Paavalia on aikojen kuluessa nimitelty, jos nyt ei aivan naisvihaajaksi niin ainakin vanhaksi pojaksi, joka ei ymmärrä mitään kauniimman sukupuolen päältä. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Apostolien teoista ja kirjeistä löytyy monia naisia, jotka tekivät Jumalan valtakunnan työtä Paavalin rinnalla, hänen opastuksellaan ja hänen rohkaisemanaan.
Vuosi oli noin 50 jKr., kun Paavali rantautui toisella lähetysmatkallaan Euroopan puolelle. Siellä hänen ensimmäinen etappinsa oli Filipin kaupunki, jossa varakkaat roomalaiset sotilashenkilöt viettivät eläkepäiviään. Paikka oli niin läpeensä roomalainen, ettei sieltä ollut löytynyt edes niitä kymmentä juutalaista miestä, jotka olisi tarvittu synagogan perustamiseen.
Muutama Kirjoituksiin uskova nainen Filipistä kuitenkin löytyi. Näin kertoo Luukas, Paavalin matkatoveri: Sapattina menimme kaupungin ulkopuolelle joen rantaan; arvelimme, että siellä olisi rukouspaikka. Istuuduimme sinne ja puhuimme naisille, joita siellä oli koolla. Meitä kuuntelemassa oli myös muuan Lyydia, jumalaapelkäävä nainen, joka oli kotoisin Tyatirasta ja kävi kauppaa purppurakankailla. (Apt.16:13-14a.)
Lyydiasta saamme tietää neljä asiaa. Ensinnäkin hän oli kotoisin Vähän Aasian Tyatirasta, vaikka asuikin nyt Makedonian Filipissa. Toiseksi hän oli ”Jumalaa pelkäävä”, siis syntyjään pakana, joka oli jossakin elämänsä vaiheessa antanut kastaa itsensä proselyytti-kasteella. ”Jumalaa pelkäävä” henkilö uskoi Raamatun Jumalaan, mutta ei ollut kääntynyt juutalaiseksi eikä noudattanut Mooseksen lakia. Kasteen Lyydia oli varmaan saanut Tyatiran juutalaisilta, mutta suureksi ilokseen hän oli löytänyt Filipistäkin raamattu- ja rukouspiirin, joka kokoontui sapatinpäivisin joen rannalla.
Luukas mainitsee Lyydian ”perhekunnan”, mutta ei puhu aviomiehestä mitään. Perhekuntaan katsottiin tuohon aikaan kuuluvaksi aviopuoliso, lapset, palvelijat ja liikeyrityksen työntekijät. Koska tämä nimenomainen perhekunta kulki äidin nimellä, se tarkoittaa, että perheenisä oli jo kuollut. Lyydia oli siis leski.
Ja vielä neljänneksi meille kerrotaan Lyydian ammatti: hän oli liikenainen, purppurakauppias. Hänen kotimaakuntansa purppuran tunsi jopa Homeros; se oli nimittäin maailmankuulu brändituote.[1] Kaikki väriaineet olivat kalliita ennen kemiallisten värien keksimistä, mutta aivan erityisesti purppura, antiikin ajan keisarillinen punaväri. Purppuraa saatiin vain tietystä Välimeren simpukasta, jota tarvittiin satoja yhden ainoan värigramman valmistamiseen. Kerrotaan, että Rooman keisarin punainen silkkiviitta maksoi yhtä paljon kultaa kuin sillä oli painoa. Purppuraliikkeen omistaja oli siis epäilemättä varakas henkilö.
Koska Lyydia kuului ”Jumalaa pelkääviin”, tunsi hän jo valmiiksi Vanhan testamentin kirjoitukset. Paavalia kuunnellessa asiat loksahtivat paikoilleen, ja hän tajusi, että Jeesus on paitsi Kirjoitusten ennustama Messias myös hänen oma Vapahtajansa. Niinpä Lyydia ja hänen perhekuntansa kastettiin jo samana sapatinpäivänä, mukaan lukien lapset ja palvelijat.
Tuona sapattina syntyi Filipin kaupunkiin kristillinen seurakunta. Saman tien avasi Lyydia kotinsa ovet lähetyssaarnaajille. ”Jos kerran pidätte minua Herraan uskovana, tulkaa kotiini ja jääkää vieraikseni.” Näin hän sanoi ja vaatimalla vaati Paavalia, Silasta, Timoteusta ja Luukasta tulemaan kotiinsa. (Apt.16:15). Lyydialla oli selvästikin vieraanvaraisuuden armolahja.
Samalla viikolla Paavali ja Silas joutuivat vankilaan, josta heidät tosin vapautettiin jo seuraavana aamuna. Siinä yhteydessä tuli vanginvartija uskoon, ja hänetkin kastettiin yhdessä perhekuntansa kanssa. Näin liittyi Filipin pieneen seurakuntaan Rooman valtion virkamiehen perhe. Lyydian koti toimi varmaan seurakunnan kokouspaikkana.
Yhteensä Paavali ja hänen seurueensa viipyivät Filipissä vain muutamia päiviä, minkä jälkeen nuori seurakunta joutui selviytymään ilman heidän apuaan. Juutalaiskristittyjen puuttuessa koitui Lyydian Raamatun tuntemus varmaan suureksi siunaukseksi kristittyjen yhteisölle.
Johtuneeko sitten naisen vaikutuksesta vai mistä, mutta Filipin seurakunta liittyi alusta alkaen Paavalin ”kannatusrenkaaseen”. Jo hänen seuraavaan etappiinsa Tessalonikaan se ehätti lähettämään kaksi pakettia, vaikkei apostoli edes viipynyt siellä paria viikkoa pitempään. Mistä veto, että idea oli Lyydian? Kukoistavaa liikeyritystä pyörittävä nainen ymmärsi, että lähetyssaarnaajat tarvitsivat elääkseen muutakin kuin henkimaailman asioita.
Paavali kirjoitti kuuluisan ilon kirjeensä Filipin kristityille joko Efeson vankilasta viisikymmentäluvulla tai Rooman vankilasta kuusikymmentäluvulla. Siinä hän kiittää seurakuntaa paketeista: Minulla on kaikkea yllin kyllin nyt, kun olen saanut Epafroditokselta teidän lähettämänne lahjan, joka on hyvältä tuoksuva, otollinen, Jumalan mielen mukainen uhri (Fil.4:8).
Kolmannella lähetysmatkallaan Paavali keräsi avustusta Jerusalemin köyhää äitiseurakuntaa varten. Yllättäen käy ilmi, että Makedonian – ja siis myös Filipin – kristityt olivat tuossa vaiheessa rutiköyhiä.[2] Mitä oli tapahtunut? Lyydiahan oli ollut rikas rouva vielä muutamaa vuotta aikaisemmin.
Niin, näyttää tosiaan siltä kuin Makedoniassa olisi tapahtunut jonkinlainen kristittyjen omaisuuden ryöstö (Hepr.10:34). Ilmeisesti Lyydiakin oli menettänyt kukoistavan liikeyrityksensä. Siitä huolimatta Makedonian kristityt kelpasivat Kreikassa asuvien uskonveljiensä esikuviksi, mitä antamiseen tulee. Voimme jopa sanoa, että sieltä löytyivät koko Uuden testamentin iloisimmat – vaikkakin köyhimmät – antajat. Lyydia oli varmasti yksi heistä.
Näin Paavali kuvasi noita kristittyjä: Veljet, tahdomme teidän tietävän, minkä armon Jumala on suonut Makedonian seurakunnille. Vaikka vaikeudet ovat raskaasti koetelleet niitä, uskovien ilo oli niin ylitsevuotava, että he äärimmäisessä köyhyydessäänkin osoittivat runsasta anteliaisuutta. Voin vakuuttaa, että he antoivat voimiensa mukaan, jopa yli voimiensa. Omasta aloitteestaan he pyytämällä pyysivät, että antaisimme heidän osallistua yhteiseen rakkaudentyöhön, pyhien avustamiseen. Eivätkä he tehneet vain sitä mitä olimme toivoneet, vaan ennen kaikkea antoivat Jumalan tahdon mukaisesti itsensä Herralle ja myös meille. (2.Kor.8:1-5.)
Tuhat kertaa on lähetyshistoria osoittanut, ettei antamisen intoon vaikuta se, onko seurakunnalla tai yksityisellä kristityllä rahaa vai eikö ole. Se mikä vaikuttaa, on usko Jumalan armoon Kristuksessa. Evankeliumi tekee sydämen palavaksi ja avaa kukkaron nyörit. Lyydia kelpaa meille esimerkiksi sen vuoksi, että hän antoi iloiten omastaan, olipa sitten rikas tai köyhä. Hänellä oli myös silmää huomata Jumalan valtakunnan työntekijän tarpeet.
Seuraavan Paavalin naispuolisen työtoverin löydämme Roomalaiskirjeen viimeisestä luvusta. Kirjeen kirjoittamisvuoteen (57 jKr.) mennessä Paavali ei ollut käynyt Roomassa yhtään kertaa. Silti hän lähetti kirjeensä lopussa terveisiä melkein kolmelle kymmenelle siellä asuvalle ystävälleen, joista kolmasosa oli naisia.
Apostoli aloitti kirjeen tervehdysosan suosituksella: ”Annan teille suositukseni sisarestamme Foibesta, joka on Kenkrean seurakunnan palvelija. Ottakaa hänet vastaan Herran palvelijana niin kuin pyhille sopii ja auttakaa häntä kaikessa, missä hän tarvitsee teitä. Onhan hän itsekin ollut tukena monelle, myös minulle.” (Room.16:1-2.)
Paavali kirjoitti Roomalaiskirjeen Korintissa, jonka satamakaupungissa Kenkreassa Foibe oli toiminut seurakunnan palvelijana eli diakonina. Luultavasti Paavali antoi kallisarvoisen kirjeensä juuri hänen kuljetettavakseen; hän kun oli sopivasti menossa Roomaan. Foibe matkusti yksin; ainakaan kenenkään matkaseuralaisen nimeä ei Roomalaiskirjeessä mainita. Mahdollisesti hänkin oli leski.
Koska Foibe liikkui yksinään, hän tarvitsi aivan erityistä vieraanvaraisuutta Rooman seurakunnan taholta. Juuri siksi Paavali liittikin kirjeeseensä edellä olevan suosituksen. Huomionarvoista hänen suosituksessaan on ennen kaikkea se, että hän kutsuu Foibea Kenkrean seurakunnan ”palvelijaksi”. Sana, jota apostoli tässä käyttää, kuuluu kreikaksi ”diakonos” ja on maskuliinimuodossa. (Feminiinimuotoa ”diakonissa” ei siihen aikaan ollut vielä olemassa.) Diakoniksi eli palvelijaksi kutsutaan Uudessa testamentissa paitsi niitä seitsemää, jotka Jerusalemin seurakunta valitsi pitämään huolta köyhistään, myös Paavalia, Apollosta, Timoteusta ja jopa Jeesusta itseään.
Ei ole mitään syytä epäillä, etteikö Foibekin olisi asetettu virkaansa samalla tavalla kuin Jerusalemin diakonit: kätten päällepanemisen kautta. Oletettavasti hän teki samaa työtä kuin miespuoliset diakonit: auttoi köyhiä ja piti puheita (Apt.6-8). Myös Kenkrean sataman ilotytöt tarvitsivat varmaan naispuolisen diakonin sielunhoidollista panosta.
Paavali mainitsee suosituksessaan, että Foibe oli ollut ”tukena” monelle, myös hänelle itselleen. Kreikaksi käytetään ilmausta ”prostatis”, suojelija (vrt. ”taiteiden suojelija”). Tästä on päätelty, että Foibella olisi ollut hyvä yhteiskunnallinen asema ja kohtalaisesti varoja käytettävissään.
Foibe oli siis ollut Paavalinkin tukija ja suojelija. Ehkä hän oli antanut apostolille rahaa, ruokaa tai majapaikan. Ehkä hän oli kuunnellut, rohkaissut ja lohduttanut tätä Jumalan sanalla. Mahdollisesti Foibe oli kulkenut Paavalin kanssa pitämässä evankelioimiskokouksia Kenkrean satamassa niiden puolentoista vuoden aikana, jotka apostoli Korintissa vietti.
Ystäväni, mietipä mielessäsi, pitäisikö sinunkin ryhtyä jonkun apua tarvitsevan ihmisen ”suojelijaksi”. Pitäisikö sinun ehkä liittyä jonkun Jumalan valtakunnan työntekijän kannatusrenkaaseen? Olisiko sinulla mahdollisuus olla yksinäisten vanhusten, sairaiden, vammaisten tai maahanmuuttajien tukena? Vai voisitko ottaa itsellesi kummilapsen ulkomailta? Ehkä paimenesi tarvitsee sinulta apua ja rohkaisua.
Diakoni Foibe on kiehtonut tämän kirjan kirjoittajaa aina siitä lähtien, kun hän oli rippikouluikäinen tyttö. Aloin kiinnostua siihen aikaan Raamatusta ja kristinuskosta, kuten monet sen ikäiset nuoret tapaavat tehdä. Kerran otin kristillisillä teinipäivillä Raamatusta niin sanotun tärpin – minua ei ollut vielä ehditty varoittaa sellaisesta raamatunlukutavasta. ”Jumala, sano minulle, mitä minun pitäisi elämälläni tehdä!” jotain tällaista rukoilin ja avasin juhlallisesti leirikeskuksen suuren Raamatun. ”Minä suljen teidän suosioonne sisaremme Foiben, joka on Kenkrean seurakunnan palvelija…” Tuijotin näitä sanoja pitkään jonkinlaisen pettymyksen vallassa. En ymmärtänyt, mitä sanottavaa tuolla jakeella voisi minulle olla.
Nyt ymmärrän paremmin. Ja jostakin syystä en ole koskaan voinut unohtaa sitä tärppiä…
Roomalaiskirjeen viimeiseen lukuun sisältyy Paavalin lämmin tervehdys myös jollekulle vanhemmalle naishenkilölle, jonka nimi jää meille salaisuudeksi: ”Terveisiä Rufukselle, jonka Herra on valinnut, ja hänen äidilleen, joka on kuin äiti minullekin” (Room.16:13).
Kuka oli tämä nainen, joka on päässyt suorastaan suuren apostolin ”äidin” asemaan? Missä Paavali oli häneen tutustunut; hänhän ei ollut kirjeen kirjoittamishetkeen mennessä käynyt Roomassa? Itse asiassa Rufuksen äiti saattoi olla kotoisin Pohjois-Afrikan Kyrenestä. On mahdollista, että hän oli Jeesuksen ristiä kantaneen Simon Kyreneläisen vaimo. Tästä miehestä Raamattu nimittäin sanoo, että hän oli jonkun Rufuksen isä!
Tuona kohtalokkaana päivänä sattui Simon tulemaan pelloltaan Jerusalemiin juuri, kun Jeesusta oltiin kuljettamassa Golgatalle. Ilmeisesti hän oli vahvan ja terveen näköinen mies. Markus kuvaa evankeliumissaan, mitä tapahtui: Ja he pakottivat erään ohikulkevan miehen, Simonin, kyreneläisen, joka tuli vainiolta, Aleksanterin ja Rufuksen isän, kantamaan hänen ristiänsä (Mark.15:21*). Simon oli Pohjois-Afrikan Kyrenestä tullut paluumuuttaja ja saattoi olla ihonväriltään tummempi kuin juutalaiset yleensä.
Kukaan meistä ei suostu hevillä ristin kantajaksi, ei omansa ja vielä vähemmän toisten. Tuosta vastenmielisestä tehtävästä tuli kuitenkin Simon Kyreneläisen tärkein elämäntyö. Kotiin palasi järkyttynyt mies, joka kertoi perheelleen, mitä oli Golgatalla nähnyt ja kokenut. Mutta miksi Markus mainitsee evankeliumissaan myös Simonin poikien nimet? Tietenkin siksi, että hän tietää monien lukijoidensa tuntevan heidät: ”Ai se Aleksander ja se Rufus, jotka kuuluvat Jerusalemin seurakuntaan!”
Ystäväni, sillä ristillä, jota sinä nyt huokaillen kannat, on täsmälleen sama tehtävä kuin Simonin ristillä: sen on määrä viedä sinut ja koko perhekuntasi katselemaan Jeesuksen rakkautta Golgatalle. Kyreneläisperheen esimerkistä näemme, että yhden perheenjäsenen risti saattaa vetää kokonaisen perhekunnan armonvälineiden yhteyteen.
Mutta palatkaamme vielä Rufuksen äitiin, jolle Paavali lähettää terveisensä Roomalaiskirjeen lopussa. Jos on kysymys Simon Kyreneläisen vaimosta, niin jossain matkan varrella Paavali oli häneen tutustunut, mutta missä? Minä veikkaisin Antiokiaa, jonne muutamat kyreneläiset kristityt pakenivat Jerusalemista ylipappien vainoa. Juuri he rohkaistuivat todistamaan Jeesuksesta ympärillään asuville pakanoille, mikä oli valtavan herätyksen alkusysäys tuossa kaupungissa (Apt.11:19-20).
Antiokian seurakunnassa vaikutti todellakin opettaja nimeltä Simon, josta käytettiin lisänimeä Niger, ”musta” (Apt.13:1). Jos hänellä tarkoitetaan Simon Kyreneläistä, niin siinä tapauksessa Paavali oli tutustunut hänen vaimoonsa sen vuoden aikana, jonka hänkin toimi Antiokian seurakunnan opettajana ennen lähetyskentälle lähtöään. Rufuksen äiti oli varmaan kohdellut yksinäistä poikamies-apostolia kuin tämä olisi ollut hänen oma poikansa. Sitä Paavali ei koskaan unohtanut. Ja sitten kyreneläinen perhe oli muuttanut Roomaan.
Huomaamme, että kristityt – jopa suuret apostolitkin – tarvitsevat hengellistä äitiä. Tuskin Paavalikaan olisi jaksanut täyttää tehtävänsä Jumalan valtakunnassa, jollei hänellä olisi ollut tukijoinaan sellaisia naisia kuin Lyydia, Foibe ja Rufuksen äiti.
Kun lukee Roomalaiskirjeen viimeistä lukua, ei voi kuin ihmetellä, miten monenlaisia naisia vanhapoika-apostoli oli saanut ystävikseen ja työtovereikseen maailmaa kiertäessään. ”Terveisiä Marialle, joka on nähnyt paljon vaivaa teidän hyväksenne” (Room.16:6). Nimestä päätellen kysymyksessä on juutalainen nainen, joka toimi innokkaasti Rooman seurakunnassa. ”Terveisiä Andronikokselle ja Junialle, heimolaisilleni ja vankilatovereilleni, jotka ovat arvossa pidettyjä apostolien joukossa ja ovat olleet Kristuksen omia jo ennen minua.” Andronikos on juutalainen miehennimi, mutta oliko toinen vankitoveri ollut Junias-niminen mies vai Junia-niminen nainen, siitä ovat Raamatun selittäjät pitkään kiistelleet. Jotkut jopa pitävät tätä jaetta todistuksena siitä, että apostolien joukkoon luettiin ensimmäisellä vuosisadalla myös naisia.
Viimeisten kymmenen vuoden aikana on tietokoneanalyysin perusteella käynyt yhä todennäköisemmäksi, että oikea lukutapa on Junias, eli kyseessä on siis mieshenkilö.[3] Olettakaamme nyt kuitenkin argumentin vuoksi, että kyse olisi Junia-nimisestä naisesta. Se ei todistaisi vielä mitään, sillä seuraava sivulause voidaan kääntää kahdella tavalla: jotka ovat arvossa pidettyjä apostolien joukossa, tai: joita apostolit pitävät suuressa arvossa. Jälkimmäisen lukutavan mukaan Andronikos ja Junia eivät olleet apostoleja, vaan apostolien arvostamia kristittyjä. Silloin heidän kohdallaan olisi kysymys samasta asiasta kuin sekä Pietarin että Aquilan kohdalla: lähetyssaarnaaja kuljettaa mukanaan vaimoaan (1.Kor.9:5).
Jos kaikesta huolimatta sattuisi olemaan kyse naisesta, niin siinä tapauksessa Junia on todella urhoollinen sukupuolensa edustaja. Hänhän oli istunut uskonsa tähden samassa vankilassa Paavalin kanssa, eikä ollut nuorikaan enää. Pariskunta oli näet kääntynyt kristityksi jo ennen Paavalia, mistä Roomalaiskirjeen kirjoittamishetkellä oli sentään kulunut jo neljännesvuosisata! Oliko sitten mikään ihme, että apostolit pitivät noita kahta suuressa arvossa, olivatpa he sitten miehiä tai naisia!
Paavali jatkaa: ”Terveisiä Tryfainalle ja Tryfosalle, jotka tekevät ahkerasti Herran työtä” (Room.16:12). Ehkä kaksostytöt, ehdotti parikin kommentaaria. Aktiivisia tyttöjä olivat! ”Terveisiä Persikselle, rakkaalle sisarelle, joka on nähnyt paljon vaivaa Herran työssä.” Nimi on suomeksi ”persialainen nainen” ja se on löytynyt myös jostakin vapautettujen orjien luettelosta.
Apostoli rohkenee siis kutsua kirjeessään yhtä Rooman seurakunnan naispuolista jäsentä jopa ”rakkaaksi” sisarekseen. Tämähän osoittaa, että kristinuskon alkuajoista asti on eri sukupuolien välille ollut mahdollista solmia läheisiä ystävyyssuhteita. Paavaliltakin tällainen ystävyys luonnistui, vaikkei hän ennen uskoontuloaan ollut edes tervehtinyt naispuolisia sukulaisiaan julkisella paikalla.
Monessa yhteisössä neutraalit ystävyyssuhteet miesten ja naisten välillä ovat käyneet lähestulkoon mahdottomiksi. Flirtti astuu kuvaan nopeasti, eikä sormuskaan ei enää viestitä sitä, että mies tai nainen on varattu. Siirtyykö tämä surullinen kehitys vähitellen myös kirkon sisälle, sen tulee aika näyttämään. Jos siirtyy, on se suunnaton menetys meille yksin eläjille – ja kaikille muillekin.
Roomalaiskirjeen viimeisestä luvusta käy selvästi ilmi, miten suuren arvon Paavali antoi naisten panokselle Jumalan valtakunnan työssä. Juuri vaivannäöistähän hän kiittää Foibea, Mariaa, Tryfainaa, Tryfosaa ja Persistä. Ei puhettakaan, että apostoli olisi pyrkinyt sulkemaan kristityt naiset keittiön seinien sisäpuolelle!
Lyydian yhteydessä puhuimmekin jo Filipin esimerkillisestä seurakunnasta. Oli vain yksi seikka, josta Paavali joutui sitä hieman kritisoimaan: kaksi sen naispuolista vapaaehtoistyöntekijää oli riitaantunut keskenään. Näin apostoli kirjoitti: ”Kehotan Euodiaa ja Syntykeä elämään sovussa Herraa palvellen. Pyydän myös sinua, uskollinen työtoverini, auttamaan näitä naisia, jotka ovat minun kanssani taistelleet evankeliumin puolesta.” (Fil.4:2-4.)
Paavali siis piti Filipin riidanpoikasta niin vakavana asiana, että halusi mainita sen julkisessa kirjeessään. Hän kieltäytyi kuitenkin ottamasta kantaa siihen, kumpi osapuoli oli oikeassa. Mutta jotta pienet kahakat eivät paisuisi isoksi vihaksi, pyysi Paavali uskollista työtoveriaan puuttumaan tilanteeseen. Miehen läsnäolo saattoi olla hyvinkin tasapainottava tekijä naistiimissä.
Eniten näissä kolmessa jakeessa kiinnittää kuitenkin huomiota se tapa, millä Paavali kuvaa Eudodian ja Syntyken työpanosta. Hänhän sanoo, että he ovat taistelleet hänen rinnallaan evankeliumin puolesta. Naisetko taistelleet? Ja vielä suuren apostolin kanssa? Paavali oli siis toden totta päästänyt naisetkin taistelemaan oikean uskon puolesta! Sitä ei yksikään juutalainen rabbi olisi tuohon aikaan tehnyt.
Euodia ja Syntyke olivat ehkä vahvoja naisia molemmat, mistä syystä heidän välilleen oli syntynyt erimielisyyttä. Mutta juuri vahvuutensa tähden he olivat uskaltaneet taistella oikean uskon puolesta pakanuutta tai harhaoppia vastaan. Millä tavalla taisteleminen oli sitten tapahtunut? Ei miekan eikä keihään, vaan Sanan voimalla: julistuksen, kehottamisen ja harhaopeista varoittamisen kautta.
On vaikea ymmärtää, miten Paavalin kaltaista miestä on koskaan voitu syyttää naisten syrjimisestä.
Paavalin rakkaimpiin uskonsisariin ja työtovereihin kuului juutalaisnainen nimeltä Priscilla. Nuo kaksi kohtasivat ensimmäisen kerran syksyllä 50 jKr. ja pysyivät ystävinä elämänsä loppuun asti. Priscillan mies Aquila oli kotoisin Pontoksesta, Mustan meren rannikolta. Meille ei kerrota, missä vaiheessa hän oli kääntynyt kristityksi, mutta mahdollisesti se oli tapahtunut jo pian ensimmäisen helluntain jälkeen. Niiden pyhiinvaeltajien joukossa, jotka olivat silloin kuulleet Jerusalemissa ilosanoman omalla kielellään, oli nimittäin ollut myös pontoslaisia (Apt.2:9). Myös Pietarin kirjeen alkutervehdyksestä näemme, että Pontoksessa toimi elävä seurakunta apostolisena aikana (1.Piet.1:1).
Jossakin vaiheessa Aquila oli muuttanut Mustan meren rannikolta Roomaan. Oliko Priscilla jo silloin hänen mukanaan vai tapasivatko ja avioituivatko he vasta Roomassa, sitä emme tiedä. Joka tapauksessa maailman pääkaupungissa oli tuohon aikaan kristillinen kirkko, jonka aktiivisia jäseniä he molemmat olivat.
Kuusi kertaa Priscillan nimi esiintyy Uudessa testamentissa, joista neljä kertaa ennen aviomiehen nimeä (Apt.18:2,18,26; Room.16:3; 1.Kor.16:19; 2.Tim.4:19). Paavali kutsui ystäväänsä aina Priscaksi; Luukas sen sijaan käyttää pitempää muotoa Priscilla (Apt.18:2, 18, 26; Room.16:3; 1.Kor.16:19 ja 2.Tim.4:19). Myöhemmin kirkkoisä Tertullianus kutsui häntä ”pyhäksi Priscaksi, joka saarnasi evankeliumia”.
Vaikuttaa siltä kuin pariskunnalla ei olisi ollut lapsia. Aquila oli ammatiltaan teltantekijä, ja hänen vaimonsa oli opetellut saman ammatin, mikä sekin tuntuisi viittaavan lapsettomuuteen. Priscilla saattoi siis käyttää suuren osan aikaansa ja energiaansa Jumalan valtakunnan työhön, koska hänen kätensä eivät olleet kotitöissä kiinni.
Vuonna 49 Roomassa tapahtui katastrofi: keisari Claudius suuttui juutalaisiin ja karkotti suuren osan heistä pois pääkaupungistaan. Tästä tapauksesta kertoo roomalainen historioitsija Svetonius seuraavaa: ”Claudius karkotti juutalaiset Roomasta, koska nämä kapinoivat jatkuvasti Chrestuksen aloitteesta”. Mahdollisesti Svetonius oli siinä uskossa, että Chrestus (Kristus?) eli tuolloin Roomassa ja aiheutti jatkuvia rettelöitä juutalaisten välille.
Tässä siis syy, miksi Aquila ja Priscillakin olivat joutuneet jättämään kotinsa ja muuttamaan Akaian maakuntaan eli Kreikkaan. He asettuivat asumaan Korinttiin, jossa ei ollut vielä kristillistä seurakuntaa. Sapatinpäivinä pariskunta kävi synagogajumalanpalveluksessa.
Vuoden sisällä karkotuksesta Aquila ja Priscilla törmäsivät maanmieheensä ja uskonveljeensä Paavaliin. Ilo oli varmasti molemminpuolinen, etenkin kun kaikilla kolmella oli sama ammatti. Pariskunta kutsui ystävällisesti vanhapoikalähetin asumaan kattonsa alle. Paavalista Aquila ja Priscilla saivatkin sitten elinikäisen ystävän, paimenen, hengellisen isän ja teologian opettajan.
Pian Korintissa alkoi suuri herätys. Useita sataman ilotyttöjä tuli uskoon, samoin muita alempien yhteiskuntaluokkien jäseniä (1.Kor.1:26). Myös synagoga joutui käymistilaan, kun kaksi sen esimiestä kääntyi vuoron perään kristityiksi (Apt.18:8,17).
Paavali viipyi Korintissa puolitoista vuotta. Päivällä hän teki evankelioimistyötä, mutta yön synkkinä hetkinä hän hankki jokapäiväistä leipäänsä ompelemalla telttoja yhdessä isäntäväkensä kanssa. Ompelutyön ohessa noilla kolmella oli hyvää aikaa keskustella Kirjoitusten tulkinnasta ja kristillisestä dogmatiikasta. Apostoli ei suinkaan karkottanut Priscillaa pois kuuloetäisyydeltä pitäessään dogmatiikan oppituntejaan. Ei, vaimo sai opiskella saman kurssin kuin miehensä, ja hänestä tulikin sitten vähintään yhtä pätevä teologi kuin Aquilasta.
Kun Paavali erään mellakan jälkeen päätti lähteä Korintista, liittyi ystäväpariskunta hänen matkaseurueeseensa. Tässä vaiheessa vaimon nimi esiintyykin Apostolien teoissa jo ennen miehen nimeä. Vähän Aasian Efesoksessa eron hetki kuitenkin koitti, kun Paavali jatkoi matkaansa Jerusalemiin luvaten tulla pian takaisin. Varsinaista seurakuntaa ei Efesoksen suurkaupungissa vielä ollut; siellä oli vain muutama hajanainen opetuslapsi, joille kristinuskon perusasiatkaan eivät olleet täysin selvillä (Apt.18:18-19:7).
Juuri noihin aikoihin ilmestyi kaupunkiin kuuluisa juutalainen saarnaaja nimeltä Apollos. Hän oli loistava puhuja ja suorastaan hehkui pyhää intoa julistaessaan Jeesusta kaupungin synagogassa. Myös Priscilla miehineen istui kuuntelemassa lahjakkaan evankelistan saarnaa ja tajusi kauhukseen, ettei tämä tuntenut ollenkaan kristillistä kastetta. Apollokselle kaste oli vain samanlainen parannuksen teon merkki kuin se oli aikoinaan ollut Johannes Kastajalle.
Kristitty pariskunta avasi nyt ovensa ja sydämensä Apollokselle, kuten se oli avannut ne Paavalillekin. Luukas kertoo kauniisti, että ”Priscilla ja Aquila ottivat Apolloksen huostaansa ja perehdyttivät hänet tarkemmin Jumalan tiehen” (Apt.19:25). Apollokselle selvisi, että Johannes kastoi pelkällä vedellä ne, jotka olivat tunnustaneet syntinsä, mutta Jeesuksen nimessä suoritettu vesikaste antaa paljon enemmän: se antaa kastettavalle synnit anteeksi ja Pyhän Hengen (Apt.2:38).
Dogmatiikan opetus ei siis ollut mennyt hukkaan Priscillan kohdalla, sillä nyt hän pystyi opettamaan Apollokselle oikeaa kasteoppia siinä missä miehensäkin. Naiset eivät yleensä ole yhtä kiinnostuneita dogmatiikasta kuin miehet; sielunhoito yms. on paljon lähempänä heidän sydäntään. Jokaisesta sukupolvesta löytyy kuitenkin muutama nainen, joille dogmatiikka on sydämen asia, ja Priscilla oli ilmeisesti yksi heistä. Oppiasiat kiinnostivat häntä, ja hänellä oli myös pedagogisia kykyjä.
Raamatusta ei siis saa tukea se väite, etteivät naiset olisi toimineet missään opetustehtävissä alkukirkossa, tai etteivät he ainakaan olisi opettaneet miehiä. Priscilla opetti Apollosta – hänen nimensä mainitaan jopa ennen aviomiehen nimeä tuon opetustilanteen yhteydessä. Eikä tässä suinkaan ole kysymys vain jotain sivuasiasta, vaan kasteopista, joka on yksi kristinuskon tärkeimpiä opinkohtia. Ja olisiko asia siitä miksikään muuttunut, jos Priscilla olisi sattunut opettamaan kasteoppia luokantäydelle raamattukoulun oppilaita? Tai kirjoittanut aiheesta kirjan?
Paavali tapasi ystäväpariskuntansa seuraavana vuonna kolmannen lähetysmatkansa yhteydessä. Sillä kertaa hän viipyikin Efesoksessa lähes kolme vuotta, jona aikana sanoma Jeesuksesta levisi koko Vähän Aasian maakuntaan. Jonkin aikaa saatiin kokoontua kaupungin synagogassa. Kun sen ovi sitten sulkeutui kristityiltä, vuokrattiin kokouspaikaksi Tyrannoksen koulu, jossa Paavali piti julkisia esitelmätilaisuuksia. Lisäksi apostoli kierteli kristittyjen kodeissa pitämässä pienpiirejä ja neuvomassa heitä ”monin kyynelin”.
Priscilla sai seurata vuosikausia vierestä Paavalin opetusta ja elämää. Hän näki, miten kärsivällisesti apostoli kesti kaikki koettelemukset, ja millainen sydämen asia maailman evankelioiminen hänelle oli. Siitäkin Paavali muisti huolehtia, että raha-asiat tulivat avoimesti ja rehellisesti hoidetuiksi, eikä hän tuottanut liikaa kuluja nuorille seurakunnille. Niinpä telttojen ompelu jatkui kaiken muun kiireen keskellä (Apr.20:33-35).
Efesoksesta Paavali lähetti kirjeen Korinttiin, jossa hän oli aikaisemmin työskennellyt Aquilan ja Priscillan kanssa. Menossa oli ilmeisesti vuosi 54-55. Kirjeen loppuosa sisälsi nytkin tervehdyksiä: ”Aasian maakunnan seurakunnat lähettävät teille terveisensä. Myös Aquila ja Prisca ja heidän kodissaan kokoontuva seurakunta lähettävät teille paljon terveisiä Herran nimeen.” (1.Kor.16:19.)
Näinkin Priscilla siis osallistui Efesoksen evankelioimiseen: antamalla kotinsa Jumalan käyttöön ja tekemällä olohuoneestaan sunnuntaisin kirkkosalin. Luomiskertomuksen ilmausta käyttääksemme Priscilla oli ”sopiva apu” miehelleen myös seurakunnan työssä. Lapsettomuuden suru oli muuttunut hänen armolahjakseen. Todennäköisesti Priscilla myös avasi suunsa ja rukoili tai profetoi kodissaan kokoontuvassa jumalanpalveluksessa.
Efesoksessa Paavalille tapahtui jokin kauhea haaveri. Luukas ei jostain syystä mainitse koko asiaa, mutta apostoli itse kertoo taistelleensa siellä petojen kanssa ja olleensa jo epätoivoinen hengestäänkin (1.Kor.15:32; 2.Kor.1:8-9). Tuossa uhkaavassa tilanteessa riensivät Aquila ja Priscilla apostolin avuksi ja pelastivat hänet oman henkensä uhalla kuoleman kidasta. Tähän tapaukseen viitataan samaisessa Roomalaiskirjeen 16. luvussa, jota olemme edellä moneen kertaan siteeranneet.
Roomalaiskirjeen terveisten lista alkaa Priscan nimellä: Tervehtikää Priscaa ja Aquilaa, työtovereitani Jeesuksen Kristuksen palveluksessa. He ovat panneet henkensä alttiiksi minun takiani, ja heitä kiittävät minun lisäkseni myös kaikki pakanuudesta kääntyneiden seurakunnat. Sanokaa terveisiä myös heidän kodissaan kokoontuvalle seurakunnalle. (Room.16:3-5.)
Paavalin sanoista käy ilmi, että koko tuonaikainen kristikunta tunsi Aquilan ja Priscillan ja piti heitä suuressa arvossa. Heille oltiin kiitollisia heidän panoksestaan maailman evankelioimisessa, mutta myös siitä, että Paavali yleensä oli vielä elävien kirjoissa.
Terveisten kautta saamme selville pari muutakin seikkaa Priscillan ja Aquilan elämänvaiheista. Pariskunta oli asunut ensin Roomassa, sitten Korintissa, sitten Efesoksessa ja nyt he olivat palanneet takaisin Roomaan. Juutalaisten karkotus näet päättyi keisari Claudiuksen kuolemaan vuonna 54. Priscillan koti toimi seurakunnan kokouspaikkana Roomassakin.
Vuonna 57 alkoi Paavalin ”vankilakierre”. Ensin hän joutui Kesarean tyrmään pariksi vuodeksi. Sieltä hänet lähetettiin kahlehdittuna Roomaan. Luukas kertoo, miten Rooman kristityt tulivat vankikuljetusta vastaan Forum Appiin ja Tres Tabernaen pikkukaupunkeihin saakka. Välimatkaa pääkaupungista kertyi 50-65 kilometriä – ei mikään vähäpätöinen reissu jalkapatikassa edestakaisin kuljettavaksi. Uskon, että Priscilla kulki vastaanottokomitean etunenässä, sydän täynnä iloa ystävän tapaamisesta ja samalla surua siitä, että tämän oli tultava Roomaan kahleet jaloissaan.
Seuraavan kahden vuoden aikana Paavali ei päässyt maailman luo, mutta maailma tuli hänen luokseen. Rooman vankisellissä kävi vieraita tungokseen asti. Vapautumisensa jälkeen apostoli teki vielä yhden matkan Vähään Aasiaan. Rooman palon jälkeen 60-luvun puolivälissä alkoi suurisuuntainen kristittyjen vaino. Paavali pidätettiin taas kerran ja teljettiin roomalaiseen tyrmään, tällä kertaa lopullisesti.
Viimeisestä vankisellistään Paavali sai kuitenkin kirjoitetuksi vielä yhden kirjeen hengelliselle pojalleen Timoteukselle Efesokseen. Terveisiä saivat myös Prisca ja hänen miehensä, jotka sattuivat olemaan tämän apuna. Kirjeessään vangittu apostoli kuvasi äskeistä oikeudenkäyntiään surumielisin äänenpainoin: Kun ensimmäisen kerran puolustauduin oikeudessa, ei kukaan tullut avukseni, vaan kaikki jättivät minut yksin. Älköön sitä heille viaksi luettako. (2.Tim.4:16*.)
Apostoli virui siis roomalaisessa vankityrmässä kuolemantuomio silmiensä edessä. ”Sano terveisiä Priscalle ja Aquilalle,” hän kirjoitti vielä Timoteukselle (2.Tim:4:19). Ketkään muut eivät saaneet tuossa viimeisessä viestissä henkilökohtaisia terveisiä paitsi nämä kaksi ja Onesiforoksen perhe. Taas kerran Prisca oli päässyt listan kärkeen, suorastaan ykkössijalle. Paavali ei tiennyt, näkisikö hän enää täällä maan päällä ystäväpariskuntaa, joka oli merkinnyt hänelle niin paljon puolentoista vuosikymmenen aikana. Ehkä Timoteus-kirjeen terveiset jäivätkin hänen viimeiseksi viestikseen heille.
Vanhan legendan mukaan Priscilla ja hänen miehensä kärsivät hekin marttyyrikuoleman Neron vainoissa. Emme tiedä, onko tuolla tarinalla mitään todellisuuspohjaa. Eräänä päivänä Priscillan edessä oli joka tapauksessa enää yksi ainoa muutto – se viimeinen. Siihen loppui laukkujen pakkaaminen ja maailman kiertäminen. Alkukirkon rohkea naisteologi pääsi nyt oikeaan isänmaahansa ja sai vastaanottaa Vapahtajansa kädestä elämän kruunun. Kristilliselle kirkolle hän jätti hyvän perinnön. Kuten jo totesimmekin, kutsui kirkkoisä Tertullianus häntä ”pyhäksi Priscaksi, joka saarnasi evankeliumia”.
Paavali kelpaisi toden totta meidänkin aikamme miesten esikuvaksi, kun on kyse naisten rohkaisemisesta seurakunnan työhön. Sitä epäoikeudenmukaisempi on sitten se sovinistin leima, joka häneen viime vuosina on lyöty.
[1] Lydian kotimaakunta oli sekin nimeltään Lyydia.
[2] Filipin kaupunki sijaitsi siis Rooman valtakunnan Makedonia-nimisessä maakunnassa.
[3] Wayne Grudem: Evangelical Feminism & Biblical Truth s.223-227. Multnomah Publishers, 2004
