Eräs seurakuntalaiseni on pari vuotta kertonut minulle innostuneesti David Rohlin (s. 1950) kirjoista. Rohl on englantilainen egyptologi, joka on keskittynyt muinaisen Lähi-idän kronologiaan. Tutustuin Rohlin ensimmäiseen kirjaan A Test of Time. The Bible – From Myth to History vuodelta 1995 (kustantaja Century). Kirja oli kiinnostava lukukokemus ja herätti paljon ajatuksia Vanhan testamentin yhteydestä muuhun muinaisen Lähi-idän historiaan. En tunne egyptologiaa hyvin, joten en kykene juurikaan arvioimaan siihen liittyvien väitteiden uskottavuutta. Koska kirja esittää kuitenkin monia mielenkiintoisia näkökohtia, esittelen sen pääpiirteet.
Kuten Rohl tuo kirjan alussa esiin, historia ei ole kaikilta osin “eksakti” tiede. Itsekin historiaa opiskelleena ja harrastavana tiedostan tämän hyvin. Parhaassa tapauksessa historia on lähteisiin perustuva ja perusteltu rekonstruktio menneisyydestä. Mitä kaukaisemmassa ajassa liikutaan ja mitä vähemmän lähteitä on, sitä epävarmemmaksi historian tulokset ja tulkinnat muuttuvat. Esimerkiksi muinaisten hallitsijoiden kronologiaa eli aikajärjestystä joudutaan kasaamaan monista erilaisista, usein fragmentaarisistakin lähteistä. Tässä synkronismit eli todetut samanaikaisuudet vaikkapa Israelin ja Egyptin historian välillä nousevat merkittävään asemaan. Koska muinaisen Egyptin historiasta on säilynyt varsin paljon kronologista tietoa kuningaslistojen, temppelien ja hautamonumenttien piirtokirjoitusten ym. ansiosta, muinaisen Lähi-idän kronologiamme rakentuu pitkälti Egyptin kronologian varaan. Tämä on Raamattuun uskovan kristityn näkökulmasta myös haaste, koska vakiintunutta Egyptin kronologiaa on monin paikoin vaikea yhdistää Vanhan testamentin kronologiaan. Tämä on johtanut monia Vanhan testamentin eksegeettejä, egyptologeja ja suurta yleisöä pitämään Vanhaa testamenttia satukirjana, jolla ei ole juurikaan historiallista arvoa.
Rohlin perusajatus on, että egyptologian vakiintunut kronologia on pielessä useammalla sadalla vuodella. Hän kollegoineen ehdottaakin “uutta kronologiaa”, joka avaa monia uusia synkronismeja Vanhan testamentin historian kanssa. Kiinnostavaa on, että Rohl ei suinkaan ole tunnustava kristitty. Hän toteaa kirjansa esipuheessa, että hänellä ei ole mitään uskonnollista missiota. Hän pitää Vanhan testamentin kirjoja kyllä historiallisesti arvokkaina ja pääosin luotettavina lähteinä, mutta ei esimerkiksi kaihda pitämästä kuningas Salomon ja Saulin nimiä “legendaarisina” ja ilmaisee epäilyksensä Kaislameren jakautumisen suhteen. Ironista kyllä tämä minusta lisää Rohlin teorian luotettavuutta. Me uskomme Raamatun olevan Jumalan inspiroitu ja erehtymätön Sana. Mutta kun agnostikkotutkija päätyy kronologiaan, joka osoittaa monissa kohdin Vanhan testamentin kuvausten perustuvan historiallisiin tapahtumiin, niin tiedämme, että häntä ei ainakaan ole ajanut uskonnollinen motiivi todistaa Raamattua oikeaksi.
Rohl lähtee liikkeelle Egyptin kolmannesta välikaudesta (vakiintuneessa kronologiassa 1069–664 eKr.). Rohl osoittaa kolmannen välikauden vakiintuneessa kronologiassa puutteita ja argumentoi, että kolmatta välikautta hallinneet dynastiat 21–25 olivat osin yhtäaikaisia eivätkä perättäisiä, kuten vakiintunut kronologia olettaa. Pääsyy kolmannen välikauden venyttämiseen vakiintuneessa kronologiassa on, että kausi on pitänyt saada riittävän pitkäksi, jotta 22. dynastian perustaja, farao Šošenk I, on voitu samastaa 1. Kun. 14:25–26 ja 2. Aik. 12:2–9 mainittuun farao Siisakiin/Suusakiin, joka valtasi Jerusalemin kuningas Rehabeamin viidentenä hallitusvuotena (925 eKr.). Tämä synkronismi on 1800-luvun alusta asti ollut yksi vakiintuneen kronologian “neljästä pylväästä” eli kiintopisteestä. Rohl arvioi pylväitä yksi toisensa jälkeen.
Ensimmäinen vakiintuneen kronologian pylväs on, että assyrialaiset hävittivät Egyptin pääkaupungin Theban vuonna 664 eKr. farao Taharkan (Raamatun Tirhaka, 2. Kun.19:9; Jes. 37:9) viimeisenä hallitusvuonna. Tämä on Rohlin mukaan kestävä pylväs ja Egyptin kronologian viimeinen varma kiintopiste, kun katsomme nykyajasta taaksepäin.
Toinen pylväs on edellä mainittu Siisakin samastaminen Šošenkiin. Tämä on Rohlin mukaan kestämätön väite. Šošenkin kampanjasta on näet säilynyt varsin tarkat tiedot eräässä monumentissa. Valloitettujen kaupunkien listassa ei mainita Jerusalemia, ja sotaretki ei edes yhtä rajakaupunkia lukuun ottamatta suuntautunut Juudan valtakuntaan (jonka pääkaupunki oli Jerusalem), vaan Israeliin (jonka pääkaupunki oli Samaria). Rohl argumentoikin, että raamatun Siisak/Suusak on tosiasiassa Ramses II (vakiintuneen kronologian mukaan hallitsi 1279–1213). Ramseksen nimen vakiintunut lyhenne oli Šiša/Šišu. Lyhenteestä on tekstin kopioijan virheen johdosta syntynyt muoto Šiišak. Eräässä Ramses II:n monumentissa on säilynyt tieto Palestiinaan suunnatusta sotaretkestä, jossa “Saalem” eli Jerusalem mainitaan vallattujen kaupunkien joukossa. Sotaretkeen liittyvä kuva esittää vuorella olevaa kaupunkia, jonka aasialaisen pukuun sonnustautunut kuningas antautuu ilman taistelua. Kaikki sopii yhteen Raamatun kuvausten kanssa.
Usein on väitetty, että Ramses II olisi Exoduksen farao, jonka hallitessa Mooses vapautti israelilaiset Egyptistä. Perusteluksi on sanottu, että israelilaiset rakensivat Ramses-nimisen varastokaupungin (2. Moos. 1:11), josta he lähtivät kohti Luvattua maata (2. Moos. 12:37; 4. Moos. 33:3, 5). Rohl huomauttaa tähän, (1) että Ramseksen hallituskausi vakiintuneessa kronologiassa (1200-luku) ei sovi Raamatun kronologiaan, joka sanoo Jerusalemin temppelin rakentamisesta 900-luvulla eKr. exodukseen kuluneen 480 vuotta (1. Kun. 6:1). Exoduksen pitäisi sijoittuja Vanhan testamentin todistuksen perusteella noin vuoteen 1447 eKr. (2) Aluetta sanotaan Ramseksen alueeksi jo paljon aikaisemmin, Joosefin veljien muuttaessa Egyptiin (1. Moos. 47:11), kauan ennen kuin varastokaupunki rakennettiin tai yksikään 19. dynastian Ramses-nimisistä faraoista hallitsi alueella minkään kronologian mukaan. Näyttääkin siltä, että aluetta kutsuttiin Ramseksen alueeksi, koska Ramses II rakennutti myöhemmin paikalle pääkaupunkinsa nimeltä Pi-Ramesses. Tämän myöhemmän kaupungin mukaan alue tunnettiin sittemmin tällä nimellä. Exoduksen ja patriarkkojen aikaan kaupungin nimi oli Rohlin mukaan Avaris ja sitä ennen Rowarty (“kahden joen suu”, mikä viittaa Niilin haarautumiseen kaupungin kohdalla), mutta se sijaitsi aivan myöhemmän Pi-Ramesseksen vieressä.
Kolmas pylväs on farao Ahmose I:n valtaan astuminen, jonka vakiintunut kronologia ajoittaa tietyn tähtitieteellisen laskelman perusteella vuoteen 1550 eKr. Tämän havainnon perusteella on saatu neljäs pylväs, joka sijoittaa Ramses II:n 52. hallitusvuoden vuoteen 1228 eKr. Rohlin mukaan monet egyptologit pitävät kyseisiä tähtitieteellisiä laskelmia nykyään epävarmoina ja ajattelevat, ettei niitä enää tulisi ottaa kronologian lähtökohdaksi. Niinpä Rohl lähtee rakentamaan omaa vaihtoehtoista kronologiaansa oletuksen varaan, että Siisak on Ramses II. Rohl tukee oletustaan kolmen säilyneen egyptiläisen sukuluettelon avulla. Sukupolvien määrä ja tuon ajan keskimääräinen eliniänennuste tukevat väitettä, että Ramses II olisi hallinnut 900-luvulla eKr.
Rohlin uudistettu kronologia tuo mukanaan seuraamuksia arkeologialle. Kun Salomon ja Daavidin valtakunnat sijoitetaan vakiintuneessa kronologiassa varhaiselle rautakaudelle, Rohlin uuden Egyptin kronologian myötä ne sijoittuvatkin myöhäiselle pronssikaudelle. Muutoksella on suuria kerrannaisvaikutuksia. Varhaisen rautakauden löydöt Israelissa ovat olleet verrattain vaatimattomia ja sopivat huonosti yhteen Raamatun kuvaaman Salomon rikkauden kanssa. Kun varhainen rautakausi Rohlin kronologiassa sijoittuu jakaantuneen valtakunnan alkuaikaan, jolloin Israel ja Juuda kuluttivat resurssinsa keskinäisiin sotiin, arkeologian antama kuva alkaa muistuttaa Vanhan testamentin välittämää kuvaa. Rohlin mukaan 2. Kun. 13:5 mainittu “vapauttaja”, joka auttoi kuningas Jooahaksen (hallitsi noin 814–798 eKr.) jälkeen Israelia aramilaisten käsistä, oli farao Šošenk I. Šošenkin kuuluisan sotaretken tarkoitus ei ollut vallata Jerusalem vaan karkottaa aramilaiset valloittajat vasallivaltio Israelin alueilta.
Myöhäisen pronssikauden löydöt osoittavat hyvinvointia, joka sopii yhteen Salomon hallituskauden kanssa. Megiddosta on löytynyt samanlaista taitavaa tyroslaista rakennustekniikkaa (kolme kerrosta hakattuja kiviä ja yksi hirsiä), jota tyroslaiset käyttivät Salomon temppelissä (1. Kun. 7:9–12). Salomon kerrotaan rakentaneen Megiddoa (1. Kun. 9:15). Myöhäisen pronssikauden Jerusalemista on löytynyt terassirakennelma, joka uuden kronologian myötä voidaan samastaa Salomon rakennuttamaan Milloon, “täytänteeseen” (1. Kun. 9:15, 24), jolla hän laajensi Daavidin kaupungin rakennettavaa pinta-alaa. Samalta ajalta Jerusalemista on löytynyt egyptiläinen siirtokunta arvokkaine egyptiläisvaikutteisine taide-esineineen, mikä sopii yhteen sen kanssa, että Salomo oli naimisissa faraon tyttären kanssa (1. Kun. 3:1, 7:8, 9:24).
Rohl yhdistää Raamatun kuvauksia Saulin ja Daavidin ajasta Amarna-kirjeisiin. Amarna-kirjeet ovat farao Akhenatonin ja Lähi-idän kuninkaiden säilynyt kirjeenvaihto. Vakiintuneessa kronologiassa ne sijoitetaan 1300-luvun loppuun eKr., mutta Rohlin kronologiassa ne sattuvat 1000-luvun lopulle ja 900-luvun alkuun, Saulin ja Daavidin aikaan. Tutkijat ovat pitkään kiinnittäneet huomiota Amarna-kirjeiden kuvauksiin, joissa “hapiruina” tai “apiruina” tunnettu joukko valtaa alaa Palestiinan vuoriseudun kuninkailta, jotka pyytävät faraolta apua. Hapiruita on usein verrattu 1. Samuelin kirjan kuvaukseen Daavidin palkkasoturijoukosta. Rohlin kronologiassa joukkoja ei tarvitse rinnastaa; ne voidaan samastaa. Amarna-kaudella Egypti ja sen pohjoinen kilpailija, heettiläiset, olivat heikkoja, mikä mahdollisti Israelin kuningaskunnan syntymisen. Rohl tekee ison joukon samastuksia, joista osa perustuu kielitieteellisiin huomioihin, osa samankaltaiseen henkilöhistoriaan.
Israelin tuomariajalta Rohl nostaa esiin Siilon ja Sikemin löydöt keskiseltä pronssikaudelta. Siilosta on löytynyt asutusta ja kulttipaikka tai temppelialue, joka vakiintuneessa kronologiassa osuu ajalle ennen israelilaisten maahantuloa 1200-luvulla. Rohlin kronologiassa Siilon löydöt osuvat tuomariajalle, jolloin Siilossa seisoi ilmestysmaja ympäröivine rakennuksineen (Joos. 18; 1. Sam. 1–4). Keskisen pronssikauden lopussa kaupunki tuhottiin ja jäi joksikin aikaa autioksi (vrt. Ps. 78:60–67; Jer. 7:12). Varhaisella rautakaudella kaupunki rakennettiin uudelleen, mikä osuu uudessa kronologiassa Israelin kuningasajan alkupuolelle, jolloin kaupunki mainitaan seuraavan kerran (1. Kun. 14:2–4).
Sikemistä on löydetty keskiselle pronssikaudelle sijoittuva linnoitus- tai tornimainen temppeli, joka Rohlin kronologiassa on Tuom. 9 mainittu Baal-Beritin eli Eel-Beritin (“liiton herra”/“liiton Jumala”) temppeli ja Sikemin torni. Jo Joos. 24:26 paikalla mainitaan “pyhäkkö”, jonka eteen Joosua pystytti suuren kiven, joka on löytynyt samalta paikalta. Temppelialueen vanhimmat kerrostumat ovat vanhempia – ne palautuvat patriarkkojen aikaan, jolloin Jaakob rakensi paikalle alttarin Eelille, Israelin Jumalalle (1. Moos. 33:18–20).
Kun israelilaisten maahantulo sijoittuu vakiintuneessa kronologiassa myöhäiselle pronssikaudelle, Rohlin kronologiassa se osuu keskiselle pronssikaudelle. Tällöin arkeologian löydöt hävitetyistä kaupungeista sopivat noin 80-prosenttisesti yhteen Joosuan kirjan kuvausten kanssa, kun myöhäisen pronssikauden suhteen yhtäpitävyys on noin 40 prosenttia. Erityisesti Jerikon ja Haasorin arkeologiset löydöt sopivat tällöin yhteen Raamatun kuvausten kanssa. Haasorista on löytynyt kirjoitustaulu, joka sisältää kuningas Ibnin eli Raamatun Jaabinin nimen (Joos. 11:1). Etelä-Palestiinasta on löytynyt useita hykso-hallitsija Šešin nimeä kantavia sinettejä. Rohl samastaa hänet anakilaiseen Seesaihin, joka vaikutti Hebronissa, ennen kuin israelilaiset valloittivat kaupungin ja karkottivat hänet (4. Moos. 13:22; Joos. 15:14; Tuom. 1:10).
Antiikin lähteiden perusteella Rohl identifioi Mooseksen syntymän aikana hallinneen farao Khaneferre Sobekhotep IV:ksi (hallitsi Rohlin mukaan n. 1529–1510 eKr.) ja exoduksen faraon Dudimosekseksi (hallitsi Rohlin mukaan n. 1448–1447 eKr.). Mooseksen syntymää edeltävältä aikakaudelta löytyy israelilaisia nimiä ja aasialaisperäisen väestön yliedustus dokumentissa, joka listaa egyptiläisen orjanomistajan orjia. Ramseksen kaupunki, josta israelilaiset lähtivät exodukselle, on myöhemmän Pi-Ramesseksen vieressä sijainnut Avariksen suurkaupunki. Sen kaivauksissa on löydetty paljon viitteitä aasialaisperäisestä väestöstä, joka oli varsin egyptiläistynyt. Ajalta ennen exodusta hautalöydöissä on naisten yliedustus, mikä sopisi kuvaan israelilaisten esikoisten surmaamisesta. Aikakauden lopussa löytyy paljon matalia hautoja, jotka viittaavat äkillisiin kuolemiin – Rohlin mukaan viitteitä Egyptin vitsauksista. Keskisen pronssikauden keskellä Avaris yhtäkkiä hylättiin lyhyeksi aikaa ja egyptiläistynyt aasialaisperäinen väestö katosi. Israelilaiset lähtivät exodukselle kohti Luvattua maata. Pian tämän jälkeen uusi aasialaisperäinen väestö, hyksot, asettuivat kaupunkiin. Heidät Rohl samastaa Raamatun amalekilaisiin.
Rohlin kirja päättyy Jaakobia ja Joosefia käsittelevään lukuun. Jaakobin siirtyminen Egyptiin sijoittuu Rohlin mukaan noin vuoteen 1662 eKr., sillä juutalaisen historioitsija Josefuksen mukaan israelilaiset asuivat Egyptissä 215 vuotta. 2. Moos. 12:40 heprealainen teksti sanoo israelilaisten asuneen Egyptissä 430 vuotta, mutta kreikkalainen käännös (joka on käännetty 200-luvulta eKr. ja on nykyistä heprealaista tekstiä vanhempi) sanoo israelilaisten asuneen Egyptissä ja Kanaanin maassa 430 vuotta. Samarialainen versio lisää israelilaisten ja heidän isiensä asuneen Egyptissä ja Kanaanin maassa 430 vuotta. Näin ollen 430 vuoden muukalaisuus kuulunee laskea Aabrahamin saapumisesta Kanaaniin, kuten Josefus asian esittää. 1. Moos. 15:13–16 Herra sanoo Aabrahamille hänen jälkeläistensä olevan sorrettuina 400 vuotta ja palaavan takaisin Kanaaniin jo neljännessä polvessa.
Joosefin kausi Egyptin visiirinä osui 12. dynastian mahtavimman faraon Amenemhat III:n (hallitsi Rohlin mukaan n. 1682–1635 eKr.) ja tämän seuraajien vuosiin. Aikakaudelta on säilynyt poikkeuksellisia tietoja Niilin tulvahavainnoista sen ylävirralla, silloisen valtakunnan rajalla. Egyptin maanviljelys oli riippuvaista Niilin tulvista. Tulvavesi kasteli pellot hedelmällisellä lietteellä. Ylävirran tulvahavaintojen avulla on pyritty ennakoimaan, millaista satoa oli odotettavissa. Amenemhatin kaudelle sattui monia poikkeuksellisen hyviä vuosia, joihin osui runsaita tulvia. Hyviä tulvavuosia seurasi useita vuosia valtavilla tulvilla, jotka hajottivat rakennuksia ja veivät mukanaan viljelykelpoista maa-ainesta. Tulvien laskeutuminen kesti niin kauan, että sadot myöhästyivät tai epäonnistuivat, mikä synnytti nälänhätää. Havainnot sopivat yhteen Joosefin selittämien faraon unien kanssa. Ensimmäisessä unessa hedelmällisiä ja nälkävuosia kuvaavat lehmät nousivat juuri Niilistä (1. Moos. 41:1–36).
Aikakauteen sijoittuu myös rikkaiden maaherrojen vallan romahtaminen ja keskusvallan vahvistuminen, mikä sopii Raamatun kuvaamaan Joosefin maatalouspolitiikkaan (1. Moos. 47:13–26). Rohlin kirja huipentuu Avariksesta löytyneeseen palatsiin, joka sopisi ajan ja miljöön puolesta olemaan visiiri Joosefin vanhuuden residenssi. Palatsiin kuului pieni hautapyramidi, joka on tyhjennetty ruumiista. Merkit eivät viittaa hautarosvoihin vaan harkittuun tyhjennykseen. Mooses ottikin exoduksen aikana Joosefin luut mukaansa (1. Moos. 50:24–25; 2. Moos. 13:19; Joos. 24:32). Hautaan kuului kookas ylimyksen patsas, joka esitti aasialaistyyliseen kirjavaan viittaan sonnustautunutta miestä, jolla oli “sienimäinen”, aasialaistyylinen kampaus. Rohl esittää, että kyseessä olisi Joosefin hautapatsas (vrt. 1. Moos. 37:3).
Osa Rohlin synkronismeista jäi mietityttämään, esimerkiksi Amarna-kirjeiden Ajabin ja Raamatun Jooabin samastaminen. Rohlin kriitikot ovat hylänneet hänen työnsä hölynpölynä. Kuitenkin Rohl on kronologian revisionistina selvästi eri kaliiperia kuin vaikkapa villeistä teorioistaan tunnettu psykoanalyytikko Immanuel Velikovsky (k. 1979). Rohl todella käyttää lähteitä ja tutkimuskirjallisuutta sekä avaa argumenttinsa lukijalle. Vaikka Rohlin teoria olisi jossain kohdassa liian hyvä ollakseen totta, ainakin se on selitysvoimainen ja tuo esiin asian, josta kristitytkin ovat vakuuttuneita: Vanha testamentti on luotettava ja otettava todesta myös historiallisessa tutkimuksessa. Uskomme Jumalaan, joka toimi ja toimii ajassa pelastaakseen kansansa ikuiseen elämään.
