Teemu Kakkuri: Suomalainen herätys – herätyskristillisyyden historia nälkävuosista Nokia-Missioon. Kirjapaja: Helsinki 2014. 240 s.
Suomalaisuus on leimallisesti modernistista. Valtakulttuurin suuri kertomus on yhä se, jolle vanhat asiat ovat turhaa menneisyyttä ja historia painolastia, jota on turha kuljettaa mukanaan. Poikkeuksen muodostavat Suomen lyhyen valtiollisen itsenäisyyden kannalta merkitykselliset lähihistorian tapahtumat, joita muistetaan ja muistellaan. Erityisen tärkeässä roolissa ovat viimeksi käydyt sodat. Muuten pidetään perusolettamuksena, joka on leimannut mm. arkkitehtuuria ja muotoilua ja suhdetta uuteen teknologiaan, että ”uusi on aina parempaa kuin vanha”.
”Tänään ei kukaan enää ajattele niin”, onkin keskeltä ohjautuvan ja Helsingistä kohti periferiaa valuvan suomalaisen elämäntunteen tärkeimpiä maksiimeja. Sen opin itse näkemään monien Saksan vuosieni aikana ympäristössä, joka ajatteli ja koki toisin, vaikka olikin kulttuurisesti hyvin lähellä sitä, jonka piirissä olin kasvanut aikuiseksi.
Samaan aikaan kuitenkin ymmärretään yleisesti, että on yksilötasolla äärimmäisen ongelmallista, jos ei tiedä, mistä on tullut. Tämä näkyy esimerkiksi ottolasten suuressa tarpeessa kuulla, ketkä ovat tai olivat heidän biologisia vanhempiaan. Klassisen sukututkimuksen avulla tai DNA-testien perusteella etsityt esi-isät ovat tärkeitä.
Myös muistinmenetystä pidetään traagisena kohtalona, ja sitähän se onkin, eikä vain yksilö-, vaan myös yhteiskunnan tasolla. Modernismin idea nyt–hetkestä, joka luo itsensä aina uudelleen vailla sidettä menneeseen, eli ihmisen ja yhteiskunnan historiattomuus muistuttaa dementiapotilasta, joka on unohtanut jo lapsuutensakin muistot ja elää todeksi vain kulloinkin käsillä olevaa minuuttia. Eikä postmodernin dekonstruktio auta asiaa, vaikka se esimerkiksi arkkitehtuurin piirissä onkin antanut luvan leikkiä myös menneisyyden antamilla kielikuvilla vastoin ankaran modernismin dogmeja.
Erityisen vaarallista on modernistinen historiattomuus teologian ja uskonelämän saralla. Se tuhoaa sen, mikä on Raamatun ja kirkkohistorian ydin, nimittäin pelastushistorian. Raamattu ei enää olekaan suuri kertomus Jumalan suurista pelastusteoista meidän ihmisten maailmassa ja oman historiamme puitteissa, vaan ideologisia ja sellaisina ajattomia väittämiä ja – kuten ajatellaan – aikansa eläneitä moraalisia ohjeita vailla kosketuskohtia siihen historiaan, jota myöten Pyhä Henki kuitenkin on kuljettanut Kirkkoa, Jumalan uskovaa kansaa, läpi aikojen ja kulttuurien. Jumalan ilmoitussanaa ei enää lueta yhdessä tämän isien ja äitien pitkän saaton kanssa, jossa Pyhä Henki sitä aina uudelleen avaa ja kirkastaa, vaan ikään kuin kristinuskon ”pyörän” jatkuvasti uudelleen keksien. Ja tähän sortuvat niin modernistiset kristinuskon kriitikot kuin itseään ankaran raamatullisina pitävät uskovatkin.
Kirkkoa siis rakennetaan tyhjän päälle eikä sille kivijalalle, jolle Jumala itse sen on perustanut, eli Hänen kattavuudessaan ylittämättömälle pelastusteolleen Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Ei rakenneta sitä yhdessä apostolien ja profeettojen kanssa kerros kerrokselta kohti sitä täyttymystä, jolloin sen tilalle laskeutuu Taivaallinen Jerusalem. Ja tämä rakentaminenkin pitää ymmärtää ajassa liikkuvana horisontaalisena, ei niinkään vertikaalisena prosessina.
Kirkko ei ole Baabelin torni, vaan paremminkin juna, joka on alati liikkeessä ajassa ja paikassa eteenpäin ja johon liittyy aina vain uusia vaunuja. Silti vanhimmatkin ovat mukana ja jopa ensimmäisinä junassa, eivät viimeisinä eivätkä valitettavana painolastina, josta pitäisi mieluiten päästä eroon.
Tämä koskettaa läheltä myös meidän pientä Lähetyshiippakuntaamme. Sitä voisi yhtäkkiä ajatellen pitää, ei vain modernistisena, vaan suorastaan postmodernina projektina. Olemme osin pakon edessä, osin vapautuneesti hengittäen irtautuneet siitä modernista kertomuksesta, jonka puitteissa Suomi näkee itsensä pohjoismaisena demokratiana, jonka selkärankana on luterilainen kansalaiskirkko.
Emme ole myöskään tilanteessa yksin. Kirkostaeroamistilastot puhuvat siitä selvää kieltään. Mutta yhä ”kaikki suomalaiset ovat luterilaisen kansankirkon jäseniä” -ajattelu vaikuttaa vähintäänkin suomalaisen identiteetin alitajunnassa, vaikka kirkkoa kunnioitettaisiinkin emerituspiispa Risto Soramiehen sanoin niin paljon, että se kierretään kaukaa, paitsi ehkä jouluna.
Silti puhtaasti sosiologisesti tarkastellen Lähetyshiippakunta saattaa ulkopuolisten silmin näyttää postmodernilta projektilta ”perustetaanpas pojat yhdessä oma kirkko niin että heilahtaa”. Meitä ei kunnon kansalaisten tavoin sido kansankirkko jäykkine rakenteineen, mutta eivät myöskään minkään herätysliikkeen luovuttamattoman pyhinä pitämät asiat eivätkä sen isät kuvina toiminnanjohtajan tai pääsihteerin virkahuoneen seinällä. Asiaan tarkemmin perehtymättä meitä voisi pitää todella postmodernin, oman, historiattoman projektimme luojina vailla menneisyyden painolastia ja keneltäkään lupaa kysymättä.
Tällaisen kuvan muodostuminen on ymmärrettävää. Huolestuttavaa sen sijaan on, jos se on myös oma kuvamme tilanteesta.
Sillä eihän se ole totta muuta kuin sosiaalisessa mielessä. Onhan jo 300-luvulla alkanut kehitys, joka on leimannut kristillisen uskon ja kirkon historiaa varsinkin Euroopassa, tulossa päätökseensä. Puhutaan ns. konstantinolaisesta kytköksestä, joka on sitonut maalliset vallanpitäjät ja kirkon eri tavoin, mutta aina tiiviisti toisiinsa. Kirkko on integroitunut maalliseen vallankäyttöön ja kirkollinen organisaatio ollut osa yhteiskunnan ylärakennetta.
Tämä on kristilliselle uskolle oikeastaan outo ja vieras tilanne. Sen tähden se onkin varhaisesta erakkoliikkeestä asti synnyttänyt reaktiona tilanteeseen uskovasta kansasta itsestään nousevaa hengellistä ja sosiaalista liikehdintää. Ei ole osattu samastua valtaapitävän väen ymmärrykseen kristillisen uskon roolista ja vaikutuksista elämästä. On pyritty aidompaan ja vakavampaan Kristuksen seuraamiseen tilanteessa, jossa kaikkien on pakko olla muodollisesti kristittyjä ja jossa vainotaan niitä, jotka eivät tule kirkkoon, eikä niitä, jotka osallistuvat messuun.
Joskus nämä herätysliikkeet, kuten niitä on lupa nimittää jo ajalta ennen reformaatiota, ovatkin ajautuneet vainottuina tai siedettyinä vähemmistöinä valtakirkon ja samalla -yhteiskunnan ulkopuolelle. Yleisempi on kuitenkin ollut kehitys, joka kesytti eremiittiliikkeen kirkon sisällä vaikuttavaksi luostarilaitokseksi. Uudistusliikkeet on integroitu osaksi virallisesti hyväksyttyä kirkkoa. Joskus ne ovat siitä asemastaan käsin saaneet oikeastikin uudistaa kirkkoa, joskus taas sulautuneet siihen niin, että niiden vaikutusta on vaikea nähdä.
Ja näin se on myös meidän hengellisessä elämässämme, kuten on tapana sanoa: Suomen kansankirkon historia on ollut herätysliikkeiden historiaa aivan sen valtiokirkollisesta alusta alkaen tai viimeistään 1600-luvun lopusta eteenpäin. Siihen on myös kuulunut vahva jännite kirkollisen valtarakenteen ja sitä haastavien ruohonjuuritason herätysten välillä.
Eikä vain keskiajalta esimerkiksi piispallisen rakenteen ja seurakuntajaon perinyt luterilainen valtiokirkko, vaan myös sen sisällä syntyneet herätysliikkeet ovat ammentaneet niistä aineksista, joita historia on kirkon kautta ja sen ulkopuolisia reittejä myöten kuljettanut meidän rannikollemme. Sitähän kautta se kristinuskokin meille saapui, ja sen mukana myös fransiskaanimunkit, joilla oli konventti Raumalla ja jotka ilmeisesti saarnasivat kansankielellä. Voisi pohtia, onko sattumaa, että Suomen varhaisimpana herännäisyytenä pidetty liike syntyi ja elää tänäkin päivänä rukoilevaisena herätysliikkeenä tuon pienen yhteisön ja kirkkoon integroidun uudistusliikkeen muinaisella vaikutusalueella.
Myöhäisempien herätysten piiriin voisi puolestaan lukea ne, jotka minun ikäiselleni miehelle eivät edes ole historiaa, vaan koettua ja mukana elettyä tai sivusta kauhisteltua todellisuutta. Niistäkin suurin osa on koettu kansankirkon piirissä tai sen laitamilta sitä haastaen, mutta sen puitteissa silti pysyen. Ja niilläkin on ollut oma historiansa sekä suomalaisissa että taustalla olleissa kansainvälisissä herätyksissä.
Nämä kaikki ovat myös osa meidän historiaamme Lähetyshiippakuntana. Olemme monessa mielessä sekä luterilaisen kansankirkkomme että siihen vahvasti vaikuttaneiden herätysliikkeiden perillisiä. On tyypillistä pohtia, mistä tunnetuista herätysliikkeistä meidän seurakuntiemme jäsenet ja säännölliset kirkossakävijät ovat kotoisin. On tavallista todeta, että ”nythän on sen ja sen liikkeen isot seurat”, jos messuun tulee tavallista vähemmän väkeä. Eikä toisaalta tarvita paljonkaan mielikuvitusta sen oivaltamiseen, että olemme luterilaisen kansankirkon jatkumossa muilta osin kuin suhteessamme yhteiskuntaan ja sen valtakoneistoon – ja kansankirkon opillisiin lankeemuksiin.
Kaiken edellä sanotun tähden en voi kuin lämpimästi ja melkein vetoavasti suositella kirjaa, jonka posti pyytämättä minulle toi jokunen viikko sitten. Sen kirjoittajaa, TT Teemu Kakkuria, en liene koskaan tavannut muussa roolissa kuin sanankuulijana Pyhän Sydämen kappelissa Helsingissä. Tunsin hänet myös evankelisen herätysliikkeen Sanansaattaja-lehden palstoilta erittäin taitavana kirjoittajana.
Varsinaisesti olen kuitenkin oppinut tuntemaan Raahessa pastorina toimineen ja nyt Ouluun muuttaneen Teemun virtuaalisesti eli sosiaalisessa mediassa sen eri foorumeilla. Olen myös seurannut läheltä hänen ankaraa taisteluaan vakavia, hengenvaarallisia sairauksia vastaan. Olen hänen kanssaan iloinnut niistä lahjaksi saaduista päivistä, joita meillä muillakin on aina vain yksi kerrallaan, mutta jotka Teemun kohdalla ovat kouriintuntuvaa todellisuutta.
Ja erityisen iloinen olen siitä kirjasta, jonka Teemu minulle lähetti ja jonka sopivan hetken tultua suorastaan ahmien luin läpi.
Kirja ”Suomalainen herätys – herätyskristillisyyden historia nälkävuosista Nokia-Missioon” on harvinaisen taidokkaasti kirjoitettu yleisesitys aiheesta, joka selittää myös minua ja sinua, lukijani, omalla paikallamme. Se kokoaa yhteen likipitäen kaiken oleellisen siitä, mitä Suomen kirkossa on tapahtunut 1600-luvun lopun hirveistä nälkävuosista alkaen vuoteen 2014 asti, mutta ei tuomiokapitulien eikä edes kansallisen historiankirjoituksen, vaan herätysliikkeitten itsensä näkökulmasta.
Ja niitähän on riittänyt. Onneksi kirjan hämäävä otsikko ei myöskään pitänyt paikkaansa, vaikka se olikin oikea ja naseva: ”nälkävuosilla” tarkoitetaan meidän lyhyessä historiallisessa ymmärryksessämme useimmiten 1860-luvun katovuosien seurauksia eikä niitä paljon hirveämpiä aikoja, joista Teemu alkaa tarkastella herätysliikkeiden historiaa, eli Pienen jääkauden synnyttämän nälänhädän lisäksi myös Isonvihan kauheista kokemuksista.
Ansiokkaasti Teemu sijoittaakin usein kovin historiattomasti ja idealistisesti kuvatut kansanherätykset ja muut hengelliset liikkeet oman aikansa historialliseen ja sosiaaliseen kontekstiin. Niin kuin oikein onkin, hän ei myöskään puhu puhtaasti ”suomalaisesta kristillisyydestä”, vaan siitä, millä tavoin yleiseurooppalaiset ja sittemmin myös Atlantin takaa vaikutteita saaneet aatteet ja liikkeet otettiin täällä vastaan ja miten ne muokkautuivat meidän erityisissä oloissamme niiksi herätysliikkeiksi, jotka tunnemme.
Suomihan ei syntynyt vuonna 1917, vaan ainoastaan itsenäistyi valtiona. Ei se myöskään ole koskaan elänyt eristyksissä muusta maailmasta ehkä aivan syrjäseutuja lukuun ottamatta. Suomalaisuus onkin omanlaisemme tapa olla suhteessa niihin kulttuurisiin ja muihin vaikutteisiin, joita pääosin sisäsuomalaispainotteisen kansallisromantiikan usein unohtama meri tänne toi, ja sama koskee hengellisiä liikkeitä. Itseäni puolisaksalaisena ilahduttaa myös kirjassa näkyvästi esillä oleva toisen kotimaani vaikutushistoria täällä jo ammoin asuneita ja vaikuttaneita saksalaisia myöten.
Kirja on myös kielellisesti harvinaisen hyvin kirjoitettu ja sellaisena erinomaisen helppolukuinen ja mukaansa tempaava. Jonkin verran siinä on toistoa, joka saattaa joskus olla tarpeenkin, mutta joskus turhaa painolastia. Toisaalta vuosisatojen monipolvisen kehityksen esittäminen suoraviivaisena jatkumona ei ehkä ole tyylillisesti edes mahdollista.
Mukavia ja tarpeellisia ovat kirjassa olevat kuvat ja erilliset informaatio-osiot. Kehua pitää myös kirjan esitystavan maltillisuutta ja suopeutta kuvattavia asioita kohtaan. Vain harvat ironiset piikit ja muut tyylilliset poikkeamat paljastavat, että kirjoittajakin on ihminen, jolla on omat mielipiteensä tapahtumien kulusta ja nykyisestä tilasta. Moni olisi kirjoittanut kärjekkäämmin, mutta turmellut samalla kirjan kokonaiskonseptin yleisesityksenä asioista, jotka kyllä tavalla tai toisella koskettavat lukijoita ja joskus syvältäkin, mutta joista pitää voida puhua myös tavalla, joka tekee kirjan lukemisen hyvillä mielin mahdolliseksi kaikille.
Suosittelen siis lämpimästi tätä kirjaa kaikille suomalaisille, mutta erityisesti meille lähetyshiippakuntalaisille, ymmärtääksemme, että mekään emme ole itse keksineet itseämme emmekä luoneet omaa todellisuuttamme, vaan mekin olemme monien herätysten lapsia, joilla on takanaan pitkä uskovien isien ja äitien vaellus siinä Kirkossa, joka on totta myös siellä, missä siltä on riisuttu kaikki yhteiskunnallinen vaikutusvalta, ja ehkä juuri siellä.
Lopuksi kuitenkin luterilaisen ortodoksian tutkijan pari kriittistä loppusanaa: vaikka asiaa ei esitetä kirjassa mitenkään kärjistetysti, siinä siirretään eteenpäin tutkimuksessa jo hylättyä populaaria näkemystä ”kuolleesta puhdasoppisuudesta”, jonka tilalle tulee pietismin ”elävä usko” ja ”mystiikka”. Johann Arndt, Suomessakin paljon luettu saarna- ja hartauskirjailija, ei ollut ”pietisti”, vaikka pietistit ovatkin hänen kirjojaan paljon lukeneet. Hän oli puhdasoppisen luterilaisuuden edustaja ja tuon ajan suurimpana teologina pidetyn Johann Gerhardin sielunhoitaja ja ystävä. Ja Gerhardille ei totisesti riitä vain pään tieto opin yksityiskohdista – eikä muuten useimmille muillekaan tuon ajan luterilaisen puhdasoppisuuden edustajille, jos tutkijoita on uskominen!
Oma näkemykseni onkin, ettei niinkään teologia, vaan maailman- ja ihmiskuva muuttuivat siirryttäessä kolmikymmenvuotisen sodan hirveistä kokemuksista uuteen, optimistisempaan aikaan. Sanassaan ja sakramenteissaan toimivan pelastuksen Jumalan sijaan keskukseen asettuu ihminen, joka pitää saattaa autuuteen, ja ristin rinnalle tulee myös optimistinen näkemys uudestisyntyneen velvollisuudesta, mutta myös kyvystä toimia aktiivisesti Jumalan valtakunnan hyväksi. Silti käsitys ja kokemus ihmisestä yksilönä eikä vain osana kollektiivia palautuu jo myöhäiskeskiaikaan ja renessanssiin ja on ilman muuta osa esimerkiksi Johann Gerhardin itseymmärrystä ja teologiaa. Ja toisaalta, mihin Teemu viittaakin, myös pietistit lukivat Suomessa Olaus Svebiliuksen luterilaispuhdasoppista katekismusta.
