Sananlaskujen kirjan lopussa, aivan kuin loppuhuipennuksena, on kelpovaimon ylistys. Äkkiseltään se voi tuntua kummalliselta ja ehkä kapealta tavalta lopettaa kirja, joka käsittelee viisautta niin laajasti. Voidaan tietysti sanoa, ettei Sananlaskujen kirja ole vain yhden henkilön kirjoitelma, vaan kokoelma viisauksia, ja että tämä on nyt listan viimeinen. Silti joku nämä neuvot ja sananparret, Pyhän Hengen ohjauksessa, on tällä tavalla järjestänyt.
Yksi selitys kelpovaimon ylistyksen painavalle paikalle kirjan lopussa voisi olla hyvään vaimoon sisältyvä suuri siunaus: se, joka viisaasti valitsee vaimonsa, saa yhden parhaimmista maanpäällisistä siunauksista. Tässä elämässä ihminen voi viisaudella edesauttaa ja saavuttaa erilaisia asioita kuten vaurautta, arvostetun aseman, hyvän viran, menestyksen yritysmaailmassa, terveyden, ihmisten hyvän mielipiteen jne. Viisaudella valittu hyvä vaimo on kuitenkin näitä kaikkia arvokkaampi:
Joka vaimon löysi, se onnen löysi, sai Herralta mielisuosion. (Sananl. 18:22)
Hyvää vaimoa sanotaan onneksi ja merkiksi Herran suosiosta. Voisiko parempaa suositusta ollakaan. Hyvän vaimon löytäneen pitää siis ajatella saaneensa erityisen suosion Jumalalta.
Kelpo vaimon kuka löytää? Sellaisen arvo on helmiä paljon kalliimpi. (Sananl. 31:10)
Helmet tässä edustavat maailman rikkautta ja mammonaa. Ihmisen arvoa ei kuitenkaan voi rahassa mitata. Se on mittaamaton arvokas. Puolisot eivät toki omista toisiaan kuin jotakin tavaraa, vaan avioliitossa mies ja nainen antavat rakkaudessa vapaaehtoisesti toiselle itsensä. Tällainen lahja on suurinta mitä maan päällä voi saada ja sen taivaallinen esikuva onkin Herran Jeesuksen ja seurakunnan liitto. Hyvä puoliso on uskollinen kumppani läpi elämän, joka ilahduttaa sielua paremmin kuin mikään määrä rahaa tai tavaraa.
Lisäksi vaimo huolehtii ja opettaa jälkikasvun miehensä kanssa. ”Suunsa hän avaa viisauden sanoihin, hänen kielellään on lempeä opetus” (Sananl. 31:26). Näin hyvän vaimon nainut ei ole vain saanut hyvää kumppania, vaan siirtää myös perintöänsä hyvin seuraavalle sukupolvelle, jotta viisauden aarteet eivät häviäisi suvusta. Viisaan vaimon hoidossa lapset ovat miehelle varmemmin iloksi kuin murheeksi.
Sananlaskujen kirjassa onkin paljolti kyse juuri viisauden siirtämisestä seuraavalle sukupolvelle. Kirjan kehys on viisas isä, joka opettaa poikaansa, kuinka elämää eletään. Tosin on joukossa äidinkin viisautta. Esimerkiksi viimeisen luvun alun viisaat neuvot ovat peräisin Lemuelin äidiltä (Sananl. 31:1). Luvun päättävä kelpovaimon ylistys tosin lienee kuitenkin oma kokonaisuutensa eivätkä sisälly näihin Lemuelin äidin neuvoihin.
Edellä mainittu Sananlaskujen kehys selittää myös sen, miksi kirja ei vaikuta nykyaikaisessa mielessä tasapuoliselta tai tasa-arvoiselta. Joku voisi kysyä, missä mahtaa olla kelpo aviomiehen ylistys. Tai eikö voisi olla sukupuolineutraalisti ”hyvän kumppanin ylistys”? Edelleen, miksi Sananlaskujen kirjassa varoitetaan toistuvasti vain viettelevistä naisista, muttei lipevistä helppoheikeistä?
Ensiksi, kuten aiemmin jo sanottiin, kirja on tarkoitettu nimenomaan nuorelle miehelle hyödyllisten neuvojen kokoelmaksi. Tämän kehyksen vuoksi siinä ei ole kelpoaviomiehen ylistystä, koska nuorimies ei etsi miestä, vaan vaimoa. Liioin ei varoiteta keimailevista keikareista, sillä liukkaiden lurjusten sijaan nimenomaan viettelijänaiset ovat vaara nuorelle miehelle. Toiseksi sananlaskujen kirjasta saa kyllä hyvän kuvan kelpoisesta miehestä niiden neuvojen muodossa, joita se antaa lukijalle. Niinpä Sananlaskujen kirja on tarkoitettu koko Jumalan kansalle—miehille ja naisille, mutta niin kuin muidenkin Raamatun kirjojen kohdalla, pitää kohdeyleisö ja näkökulma ottaa huomioon. Niinpä tässäkään selityksessä ei voida välttää (eikä pidäkään välttää) yleistyksiä miesten ja naisten rooleista, sillä miehet ja naiset ovat erilaisia ja keskimäärin heillä on omanlaisensa vahvuudet avioliitossa, perheessä jne. Yleistyksiä ei kuitenkaan tule ajatella muoteiksi tai pakkopaidaksi, joihin täsmälleen jokaisen pitäisi asettautua.
Sananlaskujen kirjan ylistys hyvästä vaimosta ei ole irrallinen opetus, vaan Sananlaskujen naisia koskevien neuvojen huipennus. Ilman lopun ylistystä kirjan kuvauksesta saattaisikin saada melko kielteisen kuvan naisista. Aiemmin Sananlaskut pääasiassa varoittavat nuorta miestä naisten vaaroista—erityisesti moraalittomista naisista. Tällaiselle naiselle, kelpo vaimon tapaan, on myös sananlaskuissa omistettu oma jaksonsa (Sananl. 7:5–27), joka luo vastapoolin hyveelliselle kelpovaimolle. Hyvää vaimoa miehen tulee tavoitella, mutta irstas nainen pitää kiertää kaukaa: ”Älköön poiketko sydämesi tuon naisen teille, älä eksy hänen poluillensa.” (Sananl. 7:25)
Naisille ominaisella viehkeydellä nuoren miehen voi saada helposti ansaan. Tämä naisille luontainen viehätysvoima ei ole kuitenkaan yksin negatiivinen. Muiden Jumalan lahjojen tapaan sitäkin voidaan käyttää hyvään tai pahaan—Jumalalle kunniaksi tai Hänen nimelleen häväistykseksi.
Kuningatar Esteristä voisi esimerkiksi sanoa, Sananlaskujen sanoin, että ”Suloinen nainen saa kunnian” (Sananl. 11:16). Suloinen merkitsee suosiota tai joissakin muissa yhteyksissä myös armon saanutta. Mamren tammistossa Abraham kohtaa kolme enkeliä ja pyytää ”Herrani, jos olen saanut armon sinun silmiesi edessä” (1. Moos. 18:3, korostus lisätty). Ester oli tällainen suloinen nainen, joka sai myös armon tai suosion Persian kuninkaan edessä ja niin pelasti kansansa. Esterin toimintaan ei kuitenkaan liittynyt mitään synnillistä viettelyä, vaan hän käytti naisellista vaikutusvaltaansa säädyllisesti ja Jumalan kansan parhaaksi.
Tuomarien kirjan Delila, Simsonin rakastettu, käy hyvin esimerkiksi riettaasta ja vältettävästä naisesta. Viehkeydellään ja oveluudella Delila suorittaa filistealaisten antaman tehtävän: ”Viekoittele hänet ja ota selko, missä hänen suuri voimansa on ja miten voisimme voittaa hänet, että saisimme hänet sidotuksi ja masennetuksi; niin me annamme sinulle kukin tuhat ja sata hopeasekeliä” (Tuom. 16:5). Näin Simsonin ja Delilan tapauksessa toteutuu kirjaimellisesti se, josta Sananlaskut varoittavat: ”Älä anna voimaasi naisille, vaellustasi kuningasten turmelijatarten valtaan.” (Sananl. 31:3)
Kelpovaimon tai hyvän vaimon (KR91) ylistys on niin sanottu aakkosellinen runo, jossa säe alkaa aina seuraavalla heprean aakkosella. Tämä kuvannee sitä, kuinka käsiteltävä asia tällaisissa runoissa selitetään juurta jaksain. Toisaalta aakkosellisen runon muoto saattaa viitata myös siihen, että runoa on käytetty opetustarkoituksessa. Juutalaisessa perinteessä perheen isä lausuu tämän ylistyksen vaimolleen jokaisena sapatin iltana.
Kelpo vaimon kuka löytää? Sellaisen arvo on helmiä paljon kalliimpi. (Sananl. 31:10)
Kuten yllä sanoin, kelpo vaimo on maallisista siunauksista suurimpia. Moni Nuorimies ei itse osaa valita viisaasti vaimoaan. Siksi varoitettuaan nuorta miestä vääristä valinnoista Sananlaskut kuvaa millaista vaimoa nuoren miehen tulisi tavoitella. Ohjeet ovatkin tarpeen sillä, jos kelpo vaimo on suuri siunaus, nurja vaimo on epäonnista kamalimpia:
Parempi asua autiossa maassa kuin toraisan vaimon vaivattavana. (Sananl. 21:19)
Räystäästä tippuva vesi sadepäivänä ja toraisa vaimo ovat yhdenveroiset. (Sananl. 27:15)
Nuori mies usein luonnostaan mieltyy hehkeään ja houkuttelevaan naiseen. Kauniit kasvot tai vetävät muodot eivät kuitenkaan kerro naisen hyveestä paljoakaan, minkä vuoksi sananlaskut varoittaa tarkkaamasta näitä ominaisuuksia: ”Älköön sydämesi himoitko hänen kauneuttaan, älköönkä hän sinua katseillaan vangitko” (Sananl. 6:25).
Hyvän vaimon ylistys sisältää ominaisuuksia, jotka eivät ole päällepäin yhtä vetovoimaisia avuja, mutta pidemmän päälle ne ovat viisaan valinta. Nämä neuvot voi myös kääntää neuvoiksi nuorille neideille. Millaiseksi minun tulisi pyrkiä tai harjoittautua, jotta herätän oikeanlaisen nuoren miehen mielenkiinnon? Viettelemällä saattaa saada helposti miehen naruun, mutta onko tällainen mies hyveellinen mies—sellainen, joka on naiselle hyväksi ja joka on ottanut oppinsa Sananlaskujen kirjasta, tuskinpa.
Hänen miehensä sydän häneen luottaa, eikä siltä mieheltä riistaa puutu. Hän tekee miehellensä hyvää, ei pahaa, kaikkina elinpäivinänsä. (31:11–12)
Ensimmäisenä hyvän vaimon ominaisuutena Sananlaskut mainitsee luottamuksen. Kerran kuulin erään sotilasmiehen haastattelun, jossa tämä luetteli miehelle tärkeistä asioista avioliitossa. Mies kertoi, että hän hyvin pystyy huolehtimaan perheestään, mutta että hänelle on tärkeätä tietää, että vaimo pysyisi rinnalla, vaikka niin ei olisikaan. Mies saattaisi sairastua tai loukkaantua ja tulla invalidiksi. Tämä mies ylisti vaimoaan siitä, että hän pystyi täydellisesti luottamaan vaimonsa uskollisuuteen, vaikka kävisi epäonnisestikin. Perheelleen omistautuneelle miehelle tärkeimpiä asioita onkin epäilemättä tällainen ehdoton tuki ja rakkaus, ennen muuta omalta vaimoltaan. Sananlaskut jatkaa:
Eikä siltä mieheltä riistaa puutu. (31:11)
Mies, jolla on luotettava ja rakastava vaimo, usein tarttuu toimiinsa uutterasti. Mies tietää, että hänellä on kotona turvallinen ja rakastava tukikohta, jossa hän saa levätä etenkin silloin, jos kodin ulkopuolella on ollut raskasta. Luottamus vaimoon tarkoittaa myös sitä, että mies voi näyttää vaimolleen haavoittuvuutensa luottaen, ettei uskottuja asioita käytetä häntä vastaan perheen sisäisissä konflikteissa.
Hän tekee miehellensä hyvää, ei pahaa, kaikkina elinpäivinänsä. (Sananl. 31.12)
Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa kerrotaan, kuinka nainen luotiin miehelle ”avuksi”. Tämä apu ei tarkoita alentavasti miehen palvelijaa tai orjaa. Samaa ”apu” ilmaisua käyttäen Raamattu puhuu myös Jumalasta ihmisen apuna. Ei siis pidä ajatella jotain valinnaista ylimääräistä apua, vaan korvaamatonta apua—erityisesti perheessä. Raamatussa auttajille ja palvelijoille annetaan suurin arvo. Jeesus itse tuli palvelemaan ihmisiä ja siksi antaa opetuslapsille ohjeeksi, että se, joka haluaa olla suurin, olkoon toisten palvelija—eli apu. Myös pastorin virka, joka on miesten virka, on nimenomaan auttajan ja palvelijan virka. Näitä seurakunnan palvelijoita Raamatussa kehotetaan pitämään suuressa arvossa. Pastorin viran arvostus pitäisi olla kristityille itsestään selvyys. Samoin pitäisi olla myös äidin ja vaimon viran.
Hän puuhaa villat ja pellavat ja halullisin käsin askartelee. (31:13)
Kuka tahansa, joka ymmärtää kutsumuksensa Jumalalta saaduksi, tekee sen ”halullisin käsin”. Nämä kädet on syytä nostaa korokkeelle erityisesti omana aikanamme. Varsinkin perheen äidin kutsumus ja sen mukanaan tuomat velvollisuudet esitetään monesti kielteisesti. Äidin kutsumusta parjataan orjatyöksi, joka uhkaa viedä naiselta tilaisuuden toteuttaa itseään. Hyvä perheen rouva ei kuitenkaan ajattele näin, vaan ymmärtää, kuinka suuri Luojan siunaus perhe on hänelle.
Hän on kauppiaan laivojen kaltainen: leipänsä hän noutaa kaukaa. Kun yö vielä on, hän nousee ja antaa ravinnon perheellensä, piioilleen heidän osansa. Hän haluaa peltoa ja hankkii sen, istuttaa viinitarhan kättensä hedelmällä. Hän voimalla vyöttää kupeensa ja käsivartensa vahvistaa. Hankkeensa hän huomaa käyvän hyvin, ei sammu hänen lamppunsa yöllä. Hän ojentaa kätensä kehrävarteen ja käyttelee värttinää kämmenissään. Hän avaa kätensä kurjalle, ojentaa köyhälle molemmat kätensä. Ei pelkää hän perheensä puolesta lunta, sillä koko hänen perheensä on puettu purppuravillaan. Hän valmistaa itsellensä peitteitä; hienoa pellavaa ja punapurppuraa on hänen pukunsa. (31:13–22)
Sananlaskujen ihanne perheen äidistä on toimelias ja vahva nainen. Nykyisin tavataan tehdä jyrkkä ero kotitöiden ja työssäkäynnin välillä. Tällainen ero työn ja kotityön välillä on melko uusi ilmiö. Ihmiskunnan historiassa iso ehkä suurin osa ihmisistä on harjoittanut elinkeinoaan koti- ja perhepiirissä, johon koko talon väki on tavallisesti ottanut osaa—oli sitten kyse vaikkapa kaupankäynnistä tai maanviljelystä. Vaikka miehellä onkin elannon hankinnassa johtajan rooli, ovat mies ja vaimo usein tehneet rintarinnan töitä perheensä elättämiseksi esimerkiksi maatilalla. Niinpä Sananlaskujen rouva on yritteliäs, ammattitaitoinen ja miehensä korvaamaton apu.
Miehellä ja naisella on kuitenkin vahvuusalueet perheessä. Tekstin kuvauksesta näemme, kuinka naisen vastuu suuntau enemmän kodista ja kotijoukoista huolehtimiseen. Tämän lisäksi hänet kuvataan myös hoitamassa liikeasioita. Miehen rooli puolestaan tavallisesti suuntautuu enemmän ulkomaalimaan. Tosin ei kristillinen opetus aviomiehestä tarkoita, että hän olisi kotona toimeton. Lutherkin puhuu aviomiehestä lasten vaippoja vaihtamassa.[1]
Asetelmaa ja erilaisia rooleja voitaisiin ehkä verrata sotaväkeen, jossa kaikki sotilaat osaavat taistella ja taistelevatkin tarpeen vaatiessa missä kulloinkin on tarve. Osa on kuitenkin erikoistunut muonitukseen ja omista joukoista huolehtimiseen, toisten tehtävät puolestaan sijoittuvat eturintamaan.
Hänen miehensä on tunnettu porteissa, maanvanhinten seassa istuessansa. (31:23)
Sananlaskut antaa ymmärtää, että menestyneen miehen taustalla on luultavasti hyvä vaimo. Hyvässä avioliitossa puolisoiden kunnia onkin yhteinen. Kummatkin iloitsevat toistensa saavutuksista ja mielellään puhuvat hyvää toisistaan ja kehuvat toisiansa. Joissakin kulttuureissa, ehkä joskus Suomessakin, arkaillaan kehua omia perheen jäseniä. Omalla kehulla on paha haju, niin kuin kaikki tietävät, mutta on yksinomaan kaunista, kun mies ja vaimo puhuvat hyvää toisistansa muille. Lutherkin kannustaa puhumaan vaimosta hyvää, jopa valkoisin valhein: ”Naisparoilla ei ole mitään arvokkaampaa tai jalompaa kuin kunniansa, ja sitä paholainen ei saata antaa heidän säilyttää. … Siksi ylistän tätä sananlaskua tätä perkeleellistä toimintaa vastaan: ’Naisia pitää kehua, olipa se totta tai valhetta … sillä naisten joukkoon kuuluvat kaikki meidän äitimme, sisaremme, vaimomme, tyttäremme, tätimme ja sukulaisemme, ja heidän kunniansa on meidän kunniaamme ja heidän häpeänsä on meidän häpeämme.’”[2]
Vallalla ja kunnialla hän on vaatetettu, ja hän nauraa tulevalle päivälle. (31:25)
Raamatussa ei kehoteta suruttomaan huolettomuuteen. Tämä kelpo vaimon naurahdus tulevaisuudelle ei olekaan itseriittoinen rehotus, vaan varmuus Herrassa. Sananlaskujen vaimo ei turvaa viimekädessä mieheensä tai lapsiinsa, vaan hänen turvansa on Herrassa (31:30).
Suunsa hän avaa viisauden sanoihin, hänen kielellään on lempeä opetus. (31:26)
Isä ja äiti ovat lastensa pappeja ja piispoja ja heidän tehtävänsä on opettaa nämä Herran pelkoon. Vaikka miehen ottaa johtavan roolin perheensä hengellisessä opettamisessa, ymmärtäväisen ja opettamistaitoisen vaimon arvo on suuri. Valitettavan usein miehet tyystin laiminlyövät tämän virkansa ja historiasta löydetään lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka lasten hengelliset eväät ovat tulleet nimenomaan äidiltä. Esimerkkinä voisi mainita pappi Dietrich Boenhoefferin, jonka äiti piti huolta siitä, että perheessä pidettiin hartauksia, luettiin Raamattua jne.
Lisäksi ymmärtäväinen vaimo osaa myös neuvoa nuoria neitejä. Paavali kirjoittaa kirjeessään Tiitukselle: ”niin myös vanhat naiset olkoot käytöksessään niinkuin pyhien sopii, ei panettelijoita, ei paljon viinin orjia, vaan hyvään neuvojia, voidakseen ohjata nuoria vaimoja rakastamaan miehiänsä ja lapsiansa, olemaan siveitä, puhtaita, kotinsa hoitajia, hyviä, miehilleen alamaisia, ettei Jumalan sana pilkatuksi tulisi. ” (Tit. 2:3–5)
Hän tarkkaa talonsa menoa, eikä hän laiskan leipää syö. (31:27)
Hyvä vaimo, joka itse suorittaa kutsumustaan ”halullisin käsin” ei suvaitse lorvailua kotipiirissään. Sellaisen miehen, joka haaveilee kunnollisesta, hyveellisestä ja uutterasta vaimosta, tulee myös itse tarttua tarmolla toimiinsa. Sananlaskuissa kyllä valitetaan toraisan vaimon miestä, mutta jos tämä on toran itse kutsunut päällensä omalla velttoilullaan ja laiskuudellaan, saa siitä syyttää vain itseään.
Hänen poikansa nousevat ja kiittävät hänen onneansa; hänen miehensä nousee ja ylistää häntä: ”Paljon on naisia, toimellisia menoissaan, mutta yli niitten kaikkien kohoat sinä.” (31:28–29)
Hyvälle vaimolle parhaan kiitoksen voivat tuoda hänen oma perheensä. Siitä hän saa korkeimman ilonsa ja onnensa. Lainauksen sanat ovat selvästi aviomiehen lausumat, jotka ovat rakkauden värittämät: jokaisen aviomiehen tulee kohottaa oma vaimonsa kaikkien muiden naisten ylitse. Lisäksi oikea kiitos annetaan paitsi sanoilla myös teoilla. Lasten oikea kiitos on, että he ottavat äidin hyvistä ohjeista vaarin ja tekevät niiden mukaan. Aviomies puolestaan kiittää parhaiten, kun hän pyrkii olemaan Jumalan sanan mukainen mies, hoitamaan oman kutsumuksensa hyvin (sekä perheessä että työssä) ja rakastamaan vaimoaan niin kuin Kristus rakasti seurakuntaansa ja antoi itsensä alttiiksi se vuoksi.
Pettävä on sulous, kauneus katoavainen; ylistetty se vaimo, joka Herraa pelkää! (31:30)
Tässä on tiivistettynä kaikki mitä ihanne vaimosta pitäisi nuorenmiehen tietää. Moni kakku on päältä kaunis ja maalattu keimaileva katse on pettänyt montaa. Erinomaiseksi vaimon (ja miehenkin) tekee Herran pelko. Hurskaan vaimon, koruina ja kaunistuksena ovatkin Herran pelko, eli usko, sekä hyvät teot. Apostoli Paavali kirjoittaa:
niin myös, että naiset ovat säädyllisessä puvussa, kaunistavat itseään kainosti ja siveästi, ei palmikoiduilla hiuksilla, ei kullalla, ei helmillä eikä kallisarvoisilla vaatteilla, vaan hyvillä teoilla, niinkuin sopii naisille, jotka tunnustautuvat jumalaapelkääviksi. (1. Tim 2:9–10)
Toisaalla Pietari kirjoittaa samasta asiasta:
Älköön teidän kaunistuksenne olko ulkonaista, ei hiusten palmikoimista eikä kultien ympärillenne ripustamista eikä koreihin vaatteisiin pukeutumista, vaan se olkoon salassa oleva sydämen ihminen, hiljaisen ja rauhaisan hengen katoamattomuudessa; tämä on Jumalan silmissä kallis. Sillä näin myös muinoin pyhät vaimot, jotka panivat toivonsa Jumalaan, kaunistivat itsensä ja olivat miehillensä alamaiset; (1. Piet. 3:3–5)
Viimeiseksi Sananlaskut muistuttavat erinomaiselle vaimolle kuuluvasta palkasta:
Suokaa hänen nauttia kättensä hedelmiä, hänen tekonsa häntä porteissa ylistäkööt. (31:31)
Vaimon ei ole tarkoitus olla itseriittoisen miehen kunnian jalusta, vaan hän ansaitsee kiitoksen, palkan ja kunnian vaivannäöstään. Jos on tullut siunatuksi hyvällä vaimolla, häntä ei saa pitää itsestään selvyytenä. Vaimo ansaitsee mieheltään ja perheeltään ylistyksen kiitoksen sanoina ja tekoina. Terveessä avioliitossa puolisot eivät kisaa kunniasta, eivät penää omaa etuaan, vaan kilpailevat toistensa palvelemisessa ja siinä, kuinka suuren kiitoksen ja kunnian osaavat toisillensa antaa Paavalin seurakunnalle antaman neuvon mukaisesti: ”toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.” (Room. 12:10)
[1] Luther’s Works 45, s. 39
[2] Käännös englantilaisen käännöksen pohjalta. Luther’s Works 46, 302.
