Suuri yksimielisyys

Uskonpuhdistuksen päätunnustus, Augsburgin tunnustus v:lta 1530, alkaa sanoin: ”Meidän seurakuntamme opettavat suuren yksimielisyyden vallitessa”. Tämä opetus luo todellisen kirkollisen yhteyden: ”Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta” (CA 7). ”Evankeliumin oppi” ja ”sakramenttien toimittaminen” ovat ne kookospähkinän kuori, joka pitää sisällään kaiken luterilaisen opin. Augsburgin tunnustuksessa evankeliumin oppi, joka luo ”suuren yksimielisyyden”, käsittää tunnustuksen ensimmäisen osan eli opinkohdat 1 – 21: oikea usko, oikea kristillinen kirkko ja sen elämä kirkossa ja yhteiskunnassa Kristuksen toisen tulemisen näköalassa sekä oikea kristillinen elämä ymmärrettynä synnin alkusyyn synkästä lähtökohdasta käsin. Luterilaisen uskonpuhdistuksen ”suuri yksimielisyys” ei tarkoittanut vain 1500-luvun Saksan tiettyjen ruhtinaskuntien piirissä eläneitä kirkkoja. Ruhtinaidensa poliittisen suojeluksen turvin nuo seurakunnat tunnustivat sen uskon, joka kristillisellä kirkolla kokonaisuutena oli ollut alusta alkaen. Erinomaisen johdatuksen tähän yksimielisyyteen tarjoaa Martti Lutherin v. 1539 lähestyvää yleistä konsiilia silmällä pitäen kirjoitettu tutkielma ”Kirkolliskokouksista ja kirkoista”. Siinä luterilaisten usko ja tunnustus esitellään neljän kiistattoman vanhakirkollisen konsiilin oppipäätösten yhteydessä1.

”Augsburgin tunnustuksen” yksimielisyys, ”consensus” ulottui 1500-luvun ja Saksan keisarikunnan alueen rajoja kauemmaksi. Se oli sisältönsä puolesta koko vanhan kirkon ja sen oikeiden opettajien yksimielisyyden mukaisena koko kristillisen uskon ja sen opinkäsityksen mukainen. Sen osoittaa jo Tunnustuskirjojen rakenne: 1500-luvun tunnustukset seisovat vanhan kirkon kolmen päätunnustuksen perustuksella, Apostolinen, Nikaian-Konstantinnopolin ja Athanasioksen tunnustus. ”Sovinnon kirjan” lopussa on kirkkoisien todisteiden laaja luettelo, ”Testimonian patrum”. Tällä tavoin luterilaisen tunnustuksen ”suuressa yksimielisyydessä” esiintyvät konsiilien ja kirkkoisien todistuksen varaan rakennettu ”isien yksimielisyys”, ”consensus patrum”.

Luterilaisen tunnustuksen ”suuri yksimielisyys” ei ole minimalistista funktionalismia: kunhan saarnataan ja toimitetaan jotakin väliä sitten kuka, mitä, miten ja missä. Se on maksimalistista ontologiaa, joka sisältää koko Kristuksen, hänen armotyönsä ja kaikki hänen asetuksensa. Sitä voi kuvata auringolla. Tämä ontologia vaikuttaa ja toteutuu oikeina toimintoina, funktioina, jotka syntyvät ja leviävät Kristuksesta ja hänen armotyöstään kuten valaisevat ja lämmittävät säteet aurinkokuntamme kaiken voiman ja valon lähteestä.2

Vakavasti maallistuneissa kirkoissa yksimielisyys ymmärretään kansan ehdottomana määräysvaltana, ruots. ”folksuverenitet”. Se ilmenee mielipidemittauksissa ja kirkon synodien parlamentaarisena päätöksentekona, jonka lopputulos on kaikkia, jopa Jumalaa sitova totuus, jos hän sattuisi olemaan olemassa (”si modo Deus daretur”).

Rooman kirkossa ”magnus consensus” tai ”uskon yliluonnollinen käsitys” (”supernaturalis sensus fidei”) seisoo kolmella jalalla peruspylväänsä, erehtymättömän ja yksivaltaisen paavinvallan ympärillä. Nuo jalat ovat isät (”patres”), jumaluusoppineet (”thelogi”) ja uskova kansa. Yksimielisyysperiaate on samanmuotoinen kuin islamissa: ”kaikki uskovat yhdessä (islam: ”umma”) eivät voi erehtyä”.3

Reformoidun opin valinneissa kirkoissa vanhan kirkon perinnöllä ei ollut samaa käyttöä kuin luterilaisuudessa. Olihan Sveitsin, Alankomaiden, Skotlannin ja Englannin puritaanien uskonpuhdistus vallankumousta, ei vanhan perinnön puhdistamista ja uudelleen käyttöönottamista. Reformoidulla puolella syntyi kaksi konsensus-asiakirjaa: saksan- ja ranskankielisen Sveitsin ehtoollisoppia koskeva Zurichin yksimielisyys (”Consensus Tigurinus”) 15494 ja Geneven Calvinin predestinaatio-oppia painottava yksimielisyys (”Consensus Genevensis”) 15525.

1700-luvun lopun ja 1800- alun järkeisopin sekä valituksen tuloksena luterilaisen uskonpuhdistuksen ”sola Scriptura” (”yksin Raamattu”) siirtyi taka-alalle, jopa näkymättömiin. Kehitys oli sama muissa protestanttisissa kirkkokunnissa. 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen mennessä aitaa oli kaatunut koko matkalta perinteisissä Raamattuun vannovissa reformoiduissa kirkkokunnissa. Samaan aikaan myös luterilaisuudessa kuten muuallakin kristinuskon keskukseen siirtyivät yksilön ikioma usko ja tunteet. Tällaisen hengen ja tunteen uskonnon vaikutusvaltainen opettaja oli saksalainen Friedrich Schleiermacher (1768 – 1834). Seuraavalla vuosisadalla Karl Barthin (1886 – 1968) vaikutusvaltainen reformoitu teologia hylkäsi kokonaan ajatuksen kirkon jatkuvuudesta: Jumalan sana putoaa seurakuntaan pystysuoraan iankaikkisuudesta; kaikki – oppi, tunnustus. etiikka – on tilanteessa ”tässä ja nyt” ilman perustavanlaatuista jatkuvuutta. Kriittinen raamatuntutkimus oli 1800-luvulta lähtien raunioittanut Raamattu-uskon filosofisilla ennakkoluuloillaan. ”Sola Scripturaan” ei yliopistomaailmassa juurikaan tohdittu vedota muuna kuin historiallisena ilmiönä.

Kun Toisen maailmansodan jälkeen ryhdyttiin Preussin vanhan unionikirkon ja Kolmannen valtakunnan Valtakunnankirkon perinnön mukaisesti yhdistämään luterilaisia, unioituja ja reformoituja maakirkkoja yhdeksi evankeliseksi kansalliskirkoksi (EKD), pyrittiin löytämään sellainen teologia, johon luterilaisetkin voisivat liittyä. Siinä etsinnässä seurattiin Karl Barthin linjanvetoja Barmenin julistuksen teologisessa työssä v:lta 1934. Luterilaisen tunnustuksen”magnus consensus”, ”suuri yksimielisyys”, kelpasi mukaan. Se vain tulkittiin uudelleen, jotta se olisi neuvottelujen toivotun lopputuloksen kannalta käyttökelpoinen. Raamatun ja kirkon väliin asetettiin siinä tulkintarakenne. Vain tulkintakoneiston läpi käytyään yksimielisyyttä voisi käyttää v:n 1973 Leuenbergin konkordian hyväksymiseen. Lutherista ja Tunnustuskirjoista poiketen ei ollut enää yksiselitteisen selvää Raamatun sanaa (”claritas Scipturae”), jonka ”tämä on” (”hoc est”) olisi ehdottomasti totta. Nyt sellaista kaihdettiin Adolf von Harnackin (+ 1930) jalanjäljissä ”biblisisminä”6. Sen tilalle oli tuotu tekstissä piileviä perusintentioita, jotka uusi tulkinta Valistuksen, pietismin ja rationalismin ”parhaiden perinteiden” mukaisesti vaivasi modernin taipuisaksi ”suureksi yksimielisyydeksi”. Sanan opin muuttaminen muutti välittömästi sakramenttiopin, niin kuin olikin ollut Leuenbergin konkordian tarkoitus. Tämä muutettu ”yksimielisyys” toi evankeliumin kirjaimen paikalle epämääräisen ”hengen”: Kristus on sakramenttia vietettäessä todellisesti läsnä – hengellisesti. Henki liittää Kristuksen ruumiiseen ja vereen sen sijaan, että ihminen saisi sanan kautta Kristuksen todelliseksi ruumiiksi ja vereksi muuttuneen sakramentin joko autuudekseen tai tuomiokseen.7 Kävi kuten Philipp Melanchthonin oppialkemiassa 1500-luvulla Lutherin kuoleman jälkeen, että poikkeava uustulkinta on kirkkopolitiikassa aina aitoa ”suurta yksimielisyyttä” vaikutusvaltaisempi. Siksi Melanchthonin kuoleman jälkeen 1560 tarvittiin oikeanlainen ”suuri yksimielisyys”, jota ei luotu kirkkodiplomatialla vaan vanhakirkollisella raamattuteologialla. Se synnytti v. 1577 ”Yksimielisyyden ohjeen”, jonka luterilaiset allekirjoittivat ”suurella yksimielisyydellä” eri puolilla Saksaa. Vuoden 1580 ”Yksimielisyyden kirja” levisi pian yli Saksan yli rajojen.

”Suuri yksimielisyys” on siis ajassa kaksiulotteinen. Se on yksimielisyyttä omien oikein uskovien aikalaisten kanssa. Tällaisena se on yksimielisyyttä ajassa taaksepäin kaikkien pyhien kanssa. Oikea usko on aina uudelleen tunnustettua – ei tulkittua – samaa vanhaa uskoa Kristuksen (Gal. 2:20) ja apostolien uskoa. Lerinumin Vincentius (+ 450) muotoili ”suuren yksimielisyyden seuraavalla klassisella tavalla: ”On uskottava se, minkä kaikki ovat aina ja kaikkialla uskoneet. Tätä todellisesti ja asianmukaisesti tarkoittaa ”katolinen”. Tämä on eri asia kuin Rooman kirkon nykyinen islamin ”ummaa” muistuttava yksimielisyysperiaate. Yhtenäinen mielipide ”pyhänä kansana” ei luo uskoa. Usko vastaanottaa luodun ja valmiin oikean uskon. Yksimielisyys – konsensus – on siis sen määritelmä, mikä on vastaanotettu. Oikea määritelmä määrää vaikutusalueellaan sen, mikä on oikein ja mikä ei. Se ei kuitenkaan koskaan määrää taaksepäin sinne, mistä konsensuksen sisältö on valmiina vastaanotettu.

Ks. myös Tunnustus.


  1. Suomeksi 1910, uusintapainos 1989. Luther käsitteli kirjassaan Nikaian (325), Konstantinnopolin (380), Efeson (431) ja Khalkedonin (451) ekumeeniset kirkolliskokoukset. 
  2. Bonhoeffer, D., Akt un Sein. Transzendentalphilosophie und Ontologie in der systematischen Theologie. Dietrich Bonhoeffer Werke 2, toim. H.-R. Reuter. Munchen 1988. 
  3. Schwöbel, C., Konsens. RGG 4 4, Tubingen 2001, 1610 – 1613. 
  4. Zwinglin seuraaja H. Bullinger Zurichistä ja J. Calvin, G. Farel Genevestä. 
  5. ”De Aeterna Dei Predestinatione”. 
  6. Harnack, Dogmengesgchihte” 4 painos Tubingen 1905, 429 – 434, erityisesti s. 433. 
  7. Muller, H.M., Bekenntnis – Kirche – Recht. Gesammelte Aufstätse zum Verhältnis Theologie und Kirchenrecht. Tubingen 2005, 64 – 77. 

Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos