Tunnustuksellinen luterilaisuus – luuranko lähetyksen kaapissa?

28.10.2016 • Opetukset / 3 Kirkon elämä / Lähetys

Vuosikymmen sitten keskustelin Nairobissa erään amerikkalaisen, luterilaisen lähetystyöntekijän kanssa prof. Kurt Marquartin artikkelista, joka oli julkaistu edellisenä vuonna. Kirjoituksen aiheena oli kirkon kasvu-ajattelun (Church Growth) aiheuttama lähetysparadigman muutos. Suureksi hämmästyksekseni prof. Kurt Marquartin luterilainen arvio kirkon kasvu -ajattelusta oli suuresti pahoittanut tämän Herran viinamäen johtavassa asemassa olevan työntekijän mielen. Minä puolestani olin ollut täysin sydämin Kurt Marquartin kriittisen arvion kannalla. Lopulta minun ei auttanut muu kuin tehdä täysi tunnustus ja todeta kuin Aku Räty ikään: ”Minun on syy.” Olinhan Kenian evankelis-luterilaisen kirkon (ELCK) asettamassa valmistusvaliokunnassa yhdessä Arto Seppäsen kanssa ehdottanut sekä aihetta että Kurt Marquartia kevään 1992 tunnustukselliseen konferenssiin, joka pidettiin Matongon pappisseminaarissa (MLTC). Ehdotukseni ei syntynyt mistään teoreettisesta mielenkiinnosta. Matongossa oli väliin käyty lämpimiä, väliin suorastaan kuumia keskusteluja Luterilaisen tunnustuksen asemasta kirkossa ja teologiassa. Olin ehtinyt osallistua pappeinkokouksiin, joissa intohimot olivat leimahtaneet keskustelujen kuluessa ilmiliekkiin. Skandinaaviset lähetit olivat jakautuneet kahteen joukkoon. Toiset edustivat laillani Tunnustuskirjoihin ankkuroitunutta tunnustuksellista ja kirkollista luterilaista hengellisyyttä. Norjalaiset lähetit olivat uusipietistejä heille ominaisin yleisprotestanttisin painotuksin. Ristiriidat koskivat luterilaisten tunnustuskirjojen asemaa, pappisvihkimystä, Pyhien sakramenttien toimittamista, jumalanpalvelusliturgiaa, evankelioimista ja lähetystä.

Jälkeenpäin katsoen lienee hyödyllistä vielä kerran palata noihin 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun päiviin Länsi-Kenian vihreillä kukkuloilla ja tutkia mainittuja teologisia kiistoja luterilaisen opin todellisen aseman selvittämiseksi lähetystyössä. Pyrin tekemän sen mieluummin analyyttisesti kuin poleemisesti, vaikka aion värini selvästi näyttääkin. Nuo kaikki teologiset kiistanaiheet kuuluivat kiinteästi yhteen. Jokaisella niistä on kirkon elämään käytännön vaikutukset. Prof. Kurt Marquartille esitetty kutsu nousi näistä kiistoista. Hän ei niitä suinkaan keksinyt. Kirkon ja lähetyksen työssä me lähetyssaarnaajat kohtasimme ne jatkuvasti.

1. Pyhä Raamattu ja luterilaiset tunnustukset

Pietismi on historiansa aikana esiintynyt Euroopassa neljässä eri muodossa. Perinteisessä vanhassa pietismissä tavalliset kristityt toteuttivat ja seurasivat elämässään luterilaista puhdasoppisuutta. Tämäntyyppinen pietismi on tuttua Suomesta, Ruotsista, Baltian maista, Inkeristä, Norjasta, Tanskasta ja Saksasta. Tunnetaan myös pietismiä, johon calvinilainen puritanismi on vaikuttanut. Ei tule unohtaa, että Alankomaiden kauppa ja hollantilaisten käsityöläisten kysyntä laajeni Pohjois-Euroopassa 17. ja 18. vuosisadalla. Hollannin, Englannin, Skotlannin, Tanskan, Ruotsin ja Norjan rannikoilla kuohuva Pohjanmeri oli calvinilais-puritaanisten ajatusten ja vaikutteiden valtaväylä. Hollantilaiset kauppiaat, laivapuusepät ja kirvesmiehet ylittivät Pohjanmeren rakentamaan esim. Göteborgia ja Ruotsin sotalaivastoa. He matkasivat Baltian satamiin ja Suomenlahden pohjukan upouuteen pääkaupunkiin Pietariin, jonka alankomainen tietotaito oli monin tavoin innoittanut. Saksan Württembergissä kukoisti kolmas eli pietismin spekulatiivinen laji, joka monesti läheni teosofiaa. Herrnhutilainen pietismi oli syntynyt Böömissä ja Määrissä kreivi N.L. von Zinzendorfin (1700–1760) ympärille.

Protestanttiset kirkot Atlantin molemmilla puolilla kokivat Napoleonin sotien jälkeen hengellisten herätysten aaltoja. Tämä ’Erweckung’ oli moni-ilmeinen hengellinen ilmiö. Sitä ei voi kuvata yhdellä tai kahdella pinnallisella iskulauseella. Se oli kirkollinen uudistusliike, joka nousi Valistuksen ja rationalismin uskonnollisuutta vastaan. Uskollisena uskonpuhdistukselle se korosti Raamattua ja parannusta. Sen täytti lähetystietoisuus. Tämä oli 1800-luvun uusluterilaisuuden historiallinen maaperä. Samasta maaperästä kasvoi myös pietismi, joka 1800-luvulla oli luterilaiseen puhdasoppisuuteen nähden vahvemmassa asemassa kuin aikaisemmin. Skandinavia tuotti valovoimaisia luterilaisia tähtiä, joilla oli läheiset yhteydet pietismiin kuten C.O. Rosenius (1816–1868) Ruotsissa, F.G. Hedberg (1811–1893) Suomessa sekä 20. vuosisadan suuri, kansalliset rajat ylittänyt ruotsalainen luterilainen opettaja piispa Bo Giertz (1905–1998). Hermann Sasse totesi, että 1800-luvun ‘Erweckung’ paljolti päätyi opissa epäselvään unioniprotestantismiin. Siihen olivat vaikuttaneet niin F. Schleiermacher kuin A. Ritschlkin (1822–1889). Yksityinen usko kävi kirkon edellä. Kirkko ymmärrettiin sisäiseksi, ylihistorialliseksi ja näkymättömäksi. Kristillinen usko koski ensi sijassa moraalisia arvoja ja arvoarvostelmia. Liberaali protestantismi helli laajenevan siirtomaavallan aikakaudella ajatusta, että Jumalan valtakunta pystytetään maan päälle länsimaiden ylivoimaisen kristillisen kulttuurin avulla. Protestantismin muilta laidoilta voidaan mainita Plymouthin veljet, J.N. Darby (1800–1882) ja 20. vuosisadan uutuus, helluntailaisuus. Puhe ‘näkymättömästä kirkosta’, joka löysi tiensä jopa A. Koehlerin dogmatiikkaan ja Missouri-Synodin katekismukseen, viittaa sekin 1800-luvun uuden pietismin suuntaan ja sen taakse Schleiermacheriin.

1860-luvun Suomessa luterilainen puhdasoppisuus joutui selvittelemään välinsä Württembergin J.T. Beckin (1804–1878) spekulatiivisen teologian kanssa. Beck oli saanut Suomen papistossa 1840-luvulta lähtien vahvan jalansijan. Ensimmäisenä beckiläisyyden välittäjänä toimi Alfred Kihlman (1825–1904). Herännäisyyden tupajako käänsi monia herännäispappeja raamatulliseen suuntaan, joka myöhemmin istutti beckiläisyyttä myös herännäisyyteen. Vuoden 1869 kirkkolain tunnustuspykälästä muodostui taistelulinja. Beckiläisten kannan mukaan luterilaiset tunnustuskirjat ovat sitovia sikäli kuin (quatenus) ne ovat Raamatun mukaisia. Tunnustukselliset luterilaiset ja pietistit taistelivat menestyksellä sen sanamuodon puolesta, että luterilaiset tunnustukset ovat sitovia, koska (quia) ne ovat Pyhän Raamatun mukaisia. Sama ‘quia’- ja ‘quatenus’-kysymys oli jakanut konservatiivisia luterilaisia lähetyssaarnaajia myös Itä-Afrikan vihreillä kukkuloilla. Norjalaisten uuspietistien teologia oli kääntänyt asiat päälaelleen: luterilaisten tunnustusten piti selvitä lähettien kokeesta, olivatko ne raamatullisia (quatenus), kun taas aidon luterilaisen opetuksen mukaan lähetyssaarnaajan, pastorin, piispan ja tavallisen kristityn on tutkittava oppiansa ja elämäänsä Tunnustuskirjojen kanssa, koska (quia) luterilainen tunnustus on Pyhän Raamatun oikea tiivistelmä.

Vuonojen maan vakavamieliset miehet eivät ymmärtäneet, että he ‘quatenuksensa’ kanssa olivatkin luterilaisten kirkkojen erilaisten liberaalien seurassa. Kun luterilainen ehtoollisoppi oli murrettava reformoitujen kanssa saavutettavan kirkollisen yhteyden hyväksi 2. maailmansodan jälkeen Saksan protestanttisessa sateenvarjokirkossa EKD, eksegeetit mobilisoitiin kiertämään luterilaisten Tunnustuskirjojen ehtoollisoppi. Tie kulki Barmenista v. 1934 Arnoldshainin teesien kautta v. 1957 Leuenbergin konkordiaan v. 1973. ’Nykyaikainen eksegetiikka’ oli se kätevä taikasana, jolla luterilaiset tunnustukset kierrettiin tai kuohittiin kirkkopoliittisesti toivottujen unionipyrkimysten edistämiseksi. Ajatus nousi Karl Barthin aktualistisesta reformoidusta teologiasta: Oppi ja tunnustus eivät ole kirkossa muuttumattomia, vaan ne vaihtuvat tilanteen mukaan. Periaatteessa ja käytännössä Raamattu voi siis antaa vaihtuvia tuloksia. Muutosten toteuttamiseksi kirkossa luterilaiselle uskonpuhdistukselle tärkeä opin yksimielisyys (magnus consensus) selitettiin uudella, Tunnustuskirjoista poikkeavalla tavalla. Se ei ollut enää pelkästään Raamatun opetuksen toteava, vastaanottava yksimielisyys vaan oppia luova, perusteleva voima: Kun riittävän suuri enemmistö kirkossa taipuu jonkin eksegeettisen selityksen kannalle, se olisi muka Tunnustuskirjojen lausuma ’suuri yksimielisyys’, mitä sellainen tietenkään ei ole. Tunnustuskirjat eivät ole enää niinkään opin mittapuu kuin historiallinen identiteettisymboli. Yksimielisyyden ja omantunnonvapauden periaatteet ovat kasvavassa määrin syrjäyttäneet sanan ja opin.

Tänään on menty vieläpä askel eteenpäin. ’Quatenus’ -periaate on käännetty ylösalaisin ja viety Raamatun sisälle kaanonin karsimisperiaatteeksi: Pyhät kirjoitukset ovat tärkeitä sikäli ja niiltä osin kuin ne tarjoavat poliittisesti korrektia aineistoa kirkoissa toivottujen ratkaisujen perustelemiseksi. Aina kun luterilaisten tunnustuskirjojen sisältämä Raamatun oppi syrjäytetään joko kokonaan tai osittain, tilalle tulee jotakin muuta kuten villiä spekulaatiota, sekasotkua, jota kuvaa englanninkielinen laatusana ’methodibapticostical’ ja lopulta silkkaa liberaaliteologiaa. Ne kaikki ovat keinuneet ns. opittoman raamatullisuuden kehdossa.

2. Saarnavirka ja pappisvihkimys

Tunnustuskirjoja koskevia erimielisyyksiä seurasi johdonmukaisesti ristiriitoja kirkon viran eli saarnaviran käsittämisessä. Matongon kappeli todisti monta kiihkeää väittelyä tästä kysymyksestä! Norjalaisille uuspietisteille oli aivan mahdoton hyväksyä opetus, että vihkimyksen kautta saatava saarnavirka olisi kirkon pysyvä ja välttämätön tuntomerkki. Virka ymmärrettiin pelkkänä toimintona, funktioina, ei sellaisena, joka kuuluu kristillisen kirkon olemusrakenteeseen. Samoin kuin monissa karismaattisissa ns. ‘Community Church’ -tyyppisissä kirkkokunnissa, vuonojen maan veljet opettivat, että sakramentin toimittaja on sellainen mies, joka saa määräaikaisen luvan tällaiseen tehtävään. Koska lähetyskentän kirkko on tavallisesti taloudellisessa alakynnessä lähetyksiin nähden, niinkin puhdasoppinen luterilainen kirkko kuin ELCK Keniassa on vuosikymmenet sietänyt sitä, että Sanan ja sakramenttien virkaa ovat hoitaneet maallikkomiehet, joita ei ole vihitty papeiksi.

Kaikilla näkemyksillä on aina käytännöllinen puolensa. Erityisen, pappisvihkimyksessä annettavan pysyvän saarnaviran kieltäminen on käytännössä edistänyt pappiskoulutuksen ja siten kirkkojen papiston teologisen tason madaltamista. Pahimmassa tapauksessa pikakoulutus on kestänyt vain muutaman raamattukoulukuukauden. Raamattukoulutaso säästää papiston vanhan kirkon ja nykyajan monimutkaisilta teologian suurilta, vaativilta ongelmilta. Heikosti koulutettu papisto on helpompi pitää lähetysten isällisessä tai äidillisessä otteessa.

Kun luterilainen oppi saarnavirasta tavalla tai toisella syrjäytetään, tyhjiöön on tyrkyllä muita protestanttisia viran malleja. Kun Augsburgin tunnustuksen opinkohdat 5, 14 ja 28 jätetään pimentoon, kaikkea mahdollista aletaan kutsua viraksi. Kun kaikki on jotakin, lopulta mikään ei ole sitä. Ei ole sattuma, että protestanttiset kirjahyllyt ovat täynnä erilaisia kirjoja johtajuudesta (leadership). Johtajuus on yleensä saatu liike-elämästä sopivilla raamatunkohdilla koristeltuina. Nuo raamatunkohdat eivät voi korjata johtajuus-periaatteen perusvikaa, joka on Raamatun apostolisen viran hylkääminen. Ei ollutkaan sattuman, että jossakin vaiheessa Matongon seminaarin kirjastossa kukoisti johtajuus-kirjallisuuden ja käsikirjojen laji.

Missouri-Synodin lähetystyö on vuosikaudet seurannut samaa linjaa. Kirkkoja pyritään perustamaan kouluttamalla lähinnä maallikkojohtajia. LC-MS:n lähettikunnassa opettajat ovat yliedustettuja, luterilaiset papit harvinaisuuksia. Tärkein lähetystyön muoto on englannin opettaminen. Jumalanpalveluksien pitämistä ei lainkaan suosita. Opillisuuden ja teologian karttaminen on kaikin tavoin St. Louisissa ajan sävel. Suurisuuntainen ’Ablaze’-ohjelmakin kertoo siitä.

Saarnaviran opin kaihtaminen koskettaa ääripäissään kahta täysin vastakkaista ajatustapaa. Toinen on ylidemokratisointi, toinen pahamaineinen poliittinen Führer-prinsiippi. Ylidemokratisoinnissa ihmisten pitämykset, ennakkoluulot ja oikut syrjäyttävät Raamatun ja luterilaiset tunnustukset. Kansalaisuskonnollisuus voittaa kristinuskon. Tehdään, mikä tuntuu hyvältä, mikä tuntuu toimivan, kuten ’kirkon kasvu’ -ajattelu opettaa. Apostolinen saarnavirka ja seurakunta ovat oikeassa kirkollisessa järjestyksessä samalla tasolla sekä rinnakkain että myös toisiaan vastapäätä. Johtajakeskeisessä ajattelussa ja toiminnassa käy helposti niin, että estoton johtaja voi singota itsensä kohtuuttomiin korkeuksiin, missä hän on arvostelun ja korjaamisen tavoittamattomissa. Afrikkalainen johtajuus valitettavasti liian usein on tämänmuotoinen. Kristikunnassa on nykyään liian monta yhden miehen tai naisen hengellistä liikeyritystä, jollaista johdetaan kuin menestyksellistä televisio-ohjelmaa tai muuta tuottoisaa liikeyritystä. Ovi on myös raollaan niin paavin palvomiselle kuin protestanttiselle johtajakultillekin. Friedrich Schleiermacherin (1768–1834) näkemykset olivat muiden seikkojen kanssa edistämässä nerojen palvontaa Euroopassa. Tien alussa suitsutettiin Napoleonille ja Goethelle, tien päässä Leninille, Stalinille, Hitlerille ja Maozedongille. Vailla mielenkiintoa ei liene sellainenkaan yksityiskohta, että poliittisen Führer/vozd-prinsiipin kannattajat olivat kirkkoon nähden sellaisen järjestyksen ankaria vastustajia, jota he kutsuivat pappisvallaksi. Kristittyjen vastarinnan murtaminen niin idässä kuin lännessäkin on saanut tahtomansa läpimurron kirkoissa, kun pappisviralta on riistetty käytännöllinen sananvalta seurakunnan asioissa. Neuvostoliitto ja Ruotsi ovat tällaisen kehityksen viimeisimpiä paraatiesimerkkejä.

Luterilainen kirkko ei siis myönnä väliaikaisia saarna- ja sakramenttilupia. Sen sijaan luterilainen kirkko vihkii pappeja apostoliseen saarnavirkaan, joka yksin toimittaa kirkossa pyhät sakramentit. Muiden kirkkojen toimittama pappisvihkimys on myös ainutkertainen. Pappisviran ja johtajuus-periaatteen välisessä jännityksessä voi nähdä ikivanhan kilpailun apostolisen viran ja karismaattisen seurakuntaprofetian välillä. Vanhan kirkon ja uskonpuhdistuksen perillisinä me tunnustamme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon, jossa profeetallisuus on aina alistettu apostolisuudelle.

Hiljattain Perusta-lehden vireä ikäpäätoimittaja Raimo Mäkelä arvosteli puhdasoppisuuteen vetoavia suomalaisia tunnustuksellisia siitä, että he keskustelevat liiaksi kirkon virasta. Pitäisi olla enempi asiaa evankeliumista. Apostolinen saarnavirka on kuitenkin tunnustuksessamme pyhien sakramenttien ja avainten kanssa osa ’evankeliumin oppia’ (doctrina euangelii). Jos evankeliumin oppi yhdessä kohtaa turmeltuu, se vaikuttaa koko oppiin. Siksi lähetystyössäkään kirkon virka ei ole sellainen valinnanvarainen aihe, joka harkinnan mukaan voitaisiin ottaa taikka jättää. Virka kuuluu kiinteästi evankeliumiin ja oikeaan kristilliseen kirkkoon kaikkialla maailmassa. Älkäämme siis tälläkään kohden hävetkö evankeliumia (Room. 1:16).

3. Sakramenttien toimittaminen

Henkilökohtainen havaintoni on 18 vuoden ajalta lähetystyössä, että missä luterilainen opetus loistaa poissaolollaan, kirkon virka ja siihen vihkiminen muistuttaa kasvavassa määrin managerimallia, jota viljellään liike-elämässä, politiikassa ja metodibaptistihelluntailaisissa taimitarhoissa. Ensimmäinen askel tähän suuntaan on se, että saarnaviralta viedään sen raamatullinen asema sananjulistuksessa ja sakramenttien toimittamisessa. Tätä askelta yleensä perustellaan jumalanpalveluselämän kansanvaltaistamisella, demokratisoinnilla. Maallikot tahdotaan aktivoida vetämällä heidät mukaan sakramenttien toimittamiseen. Kasvupohjana on sellainen egalitaristinen, epäapostolinen ja varhaisen kirkon historiassa ennenkuulumaton asia, ettei kirkon apostolisen viran ja muiden toimintojen välillä tule olla voimassa minkäänlaista eroa. Ekumeeninen teologia on ruokkinut tällaista kehitystä opettamalla varsinkin Rooman ja anglikaaniliturgikon Dom Gregory Dixin klassisen näkemyksen mukaisesti, että Herran pyhän ehtoollisen toimittaminen voidaan jakaa kahtia, pyhittämiseen (konsekraatio) ja jakamiseen (distribuutio). Ajatellaan, että jahka vihitty pappi on toimittanut ehtoollisaineiden pyhittämisen (konsekraatio), sakramentin voi jakaa kuka tahansa kirkon jäsen. Tällainen kiila, joka työnnetään Herran pyhän ehtoollisen pyhittämisen ja jakamisen väliin on toki mitä suurimmassa määrin Rooman ja anglikaanisuuden mukainen mutta samalla vastoin luterilaista tunnustusta. Augsburgin tunnustus lausuu yksiselitteisesti: “Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka” (CA 5). ”… ettei kirkossa kukaan saa julkisesti opettaa eikä hoitaa sakramentteja ilman asianmukaista kutsumista” (CA 14). Saarnaviran tehtävä ei ole pelkästään pyhittää sakramentin elementit. Se myös ojentaa sakramentin seurakuntalaisille. Sakramentti vastaanotetaan vihityn sananpalvelijan kädestä. Luterilaisen uskonpuhdistuksen rikas kirkkotaide maalasi tästä selkeän kuvan. Valistuksen ja Albrecht Ritschlin jälkeen on luterilaisissa kirkoissa vallinnut paljon epäselvyyttä, joka johtuu pelkästään tietämättömyydestä, ’sola ignorantia’. Kun käsitys sakramentin toimittamisen kokonaisuudesta (actio sacramentalis) hämärtyi, sakramentin toimittaminen siirtyi vähimmän mahdollisen minimalistisille linjoille. Kuitenkin Yksimielisyyden ohje opettaa selkeästi:

Mitään sakramenttia ei ole siellä, missä Kristuksen säädöstä ei noudateta sellaisenaan. Tätä sääntöä ei saa missään tapauksessa hylätä, sillä se on Jumalan kirkolle hyödyllinen ja sitä on siis yhä edelleen tähdennettävä. Sanat ’usus’ ja ’actio’ ’käyttö’ ja ’toimitus’, eivät tässä yhteydessä tarkoita etupäässä uskoa, eivät myöskään pelkästään suulla nauttimista vaan ne tarkoittavat koko sitä ulkonaista, näkyvää ehtoollistoimitusta, jonka Kristus on asettanut. Siihen kuuluvat asetussanat eli konsekraatio sekä siunatun leivän ja viinin, Kristuksen ruumiin ja veren jakaminen ja vastaanottaminen eli suulla tapahtuva nauttiminen.

Voimme vielä viitata Lutherin neuvoon Böömin maltillisille utrakvisteille kirjassa ‘De instituendis ministris ecclesiae’ v. 1523. Se heijastaa Lutherin ajatuksia kirjassa ’Kristityn vapaudesta’ v. 1520. Toisin kuin kaste, synninpäästö ja evankeliumin julistaminen, jotka pelastukselle välttämättöminä jokainen kristitty voi hätätilassa suorittaa, alttarin sakramentti on saatava yksinomaan vihityltä papilta. Tässä ei tule kysymykseen hätäoikeus, koska alttarin sakramentti ei ole välttämätön autuudelle toisin kuin evankeliumi, kaste ja synninpäästö.

On vielä alue, jolla demokraattinen ‘vox populi’ tai yleinen ennakkoluulo on kävellyt viran yli. Tarkoitan kalkin kaihtamista ehtoollista vietettäessä. Kristityt, joille ei ole kunnolla opetettu luterilaista sakramenttirealismia voivat järkeillä hygienialla, kun on kysymys yhteisestä siunatusta maljasta juomisesta. Papit ovat kasvavassa määrin antautuneet väärän ja pohjimmiltaan pilkkaavan järkeilyn vietäviksi. Siksi he ovat täyttäneet alttarikaiteensa hopeisilla tai muovisilla pikku pikareilla sen sijaan, että he opettaisivat seurakuntalaisilleen sitä, että me emme juo vain viiniä vaan Jeesuksen Kristuksen tosi verta seurakunnan keskellä kohotetusta pelastuksen maljasta (Ps. 16:5; 23:5; 116:13). Herramme ei ole surmannut ketään, ei sairastuttanut yhtäkään ihmistä, päinvastoin. Hänen ruumiinsa ja verensä sakramentti, ’kuolemattomuuden lääke’, parantaa ja suojaa kaikkia turmion voimia vastaan. Ne, jotka eivät tätä usko, oppikoot Paavalilta: “…sillä joka syö ja juo erottamatta Herran ruumista muusta, syö ja juo tuomioksensa. Sentähden onkin teidän joukossanne paljon heikkoja ja sairaita, ja moni on nukkunut pois”(1 Kor. 11:29-30). Näiden sanojen valossa meidän on laitettava syrjään kaikki rationalistiset jossittelut, joita tietämättömyydestä ja epäuskosta vatvotaan vastoin Herramme Jeesuksen Kristuksen tosi ruumiin ja veren kuolemattomuuden lääkettä, jonka apostolinen virka ojentaa meille alttarilta pateenista ja kalkista.

En puhu nyt niistä Matongon kiihkeistä keskusteluista, joissa puhuttiin ehtoollisaineista eli siitä, onko Uuden Testamentin mukaisesti käytettävä viiniä vai paremminkin mustaviinimarjamehua tai virvoitusjuomia. Sanon vain sen, että raivoraitis rationalismi on istunut lujassa skandinaavisessa uuspietismissä.

4. Oppi ja liturgia

Tavallinen tapa tehdä tyhjäksi luterilaiset tunnustukset on jättää ne vaille käytännön huomiota. Tämä ilmenee selvästi tavanomaisessa kirkollisessa puheenparressa, joka seuraa narratiivista mallia. Jumalan iankaikkisen ilmoituksen sanan saarnaamisen tilalla on yhä enemmän tarinaniskentää. Kokoonnutaan vähempi yhteen kuulemaan, uskomaan ja tunnustamaan Pyhän Raamatun sanan totuuksia kuin istumaan kuvaannollisesti puhuen kirkollisille iltanuotioille tarinoita kertomaan. Luterilainen Maailmanliitto (LML) epäonnistui Helsingin yleiskokouksessaan tuottamaan asiakirjan vanhurskauttamisesta v. 1963. Järjestö omaksui sittemmin uusvasemmiston esiin nostaman poliittisen teologian 1970-luvulla. Sen tuore lähetysasiakirja on jälkimarxilaista kielipeliä, joka on jotakuinkin vapaa kaikesta luterilaisuudesta. Jälkimarxilaisella menetelmällä tarkoitan sitä, että perinteisille Raamatun uskon sanoille annetaan aivan uusi, maallinen merkitys. Vain harvoin tapaa missiologista opetusta, jonka lähtökohtana olisi oikeasti kirkon luterilainen oppi.

On muistettava, että kaikki toiminta, jota kutsutaan käytännölliseksi, seuraa lopulta jotakin teoriaa, teologiaa, oppia, tuttua tai nimetöntä. Missiologisia ohjelmia on paljon. Missä määrin ne ovat raamatullisia, luterilaisia? 1800-luvun luterilaiset lähetyssaarnaajat menivät työhönsä ainakin puhdasoppisen luterilaisen kirkollisen elämän kasvatteina. Heidän kirkkojensa luterilainen käytäntö tuki kauan opin alueella heidän työtään. Mihin tämän päivän lähetit tukeutuvat työssään aidon luterilaisen kirkollisen elämän puuttuessa heidän kotimaissaan?

Toinen tapa ohittaa luterilaiset tunnustukset on pitää ne muodollisesti voimassa kuitenkaan niitä millään tavoin käyttämättä. Tämä on ollut Euroopan virallisten luterilaisten kirkkojen tie, myös Suomen kirkon. Samaa voidaan sanoa Yhdysvaltojen ELCA-kirkosta. Muodollisesti edelleen luterilaisina ne ovat omaksuneet uusia ekumeenisia asiakirjoja luterilaisten tunnustuskirjojen rinnalle. Tien päässä on tilanne, jossa nuo uudet ekumeeniset asiakirjat kuten Leuenbergin konkordia, Porvoon sopimus ja Yhteinen julistus muuttuvat opin kysymysten kovaksi quia-ytimeksi luterilaisten tunnustusten saadessa osan, jossa niitä siedetään, mikäli (quatenus) ne saadaan selitettyä e.m. ekumeenisten asiakirjojen ja erilaisten muiden opillisten uutuuksien kannalle.

Vaikka Augsburgin tunnustus opettaa jumalanpalveluselämän muotojen vapautta, liturgia ja oppi kuuluvat aina yhteen. Jumalanpalveluselämässä me toteutamme sitä, mitä me uskomme, opetamme ja tunnustamme. Lutherin raamatullinen oppi teki hänestä toisaalta liturgian uudistajan Roomaa vastaan ja liturgian säilyttäjän Sveitsin uskonpuhdistajia vastaan. Oppi pakotti Lutherin uudistamaan messukaanonin (canon missae) Raamatun ja vanhan kirkon aidon tradition mukaiseksi. Uudistus antoi uskonvanhurskauden ja Kristuksen todellisen läsnäolon opeille niiden keskeisen paikan jumalanpalveluksen kokonaisuudessa ja myös sen yksityiskohdissa. Zwinglin ja Calvinin oppi teki heistä vallankumouksellisia, mikä välittömästi näkyi kirkon järjestysmuodossa ja liturgiassa. Martti Lutherin and Jean Calvinin ero näkyy ja kuuluu liturgiassa. Zwinglin ja Calvinin klassinen kristologinen harha, joka erottaa Kristuksen jumalallisen ja inhimillisen luonnon toisistaan, tuhosi kirkkotaiteen, muutti kirkot moskeijojen kaltaisiksi ja liturgian pelkäksi sanatapahtumaksi (Wortgeschehen). Kristologian poissaolo muovaa helluntailaisten, uushelluntailaisten karismaattisten parantajaliikkeiden kokouksia. Niiden keskus ei ole enää ristin evankeliumi vaan Pyhän Hengen voimallinen ilmestys, ‘epifania’ , jonka tuli ilmenee kaatumisina, kielilläpuhumisina, parantamisihmeinä ja pahojen henkien ulosajamisena. Alttarin sakramentilla ei ole minkäänlaista asemaa. Hengen vaikutusten ja ihmeiden metsästäminen syrjäyttää opillisista syistä klassisen jumalanpalveluksen, jonka polttopisteet ovat saarna ja alttarin sakramentti. Koska oppi on toinen, niin liturgiankin rakenne on myös kokonaan toinen. Tämä tosiasia antakoon ajattelemisen aihetta niille uusmuotoisten jumalanpalvelusten kehittäjille, jotka uskovat, että kitara ja rock-musiikki voivat ratkaista ne ongelmat, joihin itse Jumalan sana ei näytä kykenevän.

Opin ja liturgian aito keskinäinen yhteys jää jatkuvasti huomaamatta. Teologiset väittelyt Matongossa osoittivat sen jopa 1980-luvun lopun lähetysnoviisille. Se lähettien joukko, joka inhosi ja kauhistui perinteistä luterilaista liturgiaa, osoitti varsin pian seuraavansa teologiaa, joka ratkaisevissa kohdissa poikkesi luterilaisesta tunnustuksesta. Kirkkomatka suuntautui usein mieluummin Nairobin muhkeaan baptistikirkkoon kuin luterilaiseen temppeliin. Uusilla pietisteillä, liberaaleilla ja helluntailaisilla on ollut eri lähtökohdat, mutta liturgiset johtopäätökset ovat olleet samanmuotoisia: Pois klassisesta luterilaisesta sanan ja sakramentin jumalanpalveluksesta!

5. Evankelioiminen ja lähetys

Evankelioiminen ja lähetys, jotka ovat etääntyneet luterilaisista tunnustuskirjoista, eivät ole vain valinneet poikkeavaa menetelmää, tapaa toimia. Ne ovat valinneet kokonaan eri tien. On itsepetosta pitää käytännön lähetystyötä luterilaisena, jos se opin puolella on niin etääntynyt luterilaisesta tunnustuksesta, niin että Raamatun sana ja luterilainen tunnustus eivät enää käytännössä ohjaa ja täytä tehtyä työtä. Lähetystyössä otetaan helposti vapauksia. Tehdään ensin jotakin muuta. Käytännössä tästä ’muusta’ on kuitenkin tavattoman vaikea toden teolla siirtyä varsinaiseen luterilaiseen sanan ja sakramenttien lähetykseen. En puhu nyt vihamielisistä, suljetuista yhteiskunnista. Lähdetään liikkeelle vähimmän mahdollisen minimalistisella ohjelmalla, koska sellaisen uskotan myyvän järeää paremmin. Missä vaiheessa tapahtuu muutos? Onko opillisesti kuohitulla lähetystyöllä lopulta lisääntymiskykyä? Samaan aikaan on innoittavia todistuksia siitä, miten luterilainen tunnustus voi synnyttää uutta elämää, intoa ja kasvua. Dietrich Bonhoeffer (1906– 1945) kirjoitti ankarat sanansa myös lähetystyön nimissä tehdyille kompromisseille, jotka tekevät tyhjäksi Jumalan sanan ja kalliin armon.

Milloin todellakin olisi luterilaisuuden esiinnostamisen aika, jos työ on aloitettu kokonaan muunlaisen mallin mukaan? Milloin käsien taputtaminen vaihtuisi syvälliseksi luterilaiseksi jumalanpalveluselämäksi kaikilla Raamatun vanhakirkollisilla aarteilla? Enimmäkseen työ jatkuu niin kuin se on aloitettukin; niin maataan kuin pedataan! Kun vanhoja pakanallisia perinteitä kuten esim. ns. naisten ympärileikkausta (FGM) on suvaittu alussa, ne näyttävät sukupolvien jälkeenkin pysyvän voimassa. Ns. paradigman vaihtaminen vauhdissa ei näytä mahdolliselta. Lähetyksen ohjelman ja työntekijöiden on sitä ennen vaihduttava.

Ainakin kaksi tekijää on ollut myötävaikuttamassa luterilaiseen minimalismiin. Ensimmäinen niistä on tietämättömyys luterilaisen uskonpuhdistuksen lähetysluonteesta. Ingemar Öbergin jättiläisteoksen ja muidenkin tutkimusten ansiosta se väärinkäsitys näyttäisi olevan poistumassa, että Lutherilla ei ollut mitään tekemistä lähetyksen kanssa. Aikaisemmin protestantit tunnustivat kyllä uskonpuhdistuksen merkityksen mutta eivät nähneet sen yhteyttä maailmanlähetykseen, joka erityisesti nousi siirtomaavallan 1800-luvulla. Toisena ja sen kanssa läheisesti vaikuttavana syynä oli tietämättömyys luterilaisen tunnustuksen luonteesta lähetystyön kannalta. Lähetystyön mallit ovat yleisesti ottaen olleet enempi protestanttisia kuin luterilaisia. Niitä on yleisesti ottaen hallinnut enempi reformoitu funktionalismi kuin luterilainen kirkon tuntomerkkien ontologia. Ei ole mikään ihme, että nykyään lähetysjärjestöt eivät juuri lainkaan ole osoittautuneet pahasti maallistuneissa emäkirkoissa raamatullisen ja tunnustuksellisen uudistuksen lipunkantajiksi ja voimanlähteiksi. Herätys ja uudistus synnyttivät lähetystyön. Mitä on ajateltava lähetyksestä, jonka paikka herätyksen ja uudistuksen rintamassa on taktisista syistä tyhjä? Yllättävän nopeasti lähetysjärjestöt ovat perinteisissä enemmistökirkoissa liberalisoituneet kirkkonsa tavoin ja kääntäneet selkänsä Raamatulle ja oikealle opille. Historiallisesta Edinburghin lähetyskonferenssista on ollut vain suhteellisen lyhyt askel New Delhin läpikotaisin maalliseen, liberaalin maailmankokoukseen v. 1968.

6. Luuranko kaapissa?

Oman 18 vuoden Afrikkaan sopeutumisen tuloksena olen pyrkinyt osoittamaan joitakin luterilaisten lähetysten sokeita kohtia, joista irtautuminen vei oman aikansa. Monet lähetit tahtoisivat olla luterilaisia samaan aikaan, kuin he eivät mitenkään haluaisi toteuttaa lähetyskäskyä luterilaisella tavalla. Olen tehnyt senkin havainnon, että ne, jotka kaikkein vähiten tuntevat luterilaisuutta ovat yleensä äänekkäimmät lähetyksen luterilaista luonnetta vastaan. Heille puhdas oppi ja sen hyvä tuntemus ovat pikemminkin pahe kuin hyve. Tällainen asenne saattaa olla yhteydessä lähettien parissa yleisesti ilmenevään omien kykyjen yliarviointiin, joka johtuu siitä, että usein joudumme vastaamaan työtehtävistä, joiden vaatimuksiin nähden olemme kuitenkin pelkkiä harrastelijoita. Kun on aikansa miten, kuten lutviutunut eikä kukaan ole polttanut epäpätevää, lähetissä saattaa kehittyä kohtuuton omien kykyjen yliarvostus ja maan omien kansalaisten aliarvostus. Lähetyksen ongelmat eivät suinkaan ala Raamatun ja opin yliannostuksesta, koska sellainen on itse asiassa hyvin harvinaista. Paremminkin olisi kysyttävä, milloin tunnustuksellinen luterilainen lähetystyö laajassa mitassa ihan oikeasti ja vakavissaan alkaa?

Yhtenä osoituksena epäluottamuksesta luterilaista oppia kohtaan voi pitää sitä kiistämätöntä tosiasiaa, että LML:lla sen paremmin kuin monilla luterilaisilla lähetyksilläkään ei ole ollut vuosikymmenien, jopa vuosisadan aikana mitään tarvetta edistää luterilaisten tunnustuskirjojen ja muiden luterilaisten perusteosten kääntämistä maailman eri kielille. On lähetyskenttiä, joissa on vietetty lähetystyön satavuotisjuhlia kuvaannollisesti sanottuna luterilainen kirjahylly tyhjänä ammottaen. Kaikkea muuta on kyllä puuhattu.

Aivan kuten Eugen Nidan käännösteoria valtasi 1960-luvulta lähtien raamatunkäännöstyön erityisesti Afrikassa nousten suorastaan dogmin asemaan, samoin Donald McGavranin (1897–1990) ihmiskeskeinen ‘kirkon kasvu’ -ohjelma on päässyt hallitsemaan luterilaista kirkollisuutta, lähetystä ja evankelioimista: ihmisille tarjotaan sitä, mitä heidän uskotaan eniten haluavan! Näin menetelmä taas kerran pääsee valtaan ihmiskeskeisellä teologialla. On enteellistä, että mallin ja menetelmän muutos koskettaa kirkon sydänvaltimoita, virkaa, ordinaatiota, sakramenttien toimittamista ja lähetyksen sekä evankelioimisen teologiaa. Kun nämä etääntyvät luterilaisista tunnustuksista, on otettu kohtalokas askel Pyhästä Raamatusta ja luterilaisesta kirkosta, käytäntö kun on aina sidoksissa teoriaan. Eräs amerikkalainen lähetyspappi poltti ensi töikseen Keniassa 200 luterilaista virsikirjaa ja korvasi ne karismaattisilla monisteilla. Hän piti sellaista kontekstuaalisena askeleena. Kun joukko identiteettiään etsiviä etelä-sudanilaisia sai samat kirjat muutama vuosi aikaisemmin, he tutustuivat ensi kertaa elämässään luterilaiseen oppiin, virsiaarteistoon ja liturgiaan. Tämä kohtaaminen johti Sudanin evankelis-luterilaisen kirkon syntymiseen v. 1994. Nairobissa poltettujen virsikirjojen tuhkasta ei noussut toivottua kirkon kasvun Feeniks-lintua. Sisällissodan raatelemassa Sudanissa nousi elävä ja voimakas luterilainen kirkko. Raja luterilaisen ja metodibaptishelluntailaisuuden välillä oli muuttunut vain entistä huomaamattomammaksi karismaattisten laulumonisteiden seurakunnassa.

‘Kirkon kasvu’ -ajattelun mukaisesti voidaan matkia karismaattisuuden ns. tulella täytettyjä menoja, koska ihmiset ovat sellaiseen tottuneet. Luterilaisten ongelmana näissä vauhtiajoissa on kuitenkin se, että helluntalaisilla veljillä ja siskoilla ei ole samoja estoja kuin meillä oppimme tähden. Sen vuoksi me aina häviämme tulen sylkemisen taidossa heille. Tätä Missourin ‘Ablaze’ -ohjelman tekijät eivät ole ymmärtäneet. Siksipä kaikki evankelioinnin lainatavara lopulta palvelee muiden kirkkojen päämääriä, ei luterilaista lähetystä. Huomattava muutos on kirkkotilan ja kristologisen messun muuttuminen puheohjelmien viihdestudioiksi kuten on tapahtunut monissa Yhdysvaltojen jättikirkoissa. Siirrytään kristologiasta sosiologiaan, jumalallisista mysteereistä studioviihteeseen. Seuraavan askeleen onkin Suomessa ehtinyt ottaa pastori Suokonautio kirveineen ja tangoineen tai hevosmessujen tai lemmikkien siunaamismenojen ystävälliset sedät ja tädit. Seuraavaksi kai kirkon kasvun nimessä siirrytään kirkollisiin Oktoberfest-olut ja makkarajuhliin. Mitä sanoo Jeesus hilpeästä kristillisyydestä, jota ei kuormita opin painolasti: “Ja mitkä kallioperälle kylvettiin, ovat niinikään ne, jotka, kun kuulevat sanan, heti ottavat sen ilolla vastaan, mutta heillä ei ole juurta itsessään, vaan he kestävät ainoastaan jonkun aikaa; kun sitten tulee ahdistus tai vaino sanan tähden, niin he kohta lankeavat pois” (Mk. 4:16-17)

Missä sitten olisi paikka Jumalan syville salaisuuksille, inkarnaatiolle, lunastukselle, pyhitykselle, Jumalan asumiselle uskovassa ihmisessä, iankaikkiselle elämälle jaa Pyhän Hengen rikkaille armotöille? Vastaus: ei missään paitsi siinä kirkon ja lähetyksen kaapissa, jossa myös Raamattu ja luterilaiset tunnustukset ovat pimennossa pölyttymässä.

7. Uusi mahdollisuus?

On myös toinen vaihtoehto, nimittäin tulla siksi, mitä me olemme, tulla luterilaisiksi uskossa, opetuksessa ja tunnustuksessa. Luterilainen tunnustuksemme on kirkollinen ja siksi aina suuntautunut lähetykseen. Tämä oli mm. Wilhelm Löhen (1808–1872) suuri löytö 1800-luvulla.

Mikä on siis myönteinen ohjelma niin monen kriittisen sivun jälkeen? Kuinka me edes voisimme tietää tämän kokonaisuuden kannalta ja yksityiskohtia myöten, ellemme ole todella paneutuneet luterilaiseen lähetykseen vaan sen sijaan teemme jotakin muuta? Lyhyesti: luterilaisten tunnustusten missiologia ei ole muuta kuin Kristuksen läsnäolon tuomista tässä maailmassa. Miksi näin kunnianhimoinenohjelma? Syy on yksinkertainen: Juuri tätä Kristus itse tekee kirkossaan joka päivä maailman loppuun asti (Matt. 28:18–20). Hän on antanut kirkolleen evankeliumin, ei tohtori Luther, jonka tehtäväksi tuli löytää se uudelleen. Kristus perusti apostolisen viran, ei suinkaan Philipp Melancthon, jonka tehtäväksi tuli muotoilla tämän viran oppi Augsburgin tunnustukseen v. 1530. Hän on antanut armonvälineensä, joissa hän on todellisesti läsnä kirkossaan ja käy valloitussotaansa kuten psalmit 45 and 110 ovat profetoineet. Kun me siis vetoamme Raamattuun ja luterilaisiin tunnustuskirjoihin, jotka ovat Pyhän Raamatun oikea tiivistelmä ja selitys, me vetoamme suoraan itseensä Herraan Jeesukseen, jossa jumaluuden koko täyteys asuu ruumiillisesti (Kol. 2:9). Hän myös toimii sanansa mukaisesti ja täyttää sen, koska hän ei ikinä valehtele. Älkäämme siis hävetkö lähetystyössäkään evankeliumia! On korkea aika jättää ’kirkon kasvu’ -ideologian korttitemput ja avata kaapin ovi, niin että luterilainen oppi pääsee luterilaisen lähetystyön välityksellä vaikuttamaan koko maailmassa. Sehän ei olekaan mikään luuranko vaan täynnä elämän voimaa, koska se on se Raamatun sanoma ja oppi, jonka läsnä olevan Kristus itse täyttää.


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos