Kuinka moni isä ja äiti onkaan uupuneena kuunnellut lastenhuoneessa noussutta meteliä, turhautumistaan piilotellen ottanut vastaan itkien pihalta saapuvan lapsen kanteluviestin sisaruksen tekemisistä tai väsymykseen asti joutunut ojentamaan sitä niin rakasta mutta heikompiaan kiusaavaa koltiaista. Vasta äsken kaikki oli hyvin, ja nyt ne taas riitelevät…
Vastaavat tilanteet ovat arkea paitsi lasten kasvattajille, myös monille seurakunnan paimenille, ehkä erityisesti siellä, missä eletään pienissä, sosiaalisesti tiiviissä yhteisöissä tai nuoren seurakunnan ja vastakääntyneiden kristittyjen parissa. Ihmisten keskinäiset kiistat, sanoilla tai teoilla toisen loukkaaminen, voivat olla merkittävin yksittäinen syy seurakuntayhteyden katkeamiseen. Vain muutamasta tuhannesta ihmisestä koostuvasta, eri kirkkoja ja tunnustuskuntia edustavasta turkkilaisten kristittyjen joukosta, joiden parissa jubilaarikin on tehnyt suuren osan elämäntyöstään, on arvioitu, että jopa 80% uusista kristityistä jättää seurakunnan kahden vuoden sisällä uskoon tulostaan tai kasteestaan. Useimmiten syynä ovat ongelmat toisten seurakuntalaisten kanssa.
Eihän kristittyjen pitäisi riidellä! Seurakunnan tulisi olla rakkauden ja keskinäisen huolenpidon yhteisö! Näinhän – aivan oikein – ajattelemme. Todellisuus näyttää kuitenkin toisenlaiselta. Synti ja sielunvihollinen tekevät tuhojaan myös seurakunnassa vaikuttaen sen jokaisessa jäsenessä. Ei meistä tullutkaan terveitä kertaheitolla, tarvitsemme yhäkin parantajaa. Kristuksessa pyhien yhteisö on samanaikaisesti parannusta tarvitsevien yhteisö, niin kauan kuin tässä ajassa elämme.
Jeesus, jos kuka, tiesi tämän. Siksi hän antoi myös varsin konkreettiset ohjeet siihen, kuinka voisimme opetella riitatilanteita selvittelemään. Evankelista Matteuksen tallettama ”Jeesuksen kirkkojärjestys” (Matt 18:15–18) on ollut ja yhäkin on monen seurakunnan ja kirkon oman järjestyksen perustana. Valitettavan usein sitä on myös väärinkäytetty hengellisen väkivallan, koston tai vallan tavoittelun välineenä. Ehkä juuri tästä syystä jo sana ”kirkkokuri” kuulostaa korvissamme negatiiviselta. Väärinkäytösten pelossa on voinut syntyä myös kiusaus jättää tämä Jeesuksen opettama käytäntö kokonaan huomiotta. Mutta ei kai Jeesus olisi meille huonoja välineitä antanut? Totuus itsekö johtaisi meitä harhaan sovinnon tielle neuvoessaan?
Mutta jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin mene ja nuhtele häntä kahden kesken; jos hän sinua kuulee, niin olet voittanut veljesi. Mutta jos hän ei sinua kuule, niin ota vielä yksi tai kaksi kanssasi, ’että jokainen asia vahvistettaisiin kahden tai kolmen todistajan sanalla’. Mutta jos hän ei kuule heitä, niin ilmoita seurakunnalle. Mutta jos hän ei seurakuntaakaan kuule, niin olkoon hän sinulle, niin kuin olisi pakana ja publikaani. Totisesti minä sanon teille: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on oleva sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te päästätte maan päällä, on oleva päästetty taivaassa (Matt. 18:15–18).
Puhuessaan veljestä Jeesus tarkoittaa uskonveljeä tai -sisarta, seurakunnan jäsentä. Vaikka näistä jakeista on kenties löydettävissä hyviä ohjeita muihinkin ihmissuhteisiin sovellettavaksi, on varsinainen huomio kuitenkin siinä, kuinka seurakunnan tulee toimia omassa keskuudessaan.
Mitä siitä seuraa, jos veljesi rikkoo sinua vastaan? Ainakin se sattuu. Kukaan meistä ei ole immuuni sille tuskalle, jonka meihin kohdistunut paha teko tai sana, ilkeä käytös tai tahallinen laiminlyönti aiheuttaa. Kuinka siinä tilanteessa toimimme? On monia tapoja toimia väärin.
1. Kosto
Oikeudentajumme älähtää. Haluamme puolustautua, iskeä takaisin, kostaa. Mitä suurempi rikos, sitä julmempi on koston vaatimus. Hetkellinen vihastuminen ei haihdu, vaan viha saa sijaa sydämessä. Alamme hautoa kostoa, suunnittelemme maksavamme samalla mitalla takaisin. Kristittyinä tiedämme kyllä, että kosto kuuluu yksin Jumalalle ja Häntä palvelevalle esivallalle. Mutta kun näyttää, että sen enempää Jumala kuin esivaltakaan ei pidä meidän puoliamme. Ja niin otamme oikeuden omiin käsiimme. Kostamalla meistä tulee vallan anastajia, lainrikkojia, ensimmäisen käskyn kieltäjiä. Syyllisiä.
2. Unohtaminen
Tiedämme, että kosto on väärin. Ehkä tahdomme osoittaa kristillistä pitkämielisyyttä. Sanomme mielessämme, että ei tämä mitään, eihän se lopulta niin iso asia ollut. Päätämme painaa tapahtuneen villaisella – ainakin tällä kertaa. Monissa ”pikkuasioissa” voi toki riittää, että ”rakkaus peittää syntien paljouden” (1.Piet.4:8). Mutta vaarana on, että anteeksiantamisen sijaan lupaamme unohtaa, pystymättä unohtamaan. Sydämemme kylmenee tuota ihmistä kohtaan. Kohtaamiset hänen kanssaan käyvät vaikeiksi ja väkinäisiksi. Alamme vältellä tapaamista, emme ota yhteyttä. Emme ehkä kostaneet, mutta jäimme oman kätketyn vihamme ja kasvavan katkeruutemme vangeiksi. Lievimmilläänkin tulemme välinpitämättömiksi tuota ihmistä kohtaan.
Samalla olemme laiminlyöneet kristillisen velvollisuutemme pitää huolta siitä veljestä tai sisaresta, joka meitä vastaan rikkomalla on itse joutunut harhaan. Olemme vaientaneet lain syytöksen, jonka tulisi osoittaa rikkomus. Olemme kieltäytyneet viemästä tarjolle anteeksiantamuksen evankeliumia, joka kutsuu rikkoneen parannukseen ja takaisin täyteen yhteyteen. Olemme hiljaisesti hyväksyneet synnin, hylänneet eksyneen omiin oloihinsa, tietämättä kuinka vaaralliselle lankeemuksen tielle hän kenties on lähtenyt tai välittämättä siitä, kuinka kovasti hän kaipaisi kuulla armon olevan tarjolla. ”Olenko minä veljeni vartija?” oli murhaajan kysymys. Unohtamalla meistä tulee onnettomuuspaikalta paenneita, laiminlyönnillämme kuoleman tuottajia, murhaajaan verrattavia viidennen käskyn rikkojia. Syyllisiä.
3. Juoruaminen
Ehkä emme voi vaieta kokemastamme vääryydestä. Lähdemme hakemaan helpotusta, lohdutusta tai myötätuntoa pahaan oloomme kertomalla tapahtuneesta eteenpäin. Ja niin kaikki vastaantulijat tai ainakin muutama luotettu ystävä saa kuulla, mitä pahaa tuo hänenkin tuntemansa ihminen on tehnyt. Saatamme löytää jopa hurskaat motiivit juoruamiselle, ajatella varoittavamme muita samasta vaarasta tai naamioida vuodatuksemme sielunhoidolliseksi keskusteluksi. Ehkä menemme puhumaan pastorille siitä, kuinka kaltoin meitä on kohdeltu. Niin tarpeellista kuin voikin olla varoittaa välittömässä vaarassa olevia tai hakea sielunhoidollista apua omien haavojen kanssa, samalla tulemme helposti laittaneeksi liikkeelle pahan puheen, jota on vaikea tai mahdotonta myöhemmin pysäyttää. Toisen ihmisen maineen pilaaminen on julma tapa kostaa. Sen sijaan, että auttaisimme väärin tehnyttä parannukseen, juoruamalla teemme sen entistäkin vaikeammaksi. Meistä tulee pahan puhujia ja panettelijoita, kahdeksannen käskyn rikkojia. Syyllisiä.
4. Nöyryyttäminen
Voihan olla, että muistamme Jeesuksen tätä tilannetta koskevan opetuksen. Menemme saman tien meitä vastaan rikkoneen veljen luo. Sanomme hänelle ”suorat sanat” osoittaen, kuinka väärin hän on tehnyt, kuinka huono ihminen hän on ja kuinka tuollaisen ihmisen kanssa ei pidä olla missään tekemisissä. Osoitamme hänelle kenties Raamatusta, kuinka hän on rikkonut Jumalan käskyä vastaan, kuinka hänen pitäisi nyt anella armoa sekä Jumalalta että meiltä. Emme ole antaneet anteeksi, emmekä ehkä edes tavoittele toisen ihmisen pelastusta. Tavoitteenamme on hänen nöyryyttämisensä, haluamme osoittaa hänelle paikkansa kuin koulutettavalle koiralle. Itse luulemme olevamme kovinkin oikeassa, ehkä muodollisesti olemmekin.
Tai ehkä koemme tulleemme niin pahoin loukatuksi, ettemme suostu edes lähestymään tuota ihmistä. Ylpeydestämme kiinni pitäen odotamme tai vaadimme, että hän tulee hieromaan sovintoa. Vieritämme kenties vastuun asian selvittämisestä muille seurakuntalaisille tai pastorille. Kuinka moni onkaan lähtenyt ovet paukkuen seurakunnasta tai kieltäytynyt osallistumasta yhteiselle ehtoolliselle siitä syystä, että siellä on se yksi väärintekijä, luvaten ehkä tulla takaisin sitten kunhan seurakunta on erottanut tuon kunniattoman ihmisen joukostaan.
Mutta fariseuksen ulkokultaisuus kätkee itserakkautta pullistelevan sydämen. Toisen silmästä roskaa poistaessa omassamme on hirsi. Ilman omaa nöyrtymistämme kristilliseksi tarkoitettu nuhtelemisemme jää tuomitsemiseksi ja nöyryyttämiseksi, etäisyyden ottaminen koituu omaksi vahingoksemme. Meistä tulee rakkauden kaksoiskäskyn rikkojia. Syyllisiä.
Jeesuksen ohje on yksinkertainen, mutta kuitenkin käytännössä niin vaikea. Voidaksemme toimia oikein, ei riitä että pidättäydymme kostosta, välinpitämättömästä unohtamisesta, juoruamisesta ja nöyryyttämisestä. Tarvitsemme tahdon ja taitoa nuhdella kahden kesken siinä tavoitteessa, että voisimme voittaa meitä vastaan rikkoneen veljen. Tämä voittaminen on jotain aivan muuta kuin riidan voittamista tai omilla argumenteilla pärjäämistä. Ei ole tarkoitus, että sinä voitat kiistan ja tuo toinen häviää, vaan että Jeesus voittaa molemmat jälleen, kukistaen synnin vallan ja vaikutuksen anteeksiantamuksella. ”Kaikkia niitä, joita minä pidän rakkaina, minä nuhtelen” (Ilm.3:19)
Tekstissämme nuhteluksi käännetty kreikan kielen sana (ἐλέγχω) tarkoittaa syyllisyyden toteennäyttämistä, paljastamista tai valoon tuomista. Luonnollisessa tilassaan syntinen ihminen ei tahdo tulla nuhdelluksi, hän vihaa väärien tekojensa ilmi tulemista. (Joh.3:20) Synti on kuitenkin Pyhän Jumalan edessä aina vakava ja tuomittava asia, seuraahan siinä pysymisestä iankaikkinen kadotus. Ilman synnin paljastumista sitä ei voi hoitaa, ilman sen tunnustamista ei voi omistaa anteeksiantamusta. Vaarana on myös, että synnille annetaan tilaa, jolloin se alkaa levitä ja saada hyväksyntää koko seurakunnassa. Varsinaisesti synnistä nuhtelu on Pyhän Hengen työtä. ”Ja kun hän tulee, niin hän näyttää maailmalle todeksi (ἐλέγχω) synnin ja vanhurskauden ja tuomion” (Joh 16:8). Tätä työtä Pyhä Henki tekee tuomalla luoksemme tavalla tai toisella Jumalan Sanan. Lähettäessään sinut rikkoneen veljesi luo Hän lähettää sinut, ei omien vakuuttelujesi, vaan Jumalan Sanan kanssa: lain kanssa, joka näyttää synnin, sekä evankeliumin, joka lupaa anteeksiannon. Sanassa yksin on se voima joka taivuttaa ihmisen parannukseen.
Jotta osaisimme toimia oikein, meidän on luettava Matteuksen kirkkojärjestystä osana koko 18. lukua. Opetuslasten keskittyessä keskinäiseen vertailuun ja kiistellessä siitä, kuka on suurin taivasten valtakunnassa, Jeesus osoittaa että suurin onkin se, joka on eniten avun ja huolenpidon tarpeessa. Ilman ylpeän nöyrtymistä, ei edes taivaaseen pääsemisestä ole toivoa. Samassa yhteydessä Jeesus osoittaa synnin ja viettelyksen vakavuuden ja vaarallisuuden: Jeesukseen uskovan vietteleminen, uskosta lankeamaan saattaminen, on niin suuri rikos, että parempi olisi kuolla kuin tehdä se. Jos joku lankeaakin, niin Herra itse, Hyvä Paimen, kiinnittää huomionsa nimenomaan kadonneen lampaan löytämiseen ja takaisin lauman yhteyteen kantamiseen. Tätä taustakuvaa vasten Jeesus sitten antaa käytännön toimintaohjeensa.
Kristittyinä meidän suurimman huolemme ja sydämen asenteemme tulee olla sama kuin Herrallamme (Fil.2:5). Lähettäessään meidät rikkoneen veljemme luo Hän lähettää meidät etsimään ja löytämään kadonnutta. Voittamaan ja pelastamaan häntä takaisin Jeesuksen ja seurakunnan yhteyteen. Tämän tehtävän rinnalla kaikki mahdollisesti itse kärsimämme vääryys jää toissijaiseksi.
Mutta kuinka sinä voisit tehdä tämän, kun sydämessä velloo kaikki katalat ajatukset? Kuinka voisit antaa anteeksi, jo ennen kuin toinen on tehnyt elettäkään pyytääkseen anteeksi? Ehkä hän ei ole vielä edes tajunnut mitä onkaan tehnyt. Et sinä voikaan antaa anteeksi. Et, ennen kuin olet itse saanut anteeksi. Sinun tarvitsee nähdä, että oman sydämesi kovuus ja anteeksiantamattomuus on Jumalan edessä suurempi velka kuin veljesi sinua vastaan tekemä vääryys. Hän tarvitsee armahdusta, mutta niin tarvitset sinäkin. Vieläpä niin, että kahdesta armon tarvitsijasta sinun oma tarpeesi on suurempi! Voidaksesi mennä oikealla sydämen asenteella veljesi luo sinun tarvitsee nähdä ja tunnustaa oma syntisi, kostonhalusi ja katkeruutesi, juoruilusi ja nöyryyttämisen halusi, kuten myös oma haluttomuutesi ja kyvyttömyytesi antaa anteeksi.
Jumala, Kristuksen tähden, antaa sinulle anteeksi. Suurenkin velkasi. Vasta tuon suuren lahja-armon kanssa voit olla valmis lähestymään sinua vastaan rikkonutta, mielessäsi päällimmäisenä halu jakaa samaa armoa hänellekin. Silloin pyrkimyksesi ei voi olla enää kostossa tai nöyryyttämisessä, et enää vaadi hyvitystä. Ei, vaan kannat mukanasi samaa etsivää lempeyttä kuin Kristuskin: ettei yksikään hukkuisi. Tahdot pikimmiten päästä veljesi luo, vapauttamaan hänet velastansa. Motiivisi ei enää nousekaan kärsimästäsi vääryydestä, vaan Kristuksen kärsimyksestä sinun ja veljesi puolesta. Koska rikkonut veljesi on Kristukselle rakas, ja Kristus on sinulle rakas, tuosta veljestä tulee sinullekin rakas. Kristuksen rakkaus laittaa liikkeelle sinutkin. Laittaa sinut kärsimään tarvittaessa vaikka lisääkin, jotta veljesi ei joutuisi hukkaan. Alat nähdä tuon veljen koko seurakunnan kalleimpana ihmisenä, jota nyt hädässä olevana sinun tulee rientää auttamaan. Rukoilet, että Herra itse antaisi sinulle taidon ja viisauden sekä oikeat Sanan paikat, joilla osoittaa veljellesi tämän rikkomuksen ja kutsua häntä parannukseen. Muistat, että ”rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii” (1.Kor.13:4-7).
Vasta ymmärrettyämme, että meidän velkamme Jumalan edessä on monin verroin suurempi kuin lähimmäisen velka meille, voimme alkaa myös käsittää Kristuksen armotyön suuruutta. Jos kerran Hänen anteeksiantamuksensa riittää pyyhkimään pois minun suuret syntini, on ehkä sittenkin mahdollista, että minäkin annan anteeksi lähimmäiselleni. Hirsi pitää poistaa silmästä ennen pikkuroskaa. Ei ole sattumaa, että Matteuksen 18. luvussa kirkkojärjestysjakeiden jälkeen seuraa vertaus säälimättömästä palvelijasta, jonka turmioksi koitui haluttomuus armahtaa kanssapalvelijaa, vaikka itse oli saanut valtaisan velkansa anteeksi. Koko luku opettaa meitä antamaan anteeksi, koska saamme itse Jeesuksen tähden anteeksi. Armahdettuina meidät lähetetään armahtamaan, löydettyinä meidät lähetetään etsimään kadonnutta, voidaksemme jakaa armahduksen hänellekin. ”Jos hän sinua kuulee, niin olet voittanut veljesi.”
Voi olla että kadonnut ei heti löydy. Vaarana on, että etsijä väsyy ja luovuttaa. Mielen saattaa jälleen täyttää ne samat väärät ajatukset, joista oli tarpeen ripittäytyä ennen ensimmäistä etsintäretkeä. Omat vaikuttimet on tarpeen käydä uudelleen lävitse. Mitä tulitkaan tehneeksi tai sanoneeksi väärin veljesi puheilla käydessäsi? Minkälaisten ajatusten annoitkaan vallata sydämesi sieltä palattuasi? Kuinka heikkoa ja lyhytkestoista olikaan sinun armollisuutesi? Miten nopeasti oletkaan valmis heittäytymään välinpitämättömäksi lähimmäisesi suhteen? Jossain sydämesi pimeässä sopukassa toivotkin hänen saavansa tekojensa mukaan… Entä jos ensimmäisen vaiheen pitikin epäonnistua vain siksi, että sinä päätyisit ripittäytymään oman sydämesi synkistä aatoksista, ennen kuin olet valmis yrittämään uudelleen?
Toiseen vaiheeseen siirryttäessä on uudelleen tarpeen palauttaa mieleen, millä tavoitteella ollaan liikkeellä. Kun yksittäisen etsijän avuksi aletaan koota etsintäpartiota, helposti ajatellaan siirryttävän toimimaan hieman suuremmalla voimalla. Kun yksin puhutteleminen ei auttanut, niin mennään sitten hieman isommalla porukalla. Otetaan mukaan parhaat kaverit tai seurakunnan suurimmat auktoriteetit. Mutta mitä luulet tuon veljesi ajattelevan, kun eilisen epäonnistuneen vierailusi jälkeen hän nyt näkee sinut ja isoilla raamatunlausekoteloilla varustautuneen jengisi ovensa takana? Onko hän kenties valmiimpi kuulemaan? Tuskinpa.
Kristillisessä seurakunnassa ainut valta ja voima kuuluu Jumalan Sanalle. Sana yksin taivuttaa parannukseen, kun Pyhä Henki sen kautta hyvän tahtonsa mukaan toimii. Mitään muuta voimaa ei Sanaan voi eikä saa lisätä. Inhimillisen voiman käyttö tai näyttö johtaa vain hengelliseen väkivaltaan.
Jeesus ei kehottanut ottamaan mukaan lisää taivutteluvoimaa, vaan todistajat. Jotta riita voitaisiin ratkaista myöhemmin asianmukaisesti, tarvitaan todistajat. Parhaita todistajia ovat luotettavat ja puolueettomat todistajat. Mennessäsi veljesi luo, älä pyydä mukaasi niitä, jotka ovat lähimpänä sinua, vaan pyydä sellaiset, joiden arvelet kykenevän olemaan puolueettomia. Parasta olisi, jos tietäisit, että myös tuo veljesi pitää näitä todistajia yhtä lailla arvossa. Jos hän voisikin nuo ihmiset nähdessään kokea, etteivät nämä ole hänen vastustajiaan tai vihamiehiä, vaan pikemminkin ystäviä ja puolustajia, jotka varmasti tahtovat hänelle hyvää.
Paimen ei helpota eksyneen ja piiloon käpertyneen lampaan löytymistä kokoamalla etsintäpartion sapelia kalistelevista teurastajista ja asetta paukuttelevista metsästäjistä. Lammastarhan tutulla hoitajalla tai samassa karsinassa pitkään majailleella kaverilla voi olla paljon paremmat mahdollisuudet päästä lähestymään säikkyä lammasta.
Yhäkin on tavoitteena tuoda kadonnut takaisin, häntä mitenkään vahingoittamatta tai hänen mainettaan tahrimatta. Voi kunpa Hyvän Paimenen kutsuva ääni nyt tavoittaisi kohteensa!
Jos rikkonut ei vieläkään taivu parannukseen, asia pitää viedä seurakunnan ratkaistavaksi. Jälleen on helppo toimia väärin. Nytkään ei pidä lähteä juoruamaan kaikille. Yhä vieläkin on tavoitteena veljen parannus ja paluu seurakunnan yhteyteen ilman, että hänen maineensa on kärsinyt. Ei siis ole tarkoitus, että nyt saadaan koko seurakunta jalkeille tuota synnintekijää vastaan. Päinvastoin, nyt on tarpeen saada koko seurakunta rukoilemaan ja taistelemaan tuon ihmisen puolesta! Teit sen mitä yksin olet voinut tehdä, nyt on aika siirtää vastuu seurakunnalle. Pahojen puheiden estämiseksi on varmasti syytä tehdä se seurakunnan oman järjestyksen mukaisesti. Tässä vaiheessa viet asian seurakunnan pastorin tietoon, kerrot mitä on tapahtunut, mitä olet yrittänyt. Tässä vaiheessa myös todistajat voivat vahvistaa näin todella tapahtuneen.
On tärkeää, ettet ohita pastoria, jonka vastuulla on johtaa, opettaa ja tarvittaessa nuhdella koko seurakuntaa ja sen jokaista jäsentä. Ethän voi tietää, mitä kaikkea on voinut tapahtua pastorisi ja sinua vastaan rikkoneen veljen välillä sinun tietämättäsi. Pastorisi kantaa huolta sekä yksittäisen seurakuntalaisen parannuksesta, että koko seurakunnan suojelemisesta synnin leviämiseltä. Hän saattaa kehottaa sinua vielä yrittämään uudelleen. Hän saattaa tulla itse mukaasi. Hän joutuu myös harkitsemaan, missä vaiheessa on tarpeen viedä asia koko seurakunnan tietoon. Hän pystyy myös tuomaan asian koko seurakunnan rukousaiheeksi ilman, että asianomaisen maine tahriintuu.
Kirkkojärjestyksen viimeinen vaihe tulee sovellettavaksi vasta siinä tapauksessa että kaikki edelliset yritykset ovat – kenties useaankin kertaan toistettuna – epäonnistuneet. Tähän asti veljenä puhuteltu olkoon tästedes kuin pakana ja publikaani. Kyseessä on seurakunnan yhteydestä erottaminen. Uskonveljestä tulee henkilö, joka ei voi enää osallistua seurakunnan ehtoollisyhteyteen.
Neuvoessaan seksuaalisen moraalittomuuden vaivaamaa Korinton välinpitämätöntä seurakuntaa apostoli Paavali kirjoittaa: ”Eikö teidän pikemminkin olisi pitänyt tulla murheellisiksi, että se, joka on tuommoisen teon tehnyt, poistettaisiin teidän keskuudestanne? – – – [Hänet on] Herran Jeesuksen nimessä hyljättävä saatanan haltuun lihan turmioksi, että hänen henkensä pelastuisi Herran päivänä.” (1Kor.5:2-5) Paavalin ankarimpienkin sanojen taustalla on huoli ja tavoite pelastumisesta.
On tärkeää huomata, että ”pakana ja publikaani” ei suinkaan ole ihminen, jota ei tervehdittäisi, jonka kanssa ei oltaisi normaaliin tapaan tekemisissä, jolle ei osoitettaisi rakkautta tai jota ei kutsuttaisi Sanan kuuloon. Päinvastoin, pakanat ja publikaanit olivat niitä, joita pelastamaan Jeesus tuli, joiden pariin hän on lähettänyt kirkkonsa julistamaan evankeliumia ja kutsumaan pelastuksen osallisuuteen.
Juuri tässä keskinäisten riitojen selvittämisen yhteydessä on yksi niistä kolmesta kohdasta, jossa Jeesus antaa kirkolle avainten vallan: valtuutuksen sitoa katumaton synteihinsä tai päästää katuva vapaaksi synneistään. Kaikissa edellä käsitellyissä vaiheissa tavoitteena oli synnin anteeksiantaminen. Tuo ihana lahja on todellisesti tarjolla. Kristuksen työn ja valtuutuksen tähden maan päällä käytettävä avain toimii taivaan portissa. Vaikka avaintenvallan käyttö seurakunnassa on uskottu erityisesti paimenviralle, huomaamme edellä käsitellystä, että niin yksittäinen kristitty kuin koko seurakuntakin on kutsuttu ja velvoitettu mukaan siihen ponnisteluun, jossa rikkoneelle tarjotaan armoa.
Avainten vallan käyttö ja kirkkokurin soveltaminen tähtää jokaisessa vaiheessaan, myös tässä viimeisessä, siihen, että syntinen kääntyisi ja saisi armon. Siinä missä synninpäästö on aina ehdoton, synteihin sitominen on aina ehdollinen: se on voimassa vain siihen saakka, kunnes katumaton tekee parannuksen. Seurakunnan yhteydestä erottaminenkin tapahtuu siinä tavoitteessa, että yhteyteen voitaisiin vielä ottaa uudelleen. Tuhlaajapojan Isä odottaa yhäkin lastansa kotiin palaavaksi.
(Teksti julkaistu alunperin Risto Soramiehen juhlakirjassa Seurakunta lähellä ja kaukana)
