Rukous opettaa, että pelastus on armoa

Rukouksen laki on uskon laki

Lex orandi, lex credendi, ”rukouksen laki [on] uskon laki”, kuuluu latinankielinen sananlasku tai pikemminkin teologinen periaate. Saman voi sanoa näinkin: ”niin kuin uskot, niin myös rukoilet” ja kääntäen: ”niin kuin rukoilet, niin myös uskot”. Luterilaiset eivät esimerkiksi pyydä esirukousta edesmenneiltä pyhiltä, koska me uskomme, niin kuin uskontunnustuksemme sanoo: ”Raamattu ei neuvo kääntymään pyhien puoleen ja pyytämään heiltä apua, sillä se asettaa yksin Kristuksen meidän eteemme välittäjäksi, sovituksen välineeksi, ylimmäiseksi papiksi ja esirukoilijaksi (1. Tim. 2:5). Häntä tulee huutaa avuksi, ja hän on luvannut kuulla meidän rukouksemme. Tämä palvonta on hänelle mieleen erityisesti silloin, kun hänen puoleensa käännytään kaikissa ahdistuksissa: ’Jos joku syntiä tekee, niin meillä on puolustaja Isän tykönä jne.’ (1. Joh. 2:1).” (Augsburgin tunnustus, XXI Pyhien palvonta)

Tapa, jolla kirkko viettää jumalanpalvelusta, heijastaa siis välittömällä tavalla kirkon uskoa. Mutta jumalanpalvelustavat myös muovaavat kirkon uskoa. Siksi Lähetyshiippakunnassa vietetään liturgista jumalanpalvelusta, joka muodostuu yhteisestä synnintunnustuksesta ja synninpäästöstä, Jumalan sanan lukemisesta ja saarnasta, Kristuksen suuria töitä julistavista virsistä, Raamatusta otetuista ja vuosisatojen koettelemista rukouksista sekä Herran pyhästä ehtoollisesta. Nämä asettavat seurakunnan uskon keskukseksi Vapahtajamme Jeesuksen. Vastaavasti emme voi tuoda jumalanpalvelukseen ylistysbändiä tai savukonetta, koska ne ohjaavat seurakunnan uskoa kohti popkulttuuria leimaavaa fanikulttia ja kokemuskeskeisyyttä. Silloin rukouksen laki alkaa ohjata seurakunnan uskoa väärään suuntaan. Periaate lex orandi, lex credendi ohjaa kirkkoa ja yksittäisiä uskovia viettämään jumalanpalvelusta raamatullisella, uskoa rakentavalla tavalla.

Periaatetta lex orandi, lex credendi on käytetty joskus myös väärin, niin kuin muitakin totuuksia. ”Rukouksen laki on uskon laki” ei tarkoita, että kirkon jumalanpalveluskäytännöistä voisi tulla uskonopin lähde. Liturgisen käytännön nojalla ei saa puolustaa uskomuksia, jotka eivät perustu Raamattuun. Esimerkki tällaisesta väärästä lähestymistavasta löytyy roomalaiskatolisesta kirkosta. Maria-oppeja, joille ei löydy mitään pohjaa Raamatusta, kuten Marian perisynnitöntä sikiämistä (vahvistettu vuonna 1854) ja Marian taivaaseen ottamista (vahvistettu vuonna 1950), on perusteltu sillä, että kirkossa on jo ennen oppien hyväksymistä vietetty niitä koskevia juhlia. Liturginen käytäntö siis todistaisi, että opit ovat tosia. Ortodoksikirkon näkemys liturgiasta poikkeaa roomalaiskatolisesta ajatuksesta, mutta sielläkin lex orandi, lex credendi mielletään väärin. Liturgia on ortodoksien mukaan elävää traditiota, kirkon uskon korkein ilmentymä. Siksi ortodoksisuudessa ei voi kyseenalaistaa epäraamatullisia oppeja, joita ortodoksinen liturgia kantaa mukanaan, kuten pyhien ja erityisesti Marian avuksihuutamista tai käsitystä ikoneista ikkunoina taivaaseen, joita suudellaan ja kunnioitetaan.

Periaate lex orandi, lex credendi vaatii rinnalleen ymmärryksen, että Raamattu on Jumalan Sana ja mittakeppi, jolla kirkon liturgisia käytäntöjä tulee arvioida ja jonka pohjalta niitä tulee tarvittaessa korjata. Näin tehtiin luterilaisessa uskonpuhdistuksessa: säilytettiin kirkon historiallinen liturgia, mutta poistettiin Raamatun vastaiset opit, jotka vuosisatojen kuluessa olivat hiipineet osaksi liturgiaa, ennen muuta messu-uhri sekä pyhien avuksihuutaminen. Mutta niin kauan kuin Raamattu säilyy ainoana lopullisena tuomarina, puhdas liturgia on puhtaiden uskontunnustusten tavoin oikean uskon todistaja ja kasvattaa oikeaan uskoon.

Liturgia kantaa kirkon raamatullista dogmaa eli oppia. Tämä on vanhan kirkon käsitys. Varhaisen kirkon opilliset taistelut ilmenivät usein liturgisina riitoina. Esimerkiksi Paavali Samosatalainen (pantu viralta 272), joka kielsi Pyhän Kolminaisuuden ja Kristuksen jumaluuden, poisti kirkosta Kristukselle lauletut ylistysvirret (Eusebiuksen kirkkohistoria VII, 30:10). Väärä oppi ilmeni vääränä liturgisena käytäntönä. Vastaavasti raamatullista uskoa puolustavat kirkkoisät vetosivat oikeisiin liturgisiin käytäntöihin puolustaessaan oikeaa uskoa. Nikean uskontunnustuksessa vedotaan Pyhän Hengen jumaluutta tunnustettaessa siihen, että Pyhää Henkeä ”kumarretaan ja kunnioitetaan yhdessä Isän ja Pojan kanssa”. Toisaalta omaksuttu oppi myös muovasi liturgiaa. 300–400-luvuilla käytiin valtavia kiistoja Kristuksen persoonasta. Erilaiset kannat oppiin Kristuksen kahdesta luonnosta näkyivät eri puolueiden käyttämissä liturgioissa. Näin jumalanpalvelustavat erottivat eri tunnustuskunnat toisistaan, aivan kuten on nykyäänkin. Luterilaiset rukoilevat luterilaisesti, tai jos eivät, heistä tulee ennen pitkää jotain muuta kuin luterilaisia.

”Rukouksen laki on uskon laki” on siis vanhakirkollinen viisaus, joka on jäsentänyt kristikunnan elämää alusta asti. Periaate on kuitenkin sanoitettu vasta myöhemmin. Teologian historia kertoo meille, että lauseen isä on nimeltä Prosper Akvitanialainen (k. 455), joka tosin muotoili sen näin: legem credendi lex statuat supplicandi eli ”uskon lain määrää rukouksen/pyytämisen laki”. Kuka Prosper oikein oli, mitä väliä hänellä on ja missä yhteydessä hän esitti kuuluisan lausahduksensa?

Kuka oli Prosper Akvitanialainen?

Prosper Tiro Akvitanialainen oli nimensä mukaisesti kotoisin Akvitaniasta, joka on alue lounaisessa Ranskassa, silloisessa Galliassa. Prosper oli maallikkoteologi, josta tuli kirkkoisä Aurelius Augustinuksen (k. 430) armo-opin väsymätön puolustaja. Ymmärtääksemme Prosperin teologiaa meidän täytyy luoda lyhyt katsaus pelagiolais- ja semipelagiolaiskiistoihin, jotka muodostavat hänen toimintansa taustan.

Pelagiolaiskiista

300-luvun lopulla Roomaan saapui Brittein saarilta kotoisin oleva munkki Pelagius. Hän kärjisti opetuksen vapaasta tahdosta äärimmilleen. Pelagius ei voinut sietää sitä, että ihmiset vetosivat syntiä tehdessään siihen, että heidän luontonsa on Aadamin lankeemuksen vuoksi heikko ja syntinen. Siksi Pelagius kielsi perisynnin ja opetti, että ihminen pystyy luonnostaan täyttämään Jumalan lain, jos vain tahtoo. Synti on vain yksittäisiä järjenvastaisia tekoja, ei syntiinlankeemuksesta johtuva ihmisluonnon perustava turmelus, joka koskisi myös lapsia. Jumalan armo tarkoitti Pelagiukselle Jumalan antamia luonnonlahjoja. Vapaan tahtonsa avulla ihminen voi joko pitää Jumalan käskyt ja ansaita iankaikkisen elämän tai tehdä syntiä ja ansaita iankaikkisen kadotuksen. Pelagiuksen oppi sai kannatusta erityisesti Rooman askeettipiireissä ja ylhäisössä.

Pohjoisafrikkalaisen Hippon piispa Augustinus nousi vastustamaan Pelagiuksen oppia armosta ja vapaasta tahdosta. Augustinuksen elämän viimeiset 20 vuotta eli vuodet 410–430 kuluivat pelagiolaiskiistan parissa. Augustinus opetti, että Aadamin lankeemuksen myötä koko ihmissuku on perisynnin vallassa ja ansainnut helvetin tuomion. Ihmiskunta on ”turmion” tai ”kadotuksen massa”. Synti ei ole vain yksittäisiä järjenvastaisia tekoja. Syntiinlankeemus vääristi ihmisen tahdon. Ihminen ei enää rakasta yli kaiken Jumalaa, korkeinta Hyvää, ja kaikkea luotua ainoastaan Jumalan tähden, sen vähäisemmän, luodun arvon mukaisesti. Sen sijaan ihminen rakastaa muita asioita enemmän kuin Jumalaa. Vääristynyt rakkaus on himoa, joka on synti. Ihmisellä on edelleen tahto, mutta se on vapaa vanhurskaudesta ja synnin orja, kunnes Kristus vapauttaa sen armollaan uudestisyntymisen pesussa, kasteessa. Kirkkoisä vetosi usein Jeesuksen sanoihin: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja. Jos siis Poika tekee teidät vapaiksi, niin te tulette todellisesti vapaiksi.” (Joh. 8:34, 36) Augustinuksen mukaan vasta Kristuksen vanhurskauttama syntinen alkaa Pyhän Hengen ja Jumalan armon vaikutuksesta tehdä hyviä tekoja, jotka Jumala kruunaa iankaikkisen elämän lahjalla. Luterilaiset seuraavat muuten läheisesti Augustinusta, mutta korostavat Augustinuksesta poiketen, että iankaikkinen elämä ei perustu edes Jumalan armon vaikuttamiin tekoihin. Jumalan edessä kelpaava vanhurskaus on Jeesus Kristus, sovittajamme, ei mikään ihmisessä oleva, vaikka armo vaikuttaakin vanhurskautetussa hyviä tekoja.

Taistelussaan pelagiolaisia vastaan Augustinus muotoili myös oppinsa predestinaatiosta eli Jumalan ennaltamääräämisestä. Jumala on jo ikuisuudessa valinnut tietyt ihmiset pelastumaan armosta. He saavat ajassa kuulla evankeliumin ja tulevat kastetuiksi. Jumala antaa heille kestävyyden lahjan eli uskon, joka vaikuttaa rakkauden kautta (Gal. 5:6) siihen asti, että ihminen kuolee uskossa ja pelastuu. Jumalan armo erottaa valitut turmion massasta ja tekee vihan astioista laupeuden astioita, jotka Jumala on ennaltamäärännyt pelastukseen (Room. 9:22–23). Kadotukseen joutuvia Jumala ei ole valinnut, vaan heidät Hän on salatussa mutta oikeudenmukaisessa tuomiossaan jättänyt valitsematta eli hylännyt. He hukkuvat omasta syystään, koska ovat syypäitä perisyntiin ja omiin tekosynteihinsä. Vuodesta 422 alkaen Augustinus ajatteli, että Jumala ei halua pelastaa kadotukseen joutuvia. 1. Tim. 2:4, jonka mukaan ”Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat totuuden tuntoon”, tarkoitti Augustinuksen myöhäisimpien kirjoitusten mukaan, että Jumala haluaa pelastaa kaikenlaisia ihmisiä kaikista kansoista, yhteiskuntaluokista jne., ei kaikkia ihmisiä. Paikoin Augustinus kirjoitti siksi, että Jumala on ennaltamäärännyt toiset hallitsemaan taivaassa Kristuksen kanssa, toiset kärsimään helvetissä Perkeleen kanssa. Tätä opetusta kutsutaan ”kaksinkertaiseksi predestinaatioksi”. Luterilaiset ovat kieltäneet sen epäraamatullisena. Raamatun mukaan Jumala kyllä ennaltamäärää valitut armosta pelastumaan mutta samalla todella haluaa kaikkien ihmisten pelastuvan. Reformoitu (kalvinistinen) teologia opettaa kaksinkertaista predestinaatiota, tosin vielä Augustinuksen kantoja jyrkentäen.

Semipelagiolaisuus

Yksi Augustinuksen viimeisimmistä kirjoista on kaksiosainen teos Pyhien ennaltamääräämisestä ja kestävyyden lahjasta. Siinä hän avaa edellä kuvattua predestinaatioteologiaansa. Kirja on omistettu Prosperille ja Hilariukselle. Edellinen on juuri Prosper Akvitanialainen. Kirjan tausta on seuraava. Etelä-Galliassa Massiliassa (nyk. Marseille) vaikutti askeettiyhteisö, joita johti mies nimeltä Johannes Cassianus (k. n. 435). Cassianuksen ympärille kehkeytynyt ryhmä oli saanut innoitusta itäisen kristikunnan askeeteilta ja munkeilta, jotka korostivat ihmisen tahdon vapautta. Heidän mukaansa Jumalan armo ja ihmisen tahto tekevät yhteistyötä ihmisen pelastamisessa. Joskus armo kulkee edellä, joskus ihmisen tahto. Tahto on kyllä Aadamin lankeemuksen vuoksi heikko mutta ei kokonaan synnin orja tai kuollut synteihinsä. Prosperin ja Hilariuksen korviin Cassianuksen joukon opetus kuulosti miltei pelagiolaiselta, joten se sai nimekseen semi- eli puolipelagiolaisuus. Prosper ja Hilarius kirjoittivat Augustinukselle ja pyysivät häneltä kannanottoa massilialaisten opetukseen. Kirkkoisän vastaus oli kirja Pyhien ennaltamääräämisestä ja kestävyyden lahjasta. Pian kirjan kirjoittamisen jälkeen Augustinus kuoli.

Augustinuksen kuoleman jälkeen Prosperista tuli Gallian semipelagiolaisten tärkein vastustaja. Prosperin ansioihin kuuluu Augustinuksen oikean perisyntiopin ja melko oikean tahto-opin väsymätön puolustaminen kirjoituksin. Prosper kuitenkin teki myös pieniä muutoksia Augustinuksen opetukseen. Ennen kaikkea Prosper opetti, että Jumala todella tahtoo pelastaa kaikki ihmiset 1. Tim. 2:4 mukaisesti. Prosperin mukaan Jumala on kyllä ennaltamäärännyt valitut armosta pelastumaan, mutta Jumala ei ole ennaltamäärännyt kadotukseen joutuvia kadotukseen, vaan Hän ainoastaan tietää ennalta heidän joutuvan sinne. Syy kadotukseen ei siis ole Jumalan valinnassa tai valitsematta jättämisessä, vaan yksin ihmisen synnissä. Sen sijaan syy ihmisen pelastukseen on yksin Jumalan ennaltamääräämisessä ja armossa, joilla Jumala erottaa ihmisen ihmiskunnan kadotuksen massasta ja vaikuttaa hänessä loppuun asti kestävän uskon. Luterilainen kirkko seuraa Tunnustuskirjoissaan varsin läheisesti Prosperin ”luterilaistettua augustinolaisuutta”. Siitäkin syystä tämä katveeseen jäänyt kirkkoisä on syytä nostaa jälleen tietoisuuteemme.

Kiista Augustinuksen armo-opin ja semipelagiolaisuuden välillä jatkui Galliassa pitkään vielä Prosperin kuoleman jälkeenkin. Lopullisesti kiista ratkesi vasta Oranjen toisessa kirkolliskokouksessa vuonna 529, jossa Prosperin kanta voitti. Keskiajan saatossa tämä varsin raitis käsitys Jumalan armosta ja ihmisen tahdosta kuitenkin jäi pitkälti paitsioon, kunnes se uskonpuhdistuksessa nousi hieman toisessa muodossa jälleen päivänvaloon Lutherin ja muiden luterilaisten uskonpuhdistajien kautta.

Rukous opettaa, että pelastus on armoa

Prosperin kuuluisa lausahdus ”uskon lain määrää rukouksen laki” on peräisin teoksesta ”Kirja edesmenneiden apostolisen istuimen piispojen arvovaltaisista lausunnoista koskien Jumalan armoa ja vapaan tahdon ratkaisua” (Migne, Patrologia latina 51, 205–212). Prosper toimi jonkin aikaa Rooman piispojen sihteerinä. Teoksessa hän keräsi piispojen teksteistä lainauksia, jotka puolustivat Augustinuksen armo-oppia ja vastustivat semipelagiolaisten käsityksiä. Lainattuaan piispojen lausuntoja hän siirtyy kirjoittamaan kirkon liturgisista rukouksista. Nekin todistavat, että ihminen ei voi pelastaa itseään, ei kokonaan, kuten pelagiolaiset väittivät, eikä osittain, kuten semipelagiolaiset väittivät. Kirkon rukoukset osoittavat, että pelastus on alusta loppuun Jumalan armon lahjaa, koska pelastusta rukoillaan Jumalalta ja vieläpä niille, jotka tällä hetkellä ovat armon ja pelastuksen ulkopuolella. Prosper kirjoittaa:

… kiinnittäkäämme huomiomme papillisten rukousten salaisuuksiin, jotka on saatu perinnöksi apostoleilta ja joita vietetään samanmuotoisina koko maailmassa ja jokaisessa katolisessa kirkossa, jotta rukouksen laki määräisi uskon lain (legem credendi lex statuat supplicandi). Kun nimittäin pyhien joukkojen johtomiehet toimittavat heille uskottua lähettilääntehtävää Jumalan lempeyden edessä, he ajavat ihmissuvun asiaa samalla kun koko kirkko yhtyy huokauksin heidän pyyntöihinsä ja rukouksiinsa, että epäuskoisille lahjoitettaisiin usko, että epäjumalanpalvelijat vapautettaisiin jumalattomista erehdyksistään, että totuuden valo koittaisi juutalaisille sen myötä, kun peite otetaan pois heidän sydämeltään (2. Kor. 3:15–16), että harhaoppiset käsittäisivät katolisen uskon ja tulisivat järkiinsä, että eriseuraiset vastaanottaisivat uudelleenheränneen rakkauden hengen, että langenneille jaettaisiin parannuksen lääkkeet ja lopuksi että kasteoppilaat johdettaisiin uudestisyntymisen salaisuuksiin [= kasteelle] ja heille näin avattaisiin ovet taivaallisen laupeuden palatsiin. Rukousten seuraukset osoittavat, ettei näitä asioita pyydetä Herralta näön vuoksi eikä turhanpäiten, koskapa Jumala katsoo hyväksi vetää luokseen monia ihmisiä kaikista eksyneiden ryhmistä. Hän tempaa heidät pimeyden vallasta, siirtää heidät rakkaan Poikansa valtakuntaan (Kol. 1:13) ja tekee vihan astioista laupeuden astioita (Room. 9:22). Tätä pidetään kokonaan Jumalan tekona, koska tuollaisten ihmisten valaisemisesta tai palauttamisesta annetaan aina kiitos, ylistys ja tunnustus Jumalalle, joka on sen vaikuttanut. (Luku VIII/XI, Migne, Patrologia Latina 51, 209–210, käännös JM)

Periaatteella ”rukouksen laki on uskon laki” on siis syvimmiltään pelastusopillinen kärki. Jokainen oikea kristitty rukoilee pelastusta itselleen ja muille yksin Jumalalta. Jos hän on johdonmukainen ja rehellinen, hänen täytyy siis uskoa, että pelastus on alusta loppuun Jumalan lahja, ei ihmisen tahdonvapauden aikaansaannosta tai omaa ansiota. Näin periaate ”rukouksen laki on uskon laki” johtaa kristinopin ytimeen, oppiin uskonvanhurskaudesta, että Jumala Kristuksen tähden, uskon kautta, ilman lain tekoja, lukee kadotetun ja jumalattoman syntisen vanhurskaaksi eli Jumalalle kelpaavaksi ja vaikuttaa hänessä uskon, joka kestää loppuun asti. ”Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu.” (Jooel 2:32; Apt. 2:21; Room. 10:13)


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos