnassa munkkilaisuudesta tuli nopeasti köyhien ihmisten radikaali kansanliike, joka laajeni vastareaktiona yhteiskunnan ja kirkon maallistumiselle. Liike vakiintui noudattamaan Basileios Suuren laatiman luostarisäännön mukaista elämää. Läntinen munkkilaisuus oli puolestaan yläluokkaista, mutta luostareista tuli silti merkittäviä uskonnollisen ja henkisen elämän keskuksia. Se jakautui kolmeen pääuomaan: ankaraa askeesia harjoittaneeseen, teologiseen työskentelyyn keskittyneeseen sekä Benedictus Nursialaisen luomaan uomaan, jossa korostettiin kuuliaisuuden ja ahkeran työnteon merkitystä. Sekä idässä että lännessä kirkonmiehet suhtautuivat munkkilaisuuteen aluksi varauksella, mutta myöhemmin yhteisöt sulautuivat kirkon osaksi.

Varhaiskirkon aikana luostareista tuli yhteiskunnallisesti merkittäviä paikkoja. Ne olivat aikansa kulttuurikeskuksia. Luostarit toimivat uskon, rukouksen ja hengellisen ohjauksen keskuksina sekä pyhiinvaellus- ja turvapaikkoina. Basileioksen ja Benedictuksen opetuksen myötä luostarit ottivat myös sosiaalista vastuuta: esimerkiksi köyhäinhoidosta, sairaanhoidosta ja opettamisesta tuli keskeisiä toimintamuotoja. 

Myöhemmin, läntisen kristikunnan laajetessa, luostarien määrä kasvoi. Sekä naisia että miehiä, köyhiä että rikkaita, hakeutui luostarin seinien sisäpuolelle. Kansan keskuudessa munkkilaisuuden suosio vaihteli kirkollisen ja yhteiskunnallisen tilanteen mukana. Levottomina aikoina luostareihin kerättyjä rikkauksia ryöstettiin ja maalliset hallitsijat pakottivat ne palvelemaan omia etujaan. Toisinaan luostareissa syntyi pyrkimyksiä palauttaa elämä alkuperäisten ihanteiden mukaiseksi. Liikkeestä tuli yhä hajanaisempi, kun uusia sääntökuntia erilaisine sääntöineen ja kerjäläisveljistöjä omine toimintaperiaatteineen perustettiin. 

Myös Martti Luther eli munkkina, kun sai uskonpuhdistukseen johtaneet armon oivalluksensa. Luther nosti esiin useita epäkohtia aikansa munkkilaisuudesta ja irtisanoutui luostarista. Myös Tunnustuskirjoissa munkkilaisuuteen suhtaudutaan varsin kriittisesti. Augsburgin tunnustuksen ja sen puolustuksen mukaan luostarit olivat aiemmin paikkoja, joissa opetettiin Raamattua ja vaalittiin kristillistä sivistystä. “Nyt ne ovat rappeutuneet”, kirjoittaja jatkaa, “ja huonontuneet kuin kullasta raudaksi”. Tunnustuksen mukaan erityisesti käsitys ihmisen pelastuksesta on päässyt luostareissa vääristymään. Munkkilaisuuden väitetään tuovan ihmiselle syntien anteeksiantamus ja vanhurskautus paremmin kuin muulla tavalla eläen. Väittämällä, että luostarissa elämällä munkki tai nunna voisi ansaita iankaikkisen elämän, Kristuksen pelastustyöltä viedään pohja. Toisaalta kritisoitiin myös luostarien tosiasiallista moraalitonta elämää.

Uskonpuhdistajien kritiikki aiheutti kriisitilanteen katolisessa kirkossa. Munkkilaisuus ei uskonpuhdistuksen seurauksena kuitenkaan tyrehtynyt. Sitä elvytti pitkälti vastaperustettu jesuiittajärjestö, joka ohjasi sääntökuntaelämän uusille urille. Myös varsinaiset luostarit jatkoivat toimintaansa monissa eri muodoissaan. Nykyäänkin munkkilaisuus on elävä liike sekä läntisessä että itäisessä kristikunnassa.

Kirjallisuutta

Arffman, Kaarlo

2004 Kristinuskon historia. Helsinki: Edita.

Johnston, William M. (ed.)

2000 Encyclopedia of Monasticism. Volumes 1 & 2. Chicago & London: Fitzroy Dearborn Publishers.

Harmless, William J. 

2008 “Monasticism” – The Oxford Handbook of Early Christian Studies. New York: Oxford University Press. 493 – 517.