Uskonpuhdistajamme Martti Luther opettaa:
’’Koko Raamattu käsittelee vain ja ainoastaan Kristusta kaikkialla, kun sitä tarkastellaan sisältäpäin, vaikka se voisikin päällisin puolin katsottuna näyttää toiselta, koska se käyttää varjoja ja kuvia’’ (LW 25:405).
’’Raamatussa Kristus opettaa Kristusta kaikkein puhtaimmin (ubi Christus Christum purissime docet)’’ (WA 5:61).
’’Risti yksin on teologiamme (Crux sola est nostra theologia)’ (WA 5:176).
Tällä tavoin Lutherin uskonpuhdistus yhdistää Raamatun ’’kirjaimellis-historiallisen’’ merkityksen ’hengellisen’ merkityksen kanssa (erityisesti tropologisen) yhdeksi ja ainoaksi ’inkarnatoris-sakramentaaliseksi’ kokonaisuudeksi. Siten evankeliumit eivät ole kuollutta historiaa eikä kuolleiden historiaa, vaan ’sakramentteja’ se on, ’’pyhiä merkkejä, joiden kautta Jumala toimii uskovissa sitä kaikkea, mitä nämä historiat kuvaavat’’ (WA 9:440).
Tärkein avain oikeaan ja Raamatun itsensä tarkoittamaan Raamatun tulkintaan on lain ja evankeliumin erottaminen, mikä myös erottaa oikean ”ristin teologian,”theogia crucis) (1.Kor.1-2) kaikesta maailmallisesta viisaudesta ja turhuudesta, ’’kunnian teologiasta’’.
”Koko Raamattu jakautuu kahteen pääosaan: lakiin ja lupauksiin’’ (Apologia IV, 5 [TK s. 92]).
”Lain ja evankeliumin erotus on hyvin kirkas valo. Siinä valossa näemme oikein jaella Jumalan sanaa sekä selittää ja ymmärtää pyhien profeettojen ja apostolien kirjoituksia” ( Yksimielisyydenohje SD, V, 1 [TK s. 505]).
”Me opetamme sen vuoksi aina, ettei sakramentteja eikä mitään muitakaan Jumalan säätämiä ja asettamia ulkonaisia asioita tule arvioida niiden karkean, näkyvän hahmon perustella, aivan kuin pähkinästä nähdään pelkkä kuori. Niitä on arvioitava sen Jumalan sanan perusteella, joka niihin sisältyy’’ (Iso katekismus, Kaste, 19 [TK s.401-402]).
”Minä pyydän ja todella varoitan jokaista hurskasta kristittyä pahentumasta kielen ja kertomusten yksinkertaisuuteen… vaan täysin ymmärtämään, että vaikka ne näyttäisivät kuinka yksinkertaisilta tahansa, nämä ovat kaikkein korkeimman Jumalan majesteetin, voiman ja viisauden omia sanoja, tekoja, tuomioita… Yksinkertaisia ja halpa-arvoisia ovat kapalot, mutta kallis on aarre, joka niihin on kiedottu, Kristus’’ (LW 35:236).
Yksin Raamattu, sola scriptura yksinkertaisesti panee käytäntöön tunnustuksen ’’Jeesus on Herra’ tai ’’yksin Kristus’’ solus Christus. Sillä hän Kirkon todellinen kulmakivi on todellisesti, autenttisesti kohdattavissa ainoastaan apostolisen ja profeetallisen perustuksen kautta, jonka kanssa hän on yhtä erottamattomasti (Ef.2:20).
’’Kristus hallitsee Kirkkoaan sanallansa.’’ Tämä tarkoittaa reformoidulle sitä, että Kristus hallitsee Raamatun kautta, joka ymmärretään Jumalan antamiksi käskyiksi ja ohjeiksi – laki. Luterilaisille se merkitsee sitä, että Kristus hallitsee kirkkoaan, armon valtakuntaansa, evankeliumin kautta, mikä kuitenkin vaatii myös lakia, joka on kuitenkin Jumalan ’vierasta’ työtä (Ks. Lutherin Galatalaiskirjeen laajempi selitys Gal.4:26).
Yksin Raamattu, sola scriptura ei tarkoita tradition (paradosis) vastustamista sellaisenaan, vaan epäaidon (2.Tess.2:2) ja väärin käytetyn tradition (Matt.15:6-9; Kol.2:16) (Ks. Martin Chemnitz Examination of the Council of Trent [I:219-307] kahdeksan tradition luokkaa). Pyhä Raamattu on tosiasiassa nykyään ainut jumalallinen todistus ja dokumentaatio autenttisesta traditiosta. Tällä tarkoitetaan sitä traditiota, jonka Poika on todellisesti vastaanottanut Isältä ja jonka hän Pyhän Hengen kautta on antanut apostoleillensa ja jonka he puolestaan ovat antaneet meille (Luuk.1:2; 10:22: Joh.1:16; 14:26; 16:13; 17:14-23; 20:31; 1.Kor.11:2,23; 15:3; 2.Tim.2:2).
’Yksin Raamattu’, sola scriptura ei tarkoita abstraktia ’avointa Raamattua’ vaan oikein ymmärrettyä ja tunnustettua Raamattua. Siten Yksimielisyyden ohjeen opetus, että Raamattu on ’ainoa ohje ja sääntö’ ei tarkoita Raamattua kaikesta muusta eristettynä, vaan Raamattua oikein opetettuna Kirkon puhdasoppisissa uskontunnustuksissa ja tunnustuksissa. Tällaisten uskontunnustuksien ja tunnustuksien arvovalta ei ole peräisin ’kirkolta’, joutuisimmehan siinä tapauksessa mahdottoman kysymyksen eteen: miltä kirkkokunnalta? Niiden arvovalta perustuukin toteen näytettävissä olevan yhdenmukaisuuteen Pyhän Raamatun opetusten kanssa.
’’Me tunnustamme omaksemme… Augsburgin tunnustuksen, emme sen tähden, että se on omien teologiemme laatima, vaan koska sen sisältö on saatu Jumalan sanasta ja koska se lujasti ja tukevasti nojautuu siihen’’ (Yksimielisyyden ohje, Opin summa, 5 [TK s.461])
’Yksin Raamattu’, sola scriptura edellyttää järjen käyttöä (logiikkaa, kielioppia jne.) palvelijana (usus ministerialis), mutta hylkää järjen käytön tuomarina (kritees– kriitikko) tai mestarina Raamatun ylitse (usus magisterialis).
Jumalan sanana Pyhä Raamattu on itsestään uskoa herättävä (autopistos), erehtymätön ja itse itseään selittävä.
’’Minä saatan erehtyä ja pettää, samoin saattavat lähimmäiseni ja kaikki ihmiset. Mutta Jumalan sana ei voi erehtyä’’ (Iso katekismus, Kaste, 57 [TK s.406]).
’Yksin Raamattu’, sola scriptura välttämättä edellyttää sen, että Raamattu on sekä riittävä että selkeä opin lähteenä ja ylimpänä ohjeena. Tästä välttämättä seuraa se, että on hyljättävä sellaiset kieliteoriat, joiden mukaan oikeiden lausumien ja pysyvien totuuksien tai oppien välittäminen on mahdotonta.