Kostaminen on väärin, mutta onko mitään tilannetta, jossa saa kostaa? Mitä pitäisi ajatella siitä koston kierteestä, joka vallitsee Lähi-idässä israelilaisten ja muslimien välillä?
Koston voi määritellä esimerkiksi niin, että se on ”teko, jossa itseen kohdistuneeseen vääryyteen tai pahantekoon vastataan tekijään kohdistuvalla vastavuoroisella vahingonteolla. Näin uhrin ja tekijän osat vaihtuvat. Koston vastakohtana nähdään usein anteeksianto” (wikipedia).
Mooseksen laissa tunnetaan koston ajatus, joka esiintyy myös nk. Hammurapin laissa (noin vuodelta 1760 eKr eli Abrahamin ajalta): ”Henki hengestä, silmä silmästä, hammas hampaasta, käsi kädestä, jalka jalasta …” (2. Moos. 21:23–25). Eli vahingontekijälle tuotetaan sama vamma kuin hän itse on aiheuttanut toiselle. Tämä tosin koski vain vapaita miehiä. Orjalle tuotettua vammaa ei korvattu vastaavan vamman aiheuttamisella tekijälle vaan orjan vapauttamisella. Toisaalta saatettiin härän aiheuttama ihmisen kuolema rangaista sen isännän surmaamisella, jos hän ei ollut vartioinut härkäänsä. Henkensä saattoi kuitenkin lunastaa maksamalla määrätyn summan (2. Moos. 21:26–32). Aika myöten rangaistukset muuttuivat lievemmiksi ja ne sovitettiin usein rahalla.
Rankaisemisessakin on kysymys kostosta, vaikka sitä usein ei ajatella tällaisena. Varkaalle määrätään sakkoja, joilla hän hyvittää rikoksensa. Väkivallantekijä laitetaan määräajaksi vankilaan. Monissa maissa on myös edelleen käytössä kuolemanrangaistus, jonka syynä usein on jonkun tai joidenkin määrätietoinen murhaaminen. Kysymys ei usein olekaan siitä, saako ylipäätään kostaa, vaan miten vahingonteko kostetaan.
Monissa alkukantaisissa kulttuureissa on käytössä verikosto, jossa murhatun omaisille annettiin lupa murhaajan tappamiseen. Joidenkin kansojen parissa se oli jopa omaisten velvollisuus. Tämä johti kuitenkin usein murhien kierteeseen ja pitkällisiin sukujen ja heimojen välisiin taisteluihin.
Mooseksen laissakin sallitaan verikosto: ”Jos joku lyö rautaesineellä toisen kuoliaaksi, hän on murhamies ja hänet on surmattava … Verikostoon velvoitettu vainajan sukulainen saa surmata hänet heti, kun hänet kohtaa” (4. Moos. 35:16, 19). Raamatussa erotellaan kuitenkin tarkoin toisistaan tappo eli ei-suunniteltu surmaaminen ja murha eli harkittu toisen surmaaminen. Vahingossa toisen tappanut saattoi paeta turvakaupunkiin verikostajien ulottuvilta ja välttyä näin kostolta.
Verikoston syynä oli varmaankin oikeuslaitoksen kehittymättömyys. Ei ollut järjestäytynyttä yhteiskuntaa, joka olisi pystynyt toteuttamaan rangaistukset.
Yleensä omavaltainen kostaminen oli kuitenkin jo Mooseksen lain mukaan kiellettyä: ”Älä kosta äläkä pidä vihaa kansasi lapsia vastaan, vaan rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Minä olen Herra” (3. Moos. 19:18). Tämä on ehdoton pääsääntö kostamisen suhteen.
Kärsityt vahingot ja rikokset piti ilmoittaa tuomarille, joka aluksi oli Mooses yksin. Tästä pienestä alusta kumpusi Israelin myöhempi oikeuslaitos. Myöhemmin Mooses sai avukseen tuomareita, jotka ratkaisivat vähäiset asiat, mutta toivat edelleen vaikeat tapaukset Mooseksen ratkaistavaksi (2. Moos. 18:13–26).
Luvattuun maahan tultua harjoittivat tuomiovaltaa yksinkertaisissa tapauksissa vanhimmat kaupungin portilla (5. Moos. 21:19–21; 22:15, 24; Ruut 4:11). Hankalampia tapauksia käsittelivät papit ja erityisesti tähän tehtävään asetetut tuomarit: ”Jos joku murhaa tai omaisuusriitaa tai pahoinpitelyä koskeva asia tai mikä muu asia hyvänsä, jossa sinun porteissasi riidellään, näyttää sinusta liian vaikealta ratkaista, niin nouse ja lähde siihen paikkaan, jonka Herra, sinun Jumalasi, valitsee, ja mene leeviläisten pappien luo ja sen luo, joka siihen aikaan on tuomarina; kysy heiltä, ja he ilmoittavat sinulle tuomion” (5. Moos. 17:8–9).
Maan valloituksen ja kuningasajan välissä oli 1200–1000-luvuilla Israelissa nk. tuomarien aika. Tuomarit sovelsivat Mooseksen lakia yksityistapauksiin. Tuomarien tehtävänä on sen lisäksi mm. sotien johtaminen. Kuningasaikana ylintä rangaistusvaltaa käyttivät kuninkaat (2. Sam. 15:2, 6; 1. Aik. 18:14).
Jo vanhassa liitossa oli ajatus, että ihmisen ei pidä ottaa kostamista omiin käsiinsä vaan kosto on Jumalan. Herra itse kostaa esim. murhan (1. Moos. 9:5: 5. Moos. 32:35). Hän maksaa jokaiselle hänen tekojensa mukaan (Job 34:11). Herraa pelkäävä ja syntinsä tunnustava välttää kuitenkin Jumalan koston (Ps. 32:5).
Myös Uudessa testamentissa tunnetaan koston ajatus. Jeesus ei kumoa kostoa oikeussääntönä, mutta tuomitsee kostonhalun ja omankädenoikeuden sekä kehottaa maksamaan pahan hyvällä: ”Te olette kuulleet sanotuksi: ’Silmä silmästä ja hammas hampaasta’. Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa, vaan jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle toinenkin, ja jos joku tahtoo sinun kanssasi käydä oikeutta ja ottaa ihokkaasi, anna hänen saada vaippasikin” (Matt. 5:38–40). Tämä on ainoa tapa, jolla koston kierre saadaan katkaistuksi. Jeesus itse näytti esimerkkiä siitä, mitä on suostuminen riistetyksi. Vain tällainen rakkaus voittaa vihan.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että esimerkiksi vaimon tai lasten pitäisi suostua perheväkivallan kohteiksi. Jeesus ei hyväksy heikomman osapuolen sortamista. Vain vahva voi suostua hyväksikäytetyksi. Hän osoittaa sillä tavoin olevansa vihaamisen ja kostamisen yläpuolella. Heikkoja ja haavoittuvia tulee sen sijaan suojella kaikin tavoin ja heillä on lupa puolustautua tai paeta.
Uusi testamenttikin on sitä mieltä, että kostaminen ja rankaiseminen ovat esivallan asioita (Room. 13:3,4). Kostaminen ei kuulu yksityiselämään ja ihmissuhteisiin vaan sen saa toteuttaa vain laillinen yhteiskunta. Henkilökohtaisiin suhteisiin kuuluu sen sijaan anteeksiantaminen sillä armolla, jonka Kristus antaa. Maallisen lain rikkomisesta seuraa tästä huolimatta oikeuden määräämä rangaistus. Oikeuslaitoksen tehtävä on määrätä oikea rangaistus kustakin rikoksesta – ei armahtaa väärintekijöitä.
Ihmisen kokema hätä, sairaus ja muut vastoinkäymiset eivät ole Jumalan kosto väärintekijälle (Joh. 9:2–3). Uuden testamentin mukaan Jumalan kosto ja rangaistus toteutuvat aikojen lopulla, viimeisessä tuomiossa (Matt. 16:27; Kol. 3:25; Room. 2:6–1; Ef. 6:8; 2. Kor. 5:10). Iankaikkinen kadotus ei kuitenkaan aiheudu Jumalan kostonhalusta vaan Hänen oikeudenmukaisuudestaan. Raamatusta on mahdoton poistaa ajatusta kostosta ja rangaistuksesta, sillä ne ovat pelastuksen ja anteeksiannon kääntöpuoli. Varoituksen Jumalan kostosta tulisi saada ihmiset tekemään parannuksen ja kääntymään Kristuksen puoleen.
Viimekädessä koko kostamisen ajatuksen kumoaa Kristuksen ristintyö. Jumala on jo kostanut Pojalleen ihmisten rikkomukset Jumalaa vastaan. Siksi Kristuksen omia ei tarvitse enää rangaista. Herran kärsivästä palvelijasta, tulevasta Messiaasta, sanotaan Jesajan profetiassa: ”Omista teoistaan me uskoimme Hänen kärsivän rangaistusta, luulimme Jumalan Häntä niistä lyövän ja kurittavan, vaikka meidän rikkomuksemme olivat Hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme Hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, että meillä olisi rauha, Hänen haavojensa hinnalla me olemme parannetut … Hän otti kantaakseen monien synnit, Hän pyysi pahantekijöilleen armoa” (Jes. 53:4–5, 12). Ei ole siis enää mitään syytä siihen, että Jumala kostaisi meille meidän syntimme.
Sama ajatus esiintyy myös Uudessa testamentissa vaikkapa Paavalilla: ”Kristus on lunastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi (sanamukaisesti: kiroukseksi) meidän puolestamme, niin kuin on kirjoitettu: ’Kirottu on jokainen, joka on ripustettu paaluun’” (Gal. 3:13). Lain rikkominen saattoi ihmiset Jumalan kirouksen ja siten myös koston ja rangaistuksen alaisiksi. Kristus kuitenkin otti tuon kirouksen harteilleen ja kuolemallaan kärsi meille kuuluvan kostorangaistuksen.
Kuinka sitten pitäisi suhtautua koston kierteeseen kansojen välillä vaikkapa Lähi-idässä? Tämä liittyy ennemminkin oikeutetun sodan periaatteisiin kuin Mooseksen lain ohjeisiin yksityisille ihmisille. Kansojen väliset sodat ovat yhteiskuntien eivätkä yksilöiden välisiä taisteluita.
Kristillisten sodan periaatteiden mukaan sotaa saavat käydä
(1) vain laillinen hallitus, ei esim. kapinallisryhmä tai terroristijärjestö,
(2) vain oikeudenmukaisesta syystä, varsinkin puolustautuakseen,
(3) vasta kun mahdollisuuksia rauhan säilyttämiseen ja saavuttamiseen ei ole muuten,
(4) vain jos sodalla voidaan estää suurempi vahinko,
(5) jos sillä saavutetaan oikeudenmukaisuus ja rauha, ja
(6) jos siviilejä suojellaan kaikin mahdollisin tavoin.
Sodan pitäisi siis vähentää pahuutta, ei lisätä sitä. Lähi-idän konflikti on kuitenkin niin monimutkainen, että sotatoimien oikeudenmukaisuuden arvioiminen on hyvin vaikeaa, varsinkaan etukäteen. Toinen osapuoli (Hamas, Hizbollah) ei myöskään ole laillinen hallitus. Israelin kohdalla ongelma on siinä, kuinka rajusti se saa iskeä puolustaakseen maataan. Pidättyminen kostamisesta voisi puolin ja toisin avata ovia rauhan saavuttamiseen. Muuten on vaikea nähdä tien päässä milloinkaan rauhaa.
Kestävä rauha voidaan saavuttaa vain Kristuksessa ja Hänen kauttaan. Vain Hän pystyy uhrillaan sovittamaan ihmisten synnit, tekemään armosta ja anteeksiantamuksesta elämän perustan ja näin vaihtamaan kostamisen sovinnon tekemiseksi. Juutalaisista ja pakanoista Paavali kirjoittaa: ”Kristus on meidän rauhamme. Hän on tehnyt nämä kaksi ihmisryhmää yhdeksi ja kuolemallaan hajottanut niitä erottaneen vihollisuuden muurin. Hän on kumonnut lain käskyineen ja säädöksineen, jotta Hän omassa itsessään loisi nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, ja näin Hän on tehnyt rauhan. Ristillä kuollessaan Hän omassa ruumiissaan sai aikaan sovinnon Jumalan ja näiden molempien välille ja teki näin lopun vihollisuudesta. Hän tuli julkistamaan rauhaa teille, jotka olitte kaukana (pakanat) ja rauhaa niille, jotka olivat lähellä (juutalaiset). Hän on avannut meille molemmille pääsyn Isän luo yhden ja saman Hengen johdattamina” (Ef. 2:14–18).
Vain Kristuksessa, elämällä Hänen armostaan ja ristintyöstään, löytyy sovinto vihollisten välille. Usko Kristukseen yhdistää heidät. Siksi on niin tärkeää julistaa rauhan evankeliumia niin juutalaisille kuin arabeillekin.
