Ns. Toronton herätyksen ja karismaattisen liikkeen ns. neljännen aallon teologinen arviointi on vaikeata, sillä käsille saatu materiaali on teologisesti hajanaista. Vaikuttaa pikemmin siltä, että sen sisältöprofiili ja opinkäsitykset ovat vasta muotoutumassa. Mutta kun ottaa huomioon liikkeessä useimmin toistuvat korostukset ja varsinkin sen erikoislaatuisen – etten sanoisi shokeeraavan – ilmiasun, joutuu pakostakin kysymään, miten nähdä ja mahdollisesti kohdata se oikein ja totuudellisesti. Miten välttää se virhe, joka on valitettavasti luettavissa kristikunnan historian lehdiltä liiankin monta kertaa.
Kärjistäen voi sanoa, että hengellinen herätys, tulipa se missä muodossa hyvänsä, ei ole koskaan kelvannut sovinnaiseen kulttuuriin ja yleisesti hyväksyttyyn elämänmenoon. Herätys ja uskoontuleminen, varsinkin kun se on saanut joukko- tai murrosliikkeen muodon, on aina kohdannut oudoksuntaa, naureskelua tai suuttumusta. Etenkin näkyvämmät henkilöt ovat aina olleet häirikköjä, löyhkäpaavoja, kiihkoilijoita, isouskoisia, uskonjunkkareita yms. Toisaalta tiedämme, että herätyksen nimikkeen alla ihmisiä on johdettu harhaan ja höynäytetty tavalla, josta ovat joutuneet kärsimään mukaan tempautuneet itse ja usein myös heidän lähellään olleet ihmiset.
Miten löytää herätysilmiön edessä arviointiperusteet, jotka “tämän maailman” asenteista eivätkä olisi herätyksen sammuttamista ja loputonta vikoilua? Tässä tarvitsemme jokainen kärsivällisyyttä, tarkkuutta, nöyryyttä ja syventymistä. Vanhanaikaisesti sanottuna nyt tarvitaan sananjulistajilta hyvän paimenen mieltä ja ääntä ja kaikilta kristityiltä “lampaan korvaa” eli kykyä kuunnella ja arvioida sitä hengellistä ravintoa, mitä heille tarjotaan. On kysymys asioista, joista Luther käyttää nimityksiä “uskomisen vapaus” ja “arvostelemisen oikeus” (“Lampaiden on arvosteltava sitä, mitä heille esitetään ja sanottava: meidän Herranamme on Kristus ja hänen sanansa on ennen kaikkia ihmisten sanoja…Kristus siis tahtoo, ettei ketään pakoteta: sana on lähetettävä toimittamaan kaiken. Usko ei lähde sydämestä, ellei sillä ehdottomasti ole Jumalan sanaa” (Kpost 2, 658)
On yllättävää, kuinka lähelle voivat tulla yhtäältä kirkonjohtajien tai vakiintuneitten herätysliikkeidenkin päälliköiden ja toisaalta uusien kansainvälisten herätyskomeettojen asennoitumiset. Edelliset nojaavat perinnetietoiseen auktoriteettiin, jälkimmäiset henkilökohtaiseen karismaattiseen asemaan. Kummassakin tapauksessa voidaan kulkea kohti sellaista vallantäyteyttä, jossa uskomisen vapaus ja arvostelemisen oikeus tulee evätyksi. Päällimmäisenä vaikutelmana kirkostamme on, että kaikki käy ja kelpaa aina persoonallisen Jumalan ja ylösnousemuksen kieltämisestä mitä hurjimpaan hurmokseen ja vaikenevaan mystis-panteistiseen sulautumiseen “kaiken elämän” kanssa. Ainoa poikkeus näyttää oleva konkreettinen sanoma synnistä ja armosta, mutta sehän ei ihmisen luonnollisen uskonnollisuuden lähtökohdasta ole ollut koskaan “muodissa”.
Meidän olisi otettava käyttöön kristityn hengellinen arvostelukyky, josta Raamattu käyttää nimityksiä henkien tutkiminen, koetteleminen ja jopa erotteleminen, esim. 1Tess 5:19-21; Fil 1:9-10;1Kor 12:10; 1Joh 4,1-6: “Rakkaani, älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget…te olette Jumalasta ja olette voittaneet heidät; sillä hän, joka teissä on, on suurempi kuin se, joka on maailmassa.”
Eräänä uuden karismaattisen liikkeen parhaista puolista pidän sen terävää kritiikkiä länsimaiden ihmisten pinnallista maailmakatsomusta kohtaan (esim. John Wimber) Yleinen käsityksemme todellisuudesta on yhä suljetun mekanistinen, yksioikoisesti syyn ja seurauksen lain sanelema. Siinä Jumalan todellisuus joko kokonaan kielletään tai ainakin torjutaan hänen mahdollisuutensa puuttua sen kulkuun torjutaan. Tällöin ihmeen mahdollisuus periaatteessa kielletään. Karismaattinen liike on ikään kuin vaistonnut modernin ihmisen epävarmuuden ja tyytymättömyyden jo perinteeksi muodostunutta maailmankatsomusta kohtaan ja saa sen rohkealla ylittämisellä eli tekemällä ihmeistä ja merkeistä suorastaan uskon keskuksen yllättävää kannatusta.
Samalla liikettä itseään vaanii tietynlaisen supranaturalismin takaovesta myös rationalismin vaara. Nimenomaan itämaista luodun maailman henkistämistä ja “jumalallistamista” vastaan se erottaa Jumalan todellisuuden jyrkästi erilleen tästä todellisuudesta ihmeiden ollessa näiden todellisuuksien yhtymäkohtia. Silloin ihmeet saavat oudon tehtävän (joka tosin ei ole ainoa, mikä ihmeille teologisesti annetaan):
“Kristityn kokemat ihmeet ovat ylijärjellisiä, mutta niillä on järjellinen tehtävä. Ne todistavat evankeliumin oikeaksi” (Wimber 96).
Toinen mielestäni puolustettavissa on karismaattisen liikkeen argumentti, jonka mukaan karismat ja ihmeet eivät olleet tarkoitetut vain alkukirkon aikaan. Yllättävää kyllä juuri reformoitu teologia on painottanut karismojen loppumista apostolisen ajan myötä (Scofield, W.W. Warfield). Tulkinta, jonka mukaan 1 Kor 13:8-10 tarkoittaisi Ut:n kaanonin valmistumista, on epäilemättä keinotekoinen. Paavali viittaa kyseisessä kohdassa eskhatoniin ja Kristuksen tulemiseen. Vasta silloin alkaa “täydellisyys”, jossa esim. profeetallista sanaa ei tarvita. Myös 1 Kor 1:7-8 Paavali “ulottaa” karismat lopun aikaan. Teologisesti tämä lienee näkökohta, joka ei sinänsä riipu Kristuksen tulemisen viipymisestä.
Sitä vastoin erittäin problemaattinen on se karismaattisen liikkeen esittämä käsitys, että profeetta Jooelin ennustus, jonka Apt ilmaiseen täyttyneen ensimmäisenä helluntaina (Apt 2:17-) ei olisikaan ollut täyttymys, vaan vasta jonkinlaista pientä alkupisarointia. Vasta ennen Kristuksen toista tulemista saapuisi varsinainen loppusade (latter rain), täysi Hengen vuodatus. Tiedämme, että helluntailiike ja eräät karismaattiset virtaukset ovat toistuvasti samastaneet itsensä tuohon suursateeseen. Siitä on jopa tehty ilmoitustapahtuma, joka tekee Raamatun ilmoitusluonteen tietyssä mielessä relatiiviseksi ja historiallisesti väliaikaiseksi.
Tämän kaavion rinnalla esiintyy kuitenkin karismaattisessa liikkeessä toisenlainen kaavio, joka on luterilaiselta kannalta paremmin hyväksyttävissä. Jo kristikunnan historiankin valossa on nähtävissä tietty vaihtelu historiassa. Apt 3:20 puhe “virvoituksen ajoista” on sovellettavissa (kuten esim. D.Pythes) toistuviin kirkon hengellisen uudistuksen ja herätyksen aikoihin, jotka usein liittyvät historian murrosten ja levottomuuden hetkiin. Tunnettu lähetysteologi G.Warneck puhuu “Jumalan hetkistä” (Stunde Gottes), joita hän on preparaatioillaan saanut aikaan. Pitkän seisahtumisperiodin, pysähtyneisyyden ajan (Perioden des Stagnirens) tulee Jumalan “kypsyyshetki” (Stunde der Reife). Tällaisena Jumalan hetkenä ikäänkuin häiriintyy koko maailman kehitys. Tästä ovat osoituksena ihmeet ja tunnusteot, joita tällöin tapahtuu. Historian kulun hitaus muuttuu nopeudeksi. Jumala, jolla muuten näyttää olevan aikaa odottaa, toimii kiireisesti. Tällöin myös Jumalan valtakunnan työtä leimaa nopea toiminta. Kaikkien herätys- ja lähetysliikkeiden historia tuntee poikkeukselliset ilmiöt ja nopeat laajenemisen jaksot. Oman sukupolvemme historiasta on ainakin se sanottava, että täysin odottamattomat ja edeltäkäsin täysin mahdottomat historialliset mullistukset ovat tosiasia. Onko tämä Jumalan erityinen hetki? Onko tämä hengellisen toiminnan erityinen etsikkoaika? Suurten muutosten värähtelyn tuntuessa kaikkien ihmisten mielissä tarvitaan myös epäilemättä erityisessä mielessä hengellisen valppautta.
Sanalla ’kharisma’, jonka me tavallisimmin suomennamme sanalla ’armolahja’ näyttää Ut:ssa (ja varhaisissa ns. Apostolisten isien kirjoissa) olevan hyvin erilaisia merkityksiä ja käyttöyhteyksiä. Se, voi tarkoittaa yleisesti hyviä lahjoja, jotka Jumala on armosta antanut (Did 1,5 lähinnä laupeuden työ), samoin Israelin kansalle annettua etuoikeutta (Rm 11,29), Jumalan armotekoa, jonka ansiosta Paavali pelastui kuoleman vaarasta (2Kor 1,11), uskovan tai erityisesti apostolin mukanaan tuomaa siunausta (Rm 1,11, ks. myös 1Kor1,7; ISmyrn johd; IPol 2,2). Huomattava on, että kharisma merkitsee Ut:ssa myös laajassa merkityksessä pelastuksen lahjaa, Kristuksen lunastus- ja sovitustyötään eli hänen objektiivista vanhurskauttaan (Room 5,15-; IEf 17,2) ja jopa iankaikkista elämää (Room 6,23). Spesifisesti ja meidän yleisesti käyttämässämme merkityksessä sana tarkoittaa jokaisen kristityn Jumalan armosta saamaa lahjaa, jolla hän voi palvella (1Piet 4,10; 1Kl 38,1; ks myös 1Kor7,7,). Armolahja voi liittyä myös seurakunnan kaitsijan virkaan, joka annetaan kättenpäällepanemisella (1Tim 4,14; 2Tim 1,6). Korostunein on merkitys ’henkilahja’ jonka tapaamme armolahjaluetteloissa (Room 12,6; 1Kor 12,4.9.28.30.31).
Yhteistä näille kaikille merkityksille on, että niiden alkuperä ei ole ihmisen luotuisuudessa. Ne eivät ole ihmisten erilaisia luonnonlahjoja, vaan Jumalan erikseen uskoville antamia, niin sanoaksemme tuonpuoleisen todellisuuden voimia ja vaikutuksia, jotka Jumala itse antaa armosta seurakunnan rakentamiseksi. Tällä ei tietenkään suljeta pois sitä mahdollisuutta, että luonnollinen lahjakkuus voi olla kiinnekohta ja pohja, jonka Jumala Hengellään pyhittää ja ottaa käyttöönsä. Olennaista on myös, etteivät karismat ole ensisijassa armon henkilökohtaisen armonkokemuksen palveluksessa, vaan tarkoitetut toisten hyväksi. Paavali ei esim. vähättele glossolaliaa, onhan se hänelle itselleenkin annettu lahja. Mutta karismojen “hierarkiassa” hän sijoittaa sen alas, koska se ei varsinaisesti rakenna seurakuntaa vaan rukoilijaa itseään. Tämä koske aivan erityisesti ns. Hengen täyteyttä. Se annetaan Raamatun mukaan hetkellä, jossa sille on välitön käyttötarve (esim. Stefanus) ja siihen on pyrittävä apostolisen pareneesin mukaan juuri seurakunnan hyvää vaellusta ja hengellisesti rakentavaa jumalanpalvelusta varten (Ef 5,15-21).
Uudempiin karismaattisten virtausten korostuksiin voi yhtyä siinä, että karismat ovat Jumalan erikseen antamia ja hänen valtakuntansa etukäteismerkkejä. Ne ovat kärjistäen sanottuna aina ihmeitä, mutta tämä ei tarkoita, että niiden ilmiasun täytyisi aina olla äärimmäisen poikkeuksellinen ja drastinen. Ovathan myös lahja palvella, johtaa ja jopa hoitaa palveluvirkaa seurakunnan hengellisessä elämässä juuri karismaattisia.
Ongelmaksi karismojen käyttö muuttuu, jos niistä tehdään jokin evankelioimisen muoto, joka ylittää evankeliumin julistamisen ja jolla pyritään olennaisesti johonkin enempään kuin pelastavan uskon syntymiseen (vrt. ohjelmallinen evankeliointi – voimaevankeliointi. Wimber): “Jumalan edeltäkäsin järjestämään kohtaamiseen kuuluu kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkä yksinkertainen evankeliumin julistus, vaikka se onkin tärkeä osa sitä. Olisi kuitenkin harhaanjohtavaa ajatella, että ne ovat vain tilaisuuksia, joissa selitämme pelastuksen tien jokaiselle ihmiselle” (Wimber 74).
On yllättävää, että puhuessaan erilaisista lahjoista, joita jakaa “yksi ja sama Henki”, Paavali yhdistää näiden lahjojen alkuperään ja tarkoitukseen sekä Isän Jumalan että Pojan Kristuksen (1Kor 12,3-6). Karismoja ja niiden suhdetta sanaan armonvälineenä ei voidakaan ymmärtää ilman oppia Pyhän Kolminaisuuden toiminnasta.
On valitettavaa, että oppi Pyhästä Hengestä ei ole tullut ongelmaksi vasta karismaattisen liikkeen myötä, vaan modernissa teologiassa ja raamatuntutkimuksessa tämä ongelma on ollut meillä jo kauan. Kun kolminaisuusoppia ei löydetä Raamatusta, silloin yhtäältä Pyhä Henki persoonana kielletään, kuten tekee esim H.Conzelmann: “Huolimatta personifioiduista ilmaisuista Paavali pidä Pyhää Henkeä persoonana.” Toisaalta Pyhän Hengen suhde Kolminaisuuden muihin persooniin hämärtyy. Pyhää Henkeä voidaan pitää barthilaisittain (ja klassisen modalistisen harhan mukaan) vain Jeesuksen Kristuksen aktiona tai Kristuksen pidennettynä kätenä tai sitten selitetään – kuten eräissä ekumeenisen liikkeen virtauksissa tapahtuu, että Jumalalla on kaksi eri kättä Kristus ja Pyhä Henki. Tällöin jälkimmäisen työksi voidaan panna sellaista jumalallista toimintaa, mikä ei ole tekemisissä Kristuksen kanssa, kuten esim. että muissa uskonnoissa tämän toisen käden eli Hengen vaikutuksesta ihmiset jo kulkevat pelastusta kohti. Ja mikä kaikkein tuhoisinta on selitetty (esim R. Bultmann), että Henki kyllä lahjoitetaan uskolle, mutta itse usko ei ole Pyhän Hengen antama lahja, vaan ihmisen totaalista antautumista. Usko on ihmisen tottelevaisuutta, kuuntelua ja tahdon liikuttamista, jossa ihminen on kuuliainen Kristuksen vaikutukselle.
Karismaattisissa liikkeissä sitä vastoin lähdetään korostetusti siitä, että Pyhä Henki on Kolminaisuuden persoona, mutta sen opetuksessa suhde Kristukseen ja hänen sanaansa jää ongelmalliseksi. Hengen vaikuttamat ihmeet ja merkit alkavat kilpailla armonvälineiden kanssa ja työntyä näiden sijalle.(vrt CA 5). Senn vuoksi meille on tärkeä Nikean tunnustuksemme kolmas artikla, jonka mukaan Pyhä Henki on Eläväksitekijä, joka lähtee Isästä ja Pojasta. Hengen työ rajoittuu Pojan eli Kristuksen työn kirkastamiseen ja siksi kaikkien sen voimavaikutusten tulee palvella tätä päämäärää. Myös henkien erottamisessa olennaisena kriteerinä on juuri oikea Kristus-tunnustus.
Karismaattinen liike ottaa vakavasti maailman todellisen tilan, kun se korostaa pahojen henkivaltojen todellista mahtia ja pyrkii varustamaan kristityt todelliseen vapautustaisteluun (riivaajien ulosajaminen ym.) Samalla korostetaan vahvasti Jumalan kaikkivaltiutta. Mutta tästä huolimatta karismaattisella liikkeellä näyttää olevan liian optimistinen käsitys ihmisestä. Ihmisen vapautta myös suhteessa Jumalaan pidetään olennaisena ja liikkeen tarjoama hengellinen siunaus nähdään liian korostetusti elämyksenä, vapautumisena jota ihminen kaipaa, mutta josta hän tietämätön (ks. ns. Engelin asteikko, Wimber 77). Jos todellakin synti on vain tietämättömyyttä ja sidottuna olemista, silloin todellakin karismaattinen liike tältä kulmalta on kiinni ns. liberaaliteologisessa traditiossa.
Luterilainen herätys rakentaa toiselle pohjalle. Ihminen on sidottu ei ainoastaan pahojen henkivaltojen kahlein, vaan myöskin omaan kyvyttömyyteensä tahtoa ja toimia oman uskonnollisen kykynsä varassa pelastuksen vastaanottamiseksi.
Luterilainen herätys rakentuu olennaisesti rippiin ja synninpäästöön, side- ja päästöavaimeen. Ilman Kristuksen työn vastaanottamista ei voida olla Hengen lahjojen vastaanottajia.
