Hepreankielisessä Vanhassa testamentissa sana nasiiri (נָזִיר) tarkoittaa “erilleen asetettu”. Sanalla voidaan tarkoittaa ruhtinasta tai päämiestä (1. Moos. 49:26). Alla oleva teksti kuitenkin käsittelee 4. Mooseksen kirjan 6:ssa luvussa annettua nasiirilakia. Sen mukaan israelilainen mies tai nainen saattoi tehdä erityisen nasiirilupauksen.
Nasiirilupaus liittyy Mooseksen kirjojen pyhyys-lakeihin. Jumala asui erämaavaelluksella kansansa keskuudessa, pyhäkköteltassa. Luvattuun maahan saapumisen jälkeen, kuningas Salomon aikana, rakennettiin Jerusalemin temppeli, josta tuli Herran nimen asuinsija. Koska Jumala oli pyhä, ja koska hän itse puhdisti ja pyhitti kansansa (pyhäkön uhripalveluksen välityksellä), tuli kansan elää saastuttamatta itseään ja maataan. Papit palvelivat pyhäkössä, ja he olivat erityisesti virkaansa pyhitettyjä. Leeviläiset olivat myös pyhitettyjä, sillä he palvelivat pyhäkön edustalla. Tavallinen kansa oli Herran kansaa, eikä heidän tullut saastuttaa itseään rikkomalla Herran käskyjä. Kuitenkaan he eivät olleet erityisesti pyhitettyjä, kuten papit tai leeviläiset, niin että he olisivat voineet palvella pyhäkössä tai sen edustalla.
Eräs osa kansaa oli lähtökohtaisesti erityisesti Herralle erotettuja eli pyhitettyjä, nimittäin esikoispojat. Näin heidän olisi tullut palvella pyhäkössä. Mutta Jumala antoi vanhempien lunastaa esikoiset, jolloin he eivät enää olleet erityisesti pyhäkölle kuuluvia, vaan osa tavallista kansaa (maallisia, mutta puhtaita). Nasiirilupauksessa mies tai nainen puolestaan pyhitetään, asetetaan erilleen (4. Moos. 6:8). Hän on pyhyydessä pappien tai leeviläisten asteella. Koska nasiiri näin erottautuu ja pyhittäytyy, on luontaista ajatella, että hän tekee tämän erityistä tehtävää varten.
Nasiirilupaus annettiin määräajaksi (4. Moos. 6:13). Lupaukseen sisältyi kolme rajoitusta: Oli pidättäydyttävä kaikesta viiniköynnöksen antimesta, rusinoista viiniin (6:3–4). Hiuksia ja partaa ei saanut leikata (6:5). Kuolleen läheisyyteen ei saanut mennä, ei edes isänsä tai äitinsä (6:6–7). Mikäli joku nasiirilupauksen tehneen lähellä oleva kuoli, tuli hän saastaiseksi. Hänen oli puhdistuakseen leikattava hiuksensa ja tuotava syntiuhri sekä polttouhri (6:9–11). Tuosta päivästä hän ja hänen hiuksensa olivat jälleen puhtaat ja Herralle pyhitetyt. Nasiirilupausaika oli aloitettava alusta ja tuotava siihen liittyvä hyvitysuhri (6:11–12). Kun nasiirilupausaika kuluu umpeen tuodaan pyhäkköön polttouhri, syntiuhri, yhteysuhri sekä ruoka- ja juomauhri. Hiukset ajetaan ja ne poltetaan polttouhrialttarin tulessa (6:13–18). Vielä lienee paikallaan korostaa, että nasiirilupauksen saattoivat tehdä niin miehet kuin naisetkin. Mutta miksi lupauksen päättyessä oli tuotava uhreja Herralle? Mahdollisuuksia on kaksi: joko ajateltiin, että nasiiriaikana oli kuitenkin tehty syntiä tai sitten nasiiri piti esikoispojan tapaan lunastaa Herralta takaisin.
Vanha testamentti mainitsee erityisesti kahdesta henkilöstä jotka olivat nasiireja jo kohdusta elämänsä loppuun. Tuomari Simsonin (Tuom. 13) erityistehtävä oli olla Herran soturi, joka taisteli filistealaisia ja heidän jumalaansa vastaan. Simson rikkoi nasiirilakia vastaan koskemalla kuolleeseen eläimeen ja (ilmeisesti) juomalla viiniä. Lopulta viholliset leikkasivat hänen hiuksensa ja saivat voimansa menettäneen väkivahvan miehen kiinni. Simson kuitenkin viimeisenä tekonaan tuhosi epäjumalan temppelin, ja tavallaan toteutti nasiirin tehtävänsä. Toinen nasiiri oli tuomari ja profeetta Samuel (1. Sam. 1:11). Samuelilla oli monia erityisiä tehtäviä. Hän muun muassa voiteli kaksi kuningasta virkaansa.
Uuden testamentin puolella tulee heti ensi lehdillä vastaan nasiiri Johannes Kastaja, joka ei viiniä juonut. Hän oli papillista sukua, mutta ei kylläkään näytä palvelleen pyhäkössä. Sen sijaan Johannes oli erotettu toimimaan Herran tienraivaajana. Voidaan myös kysyä tekikö apostoli Paavali määräaikaisen nasiirilupauksen, sillä Apostolien tekojen mukaan (18:18) hän ajoi hiuksensa lähtiessään Korintin satamasta Kenkreasta matkalle kohti Jerusalemia. Lopulta Jerusalemiin päästyään Jerusalemin seurakunnan vanhimmat pyysivät Paavalia näyttämään, ettei hän käske juutalaisia luopumaan Mooseksesta. Tämän hän tekisi maksamalla neljän nasiirilupauksen tehneen miehen puolesta heidän uhrinsa, sillä heidän lupausaikansa oli päättymässä (21:18–26). Ensimmäisessä kohden on epäselvää, mistä on kyse, sillä hiusten leikkaaminen piti nasiirilupauksen kohdalla tehdä temppelissä. Ilmeisesti kyseessä on jokin vapaamuotoisempi lupaus. Olisiko Paavali antanut Korintissa ollessaan hiustensa kasvaa ja nyt työnsä siellä tultua päätökseen, hän olisi leikannut hiuksensa, muistaen samalla Jumalan huolenpitoa. Jerusalemissa taas on kyse siitä, mistä Paavali kirjoittaa: ja olen ollut juutalaisille ikäänkuin juutalainen, voittaakseni juutalaisia; lain alaisille ikäänkuin lain alainen, vaikka itse en ole lain alainen, voittaakseni lain alaiset (1. Kor. 9:20). Hänen piti maksaa uhrit, kuten juutalainen Josefus kertoo kuningas Agrippan kustantaneen, Jerusalemiin tullessaan, monen nasiirilupauksen päättäneen uhrit (Ant. 19.294).
Nykyaikana hyvin harva juutalainen tekee nasiirilupauksen. Lupausta ei nimittäin voida tehdä määräajaksi, koska temppeliä ei ole enää olemassa, eikä uhreja voida näin ollen tuoda. Kristityille nasiirilupaus ei lainkaan kuulu. Meidät on nimitettäin pyhitetty ja erotettu suurimpaan pyhyteen, kun Jeesus Kristus on uhrannut kertakaikkisen uhrinsa (Hepr. 10:10). Jeesuksen veri on meitä koskenut ja tehnyt pyhiksi (Hepr. 10:29). Synnin alla ollut, on puhdistettu ja erotettu Jumalalle pyhässä kasteessa (1. Kor. 6:11). Niinpä koko kristikansa on osallinen Jeesuksen pyhyydestä, itsensä suuren Ylipapin ja Herran Jumalan omasta pyhyydestä. Erillisillä lupauksilla ei ole mahdollista saavuttaa tätä suurempaa pyhyyttä.
