Jokainen lapsi on syntyessään luottavainen ja vailla pahuutta. Miksi heidän ei anneta pitää itseään hyvänä ja kelpaavana, sellaisena kuin he ovat? Kuinka voidaan perustella vauvan kaappaaminen johonkin sellaiseen, mihin he eivät ole antaneet suostumustaan? Eikö tieteellisesti tutkittu mindfulness tarjoaisi neutraalin kohtaamispaikan ihmisille?
Kaikki varmasti toivovat lapsille, erityisesti omille lapsilleen hyvää. Erilaiset maailmankuvat ja ihmiskuvat antavat kuitenkin erilaisen vastauksen sille, mitä lapsille tulisi tehdä tai kuinka heidät pitäisi kasvattaa, jotta siitä hyvä seuraisi.
Jos lapsen oletetaan olevan vailla pahuutta, silloin pahuuden lähde täytyy olla ympäristössä, siinä mitä lapselle opetetaan tai tuputetaan. Siten lapselle on parhaaksi, jos haitallinen ympäristö turmelee luonnostaan hyvää lasta mahdollisimman vähän. Vanhemmat, joilla on tällainen käsitys maailmasta, jättävät johdonmukaisesti lapsen opastamisen vähemmälle ja esimerkiksi uskonnon valinnan kokonaan lapsen vastuulle.
Kristillinen maailmankuva on kuitenkin toinen ja siksi kristityt eivät voi toimia johdonmukaisesti samalla tavalla. Raamattu opettaa, ettei lapsi ole luonnostaan hyvä eikä kasva luonnostaan hyväksi. Kaikki ihmiset ovat syntymästään saakka osallisia synnistä eli pahasta.
”Katso, minä olen synnissä syntynyt, ja äitini on minut synnissä siittänyt.” (Ps 51:7)
”Syntyisikö saastaisesta puhdasta? Ei yhden yhtäkään.” (Job 14:4)
”Kuinka siis ihminen olisi vanhurskas Jumalan edessä, ja kuinka vaimosta syntynyt olisi puhdas?” (Job 25:4)
Tätä Raamatun näkemystä arkikokemuskin väkevästi tukee. Pienet lapset varastavat toisiltaan, repivät, raastavat ja ovat itsekkäitä. Heille täytyy työläästi opettaa sellaiset sanat kuin ”kiitos” ja ”anteeksi” eikä opettelu lopu aikuisenakaan. Mielenkiintoinen kysymys on sekin, miten ihmiset, jotka kaikki syntyvät luonnostaan hyvinä, kuitenkin järjestävät ympäristön sellaiseksi joka turmelee niin tehokkaasti yhteiskunnan.
Kristillinen maailman kuva opettaa maailman olevan synnin eli pahan vallassa. Koska pienet lapsetkin syntyvät synnin orjuuteen, kristillisen opetuksen mukaisesti hekin tarvitsevat Jeesusta pelastajakseen. Jos siis kristityt vanhemmat jättäisivät lapsensa kastamatta ja opettamatta he joutuisivat tekemään lapsillensa vahinkoa ja rikkomaan vastoin omaatuntoaan. Jättääkseen lapsensa kasvattamatta vanhempien täytyisi olla vain nimellisesti kristittyjä, mutta oikeasti uskoa johonkin ”neutraaliin” ideologiaan, mindfulnesiin, sekularismiin tai muuhun sellaiseen. Näin huomamme, ettei tässäkään asiassa ole todellista neutraalia eli riippumatonta näkökulmaa.
Tätä neutraaliuden illuusiota voi havainnollistaa usein kerrotulla vertauksella elefantista. Vertauksen mukaan kaikki uskonnot ovat kuin pimeässä elefanttia tunnustelevia ihmisiä. Yksi sanoo, että elefantti on pitkulainen ja taipuisa, koska on tarrannut kärsästä; toinen sanoo, että se on kova ja terävä, koska tunnustelee syöksyhammasta; kolmas virkkoo, että elefantti on litteä kuin pannukakku, koska on saanut otteen korvasta ja niin edelleen. Vertauksen opetus on siinä, että kaikki uskonnot lausuvat hengellisiä totuuksia, mutta olisi virhe väittää, että kellään olisi koko totuutta.
Vertaus on kuitenkin silmänkääntötemppu. Kaikkinäkevää vertauksen kertojaa ei ole mainittu. Vertauksen kertoja, yleensä valistunut moderni sekulaari ihminen, ei ole pimeässä. Hän ei hapuile, vaan tietää, että kyse on elefantista ja voi siksi ylimielisesti hymyillä takapajuisille ihmisille, jotka haluavat tehdä elefantin hampaasta tai korvasta koko elefantin. Näin vertauksen kertoja, vaikkei tätä sanota ääneen, opettaa, että vain hän näkee koko totuuden ja muut, uskonnolliset ihmiset, ovat sokeita hapuilijoita. Tällä tavalla hän syyllistyy itse siihen oikeassa olemisen syntiin, josta toisia syyttää.
Kristillisen opetuksen mukaan perhe on Jumalan säätämä järjestys. Vanhemmat ovat vastuussa lapsistaan ja heidän kasvattamisestaan. Lapsella on oikeus olla oman isänsä ja äitinsä kasvattamana. Tietysti vanhempi-lapsi-suhteeseen pätevät samat reunaehdot kuin muihinkin suhteisiin: ihmisiä ei saa surmata, pahoin pidellä ynnä muuta sellaista. Tämän valvominen on esivallan tehtävä. Lasten kasvattaminen, johon uskonnollinen kasvatus kuuluu, on kuitenkin hänen vanhempiensa tehtävä, jonka nämä tekevät parhaan ymmärryksensä mukaan. Siitä he ovat myös Jumalalle vastuussa.
