Raamatun näkökulmasta varsinaiset ihmeet ovat Jumalan teot luomisessa ja lunastuksessa sekä nämä kirkastavassa Pyhän Hengen työssä. Nämä ovat ihmeellisiä asioita Raamatun näkökulmassa. Lankeemuksessa ihminen kuvitteli tulevansa Jumalan kaltaiseksi ja kadotti samalla oikean Jumalan tuntemisen. Yksi osa tätä oli, että ns. tavalliset ihmeet syrjäyttivät kolmiyhteisen Jumalan varsinaiset ihmeet. Näitä varsinaisia ihmeitä langennut ihminen ei enää tuntenut tai hän piti niitä itsestään selvyyksinä. Sen sijaan kaikenlaisia muita ihmeellisiä ja hämmästyttäviä asioita ihminen alkoi ihannoida ja kummastella. Apostolien teoissa kuvattu Simon-noita antaa meille hyvän esimerkin pakanoiden tavasta uskoa ihmeisiin ja yliluonnolliseen. Hänen kauttaan löydämme ainakin neljä pakanalliselle ihmeuskolle tyypillistä piirrettä.
“Mutta ennestään oli kaupungissa muuan mies, nimeltä Simon, joka harjoitti noituutta ja hämmästytti Samarian kansaa sanoen olevansa jokin suuri; ja häntä kuuntelivat kaikki, pienet ja suuret ja sanoivat: ’Tämä mies on se Jumalan voima, jota kutsutaan suureksi’” (Apt 8:9).
Tämän roolin suurena tai Jumalan voimana voi tietenkin saada sitä hakien tai haluamatta sitä. Olennaista ei olekaan se, mitä muut odottavat tai ajattelevat, vaan se, heittääkö ’ihmeiden tekijä’ toisten vääriin odotuksiin ja pakanallisen uskon liekkeihin bensaa vai vettä? Simon noita heitti bensaa ja niin tekevät kaikki, jotka eivät ymmärrä kolmiyhteisen Jumalan pelastussuunnitelmaa ja diagnoosia pelastettavan maailman tilasta.
Kuinka toisenlainen onkaan apostolien asenne: “Israelin miehet mitä te tätä ihmettelette, tai mitä te meitä noin katselette, ikään kuin me omalla voimallamme tai hurskaudellamme olisimme saaneet hänet kävelemään. Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, on kirkastanut poikansa Jeesuksen, jonka te annoitte alttiiksi ja kielsitte Pilatuksen edessä’” (Apt 3:12). Pietari Korneliuksen kodissa: “Ja kun Pietari oli astumassa sisään, meni Kornelius häntä vastaan, lankesi hänen jalkojensa juureen ja kumartui maahan. Mutta Pietari nosti hänet ylös sanoen: ’nouse, minäkin olen ihminen’” (Apt 10:25).
Pakanallista ihmeuskoa ei pidä ruokkia, vaan sammuttaa, että voima pysyisi Jumalan voimana. Jumalan voima ja tuli kestää veden, kuten Elia aikoinaan näytti Karmelin vuorella. Mutta kestämmekö me sen, onkin toinen asia.
“Ja he kuuntelivat häntä sentähden, että hän kauan aikaa oli noituuksillaan heitä hämmästyttänyt.” (Apt 8:11)
Kristillisen uskon kannalta tämä piirre pakanoiden tavassa uskoa ihmeisiin ja yliluonnolliseen on erityisen hankala. Se merkitsee nimittäin sitä, että keskeinen pelastussanoma rististä ja ristiinnaulitusta on sen tähden vaarassa tahallaan tai yleensä tahtomattaan siirtyä syrjään. Jos pakanallisen ihmeuskon narusta vedetään hyväuskoisesti, niin saadaan kyllä lyhyellä tähtäimellä voittoja ja suuria lukuja katsomoihin. Samalla kuitenkin ollaan tiellä, jossa ristinmies ja ristinteologia joutuvat syrjään. Miksi? Siksi, että pakanallinen usko ihmeisiin ja yliluonnolliseen ei voi sulattaa ristinteologiaa. Kuitenkin terve kristillinen karismaattisuus näkyy juuri siinä, että se pystyy kumartumaan ristin Herran edessä silloinkin, kuin hän ihmeiden ja parantumisten sijasta antaa sairauksia ja kärsimyksiä. Terve kristillinen karismaattisuus ei iloitse siitä, että henget ovat alamaisia, vaan siitä, että Kristuksen ristin tähden nimet ovat kirjoitettuina taivaassa tuntui miltä tuntui.
Yleensä nämä keskeiset puolet kuitenkin vaietaan kuoliaaksi mainostuksellisesti mielenkiintoisempien asioiden tähden (kuten ihmeet, kaatumiset, kultahiput jne). Markkina-arvonsa nuo pakanoita hämmästyttävät ’ihmeelliset’ asiat saavat juuri siitä, että ne vetoavat langenneessa ihmisessä asuvaan pakanoiden tapaan uskoa ihmeisiin ja yliluonnolliseen. Ne hämmästyttävät ja siksi ihmiset ovat valmiita kuuntelemaan – niin kauan kuin heitä hämmästytetään – ja näin kierre on valmis. Evankeliumi ristiinnaulitusta on sen sijaan langenneelle ihmiselle vieras. Se on hullutus luonnolliselle ihmiselle eikä sitä sen tähden voi ymmärtää kuin Pyhän Hengen työn tuloksena ja ristin alla. Tällaiseen kristilliseen uskoon terve kristillinen karismaattisuus kuitenkin opastaa ihmisiä, vaikka se ei olekaan heidän luontaisten odotustensa täyttämistä.
“Mutta kun Simon näki, että Henki annettiin sille, jonka päälle apostolit panivat kätensä, toi hän heille rahaa…” (Apt 8:18)
Armolahjoista kohdalla on häkellyttävää kohdata juuri tämä pakanallisen mielen piirre ihmisissä, myös itsessään. Vaikka itse sana armolahja puhuu kaikkinaista kaupankäyntiä vastaan ei juuri koskaan asiaa voi lähestyä ilman tämän piirteen esille tuloa. Joko asia tulee esiin negaationa tai manipulointina.
Negaatiosta on kyse silloin, kun ihmiset eivät usko, että heillä olisi armolahjoja tai että he voisivat saada niitä. Miksi? Siksi, koska he ovat niin kurjia ja huonoja uskovia. Mutta kysehän on armo lahjoista. Eivätkö molemmat sanat julista tämän pakanallisen luontomme vastusteluja vastaan. Lahjat annetaan armosta, silloin kun Jumala niin tahtoo.
Manipulointi taas esiintyy esimerkiksi kiittämistekniikkana. Kiitä vaan, niin kyllä Jumala antaa sinulle kielilläpuhumisen lahjan. Niin alkaa kiitos, kiitos, kiitos -tekniikan mukainen Jumalan manipulointi, jossa hänelle ei haluttaisi antaa mahdollisuutta sanoa EI. Raamattu kuitenkin korostaa erilaisuuden rikkautta Jumalan suunnitelmassa. Käsi on hyvä, vaikka ei ole silmä. Kaikki eivät puhu kielillä eikä tarvitsekaan.
“… ja sanoi: ’Antakaa minullekin se valta, että kenen päälle minä käteni panen, se saa Pyhän Hengen.’”
Tässä ollaan hyvin lähellä lankeemuskertomuksen tilannetta, jossa kiusaus oli nimenomaan Jumalan kaltaisuuteen. Armolahjoihin ja Pyhän Hengen työhön ei kuitenkaan kristillisessä kontekstissa ensimmäisenä liitetä sanaa valta, vaan sanat vastuu ja rakkaus. Sen tähden Paavalikin sijoitti (1 Kor.13) rakkauden ylistyksen armolahjaepisodin eteen. Ja rakkaus kristillisessä mielessä taas ei nosta meitä ylös valtaan, vaan kutsuu meidät seuraamaan häntä, joka luopui asemastaan ja riisuitui vallastaan. Meille sanotaan: ”Olkoon teillä se sama mieli, joka Kristuksella oli, joka ei, vaikka hänellä olikin Jumalan muoto, katsonut saaliikseen olla Jumalan kaltainen, vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi, ja hänet havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen; hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti” (Fil.2).
Simon-noidalla ei ollut tätä mieltä, vaan hän oli Jeesukseen uskottuaankin vielä lihallisen pakanallisen mielensä ja ajattelutapansa vallassa. Miten on meidän laitamme?
Miten on mahdollista, että Jumala voi varjella omansa lankeamasta pysyvästi pakanallisen ihmeuskon pauloihin? Tärkeää on tietenkin oikea kristillinen opetus ja seurakuntaelämä.
Dogmihistorioitsija Jaroslav Pelikan sanoo, että kolminaisuusopin muotoilemisella kristillinen kirkko veti rajalinjan, joka erotti sen pakanoiden tavasta uskoa ihmeisiin ja yliluonnolliseen. Samalla hänen mukaansa vahvistettiin kristillisen uskon luonne pelastususkontona
Pakanoiden tavasta uskoa ihmeisiin ja yliluonnolliseen puuttuu raamatullinen pelastavan ilmoituksen näköala, jonka yksi merkittävimmistä ilmauksista on kolminaisuusoppi.
Koska tämä ilmoituksen näköala puuttuu, tulee Jumalan kolmiykseyden ja siitä avautuvan pelastushistoriallisen näkökulman tilalle yleinen Henki-keskeisyys tai hengellisyyteen liittyvät hätkähtelyt/manifestaatiot. Lähestyjä ja lähestymissuunta on näissä malleissa täysin päinvastaiset. Perinteisen kristinuskon näkökulmasta Jumala tulee alas etsimään ihmistä, joka on hukassa ja pakenee Jumalaa. Pakanallisessa näkökulmassa ihminen lähestyy ja etsii kokemuksellisesti heittäytyen Jumalaa, joka pakenee ihmistä.
Tämä pakanallinen tapa ajatella Jumalasta asuu kaikissa langenneissa ihmisissä – siis myös kristityissä. Siksi sillä on sillanpääasema myös jokaisen kristillisen seurakunnan sisällä uskonsuuntaan katsomatta. Edellä sanottu ei tarkoita sitä, etteikö kristilliseen Jumala uskoonkin liittyisi salattu puoli. Tarkoituksena ei ole myöskään haikailla valistusrationalismin perään. Kyse on siitä, että perinteisessä kristillisessä uskossa ihme jäsentyy toisella tavalla kuin pakanallisessa ihmeuskossa. Kristillisessä uskossa ilmoituksen kautta eletään uskossa Jumalaan silloinkin, kun hän salaa itsensä tai toimii meidän mielestämme väärin tai ei ollenkaan.
Pakanallinen ihmeuskon absolutisointi jää väistämättä kapeaksi ja pinnalliseksi, kun se keskittyy ihmeiden ja kokemusten perässä juoksemiseen ja sen Raamatun materiaalin tutkimiseen, minkä voidaan tulkita tukevan tätä hätkähtelyä. Perinteinen pakanallisen ihmeuskon absolutisointi tiivistyy keskeiseen ajatukseen, jossa manifestaatiot ja kokemukset perustelevat Pyhän Hengen läsnäolon.
Näiden lisäksi sekä yksittäiset kristityt että seurakunta kokonaisuudessa joutuvat myös kantapääopiston kurssille, jonka aiheena on kärsimys ja risti. Koska uskovissa on kristityksi tulon jälkeenkin syntinen turmeltunut luonto aivan kuten Simon-noidallakin oli, he tarvitsevat Jumalalta paitsi anteeksiantamusta, lohdutusta ja turvaa, myös ristiä ja kärsimystä säilyttääkseen selväpäisyytensä. Näin Paavali todistaa: ”Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä” (2.Kor.4).
Paavalin mukaan aarteen pitää olla saviastiassa. Tarvitaan saviastia, muuten ihminen alkaa kuvitella olevansa Jumala. Tarvitaan saviastia (luominen) ja siihen inkarnaatiossa laskeutuva aarre (Herra), jotta Voima (Henki) olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä. Saviastia pysyy saviastiana myös Kristukseen yhdistyessään, koska Herrakin omaksui saviastian (ihmisyyden).