Mitä tekemistä pääsiäisellä on pyhän kasteen kanssa? Pääsiäinen on kristillisen kirkon suurin juhla. Silloin Ristiinnaulittu osoittaakin olevansa Ylösnoussut. Kuolema on voitettu ja pahan valta kukistettu. Pyhä kaste puolestaan on yksittäisen kristityn suurin juhla. Siinä Jumala yhdistää meidät Kristuksen pelastavaan kuolemaan ja antaa lupauksen ylösnousemuksesta iankaikkiseen elämään hänen kanssaan. Kaste julistaa, että kuolema on voitettu ja pahan valta kukistettu — myös meidän kohdallamme.
Kristuksen sovittava kuolema ja pelastava ylösnousemus eivät jää meidän elämässämme abstrakteiksi asioiksi kahden vuosituhannen taakse. Niiden hyöty ja ansio eivät myöskään saavuta meitä pelkän ajatuksen tasolla. Ne tulevat aivan iholle.
Kaste on se väline, joka Uuden testamentin mukaan yhdistää meidät Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Kaste esiintyykin Raamatussa lähes aina samassa asiayhteydessä kuin Jeesuksen risti ja ylösnousemus.
Erityisesti Paavalilla tämä yhteys on kristallinkirkas. Apostoli puhuukin sanatarkasti käännettynä kasteesta ”Kristukseen” (Room. 6:3; Gal. 3:27), ”hänen kuolemaansa” (Room. 6:3-4) ja ”yhteen ruumiiseen” (1. Kor. 12:13). Paavalin mukaan kaste on yhteys Kristuksen ristiin ja ylösnousemukseen — yhteys sekä niiden tuomaan pyhyyteen että niiden velvoittamaan pyhään elämään (esim. Room. 6:4-11; Kol. 2:12; vrt. Gal. 2:19-20; 5:24; 1. Kor. 6:11-20). Yhteys uuteen liittoon tapahtuu ”Kristuksen ympärileikkauksen” eli kasteen kautta, korvaten vanhan liiton ympärileikkauksen sakramentin (Kol. 2:11).
Israelin kansan pääsy Egyptin orjuudesta karitsan verellä siveltyine ovenpielineen ja esikoissurmalta sekä Egyptin armeijan takaa-ajolta pelastumisineen ei ole ainoastaan Golgatan uhrin vaan myös kasteen vanhatestamentillinen esikuva. Paavali kirjoittaa, että Israelin kansa ”kastettiin Moosekseen” pilvessä ja meressä Egyptistä lähdön jälkeen (1. Kor. 10:2). Samalla tavalla kuin Israel kulki meren halki ja nousi sieltä luvatun maan puolelle, kastettu nousee kastevedestä uuteen elämään. Samoin kuin egyptiläiset hukkuivat mereen, synnin kadottava valta hukutetaan kasteeseen. Koska kansaan kuuluivat myös lapset, tälläkin kasteen esikuvalla on jo varhaiskirkossa perusteltu vielä puhekyvyttömien pienokaisten kastamista vanhempien mukana.
Samaan tapaan Nooan arkkia käytetään UT:ssa kasteen esikuvana (1. Piet. 3:20-22). Vesi sekä hukuttaa pahan että puhdistaa pahasta (2. Piet. 2:5-7). Juuri näin tapahtuu kasteessa.
Alkukirkossa kasteita toimitettiin välittömästi siinä yhteydessä, kun julistettu evankeliumi avasi ihmisten ja perhekuntien sydämet uskomaan. Pian käytännöksi kuitenkin tuli, että kasteelle valmistautuvat katekumeenit saivat pitkäaikaista valmennusta ennen kastetta. 200-luvulta periytyvässä Hippolytoksen kastekaavassa katekeesin pituudeksi määrättiin kolme vuotta, joskin nopeasti oppivat selvisivät lyhyemmällä ajalla. 300-luvulla elänee Kyrillos Jerusalemilaisen aikaan pääsiäispaasto toimi kasteopetuksen aikana. Kasteoppilaiden tuli elää tuo aika nuhteettomasti.
Kasteiden ajankohdaksi vakiintuivat suuret juhlapyhät. Paikoin suosittiin kastepäivänä helluntaita, ensimmäisen kristillisen kasteen muistojuhlaa, jolloin myös Pyhä Henki vuodatettiin. Itäisessä kristikunnassa loppiaista vietettiin Jeesuksen kastepäivänä, joten sekin tarjosi luontevan ajankohdan kasteille.
Pääsiäisestä tuli kuitenkin kristikunnan yleisin kastepäivä. Esimerkiksi kirkkoisä Tertullianus (n. 160-225) piti pääsiäistä sopivimpana kastepäivänä, hyväksyen kuitenkin samalla helluntain ja muut päivät. Uuden testamentin kasteopetuksen valossa tämä ei yllätä. Mikä onkaan upeampi ajankohta tulla kastetuksi Kristuksen kuolemaan ja saada lupaus samalla tavalla yhdistyä hänen ylösnousemukseensa kuin hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa juhla.
Myös Israelin kansan suuri pääsiäiskertomus osoittautui esikuvalliseksi kristilliselle kasteelle ja oletettavasti vaikutti kasteen pääsiäisjuhlaan vakiintuneeseen ajankohtaan.
Varhaiskirkossa katekumeenit paastosivat ennen kastetta ja kokoontuivat sapattina piispan luo manattaviksi, opetettaviksi ja lopulta kastettaviksi. Lauantain ja sunnuntain välinen yö valvottiin vigiliassa, jossa piispa vielä opetti kastettavia. Kasteoppilaat manattiin joskus useaan kertaan, aivan kuten Lutherin kastekaavassakin käsketään pahaa henkeä poistumaan. Myöhemmin sanamuoto on järkeisuskon myötä lieventynyt. Alkukirkon ja reformaation ajan selvä vakaumus oli, että ihminen on joko Kristuksen oma tai pahan vallassa. Siksi eksorkismi tarvittiin.
Eksorkismien lukemisen aikana kastettavat riisuivat kaikki vaatteensa (ja naiset korunsa) vanhan ihmisen riisumisen merkkinä (Kol. 3:9). He samastuivat alastomuudellaan myös Herraansa, joka virui ristillä alastomana. He sanoutuivat irti Saatanasta ja syntisestä elämästä, tullen kasteelle pää peitettynä, paljain jaloin ja joskus säkkikankaaseen puettuna ja naisilla hiukset avattuina merkkinä katumuksesta. Synnintunnustusta seurasi uskontunnustus.
Ihannetilanteessa kaste toimitettiin Kolmiyhteisen Jumalan nimeen upottamalla virtaavassa vedessä. Siinä vanhan ihmisen hukkuminen ja uuteen elämään virkoaminen Elävän Veden vaikutuksesta kuvastui parhaiten. Mikäli tämä ei ollut mahdollista, pään valeleminen kolmesti muulla vedellä hyväksyttiin. Näin ohjeistetaan jo ensimmäiselle vuosisadalle ajoitetussa Apostolien opetuksessa, Didakhessa (7:1-3).
Kastetut puettiin valkoisiin vaatteisiin merkkinä Uuden testamentin opettamasta uuden ihmisen ja Kristuksen puhtauden päälle pukemisesta (Gal. 3:27; Room. 13:14; Ef. 4:22-24; Kol. 3:9-10; Ilm. 7:9, 14). Yhä tänään kastettavat vauvat puetaan valkoiseen kastemekkoon, aikuiset ja konfirmoitavat valkoiseen kaapuun eli albaan. Valitettavan harvoin valkoiseen pukeutuminen tapahtuu kasteen jälkeen, kuten alun perin oli tapana. Myös papiston alba kuvastaa kasteessa saatua Kristuksen puhtautta, jonka varassa pastoritkin työtään tekevät.
Kastetut sinetöitiin Kristuksen ristin merkillä aivan kuten yhä tänään tehdään. Usein kasteeseen liittyi myös öljyvoitelu Pyhän Hengen saamisen ja kuninkaalliseen papistoon vihkimisen merkkinä. Näin he olivat syntyneet uudesti sekä kasteen vedestä että Hengestä (Joh. 3:5; Tiit. 3:5). Kastetut saivat myös alkaa käyttää vain kristityille varattua rauhan suudelmaa — miehet miehiä ja naiset naisia tervehtiessään siveettömyyden välttämiseksi — ja osallistua välittömästi vietetylle ehtoolliselle.
Varhaiskirkon pääsiäisyön vigiliasta periytyy meidän aikoihimme pääsiäisyön messu. Sen merkitys on alettu uudelleen löytää myös luterilaisessa kirkossa. Messun alussa pääsiäis- tai Kristus-kynttilän sytyttäminen pimeyden keskelle muistuttaa niin ylösnousemuksen aamusta kuin kasteesta.
Varhaiskirkossa kastettavat kulkivat pimeään kirkkoon tai kastekappeliin öljylamput käsissään viisaiden neitsyiden tapaan (Matt. 25:1-13). Kirkkoisät puhuvatkin kasteesta valaistumisen sakramenttina. Siinä Kristuksen valo astuu syntisen pimeyteen.
Kristus-kynttilän paikka kirkkotilassa on tietoisesti kastealtaan tai -maljan vieressä. Sitä pidetään siellä pääsiäisyöstä helatorstaihin tai helluntaihin asti (Joh. 9:5). Kasteita toimitettaessa ja hautajaisissa pääsiäiskynttilää olisi myös hyvä käyttää muistutuksena Valosta, joka toimii kasteessa ja joka vie perille kirkkauteen asti.
Vaikka uudet kastettavat puuttuisivat, nykyiseen pääsiäisyön messuun sisältyy kastelupausten uudistaminen. Kaste ei ollut apostoleille, kirkkoisille, reformaattoreille eikä sen tulisi olla meillekään vain kerran toimitettu rituaali, jolla ei ole vaikutusta nykyiseen elämäämme. Siihen saa ja tulee palata joka päivä.
Kaste valtuuttaa ja velvoittaa elämään Kristuksen omana. Se avaa silmämme näkemään itsemme, toiset kristityt ja Jumalan ristin varjossa ja ylösnousemuksen valossa. Apostolin oman kasteopetuksen sanoin: ”Niin tekin pitäkää itsenne synnille kuolleina, mutta Jumalalle elävinä Kristuksessa Jeesuksessa.” (Room. 6:11)
