Herran siunaus on yksi käytetyimmistä kristillisistä rukouksista. Tiedätkö, mistä löydät sen? Muistisääntö on 4 x 6 = 24. Eli 4. Mooseksen kirja (Numeri), luku 6, jae 24. Katkelma alkaa jo jakeesta 22, mutta itse siunaus alkaa jakeesta 24. Kohta kuuluu:
”Ja Herra puhui Moosekselle sanoen: ’Puhu Aaronille ja hänen pojillensa ja sano: Siunatessanne israelilaisia sanokaa heille:
Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua;
Herra valistakoon/kirkastakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen;
Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan.
Näin he laskekoot minun nimeni israelilaisten ylitse, ja minä siunaan heitä.” (Num. 6:22–27)
Herran siunaus lienee Suomen kristillisessä kentässä yksi yleisimmistä rukouksista. Kiintoisasti ns. vapaissa suunnissa Herran siunaus on monesti ainoa käytössä oleva liturginen rukous. Sitä käytetään paljon enemmän kuin Isä meidän -rukousta, vaikka Herran rukouksesta löytyy Uuden testamentin käskykin (”Rukoilkaa siis te näin: Isä meidän…” Matt. 6:9).
Herran siunaus on tullut kristilliseen jumalanpalvelukseen verrattain myöhään. Viimeistään 300-luvulta alkaen tiedämme messun päättyneen loppusiunaukseen. Siunauksen muoto vaihteli ajan ja paikan mukaan, mutta yleensä ei käytetty Herran siunausta. Suomessa keskiajalla Turun tuomiokirkossa messu päättyi yksinkertaisesti toimittajan ja seurakunnan vuoropuheluun: ”Menkää, messu on päättynyt. – Jumalalle kiitos!” (Missale Aboense, vuodelta 1488). Keski-Euroopassa ja myöhemminkin roomalaiskatolisuudessa aina nykypäivään asti loppusiunaus kuuluu yleensä: ”Siunatkoon teitä Kaikkivaltias Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki.” Luther toi vuoden 1523 latinankieliseen messuunsa tämän siunauksen vaihtoehdoiksi Herran siunauksen tai siihen perustuvan psalmi 67:n. Vuoden 1526 saksankielisen messun loppuun Luther jätti vain Herran siunauksen. Siitä Herran siunauksen käyttö messun lopussa levisi kaikkialle luterilaisuuteen (Suomessa jo Mikael Agricolan messusta 1549 alkaen aina nykypäivään asti).
Reformoidulla puolella ranskankielisen Jean Calvinin Geneven jumalanpalvelusjärjestys (1542) päättyy Herran siunaukseen, mutta ilman trinitaarista lopetusta (”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.”). Saksankielinen Huldrych Zwinglin jumalanpalvelusjärjestys (1525) ei sisällä Herran siunausta. Myös anglikaanisessa kirkossa on käytössä toinen loppusiunaus (Fil. 4:7 + trinitaarinen lopetus).
Näin jumalanpalveluksen päättäminen Herran siunaukseen on nimenomaan luterilainen käytäntö. Lisäksi sitä käyttää osa reformoiduista. Suomessa vapaat suunnat ovat omaksuneet Herran siunauksen käytön meiltä.
Kolmannen Mooseksen kirjan (Leviticus) luku 9 kuvaa pappi Aaronin ensimmäistä uhria ja Vanhan testamentin jumalanpalveluksen alkua. Edellisessä luvussa Leviticus 8 on ollut Aaronin ja hänen poikiensa sekä polttouhrialttarin vihkiminen syntiuhrisonnein seitsemän päivän ajan (vrt. myös Ex. 29, missä Herra antaa etukäteen käskyn näistä toimituksista). Papiksi vihkimisensä jälkeen Aaron on aloittamassa päivittäistä jumalanpalvelusta eli joka-aamuisen ja jokailtaisen suitsuttamisen, lamppujen hoitamisen ja polttouhrin uhraamisen siihen liittyvine ruoka- ja juomauhreineen. Leviticuksen luku 9 on myös kristillisen päivittäisen jumalanpalveluksen lähde. Olemme saaneet aamu- ja iltauhreista tavan pitää päivittäinen aamu- ja iltahartaus. Leviticus 9 on siis Raamatun tärkeimpiä kohtia, vaikka se ei tunnu länsimaisesta lukijasta äkkiseltään kovin kiinnostavalta (ellei satu olemaan yhtä vinksahtanut kuin minä).
Luku alkaa sillä, että Mooses käski kansan kokoontua ilmestysmajalle ja tuoda vaaditut uhrieläimet. Syyksi Mooses kertoo: ”Näin on HERRA käskenyt tehdä, että HERRAN kirkkaus ilmestyisi teille.” (Lev. 9:6)
Aluksi Aaron uhrasi oman syntiuhrinsa (sonnivasikka; toimituksessa korostui veren levittäminen alttarin sarviin ja syntien anteeksiantamus) ja polttouhrinsa (pässi; toimituksessa korostui koko eläimen polttaminen ”suloiseksi tuoksuksi” à Herran mielisuosio). Vasta kun Aaron oli itse saanut sovituksen ja Herran mielisuosion, saattoi hän toimittaa kansan uhrit.
Seuraavaksi Aaron toimitti Israelin poikien syntiuhrin (pukki; syntien anteeksiantamus), polttouhrin (vasikka ja karitsa; Herran mielisuosio), ruokauhrin (suitsuketta ja öljyllä sekoitettuja jauhoja; rukous, kiitos ja pappien jokapäiväinen leipä) ja yhteysuhrin (sonni ja pässi; niistä osa poltettiin alttarilla, mikä pyhitti uhrin. Lopun lihan söivät pappi ja kansa. Täten he tulivat osallisiksi pyhästä korkeastipyhästä uhrista, mikä pyhitti heidät. Uhri ”luettiin” heidän hyväkseen, Lev. 7:18. Yhteysuhri oli esikuva ehtoollisesta, missä syömme puolestamme uhratun Golgatan uhrin, joka pyhittää meidät ja luetaan hyväksemme, 1. Kor. 10:16–18).
Tämän jälkeen kerrotaan: ”Ja Aaron kohotti kätensä kansaa kohti ja siunasi heidät, ja kun hän oli toimittanut syntiuhrin, polttouhrin ja yhteysuhrin, astui hän alas (alttarilta). Ja Mooses ja Aaron menivät ilmestysmajaan (suitsuttamaan, huoltamaan lampun ja kumartamaan Herraa, Mišna Tamid VI 1–VII 1), ja kun he tulivat sieltä ulos, siunasivat he kansan. Silloin HERRAN kirkkaus ilmestyi kaikelle kansalle. Ja tuli lähti Herran tyköä (liitonarkun armoistuimelta) ja kulutti polttouhrin ja rasvat alttarilta. Ja kaikki kansa näki sen, ja he riemuitsivat ja lankesivat kasvoilleen.” (Lev. 9:22–24)
Herran kirkkaus ilmestyi siis uhrin (sovituksen, syntien anteeksiantamuksen) jälkeen, kun papit siunasivat kansan Herran siunauksella! Vaikka tämä tapahtui vain yhden ainoan kerran, tämä kertoo, että Herran siunauksen sanoissa kansalle ilmestyy sovitetun ja armollisen Herran kunnia! Herran siunauksen lausuminen oli siis Israelin jumalanpalveluksen huipennus. Kansa tungeksi joka aamu jo ennen auringonnousua temppelin pihalle (Mišna Joma I 8) rukoilemaan uhrien toimittamisen ajan ja vastaanottamaan sen päätteeksi Herran siunauksen (Siirakin kirja 50:12–21). Tämä oli ainoa paikka ja hetki, jolloin Herran kaikkeinpyhin nimi ”Jahve” lausuttiin ääneen ainakin toisen temppelin aikana. Synagogissa ja maakunnissakin papit lausuivat kansalle Herran siunauksen, mutta silloin Jumalan kaikkeinpyhimmästä nimestä ”Jahve” käytettiin kiertoilmaisuja (Siirakin kirja 50:20; Mišna Tamid VII 2 b).
Nyt juutalaiset eivät enää voi eivätkä halua lausua Herran nimeä ”Jahve”, koska heillä ei ole temppeliä, ei uhria eikä pappeja. ”Herra” (Adonaj) ei oikeastaan ole nimi vaan kiertoilmaisu. Näin Herran siunaus jää juutalaisuudessa saamatta. Herrahan oli käskenyt: ”Näin he laskekoot minun nimeni israelilaisten yli, ja minä siunaan heitä” (Num. 6:27). Mutta me kristityt laskemme Jumalan kaikkeinpyhimmän nimen todellisesti seurakunnan yli, kun lausumme Herran siunauksen lopuksi: ”Isän (+) ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”! Meillä on Herran nimen täysi siunaus!
Messussa Herran siunauksen paikka on muuten sama kuin Vanhan testamentin jumalanpalveluksessa. Meilläkin on ensin sovitusuhri, tosin ei enää sovitusuhrin toimittaminen (se on toimitettu vain yhden ainoan kerran Golgatan ristillä, Hepr. 7–10), mutta uhri on läsnä ja jaetaan ristin sanassa ja Herran pyhällä uhriaterialla, missä nautimme suullisesti Golgatalla uhratun ruumiin ja veren. Kun olemme saaneet Kristuksen sovitusuhrin kautta syntien anteeksiantamuksen, Herran mielisuosion ja pyhityksen, pastori voi sen nojalla siunata Herran kansan Herran siunauksella.
Aaron ja hänen poikansa (Num. 6:23, 27; 1. Aik. 23:13) eli Leevin heimo (Deut. 10:8), leeviläiset papit (Deut. 21:5). Entä nyt, uuden liiton aikana?
Ensiksi meidät siunaa Jeesus Kristus, tosi ylipappi. Tämä tulee koskettavalla tavalla esiin Luukkaan evankeliumissa. Luukkaan alussa kerrotaan pappi Sakariaasta. Hän oli saanut pappistehtävien arpomisessa aivan harvinaisen etuoikeuden, joka kohtasi tavallista pappia ehkä vain kerran tai pari elämässä: hän sai toimia ylipapin sijaisena ja toimittaa suitsutusuhrin temppelin pyhässä, kultaisella suitsutusalttarilla. Sen lähemmäs kaikkeinpyhintä tavallinen pappi ei voinut päästä! Mutta kun Sakarias oli suitsuttamassa, hänelle ilmestyi enkeli Gabriel, joka ilmoitti, että Sakarias saa pojan, Johannes Kastajan. Sakarias ei uskonut tätä, ja siksi hän mykistyi.
Kuvittelepa tilanne! Sakarias astuu ulos temppelin valtavista kultaisista kaksoisovista, loistava papillinen asu tuoksuen voimalliselta suitsutukselta, mikä julisti, että Herra kuulee Israelin rukoukset ja siunaa heitä. Sakariaan edessään temppelin esipiha on täynnä tuhansia odottavia päitä. Kaikki heittäytyvät kasvoilleen vastaanottamaan Herran siunausta. Mutta mitä tapahtuu? Ei mitään! Sakarias on mykkä! Herran siunaus, jota kuulemaan tuhannet olivat tulleet, jäi saamatta! Jumalanpalvelus päättyi täydelliseen lässähdykseen!
Entä miten Luukkaan evankeliumi päättyy? ”Sitten Jeesus vei heidät pois, lähes Betaniaan asti, ja nosti kätensä ja siunasi heidät. Ja tapahtui, että hän siunatessaan heitä erkani heistä, ja hänet otettiin ylös taivaaseen. Ja he kumarsivat häntä ja palasivat Jerusalemiin suuresti iloiten. Ja he olivat alati pyhäkössä ja ylistivät Jumalaa.” (24:50–53) Taivaallinen ylipappi siunasi opetuslapsensa astuessaan taivaaseen ja jäi siihen asentoon. Sehän tarkoittaa, että Hän edelleen, jatkuvasti, tälläkin hetkellä siunaa opetuslapsia, seurakuntaansa, meitä!
Toiseksi Herran siunausta voivat käyttää kaikki kristityt. Kaikki Kristukseen uskovat kastetut ovat Ensimmäisen Pietarin kirjeen mukaan pyhä papisto (2:5), kuninkaallinen papisto (2:9). Koska Kristus, sovitusuhrimme, on uhrattu, meidät on kuninkaallisina pappeina kutsuttu siunaamaan, välittämään Herran siunausta muille sanoin ja teoin. Pietari kehottaakin samassa kirjeessä kristittyjä: ”Älkää kostako pahaa pahalla, älkää herjausta herjauksella, vaan päinvastoin siunatkaa; sillä siihen te olette kutsututkin, että siunauksen perisitte.” (3:9)
Kolmanneksi: entä kun kristityt ovat yhdessä koolla? Meillä kaikilla on lupa ja käsky siunata, mutta miten se hoidetaan, kun kaikilla on sama valta? Vuorotellaanko? Ei, vaan kutsutaan yksi julkisesti käyttämään kaikkien yhteistä valtaa kaikkien hyväksi. Siksi jumalanpalveluksessa Herran siunauksen lausuu piispa, mikäli hän on paikalla, tai pastori.
Kooten voimme sanoa, että Vanhan testamentin pappi oli esikuva
Israelilaiset eli kirjaimellisesti ”Israelin pojat” (Num. 6:23, 27). Herran siunauksen ”sinua” on siis ”sinua, Jumalan kansa”, ei ”sinua, uskova yksilö”. Tästä tulee tapani joskus sanoa Herran siunauksen aluksi: ”Kristuksen seurakunta, Herra siunatkoon sinua…” osoittaakseni, että siunauksen ”sinua” on oikeastaan yhteisö, kollektiivi, ei yksilö. Herran siunaus on toki myös jokaista yksilöä varten, mutta niin, että ensin hän on Israelin, Jumalan armokansan, seurakunnan jäsen. Yhtenä Israelin pojista (kristityistä) hän on siunattu, koska Israel (Kristus ja Hänen ruumiinsa) on siunattu.
Voimme sanoa: ”Herra siunatkoon teitä”, mutta se ei ole yhtä raamatullinen ja siunauksen kollektiivinen luonne ei ole silloin yhtä selvä. Käytän tätä muotoa esimerkiksi kotikäynneillä, kun on useampi siunattava.
Herran siunauksen voi pukea myös rukoukseksi: ”Herra, siunaa meitä” tai voimme pyytää kolmannen persoonan käskymuodossa: ”Herra siunatkoon meitä”. Mutta messussa ja kun piispa/pastori siunaa viran puolesta, kuuluu sanoa: ”Herra siunatkoon sinua”. Tämä tuo parhaiten esiin, että Herran siunauksessa ei vain toivota ja toivotella hyvää, vaan Jumalan sana todellisesti lahjoittaa siunauksen, Kristuksen uhrin tähden. Luther sanoo selittäessään Genesiksen lukua 27, että Pyhän Raamatun siunaukset, kastaminen ja synninpäästön lausuminen (samoin Herran siunauksen lausuminen) eivät ole vain hyvän toivottamista, vaan siinä todellisesti lahjoitetaan se, mistä sana puhuu: Herran siunaus, päästö synneistä ja ikuinen elämä.
Kieliopillisesti Herran siunauksen verbit ovatkin joko jussiivissa (kolmannen persoonan toivotusmuodossa, jota vastaa meillä kolmannen persoonan imperatiivi, kuten käännökset kääntävät) tai indikatiivissa (toteavassa perusmuodossa). Voisi siis yhtä hyvin kääntää: ”Herra siunaa sinua ja varjelee sinua. Herra kirkastaa kasvonsa sinulle ja on sinulle armollinen. Herra kääntää kasvonsa sinun puoleesi ja on sinulle armollinen.” Näin varmasta asiasta on kyse, kun siunataan!
Ensimmäinen ikkuna siunauksen määritelmään tulee sanan etymologiasta. Heprean sana baarakh tarkoittaa ”polvistua”. ”Siunata”, barekh, on kirjaimellisesti ”panna polvilleen”. Kun ihminen saa Herralta siunauksen, Herra panee ihmisen edessään polvilleen ottamaan elämän ja kaiken hyvän nöyrästi vastaan Häneltä.
Toinen ikkuna avautuu sanan ensimmäisistä esiintymiskohdista. Luomiskertomuksen mukaan Herra ”siunasi” eläimet (Gen. 1:22) sekä ihmisen, miehen ja naisen, mistä seuraa, että he ovat hedelmällisiä, lisääntyvät ja täyttävät maan (Gen. 1:28). Kun Jumala siunaa, hän lahjoittaa elämän ja kyvyn antaa elämää eteenpäin. Vedenpaisumuksen jälkeen Herra uudisti luomisen siunauksensa Nooalle ja hänen pojilleen (Gen. 9:1).
Kolmas ikkuna siunaamiseen tulee siitä, että Raamatun yleisin ylistyslause on hepreaksi barukh Jahve ja kreikaksi eulogeetos ho Theos eli ”Siunattu (on) Herra/Jumala”. Modernit käännökset kääntävät järjestään: ”Ylistetty/kiitetty olkoon Herra/Jumala”, mutta se ei aivan tavoita fraasin merkitystä. Ihminen ”siunaa” Herraa, kun ihminen tunnustaa, että Herra on ”siunattu”, eli kaiken siunauksen lähde ja antaja. Onkin niin, että vain jos me siunaamme Herraa, Herra siunaa meitä. Vain Herrassa, ainoassa siunatussa, me kirotut syntiset saamme siunauksen.
Herran siunauksessa on kolme säettä. Joka säkeessä kaksi puolikasta, kuten heprealaisessa runoudessa yleensäkin:
”Herra siunatkoon sinua / ja varjelkoon sinua;
Herra valistakoon kasvonsa sinulle / ja olkoon sinulle armollinen;
Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi / ja antakoon sinulle rauhan.”
Kukin kolmesta säkeestä alkaa Jumalan kaikkeinpyhimmällä nimellä Jahve, mitä kristityt ovat pitäneet viittauksena Pyhään Kolminaisuuteen. Siunauksen kolme säettä voi omistaa Kolminaisuuden kolmelle persoonalle: ”Isä siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua. Poika kirkastakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen. Pyhä Henki kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan.” Ensin on luomisen ja ylläpidon lahja meille, Isä. Toiseksi on Jumalan kasvojen valo ja armo meille, Poika. Kolmanneksi on Jumalan kasvojen kääntyminen meidän puoleemme ja rauha meille, Pyhä Henki.
Siunauksen lisäksi meille annetaan Herran varjelus. Herra valvoo ja vartioi meitä, ottaa meistä vaarin kuin vartiosotilas, joka varjelee jokaista askeltamme kaikesta pahasta.
”Herra olkoon sinulle armollinen” voidaan kääntää myös ”Herra olkoon sinulle suosiollinen/pitäköön sinua suloisena.” Herra armahtaa meitä, olemme Hänen suosiossaan, suloisia ja ihania hänen silmissään!
Pyhä kaste Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen oikeuttaa meidät saamaan siunauksen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimessä. Herran siunaus ”uusintaa” kasteen tai tuo sen vaikutuksen tähän hetkeen. Kun Herran nimi on Herran kasteessa ja Herran siunauksessa lausuttu yllemme, Herra ”on asettanut nimensä meihin asumaan”. Vanhassa testamentissa näin sanotaan temppelistä. Temppeli on paikka, johon Herra asettaa nimensä asumaan. Kastettuina ja siunattuina olemme Hänen temppelinsä, jossa Hän itse nimessään asuu. Saamme huutaa avuksi hänen nimeään, kiittää ja ylistää Hänen nimeään ja siunata itsemme joka aamu ja ilta ristinmerkillä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, kuten katekismus opettaa. Ottakaa siis vastaan Herran siunaus!
