Kysymys siitä, riittävätkö luterilaiset Tunnustuskirjat1 kirkollisen yhteyden perustaksi, on polttava Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ja koko luterikunnassa. Se on Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa kenties polttavampi kysymys kuin koskaan aikaisemmin sitten Upsalan valtiopäivien, missä laaja luterilainen tunnustus tuon kokouksen päätöksellä vastaanotettiin v. 1593 Ruotsin valtakuntaan ja siten myös Suomen kirkkoon.2 Kokonainen luterilainen tunnustus on Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa muodollisesti edelleenkin kirkon korkeimman arvovallan, Jumalan Pyhän Hengen luoman ja synnyttämän Pyhän Raamatun profeetallisten ja apostolisten kirjoitusten oikea ja sitova selitys. Niin muodoin se on myös kirkon jumalallisen ja inhimillisen oikeuden ainoa pätevä oikeuslähde, johon pappisvalassa sitoudutaan Jumalan ja ihmisten edessä.3 Sellaisena Pyhä Raamattu koskee sekä oppia, että kristillistä elämää. Luterilaiset tunnustuskirjat alusta loppuun saakka vetoavat Pyhään Raamattuun tavalla, jossa sekä uskonnollinen, että oikeudellinen kiinteästi yhdistyvät toisiinsa.4Pyhä Raamattu todistaa kuten oikeamielinen todistaja oikeudessa. Pyhä Raamattu sanoo ja lausuu arvovaltaisen opetuksen. Pyhä Raamattu kumoaa tai vahvistaa kiistanalaisen asian, kuten ylin oikeusistuin tekee alempien oikeusistuimien ratkaisuille. Pyhällä Raamatulla on valta. Siksi Tunnustuskirjojen kielessä Pyhä Raamattu ei vain neuvo vaan myös kaikella arvovallalla eli jumalallisen oikeuden nojalla käskee ja vaatii kuuliaisuutta.
Käytännössä kirkon uskon, opin ja tunnustuksen lähteet, Pyhä Raamattu ja luterilaisen uskon ja opin Tunnustuskirjat ovat syrjäytyneet filosofisten ihmisjatusten ja harhaoppien tieltä. Tämä syrjäytyminen näkyy siinä, että Pyhällä Raamatulla eli Jumalan ihmisille puhumalla sanalla eikä sitä oikein selittävällä luterilaisella tunnustuksella ole enää mitään sanavaltaa kirkon hallintoon ja seurakuntaelämään.5 Kirkossa saa vapaasti opettaa vastoin Pyhää Raamattua.6 Lisäksi kirkko käskee vastoin omia oikeuslähteitään yhä useammassa asiassa sellaista, minkä Jumalan sana ehdottomasti kieltää ja kieltää sellaista, minkä Jumalan sana ehdottomasti käskee. Tällaista kieltämisen ja käskemisen ristiriitaa kutsutaan yleisessä kielenkäytössä vihollisuudeksi. Kirkko-oikeus ja kirkon asioita käsittelevä maallinen oikeus ovat tällaisen ristiriidan ja vihollisuuden seurauksena kääntyneet päälaelleen ja vakavasti turmeltuneet, koska kirkon jumalallinen oikeus, Pyhä Raamattu, on syrjäytetty.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä vaikuttavien ryhmien ja kirkon ulkopuolella elävien luterilaisten kristittyjen joukossa kysymys siitä, riittävätkö luterilaiset Tunnustuskirjat kirkollisen yhteyden perustaksi on toisella tavalla polttava. Heitä yhdistää usko Raamattuun Jumalan pyhänä sanana ja kunnioitus luterilaisia Tunnustuskirjoja kohtaan. Samaan aikaan heidät sulkee toistensa yhteydestä joukko erityiskysymyksiä, joiden kohdalla ei vallitse riitävää uskon, opin ja tunnustuksen yksimielisyyttä. Siksi myös täysi, varaukseton kirkollinen yhteys puuttuu.
Luterilaisten kirkkojen uusimman historian aikana on noussut esiin sellaisia opin ja kristillisen elämän ongelmia, joita aikaisempina vuosisatoina ei kyetty edes kuvittelemaan. Se on synnyttänyt ajatuksen uusien, ajankohtaisten tunnustusten välttämättömyydestä. Tämä perustuu olettamukseen, että 1500-luvun luterilaiset uskonpuhdistajaisät eivät olisi kyenneet ennakoimaan niitä aivan uusia kysymyksiä, joiden heiteltävinä luterilaiset kirkot ovat olleet ainakin puolentoista vuosisadan ajan. Tunnustuskirjoissa ei esim. ole erillistä opinkohtaa Pyhästä Raamatusta. Kuitenkin pitkin 1800- ja 1900-lukuja Raamatun yhtenäisyys, kanonisuus ja arvovalta olivat joutuneet yhä ankarampien, tieteen nimessä tehtyjen hyökkäysten kohteiksi. Darwinismi eri muodoissaan yleisestä kehitysuskosta karkeimpaan sosiaalidarwinismiin ja sen poliittis-uskonnollisiin kasvannaisiin kommunismissa, fasismissa ja kansallissosialismissa, on vakaissa aikeissa hyökännyt surmaamaan Raamatun luomisopin ja opin ihmisestä Jumalan kuvana. Muut Jumalan kieltävät eli ateistiset filosofiset järjestelmät ovat lisääntyvää vihamielisyyttä osoittaen opettaneet sen ihmiskuvan, elämänkäsityksen ja moraalin hylkäämistä, jonka Jumalan sana synnyttää.7 Ne ovat voimakkaasti vaikuttaneet paitsi länsimaiden yhteiskuntiin ja kulttuuriin myös kristittyihin ja kirkkoihin rakentamalla uudelleen kristittyjä vainonneen hellenistisen Rooman vihamielistä vastakulttuuria ja moraalia. Siitä syystä on perinteisten valtakirkkojen kirkkojen piirissä tapahtunut pirstoutumista, kun niissä on liitytty Raamatusta poikkeaviin käsityksiin Jumalasta, elämän alkuperästä, ihmisestä, pelastuksesta, kirkosta, perheestä ja kristillisestä moraalista.8Liittyminen Raamatusta poikkeaviin käsityksiin ei ole missään johtanut noiden kirkkojen elpymiseen, vahvistumiseen tai kasvuun vaan se voidaan kuulla maallistuvien, taantuvien kirkkokuntien kuolikorinana. Yleensä nuo maallistuvat ja taantuvat kirkkokunnat ovat huonosti suvainneet niitä jäseniään ja viranhaltijoitaan, jotka seuraavat vanhakirkollisten uskontunnustusten kristinuskoa.9 Yhä enenevässä määrin voi puhua niiden avoimesta vainoamisesta, jotka uskossa ja elämässä seuraavat Apostolisen uskontunnustuksen, Nikean uskontunnustuksen, Athanasiuksen uskontunnustuksen ja luterilaisten Tunnustuskirjojen uskoa.10 Siitä syystä on kysytty vakavasti, onko tullut aika laatia ja esittää uusia uskontunnustuksia, joissa mainittuihin nykyajan suuriin kysymyksiin otettaisiin oikea kanta.
Uskon tunnustamisessa on aina kolme puolta, jotka kuuluvat yhteen. Tunnustus ”antilogiana” torjuu kaikki oikean uskon vastaiset harhat. Tunnustus on siten oikean kirkon selvä ”ei” kaikelle, mikä on Jumalan sanaa vastaan. Toiseksi, usko ”homologiana” lausuu oikein uskon myönteisen sisällön. Se on oikean kirkon kuuluva ”aamen” kaikelle, minkä Jumala sanoo sanassaan. Kolmanneksi, tunnustaminen ”doksologiana” on Jumalan ja hänen tekojensa oikeaa, ymmärrettävää kiitosta ja ylistystä.
Periaatteessa on mahdollista laatia uusia uskontunnustuksia, joissa, vanha, pyhille kertakaikkiaan annettu usko ( Juuda 1:3) on lausuttu uudelleen, erityisesti suhteessa ajankohtaisiin harhaoppeihin, jotka pyrkivät uskon muuttamiseen ja kumoamiseen. Poliittis-uskonnolliset julkilausumat, joissa alkuperäinen, pyhille kertakaikkiaan annettu usko esitetään yksipuolisesti11 tai se on joko osittain tai kokonaisuuden kannalta muutettu, ei ole uskontunnustus. Tullakseen uskontunnustuksen asemaan, oikean uskon, opin ja tunnustuksen asiakirjan on saatava taakseen myös sen, minkä Augsburgin tunnustus kutsuu ”suureksi yksimielisyydeksi” (”magnus consensus”). Tämä yksimielisyys ei ole pelkästään muodollinen, jonkin virallisen kirkollisen päätöksentekoelimen enemmistön kanta, vaan sen on täytettävä oikean uskonopin kaikki vaatimukset.12 Tunnustuksen vaatima ”suuri yksimielisyys” on oikein uskovien pyhien yksimielisyys sen Augsburgin tunnustuksen puolustuksen opetuksen mukaisesti, että jumalattomat eivät ole kirkko. Oikea tunnustus liittyy aina saumattomasti ja vailla pienintäkään ristiriitaa historiallisiin tunnustuksiin lausumalla uudelleen muuttumattoman vanhan, pyhille kertakaikkiaan annetun (Juuda 1:3) Jumalan Pojan uskon (Gal. 2:20).
Ennnen kuin ryhdytään laatimaan uusia uskontunustuksia ja etsimään niiden vaatimaa ”suurta yksimielisyyttä”, on kysyttävä, missä asioissa luterilaisen kirkon nykyinen tunnustuspohja mahdollisesti jättää tämän päivän pyhät pulaan niin, että lisätunnustusten laatiminen olisi tullut välttämättömäksi.
Luterilaiset Tunnustuskirjat ovat Raamattu-tunnustus. Kaikki se, mitä oikea luterilainen kirkko opettaa, on Pyhän Raamatun, Jumalan sanan ilmoittamaa. Luterilainen opetus alkaa Raamatun tekstistä mitään siitä pois ottamatta ja päättyy siihen, mihin Raamatun kirjoituskin päättyy mitään siihen lisäämättä. Tätä tarkoittaa Tunnustuskirjoissa ja tohtori Martti Lutherin kirjoituksissa tavan takaa toistuva ”sola Scriptura” –peruste (”Raamattu yksin”).
On tarkoin huomattava, että Tunnustuskirjat, niin kuin eivät niissä olevat vanhakirkolliset uskontunnustuksetkaan, määrittele Raamattua Jumalan sanana teologisesti ja filosofisesti. Luterilainen kirkko ei ole siis koskaan asettanut Raamatun ulkopuolelta haettuja ennakkoehtoja, joiden täyttyessä Raamattu vasta olisi Jumala sana. Sellainen on jäänyt systemaattisen teologian ja sen piiriin kuuluvien teologisten mielipiteiden harjoitusalueeksi, usein jopa temmellyskentäksi. Sensijaan luterilainen kirkko on alkukirkon tavoin ilman omia ehtoja vastaanottanut Vanhan ja Uuden Testamentin koko historiallisen kaanonin eli ohjeellisten kirjoitusten kokoelman profeettojen ja apostolien välityksellä saatuna Jumalan omana sanana (Hebr. 1:1-2).13 Näin tekemällä alkukirkko tunnusti Herramme Kristuksen puhuvan totta, kun hän sanoi kaikkien Vanhan Testamentin kirjoitusten puhuvan hänestä (Luuk. 24:25-27). Raamattu on siten Kristuksen kirja eli kristologinen. Kristologia sulkee pois kaiken sen, mitä epämääräisesti kutsutaan fundamentalismiksi. Erimuotoinen fundamentalismi rakentuu lakeihin ja periaatteisiin, kristologia sen sijaan sanastaan ja sanassaan tunnettavan, kirkossaan todellisesti14 läsnäolevan Herramme Kristuksen henkilöön (Matt. 28:20). Siksi kaikki puhe tunnustuksellisesta luterilaisuudesta osoittaa pelkästään asiantuntemattomuutta.
Herramme Kristus valitsi, valtuutti ja lähetti pyhät apostolinsa saarnaamaan Vanhan Testamentin täyttymistä hänessä itsessään. Tämä ilmoitus ja todistus meillä on Uuden Testamentin apostolisissa, pyhissä kirjoituksissa. Se, että alkukirkko vastaanotti pyhät kirjoitukset Kristuksen arvovallan tähden, ei vasta tehnyt Raamatun kaanonista kirkon pyhiä kirjoituksia yhtä vähän, kuin veden kantaminen kiviastioihin Kaanassa teki vedestä viinin. Ihmeen vaikutti Herramme Kristuksen tahto ja sana, ei suinkaan pelkkä palvelijoiden kantamistoimi (Joh. 2:1-11). Sana on siis ennen kirkkoa, joka on tuon sanan luomus.15
Jumala on puhunut ihmisten, juutalaisten, välityksellä heidän kieltään käyttäen. Hän on puhunut selvästi. Siksi Pyhä Raamattu ei ole Delfoin oraakkelin Pythian ääntelyn tapaista mongerrusta, jonka vain erityinen tulkkipapisto saattoi pukea jossakin määrin ymmärrettävään kieliasuun. Herramme Kristuksen tavoin alkukirkko ja luterilainen kirkko ovat aina opettaneet, että Raamattu, Jumalan sana, on selkeää ja ymmärrettävää kieltä.16 Siksi Raamattua on tutkittava ja opetettava kieliopin mukaisesti kunkin tekstin aidossa tekstiyhteydessä. Sen hengellinen merkitys on tekstinmukainen.17Se on totta, niin kuin se on kirjoitettu. Se on uskottava, ja sitä on seurattava, niin kuin se on kirjoitettu. Tämän luterilaiset Tunnustuskirjat tekevät selväksi vaatiessaan, että kaikki oppi kirkossa pitää perustella Pyhällä Raamatulla. Luterilainen tunnustus tekee sen mukaisesti tarkan eron sen välillä, millainen arvovalta kulloinkin esittää vaatimuksia ihmisille. Se, mitä Pyhän Raamatun sana opettaa, on voimassa jumalallisen oikeuden mukaan (”iure divino”). Se on ehdoton ja vaatii omantunnon kuuliaisuutta. Kaikki muut vaatimukset ovat voimassa järjen alueella inhimillisen oikeuden mukaan (”iure humano”).18 Valtiossa tällaisille lain ja oikeuden mukaisille vaatimuksille on oltava kuuliainen, jos ne eivät ole ristiriidassa Jumalan sanan kanssa. Sellaisen oikeamielisen lainkuuliaisuuden palkka on hyvä omatunto ja Jumalan siunaus. Sen sijaan inhimillistä oikeutta noudattavilla perinteillä ja vaatimuksilla on kirkossa vain suhteellinen merkitys hyvän, ulkonaisen järjestyksen tähden. Ne vaatimukset eivät ulotu kristityn omaantuntoon, joka on vapaa.
Kuten luterilaiset Tunnustuskirjat pidättyivät määrittelemästä teoreettisesti Jumalan sanaa, meidän on myös varottava kaikkia inhimillisiä periaatteita, ennakko- ja reunaehtoja, jotka pyrkivät määrittelemään Pyhää Raamattua ilman sen kirjoitusten antamaa tukea. Tällaisia periaatteita, ennakko- ja reunaehtoja ovat sellaiset usein toistetut ajatukset, että Pyhä Raamattu on sitova vain pelastuksen mutta ei järjestyksen asioissa tai, että Pyhä Raamattu ei ole luonnontieteen ja historian oppikirja, kun niin sanomalla tarkoitetaan, että Raamatun ilmoitus ei sisällä luomakuntaa ja historiaa koskevia totuuksia. Edelleen hakoteille on eksynyt mielipide, että Raamattu on kyllä uskon mutta ei oikean elämän oppikirja. Samaa on sanottava niistä nykyajan kiihkoilijoiden näkemyksistä, että Raamatun isä-todellisuus, patriarkaalisuus (mm. ”Herran rukous”, Ef. 3:14-15) olisi ihmisen valittavissa ja siten niin haluttessa syy sen kirjoitusten sanoman muuttamiseen.19Raamatun sanavalta ei ole sidottu filosofis-teologisiin periaatteisiin, vaan tuo valta ulottuu juuri niin pitkälle kuin Pyhän Raamatun kirjoituskin.20
On myös tarkasti pidettävä erillään Raamatun oppi ja raamatuntutkimuksen teologiset mielipiteet. Sekaannukset tässä kysymyksessä ovat aiheuttaneet paljon tarpeetonta riitaa ja hajaannusta Jumalan sanalle uskollisten kristittyjen keskuudessa. Raamatun opin uskominen ”sola Scriptura” –menetelmän pohjalta ei edellytä samanmielisyyttä jokaisessa Pyhän Raamatun yksityiskohdassa. Kaikilla niillä, jotka seuraavat opissa ja elämässä vanhakirkollisten uskontunnustusten ja luterilaisten Tunnustuskirjojen oppia ja seuraavat noiden tunnustusten mukaisesti Pyhää Raamattua uskossa, opetuksessa ja tunnustuksessa, on kirkollisen yhteyden edellyttämä sama usko, vaikka heidän raamatunselitystensä yksityiskohdat josakin määrin poikkeaisivatkin toisistaan. Tohtori Lutherilla oli sama usko Augustinuksen ja muiden kirkkoisien kanssa, vaikka hän saattoi voimakkainkin sanankääntein arvostella heidän raamatunselityksiänsä. Sensijaan Tunnustuskirjat eivät ole yhteinen pohja niiden kanssa, jotka hylkäävät Raamatun, kuten Suomen kirkon johtamisessa ja seurakuntaelämässä surulla havaitaan. Tunnustuskirjat eivät myöskään riitä pohjaksi niiden kanssa, jotka asettavat tunnustusten ulkopuoliset erityiskäsitykset ja –opetukset vanhakirkollisten tunnustusten ja luterilaisten Tunnustuskirjojen oppikokonaisuuden varsinaiseksi mittapuuksi.
Raamattu opettaa oikein ja riittävästi vaikka ei tyhjentävästi maailman synnystä, ihmiskunnan alusta ja lankeemuksesta sekä Jumalan puheiden ja tekojen muusta historiasta. Luonnollisestikaan Raamattu ei ole historian oppikirja siinä mielessä, että se kertoisi meille nykyaikaisen historiankirjoituksen käsiteluokissa ja kielellä tarkkaan kaiken, mikä on tapahtunut menneisyydessä. Sensijaan Jumalan sana opettaa meidät tuntemaan menneisyyttä kirjoitusaikansa menneisyyden tavoin ja niiltä osin, kuin on tarpeellista Kristuksessa tapahtuneen pelastuksen pitkän historian ymmärtämiseksi ja uskomiseksi. Tämä historia on täynnä Jumalan ihmeitä, kuten oli meidän Herramme Kristuksenkin julkisen toiminnan aika. Raamatun sisältämä moninaisuus ei, niin kuin usein on luonnollisen logiikan ja dialektiikan vastaisesti väitetty.
Kun ajatellaan aikamme kirkkojen suuria opin ja elämän kiistakysymyksiä, me kristityt emme ole pulassa siksi, että emme tietäisi, mitä Jumalan sana niistä opettaa, mikä siis on Jumalan tahto. Vaikeudet johtuvat oikealle uskolle vihamielisen maallistuneen kulttuurin paineesta kirkkoja ja yksityisiä kristittyjä kohtaan. Tämä paine ohjaa pois Raamatun jumalallisista ilmoitustotuuksista yhdenmukaisen maallisen ja lihallisen ajattelun ja toiminnan suuntaan. Kun mietimme Lännen maallistunutta esityslistaa kristillisille kirkoille – usko ilman Raamattua, kirkon viran järjestäminen vastoin kirkon Herran Kristuksen käskyä, uudet jumalat ja jumalattaret, synnin vanhurskauttaminen, luomisen kieltäminen suosimalla androgyniaa ja homoseksualismia, kristillisen avioliiton ja perheen hylkääminen, aborttien lastenmurhat – luterilainen tunnustus ohjaa meidät kaikissa näissä asioissa, jotka ovat raamattukysymyksiä, Pyhään Raamattuun, Jumalan sanaan, joka selkeästi opettaa koko maailmalle, mikä on Jumalan tahto.
Siksi emme tarvitse aikamme polttavissa kristillisen uskon ja elämän kysymyksissä uutta uskontunnustusta vaan sitä, että uskossa kuuliaisina seuraamme luterilaisten Tunnustuskirjojen meille selkeästi osoittamaa kaiken totuuden, tiedon, oikeuden ja elämän lähdettä Pyhää Raamattua, Jumalan sanaa.
Kuten edellä on jo sanottu, ymmärtämättömät ihmiset leimaavat edellä esitetyn tunnustuksemme osoittaman paluutien Pyhään Raamattuun helposti lainomaisuudeksi, kirjaimen orjuudeksi21, Islamin lain kaltaisen teokratian pysytyttämiseksi. Mikä voisikaan olla vielä kauempana totuudesta, kuin tällaisen väittäminen?
Kuten edellä todettiin, Pyhä Raamattu on ennen kaikkea Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme ja Vapahtajamme kirja. Teologian kielellä ilmaistuna: Raamattu ei ole ensi sijassa filosofinen tai juridinen vaan kristologinen22 kirjakokoelma. Kristuksen kirjana se luonnollisesti myös sisältää Jumalan antamaa tietoa ja Jumalan omaa oikeutta. Olemme saaneet tämän Raamattu-opin Herraltamme Kristukselta hänen kutsumiensa ja lähettämiensä pyhien apostolien välityksellä (esim. Luuk. 24:25-27; Joh. 8:56-58; Apt. 17:11; 26:22-23; 1 Kor. 15:3-4). Tässä tiet eroavat peruuttamattomasti Raamatun totuudet kieltävän kriittisen raamatuntutkimuksen kanssa. Sen lausumaton filosofinen tulkintaolettamushan on ateismi, Jumalan kieltäminen. Jumala kielletään joko kokonaan periaatteidenkin tasolla, tai sitten Jumalan olemassaolo periaatteessa kyllä hyväksytään, mutta hänen läsnäolonsa ja kaikkivaltias toimintansa ihmisten historiassa kielletään, erityisesti sellaisena, kuin Jumala itse siitä puhuu Pyhässä Raamatussa.
Oikealla luterilaisella kirkolla ei ole kriittisiä filosofeja vastaan ikiomia filosofisia tulkintaedellytyksiään, vaan se on apostolien välityksellä vastaanottanut Raamatun Kristukselta, jonka sanojen totuuden on sinetöinyt hänen ruumiillinen ylösnousemuksensa kuolleista kolmantena päivänä hänen ristinkuolemastaan. Kristuksen kirjana Raamattu ei ole vain vanha, historiallisesti katsoen muinaisten aikojen kirja, vaan se on ennen muuta täytetyn ajan sana (Joh. 19:30; Gal. 4:4). Tämä ”täytetty aika” ei ole jäänyt menneisyteen vuosituhansien päähän, jolloin Raamatun kirjat kirjoitettiin, vaan se on myös meidän aikamme. Tässä ”täytetyssä ajassa” Jeesus ei ole vain muisto23, vaan hän on oman lupaussanansa voimasta omiensa kanssa ja omissaan aina läsnäoleva Herra ja Kristus tämän maailmanajan loppuun saakka (Matt. 28:20). Hänen läsnäolonsa nykyajassa on sekä mystinen (”Kristus teissä, kirkkauden toivo” Kol. 1:27), että sakramentaalinen (”Tämä on minun ruumiini” – ”tämä on minun vereni”). Läsnäoleva Kristus hallitsee kaikkea Herrana ja Jumalana (Matt. 28:18; 1 Kor. 15:25; Kol. 1:19; 2:9; Hebr. 1:13). Jumala ei ole ajan alainen, joka on vain yksi hänen luomistekojensa ulottuvuus. Aika taipuu Jumalan käsissä, joka itse laisinkaan muuttumatta voi sen kääriä kiinni ja auki tai pyyhkiä kokonaan pois tahtonsa mukaan (Hebr. 1:10-12). Siellä, missä Jumala on läsnä, siellä on läsnä myös kaikki, missä hän asuu, kaikki, mitä hän on tehnyt ja tekee, siis myös kaikki aika ja iankaikkisuus. Herramme Kristus on tosi Jumala ja tosi ihminen. Siksi hänessä ajan historiallinen välimatka menettää merkityksensä. Herramme Kristus ei ole ajan alainen, vaan aika seuraa häntä ja taipuu hänen käsissään kuin kuninkaan juhlapuvun laahus. Siksi Kristus Herrana ja Jumalana jumalallisessa ja inhimillisessä luonnossaan, on sama eilen, ja tänään ja iankaikkisesti (Hebr. 13:8; Ilm. 1:17-18; 2 Moos. 3:14).
Kun Pyhä Raamattu on Jumalan sanana kristologinen kirjakokoelma, Kristuksen kirja, ajanlasku eli kronologia ei ole siinä keskeinen vaan se, miten Kristus ilmoittaa itsensä, opettaa tuntemaan itseään, Isäänsä ja Jumalan tekoja tämän profeetoille ja apostoleille annetun sanan välityksellä. Kristologia liittää Vanhan ja Uuden Testamentin yhteen. Kristologia on niin muodoin myös Vanhan Testamentin tutkimisen, ymmärtämisen ja kääntämisen ensisijainen tekstiyhteys eli konteksti. Kun sanotaan ”ensisijainen”, se ei sulje pois kaikkia Raamatun historiallisen tekstin ymmärtämisen kannalta tarpeellisia apukeinoja. Kuitenkin ilman kristologiaa raamatuntutkimuksen menetelmät kivettyvät puolitiehen kasvot menneisyyteen päin kuin Lootin vaimo (1 Moos. 19:26). Kristologian tähden vanhalla kirkolla ja luterilaisilla Tunnustuskirjoilla ei ollut tarvetta pyrkiä filosofisesti määrittelemään Raamattua. Se on aina kaikkia määritelmiä suurempi, kuten on sen Herrakin, Jeesus Kristus. Filosofisen määrittelemisen sijasta Kristukseen on uskottava hänen oman sanansa mukaisesti. Häntä on palveltava taivaan joukon sekä kaikkien pyhien kanssa iankaikkisesti. Teologian tehtävänä on auttaa meitä Raamatun tekstinmukaiseen ja kurinalaiseen, kaikkea mielivaltaa karttavaan johdonmukaiseen ymmärtämiseen ja käyttöön
Tässä ”eilen ja tänään ja iankaikkisesti” samassa Pyhän Raamatun Kristuksessa meillä on kaikki. Uskomalla saamme Kristukselta hänen vanhurskautensa ja pyhyytensä ilman omia tekojamme ja ansioitamme. Vanhurskauden ja pyhyyden eli iankaikkisen pelastuksen vastaanottamisen paikka ei ole jonkinlainen Platonin kuvittelema valtio, jossakin ja lopulta ei missään, vaan se on ajassa ja historiassa oikeissa tuntomerkeissään löytyvä pyhä kristillinen seurakunta, tuon ”eilen ja tänään ja iankaikkisesti saman” ja maailman loppuu asti omiensa kanssa olevan Kristuksen ruumis. Oikean kirkon tuntomerkit ovat tohtori Martti Lutherin opetuksen mukaisesti 1. Pyhä Raamattu, Jumalan sana, 2. Pyhän kasteen sakramentti, 3. Taivasten valtakunnan avaimet, 4. Herran pyhän ehtoollisen sakramentti, 5. Apostolinen saarnavirka, 6. Uskoa tunnustavien pyhien joukko tässä maailmassa, sekä 7. Pyhä risti.24
Kun luterilaiset Tunnustuskirjat ohjaavat kirkon kiistakysymyksissä ja totuutta koskevissa taisteluissa Pyhään Raamattuun, ne ohjaavat meidät itse läsnäolevan Herran Jeesuksen Kristuksen tykö ja kaitsentaan, joka on ”sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti”. Kirkon apostolisen paimenviran avulla Kristus puhuu meille ja ohjaa meitä niin kauan, kuin paimenet pysyvät Pyhän Raamatun sanassa ja sen mukaisessa uskossa, opetuksessa ja tunnustuksessa. Tästä syystä tohtori Martti Luther opettaa Schmalkaldenin opinkohdissa (4:9), että kirkko ei tarvitse paavia näkyväksi pääkseen, koska se elää oikean päänsä Kristuksen alaisena opissa, uskossa, sakramenteissa, rukouksessa ja rakkaudenteoissa. Näin lähellä Raamatun Kristus on meitä. Hän on meidän tunnustuksemme apostoli eli ensimmäinen saarnaajamme sekä suuri ylimmäinen pappimme eli kaiken jumalanpalveluksemme laupias, ihmisiä rakastava, pyhä, kuolematon, iankaikkinen, kaikkivaltias ja Isää Jumalaa määrättömästi ilahduttava liturgi (Hebr. 3:1; 4:14).
Liian usein on teologiassa jäänyt huomaamatta, mitä kristologia merkitsee Raamatun ymmärtämisen ja luterilaisen uskon tunnustamisen kannalta. Raamattu on Kristuksen kirja, ja uskomme tunnustus apostolien Kristus-tunnustus. Jokainen ihmisten tekemä tulkinnan, opin tai elämän muutos Pyhään Raamattuun koskettaa samalla Raamatun Kristusta, ja onsiten kristologinen muutos. Jokainen uskontunnustuksen opin muutos koskettaa aina suoraan Raamattua ja siten raamattukysymyksenä suoraan kristologiaa. Tämä kolmikerroksinen tunnustuksen, Raamatun ja kristologian ykseys ja sisäinen vuorovaikutus on rikkumaton: jos yksi muuttuu, kaikki muuttuu. Siksi tohtori Martti Luther kirjoitti kirjassa ”Kristuksen ehtoollisesta – suuri tunnustus”: ”Sillä jos meidän tosiaan pitää riippua noissaa paljaiksi riisutuissa sanoissa, niin haluamme mieluummin riippua paljaaksi riisutussa tekstissä, jonka Jumala on on itse puhunut kuin ihmisten lavertelemissa paljaaksi riisutuissa tulkinnoissa.”25
Niinpä voidaan lopuksi edellä kirjoitetun pohjalla esittää neljä väitettä:
