”Kirjatkoon P. Pietari tulopuolelle hyväksenne tämän suurenmoisen illan. +Olavi Rimpiläinen ynnä Simon Nahkuri.”  Näin kirjoitti Olavi Rimpiläinen Simo Kivirannan esiteltyä meille Olavuksen, joka siis vieraili lukuisista käynneistään ensimmäisen kerran kodissamme Haukilahdessa 6.11.1975. Tulopuolella ei ole ollut vuosikymmenten ajan vain pikkupappilamme, vaan Olavuksen perhe, suuri joukko kirkkokansaa, Oulun hiippakunta, tunnustususkollisia paimenia ympäri maailmaa ja kansankirkon ns. tunnustusrintama. Siksi suurella mielenkiinnolla luin syksyn uutuutta: Timo Junkkaala: Olavi Rimpiläinen -Viimeinen vanhauskoinen, 699 sivua, Perussanoma 2021.

Kokovartalopappi vai urankehittelijä

Junkkaalan kirja on vakavasta yleisteemastaan huolimatta nautittavaa luettavaa siksikin, että siinä on koko ajan Olavuksen huumorin höystämiä, mutta jumaluusopillisesti selkeitä kiteytyksiä esitelmistään erilaisissa kokouksissa, vastauksia medialle, koululaisille, papeille ja lukemattomille kyselijöille. Olli ei lähtenyt juurikaan pitkien selitysten linjalle. Joskus riitti vain sutkautus tai non possumus. Tämän tunnetun sanan alkuperä lienee 1500-luvulta, kun paavi vastasi Henrik VIII:n pyyntöön saada erota Katariina Aragonialaisesta. Mutta tilanne ratkaisi, milloin piispa Olavin piti tarkasti selvittää Kirkon uskon perusteita pyhän Raamatun ja tunnustuksemme perustalta: ”Näin me uskomme, opetamme ja tunnustamme” mutta ”tämän me hylkäämme”!

Ensi tapaamisestamme alkaen meidät yhdisti sama usko ja Olavuksen älykäs huumori. Nämä molemmat lahjat ovat ilman muuta Pyhästä Hengestä! Yhä enemmän yhteen hitsautuvan kvartetin ominaispaino oli melkoinen: Olavus, Simo Kiviranta, Anssi Simojoki ja minäkin ”salkun kantajana”.  Sain näistä kolmesta elämäni läheisimmät ystävät. Tietysti tärkeitä ja rakkaita ystäviä ovat olleet monet maallikot, saarnaajat ja papistosta Reijo Arkkila toiminnanjohtajakaudellaan ja Töölön naapurimme, jo nuorena suuriin mittoihin yltänyt Juhana Pohjola, joka oli Paavalin synodin sihteeri ollessani synodin hallituksen puheenjohtaja. Biografian kirjoittaja tuo esiin oikein, että tunnustusrintaman järjestäydyttyä Paavalin synodiksi keskeisenä puuhamiehenä oli myös lääninrovasti Timo Holma, mutta huomasimme, että piispaksi tultuaan Olavus ei halunnut suosituimmuusasemaan ketään papeistaan ja siksikään Holma ei samalla tavalla kuulunut joukkoomme. Kirja on vakavaa ja tarkkaa selvitystä ehkä Suomen ev.lut. kansankirkon raastavimmasta opillisesta taistelusta, yrityksistämme säilyttää kansankirkko pyhän Raamatun opissa paimenen virasta. Olimme vakuuttuneita prof. Seppo A. Teinosen tavoin:” Jos luterilainen kirkko toteuttaa naispappeuden, se ei enää voi esiintyä Raamatulle rakentavana kirkkona” (s. 125). Tässä kirkkotaistelussa tuli viimeistään esiin, ettei Olavus ollut mikään urankehittelijä, vaan pappisvalansa pyhyyden sisäistänyt mies. 

Ilman muuta Olavuksella oli kykyä asettaa tavoitteita ja myös saavuttaa ne. Eikä monipuolisesti lahjakkaan miehen tulekaan jäädä paikoilleen. Tämä näkyy esim. siinä, että huomattuaan kansankirkon uuden kasvatusohjelman eli K-ohjelman olevan susi syntyessään, hän kiirehti viemään kirkon koulutusta johtamastaan koulutuskeskuksesta yhä enemmän hiippakuntien omaksi työksi. Hän ajatteli, että edes jossain hiippakunnassa Raamatun ja tunnustuksen mukainen koulutus voisi jatkua (90-91). Mutta en usko, että Olavusta vaivasi lainkaan vaarallinen virus, episkopaattitauti. Siinä taudissa piispaksi päässeet eivät ole olleet koskaan siunaukseksi hiippakunnilleen.  Sen sijaan melkein lennosta napatut, kuten kirkkoisä Ambrosius, Milanon piispa, kantavat hedelmää taivaan laareihin vieläkin. Niin myös piispa Olavus, joka näki lehdestä, että hän on yksi piispakandidaateista (141). Piispa Hannes Leinosen jäätyä eläkkeelle 1979 media piti huolen, ettei Rimpiläistä valittaisi. Toisin kävi. Tuolloin ei ollut vielä nykyistä verkostoitumista eikä Paavalin synodin johtohenkilöistä ollut mentoreiksi tai coacheiksi – eikä Olavus sellaisia olisi tarvinnutkaan. Mutta tiedämme, että piispa Hannes Leinonen oli Rimpiläisen takana. Tietysti Simo Kiviranta soitteli pohjoisen ystävilleen. Minun tehtäväkseni tuli Keski-Pohjanmaan äänestäjin pitää yhteyksiä, koska olin paljonkin kiertänyt siellä raamattupäivillä ja evankeliumijuhlissa. Oulun hiippakunta sai todellisen piispan ja piispatar Annelista erinomaisen kapitulin sihteerin (esim. 423). Kapitulissa ja hiippakunnassa läheisin työtoveri oli Keijo Nissilä, joka totesi Olavuksen ajan olleen Oulun hiippakunnan kulta-aikaa (655).

Olavuksen tulikoe oli ilman muuta oikeuskanslerin käräjille joutuminen Oulun piispana kieltäydyttyään vihkimästä naisia papeiksi. Hän oli valmis kohtaamaan jopa piispan virasta potkimisen, mutta ei luopumaan raamatullisesta vakaumuksestaan (303-). Urankehittelijät tarkkaavat suhdanteita ja ovat valmiit takin kääntämiseen. Se ei tullut mieleenkään.

Ystävä ja työtoveri

Kun biografian kirjoittaja tuli puolisonsa kanssa tuomaan minulle tekemänsä opus magnumin, toin esiin, että piispa Olavus oli sekä ystävä että työtoveri, mutta ei siinä mielessä työtoveri, että hän ei juurikaan kertonut meille muille kvartetin jäsenille Oulun hiippakunnan elämästä. Kopioin Junkkaalalle Lindilän ja kesäpaikastamme Hannulan arkistoista löytämistäni Olavuksen kirjeistä osan, mutta kuitenkin toistasataa. Lisäksi tapaamisissamme (olihan Apollonkadun kotimme Finnairin pysäkin vierellä) tuli esiin mitä monipuolisemmin Olavuksen työ. Kuitenkin tästä teoksesta vasta tajusin, miten laaja oli Olavuksen työkenttä. Hän otti kantaa myös yhteiskunnallisen vanhurskauden asioihin ja oli verkostoitunut pohjoisen päättäjien kanssa. Joskus Olavusta lentokentälle viedessäni hän konetta odottelevia tervehti ja esitteli minullekin milloin firmojen pomoja, milloin poliitikkoja.

Meille oli ratkaisevan tärkeää saada syntymään tunnustusrintama, Paavalin synodi ja yrittää estää naispappeuden tulo kansankirkkoon, sillä sydämemme oli vallannut taistelu oikean kirkon säilymisestä Suomessa. Tämän kuvaamisessa on Junkkaala onnistunut, enkä mene kirjan esitykseen tarkemmin. Totean, että Paavalin synodin toiminnasta tulisi saada erillinen teos. Panimme itsemme todella likoon ja saimme paljon ystäviä eri puolilta maailmaa. Apollonkadun kotimmekin oli monen piispan ja kirkkonsa vaikuttajan majapaikka. Olisin kyllä toivonut, että Junkkaala olisi selvittänyt tarkemmin esimerkiksi Paastonajan kirkkopäiviltä Olavin saarnoja, puheita, esitelmiä ja julkilausumiamme, joissa kaikissa oli Olavuksen käsialaa. Annoin melkoisen määrän myös lehtileikkeitä Junkkaalan käyttöön. Suurtapahtumat seurasivat toisiaan ja niistä olen jotain kertonut Vanhauskoisen päiväkirjassa 1975-1999, Helsinki 1999.

Tunnustusrintama kasvaa, mutta pian myös alkaa sopeutuminen

Hävisimme kirkkotaistelun median, uudistetun vaalilain ja arkkipiispa John Vikströmin selvän junttauksen takia. Niinpä kysyttiin, onko kirkko tämän jälkeen sama kuin ennen ja Olavus vastasi medialle: ”Se on tietysti toinen kirkko”, mutta hän rohkaisi raamatullis-tunnustuksellisia pysymään kristikunnan enemmistön opissa: ”Toivon, ettei sopeuduttaisi koskaan” ( 276).

Mutta sopeutuminen alkoi varsin pian. Kapitulit kelpuuttivat viranhakijoiksi vain ”yhteistyökykyisiä”. Itse olin ensimmäinen, jota ei Lapuan hiippakunta katsonut oikeutetuksi hakemaan kirkkoherraksi Teuvalle. Paavalin synodin hedelmänä syntynyt STI alkoi vuotaa, koska sen jäsenjärjestöt alkoivat varsin pian seurakuntatapahtumissa toimia naispappien kanssa. Biografiasta ei käy ilmi, että itse puheenjohtaja Olavus pyysi minua tarttumaan siihen, ettei Erkki Ranta voi toimia STI:n varapuheenjohtajana, koska hän asessorina on jopa ollut vihkimässä naispappeja (522) Tuosta yli 400 papin allekirjoittaneen vetoomuksesta ei ollut pian enää rippeitäkään. Yhtäkkiä oltiin valmiit vaihtamaan leiriä.

Ilman muuta Olavuksen läheiset suhteet ortodoksipiispaan auttoivat taistelussamme Raamatun puolesta naispappeutta vastaan. Minullakin oli läheiset suhteet room.katoliseen Opus Deihin. Mutta on eri asia allekirjoittaa ns. ekumeenisia opillisia asiakirjoja (Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista room.kat.kirkon kanssa, JD ja Porvoon sopimus). Piispa Olavin toiminta vaikeutti synodin kutistuvaa toimintaa. Mutta jopa satuiluna on pidettävä kirjoittajan saamia väitteitä, että esim. Kivirannan ja minun suhteet Olavukseen olisivat katkenneet (536-). Oikein kirjoittaja kyllä huomioi, että esim. kirjeenvaihtomme jatkui tiiviinä. Kuitenkin yhä vähemmän oli enää kansankirkossa ”hilpeitä maksumiehiä”, joista puhui Olavus Paavalin synodin kirkkopäivillä Ilmajoella 1988 (321). Kirjoittaja toteaa myös, että Olavuksen pelkäämät muutokset piispakunnassa tapahtuivat heti 2000-luvun alussa (618-)

Herätysliikkeissäkin tapahtui seulonnan aika. Siksi oli välttämätöntä lähteä perustamaan Luther-säätiötä (539). Paavalin synodissa into sammui, koska sen seminaarit olivat vain kansankirkon piispojen ja monien perässähiihtäjien uusimpien tölväysten esittelyä. Kuten Anssi Simojoki sanoi, seminaarien aika oli ohi ja oli lähdettävä kehittämään ”luterilaista kirkollisuutta” (540).

Piispa Olavus tuki kirkollis-hengellistä työtä ohi kapitulilaitoksen

Monien ikävien tapahtumien jälkeen piispa Olavus kannusti kirkollis-hengellistä toimintaa rakentamaan ohi tuomiokapitulien. Niinpä hän antoi 1999 Juhana Pohjolalle virkamääräyksen rakentamaan jumalanpalvelusyhteisöjä (540). Samoin minä sain virkamääräyksen Luther-säätiöön Turun arkkihiippakunnan kapitulilta 2002 (620). Olin tarkasti selvittänyt Olavukselle, mihin pyrimme Luther-säätiössä. Mutta monistakin eri syistä emme kutsuneet Olavusta säätiön hallitukseen (541). 

Olavus kirjoitti selvästi, että jos mahdollisuus saada vanhauskoisia pappeja torjutaan, ”niin sitten ei ole muuta mahdollisuutta kuin ottaa asia omiin käsiin sen mukaisesti kuin Luther böömiläisiä neuvoo”(619). Vastaavanlaisia kirjeitä Olavus lähetti useille ja ymmärsimme, että meillä on laajan itsenäisen jumalanpalvelusverkoston rakentamiseen piispa Olavuksen siunaus. Niinpä hän 2004 kirjoitti Matti Väisäsen juhlakirjaan artikkelin, jossa totesi, että Luther-säätiöllä on ratkaistavanaan visaisia kysymyksiä tiloista ja taloudesta. Ne pystyimme ratkaisemaan nopeastikin. Mutta Olavuksen olisi pitänyt ilmaista myös se, että koska kansankirkon piispat eivät enää vihi vanhauskoisia miehiä papeiksi, on tärkeää saada pappeja Inkeristä, Afrikasta, Saksasta jne. Miksi heitä ei olisi saanut vihkiä Suomen maaperällä? Mielestäni on epärehellistä ja teologisestikin ongelmallista, jos piispallisessa vihkimyksessä miehestä tehdään esim. Inkerin kirkon pappi eikä kuitenkaan tarkoituskaan ole, että hän toimisi Inkerissä!

Olavuksen mukaan Suomessakin joudutaan etsimään uutta kirkkomallia

Heti naispappeuspäätösten jälkeen vaikutin omalta osaltani siihen, että piispa Olavi lähti Australiaan ja Papua-Uuteen -Guineaan 1988. Annoin kirjeenvaihtoamme tästäkin Junkkaalalle. Noissa palavereissa oli tärkeää keskustella, miten luterilainen kirkko Australiassa ja myös Papualla on muuta kuin kansan(valtion)kirkko. Kirjassa tuleekin esiin, että Olavus mm. Brisbanessa puhui, että Suomessakin joudutaan etsimään todennäköisesti pian uutta kirkkomallia (400). Tietysti lähdimme keskusteluissamme ensiksi pelkästään ordo-mallilla, joka ymmärretään Suomessa pietistisesti eklesiolina. Sehän oli vielä aluksi Luther-säätiössäkin prototyyppi. Simo Kiviranta oli suorastaan velvoittanut minua paneutumaan kirkko-oppiin ja opasti yhtenään, etteivät viralliset asemat, pitkä kansallinen historia ja nimet tee kirkkoa kirkoksi. Tunnustuksemme selvittää, että missä Kristus on puhtaasti saarnatussa sanassa ja oikein toimitetuissa sakramenteissa läsnä, siellä on Kirkko. Tämä ratkaisee kaiken. Tätä Olavus opetti kirkkaasti ehkä hänen dogmaattisimmassa artikkelissaan, joka on ystävänsä, Saksan itsenäisen kirkon (SELKD) piispan Jobst Schönen juhlakirjassa 1997 (545-). Junkkaala referoi hyvin, mutta painopiste on nimenomaan tärkeässä opetuksessa: ” Die brennende Frage der Menschen der Reformationszeit war:Was ist die richtige Kirche? Die Väter der Reformation haben diese Frage nicht direkt beantwortet, sondern erst einmal so gestellt: Wo ist die richtige Kirche? Und als Antwort auf diese Frage haben sie Kennzeichen der richtigen Kirche vorgeführt.”  (Uskonpuhdistusajan ihmisten polttava kysymys oli: mitä on oikea kirkko? Uskonpuhdistuksen isät eivät suoraan vastanneet tähän kysymykseen, vaan asettivat kysymyksen tällöin näin: missä on oikea kirkko? Ja vastauksena he esittivät oikean kirkon tuntomerkit.) Missä -wo? Piispa Olavus oli kirkko-opissa Tunnustuksemme Magna cartan mies. Ratkaisevaa ei ole siis historiallinen kontinuiteetti. Yhteiskunta ei myöskään määritä oikean kirkon olemusta. Mutta laillinen suhde tai järjestäytymistapa on tarpeen ja se ratkaistaan, mikä palvelee Kirkkoa ja sen raamatullista seurakuntaelämää. Kirkkokunnan ei tarvitse välttämättä etsiä Patentti- ja rekisterihallituksen alaisen kirkollisen yhdyskunnan statusta, jos muitakin vaihtoehtoja löytyy. Niinpä Luther-säätiöstä kehittyi nopeasti laajan seurakuntaverkoston synnyttyä Lähetyshiippakunta, jonka asema Suomessa on täysin laillinen, mutta se ei ole hakeutunut Patentti- ja rekisterihallituksen alaisuuteen.

Piispa Olavus oli sisäistänyt sen, että kirkko voi olla Kirkko vain armonvälineiden tähden ja voimasta, mutta varsinkin viime metreillään hän alkoi ottaa takaisin ja alkoi painottaa historiallista kontinuiteettia vastoin oikean kirkon tuntomerkkejä. Hän ei jaksanut sittenkään myöntää, että yhtenäiskultttuurin aika on auttamattomasti ohi ja kansankirkko ei toimi enää oikean kirkon tuntomerkkien mukaisesti edes pohjoisessa. Lintukotoja voi vielä olla jokunen, mutta pian kaikki häviävät sukupuuttoon. Junkkaala antaa Olavuksen viimeisimmille haastatteluille mielestäni liian suuren painon. Rakas Olavus pelottelee niissä Lähetyshiippakunnassa eläviä termillä ”vapaakirkko”. Suomalaisessa kontekstissa ”vapaakirkko” on uudelleenkastajien tai joka tapauksessa reformoidun kristillisyyden yhteisönimitys. Sitä ei tule käyttää Lähetyshiippakunnasta. Olemme kyllä kansankirkkoon nähden itsenäinen luterilainen kirkkokunta, mutta joka mahdollistaa jäsenkunnassaan jopa ”kaksoisjäsenyyden”. Vieläkin toimii Lähetyshiippakunnassa esimerkiksi niitä pappeja, joilta ei ole riistetty Suomen ev.lut. kirkon pappisoikeuksia. Junkkaala vetää johtopäätökset Olavista: ”Hän halusi kirkon johdon ratkaisuihin syvästi pettyneenäkin loppuun saakka toimia Suomen evankelis-luterilaisen kirkon uudistumiseksi ja välttää kaikkia luterilaisen vapaakirkon suuntaan vieviä ratkaisuja.” (641). Väitän, että piispa Olavi alkoi käyttää nyt peruutusvaihdetta.

Suomalaisen kirkkohistorian ongelma

Timo Junkkaala on toimittanut hyvän elämäkerran. Hän on viime vuosikymmenten vanhan koulukunnan kasvatti, joka seuraa historiankirjoituksessa kuvailevaa kaavaa: ”Wie ist es eigenlich gewesen”. Kun Junkkaala on tarkasti tahtonut esittää Rimpiläisen elämäntyötä, on kirjasta tullut monien yksityiskohtienkin vuoksi tiiliskivi – tosin hyvä sellainen. Mutta jo pitempään Suomessakin on akateeminen historiankirjoitus yhä enemmän analysoinut ja suorastaan esittänyt väittämiä, miksi tapahtui niin kuin tapahtui (esim. Jorma Kalela, 2000, Sari Autio-Saramo, 2008): ”Tutkijasta on tullut aktiivinen toimija, joka omalla tulkinnallaan ja valinnoillaan aktiivisesti rakentaa menneisyyttä.” Tätä olisin toivonut Junkkaalankin  kirkkohistorialliselta teokselta. Vastaamalla jatkuvasti kysymykseen miksi, Junkkaala olisi saanut analyyttisemman tutkimuksen. Poimin jonkun yksityiskohdan:

• Olavus ilmoitti useinkin olevansa pietisti. Hän sanoo: ”Sen pääajatukset ovat minulle tärkeitä. Sehän nosti ihmisen pääkysymykseksi sielun pelastuksen, iankaikkisen elämän perimisen.” Sitten hän jatkaa, että pietismin pyrkimyksenä on ojentaa elämänsä Jumalan sanan mukaan (332). Mutta eikö tämän pitäisi olla kaikkien piispojen, pappien ja yleensä kristittyjen elämän ja työn normaalia kristillisyyttä? Ei tämä ole vielä mitään pietismiä. Aito pietismi ei korostanut sakramentteja. Messun se lokeroi lähinnä muotomenoksi, koska seurat olivat elävää kristillisyyttä, paimenen virka oli lähinnä virkamiehen työtä tai järjestyksen vuoksi. Myös muromalainen uuspietismi oli tuottanut hänelle suoranaisia tuskia kokemuksineen ja ”antautumisineen” (mm. 21) jne. Ehkä kasteteologiassa Olavus oli lähinnä hallelaisen pietismin linjoilla, joka vieläkin on hallitseva kansankirkon papistossa.
• Olavus puhui usein olevansa ”takametsien mies”. Naureskelin tätä hänelle, sillä hän oli kasvanut Kuopion maalaiskunnassa eli Siilinjärvellä. Kuopio oli aikansa yksi keskeisistä sivistyksen kehdoista, Siilinjärvi vaurasta seutua ja Olavuksen koti kirkonkylällä. Voi olla, että tällaisilla termeillä hän loi tietoisesti brändiä, jolloin oli helpompi lähestyä ihmisiä, puhua heille, mutta saada myös itsensä heidän rukouslistalleen. Olavus oli rukouksen voimaan uskova piispa.
• Olavus nimitti itseään usein myös körttiläiseksi. Mutta minkä lajin körtti? Totta on, että hän piti Siionin virsistä (18). Koulukirjojen mukaan körttiläisyydessä painopiste on ihmisen sydämessä ”armonvilauksineen”. Paavo Ruotsalaisen sanonta kuului: ”Ei saa sanan päälle krossata.” Tällaista subjektivismia ei Olavus kannattanut. Ilmeisesti Rimpiläisen körttiläisyys oli lähinnä Jonas Laguksen opetuksissa ettei ”armon tunteminen ole edestäsi kuolemaa kärsinyt”(613). Tätähän opettaa myös evankelisuus. Rimpiläisen hengellinen elämä rakentui messun ympärille, jonka liturgista elämää hän monin tavoin edisti, hän piti raamatullista paimenvirkaa keskeisenä ja oli valmis  jopa pitämään etäisyyttä niihin vanhoihin körttiläisiin ystäviinsä, jotka lähtivät naispappeuteen. Evankelisuuden painottama armonvälinekristillisyys merkitsi meille molemmille luovuttamatonta aarretta jne. Siis minkä lajin körtti?
• Olavusta kunnioitettiin laajalla rintamalla, mutta suorastaan myös vihattiin. Tärkeää oli, että biografiassa Junkkaala otti esiin ikäviäkin Olavuksen saamia kirjeitä. Jopa Martti Parvion hautaan siunaamissaarnasta hän sai syytteitä. Mutta koskaan Olavus ei  uhriutunut tai valitellut tällaisista viesteistä. Mistä hän sai voiman? En tiennyt, että jo koulupoikana Olavus kävi jokasunnuntaisessa messussa ja luki Raamattua päivittäin.
• Olavuksen toimia Evankeliumiyhdistyksen kriisissä Junkkaala selvittää tarkasti. Ehkä hän olisi päässyt helpommalla asettaessaan koko järkyttävän tapahtumasarjan sen valoon, mitä toiminnanjohtaja itse selvitti laajalevikkisessä Vantaan seurakunnan lehdessä siirryttyään Hakunilan seurakuntapastoriksi. Hän kertoo siinä yrittäneensä alusta saakka saada Evankeliumiyhdistystä ”kirkon linjalle”. Tästä johtui vikojen etsintä, puhdistukset, syytökset kykenemättömyydestä tehtäviin, vallan keskittäminen jne. SLEY joutui köyhän kouluun.
• Oudolta tuntuu piispa Olavuksen suhtautuminen siihen, että pyysimme Juhana Pohjolan kanssa piispa Eero Huovista pysymään penkissä eikä osallistumaan Herran ehtoolliselle. Piispa Olavus totesi Juhana Pohjolan kirjeen hänelle olevan vakuuttava ja että luterilainen ehtoollispöytä on periaatteessa suljettu, mutta se perustui siihen, että ehtoollisen jakaja tunsi ehtoollisvieraat( 624). Tottakai me tunsimme Eero Huovisen. Olin hänen seuraajansa Evankelisen Ylioppilasliiton pääsihteerinä. Tiesimme kaikki, ettei hän vihi naispappeuden vastustajia papeiksi jne. Olavus ei tahtonut ymmärtää Juhana Pohjolan hyvää esitystä ”rajatusta avoimesta kommuuniosta”. Mutta olihan koko kansankirkkomme ehtoollispraksis ajautunut jokamiehen oikeuksien tasolle, jonka varmasti Olavus oli huomannut vääräksi. 
• Biografiassa tuodaan esiin, ettei Olavus lähtenyt julkisesti neuvomaan saati kovistelemaan vanhoillislestadiolaisia. Miksi ei? Saamistani kirjeistä päättelen, että hänen vaikeimmat vastustajansa kuuluivat ns. ”Oulun selskaappiin”. Nämä olivat liberalisoituneet ja ajautuneet raamattukysymyksessä hakoteille. 

Tällaista analysointia voisi jatkaa, sillä kansankirkon murroksessa eläneinä eteemme tuli vaikka kuinka monia avoimia kysymyksiä, jotka vaativat syvää paneutumista nimenomaan teologiaan. Vaikka eräiltä osin kvartetistamme irrottautui eläkevuosinaan piispa Olavus, hän pysyi rakkaana ystävänä loppuun asti. Siksikin pidän Timo Junkkaalan mainiota kirjaa piispa Olavi Rimpiläisen hagiografiana. 

”Rauhan saivat pyhät Herran!”

Herra kanssasi!

Ks. myös Elämä on joukkuepeliä – John Vikström kirkollisena ja yhteiskunnallisena toimijana