Vanhan testamentin satunnainenkin lukija huomaa pian, että uhripalvelus Mooseksen rakennuttamassa telttapyhäkössä eli ilmestysmajassa ja myöhemmin Salomon rakennuttamassa Jerusalemin temppelissä oli tärkeä osa Vanhan testamentin jumalanpalveluselämää. Moni tuntemani ihminen on yrittänyt lukea Raamatun läpi alusta loppuun, mutta hyytynyt Toisen tai viimeistään Kolmannen Mooseksen kirjan kohdalla. Kun lukija törmää ensin Toisen Mooseksen kirjan perusteelliseen kuvaukseen ilmestysmajan rakentamisesta ja Kolmannen Mooseksen kirjan perusteellisiin uhri- ja puhtaussäädöksiin, innokkaimmankin lukuinto uhkaa laantua.
Nykylukijan suurin vaikeus on yksinkertaisesti siinä, että Vanhan testamentin uhripalvelus on Jeesuksen ennustuksen mukaan loppunut iäksi silloin kun roomalaiset tuhosivat Jerusalemin toisen temppelin vuonna 70 jKr. Valtaosalla suomalaisista ei ole omakohtaista kokemusta minkäänlaisesta uhrikultista. Siksi temppelisäädökset tuntuvat meistä käsitteellisiltä ja vaikeilta ymmärtää, vaikka ne olivat Vanhan testamentin uskoville ja ensimmäisille kristillisille sukupolville tuttuja omasta kokemuksesta ja taaperonkin tajuttavissa.
Nykylukijalle tuo lisähaasteen se, että “Vanhan liiton kirkkokäsikirjan” eli Mooseksen kirjojen uhrisäädökset on siroteltu eri puolille Mooseksen kirjoja. Niinpä lukijan on vaikea muodostaa yhteinäistä kuvaa temppelipalveluksesta. Samanlaisessa tilanteessa olisi nykypakana, joka ei koskaan olisi käynyt luterilaisessa messussa ja yrittäisi pelkän kirkkokäsikirjan avulla rakentaa itselleen kokonaiskuvaa siitä, miltä messussa näyttää ja mitä siellä tapahtuu.
Tämän opetuksen tarkoitus on antaa lukijalle yleiskuva kahdesta Vanhan testamentin yleisimmästä uhrista, jotka ovat polttouhri ja yhteysuhri. Ne muodostivat uhrikultin selkärangan, sillä esimerkiksi ruoka- ja juomauhrit olivat useimmiten polttouhriin ja yhteysuhriin liitettäviä “liitännäisuhreja”. Lisäksi oli olemassa synti- ja vikauhreja (3. Moos. 4:1—6:7), joita uhrattiin jonkun yksittäisen rikkomuksen edestä. Poltto- ja yhteysuhrit olivat luonteeltaan yleisempiä, ja siksi nykylukijan lienee vaikeampi ymmärtää niitä kuin kouriintuntuvan rikkomuksen sovittamiseksi uhrattuja synti- ja vikauhreja.
Ohjenuorana tutkistelussani on koko Raamatun läpäisevä sanoinkuvaamattoman syvällinen totuus: Jeesus Kristus on Vanhan testamentin uhrikultin täyttymys.
Sillä jos kauristen ja härkäin veri ja hiehon tuhka, saastaisten päälle vihmottuna, pyhittää lihanpuhtauteen, kuinka paljoa enemmän on Kristuksen veri, hänen, joka iankaikkisen Hengen kautta uhrasi itsensä viattomana Jumalalle, puhdistava meidän omantuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa! (Hepr. 9:13—14)
Kuva 1. Taiteilijan näkemys ilmestysmajasta. Ilmestysmajan peräseinä sijaitsi kohti länttä, etualan verhoista koostuva portti kohti itää. Majan edessä esipihalla sijaitsivat polttouhrialttari sekä vaskiallas polttouhrialttarin ja majan välillä. Esipihaa ympäröi 12 lippua, jotka osoittivat, mikä Israelin heimoista leiriytyi milläkin puolella ilmestysmajaa. Ilmestysmaja siis sijaitsi israelilaisten leirin keskellä. Lähde: Wikimedia Commons.
Ilmestysmajan ovi eli esipihan portti oli tärkeä paikka. Se sijaitsi idässä, auringonnousun suunnalla. Siitä alkoi pyhäkköalue. Ilmestysmajan ovella Jumala usein ilmestyi Moosekselle erämaavaelluksen aikana (2. Moos. 33:9—11; 4. Moos. 12:5). Ilmestysmajan ovella, esipihan edessä, myös joukko hurskaita naisia “toimitti palvelusta” eli todennäköisesti rukoili ja huolehti pappien ja leeviläisten ylläpidosta (2. Moos. 38:8).
Jokapäiväinen uhrikultti koostui pääasiassa poltto- ja yhteysuhreista sekä niihin liittyvistä ruoka- ja juomauhreista. Poltto- ja yhteysuhrit uhrattiin vaskisella eli pronssisella polttouhrialttarilla, joka sijaitsi keskellä ilmestysmajan esipihaa (kuva 1). Mitä pyhempi uhri, sen lähemmäs temppelin sisintä, kaikkeinpyhintä, liitonarkin sijaa, Jumalan läsnäolon paikkaa, pappi vei uhrin verta. Koska poltto- tai teurasuhrit olivat kaikkein tavallisimpia eli vähiten pyhiä uhreja, niitä ei viety varsinaisen majan sisäpuolelle, vaan ne uhrattiin esipihalla. Sisään majaan vietiin ainoastaan tiettyjen syntiuhrien verta. Majan ulompaan huoneeseen, niin sanottuun “pyhään”, vietiin ainoastaan sellaisen syntiuhrieläimen verta, joka uhrattiin papin tai koko seurakunnan tekemästä rikkomuksesta (3. Moos. 4:1—21). Majan sisempään huoneeseen, “kaikkeinpyhimpään” ylimmäinen pappi vei ainoastaan kerran vuodessa suurena sovituspäivänä uhrattavan syntiuhrin verta (3. Moos. 16; Hepr. 9:6—7).
Vaskialttari oli esipihan esineistä lähimpänä porttia. Vaskialttarin länsipuolella, vaskialttarin ja pyhäkköteltan välissä sijaitsi vaskiallas pappien puhdistumispesuja varten (2. Moos. 30:17—20). Esipihan esineiden järjestystä on selitetty näin: ensin on alttari eli Kristuksen uhri Golgatalla. Alttarin jälkeen kuljetaan puhdistumisaltaalle eli pyhälle kasteelle, jossa synnit pestään Golgatan uhrin voimalla pois kastettavasta. Vasta Golgatan uhrin ja kasteen puhdistavan pesun jälkeen pappi eli uskova saa astua sisään temppelimajaan, Jumalan seurakuntaan ja lopulta taivaan temppeliin.
Vaskialttari oli ilmestysmajan muiden esineiden tavoin tehty sen kaavan tai mallin mukaan, jonka Herra oli Moosekselle Siinain vuorella näyttänyt (2. Moos. 25:9, 27:8): telttamajan ja temppelin jumalanpalvelus heijasteli siis taivaan jumalanpalvelusta (Hepr. 8:5). Taivaallista jumalanpalvelusta heijastelee vielä täydellisemmin Uuden testamentin ehtoollisjumalanpalvelus. Siinähän ollaan jo “Siionin vuorella”, viettämässä maan päällä taivaallista jumalanpalvelusta (Hepr. 12:18—24), laulamassa Jumalalle ylistystä “enkelien ja kaikkien pyhien kanssa”.
Vaskialttarin runko oli muiden ilmestysmajan esineiden tavoin tehty akasiapuusta (2. Moos. 27:1). Akasiapuu on siitä hyvä materiaali, ettei se kelpaa tuhohyönteisille. Se on siis kestävää ja sopii heijastelemaan taivaallisen jumalanpalveluksen ikuisuutta, “turmetumatonta ja saastumatonta ja katoamatonta perintöä, joka taivaissa on säilytettynä meitä varten” (1. Piet. 1:4). Alttari oli päällystetty vaskella eli pronssilla, mikä vie Mooseksen kirjojen tuntijan ajatukset vaskikäärmeeseen, joka oli Kristuksen ennakkokuva (4. Moos. 21:4—9; Joh. 3:14). Myös kaikki vaskialttarin esineet eli kattilat tuhan poisviemistä varten, lapiot, vihmontamaljat, haarukat ja hiilipannut oli tehty vaskesta (2. Moos. 27:3).
Alttari oli noin puolitoista metriä korkea, kaksi ja puoli metriä leveä ja kaksi ja puoli metriä pitkä (2. Moos. 27:1). Alttarin neljässä kulmassa oli Lähi-idässä yleisen tavan mukaisesti sarvet (2. Moos. 27:2). Sarvi on Raamatussa voiman vertauskuva, ja niinpä Messiasta Jeesustakin nimitetään tämän tästä “pelastuksen sarveksi” (esim. 1. Sam. 2:10; Luuk. 1:69). On myös huomattava, että syntiuhreissa uhrieläimen veri siveltiin juuri vaskialttarin neljään sarveen (3. Moos. 4:25, 30, 34). Uhrin verellä valeltu alttarin sarvi oli kuva Kristuksesta, pelastuksen sarvesta,omaan sovitusvereensä peittyneenä.
Israelin kansan vaeltaessa erämaassa leeviläiset kantoivat vaskialttaria kahdesta kantotangosta (2. Moos. 27:6—7). Temppeli alttareineen sananmukaisesti vaelsi leeviläisten kantamana kansan mukana (4. Moos. 4). “Sana tuli lihaksi ja asui”, kirjaimellisesti “telttaili”, “meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa” (Joh. 1:14). Jeesus on elävä temppeli, Hänen ruumiinsa Jumalan läsnäolon paikka maan päällä (Joh. 2:19, 21).
Kuva 2. Taiteilijan näkemys vaskialttarista. Pituusmitan lyhenne “cu” tarkoittaa kyynärää, jonka pituus on noin puoli metriä. Lähde: Wikimedia Commons.
Koko Israel pienimmästä ympärileikatusta kahdeksan päivän ikäisestä pojasta aina vanhimpaan isoäitiin asti oli Herran “pappisvaltakunta ja pyhä kansa” (2. Moos. 19:6), mutta varsinaisen uhraamisen hoitivat Aaronin jälkeläisiin kuuluvat miespuoliset uhripapit ja heitä avustivat 30—50-vuotiaat leeviläiset miehet (4. Moos. 4:3). Uuden testamentin pastorin virka ei ole uhripapin virka vaan apostolien virkaan perustuva saarnavirka, mutta silti Vanhan ja Uuden testamentin jumalanpalveluksen välillä on yhtymäkohtansa. Jokainen kristitty on Uuden testamentin uhripappi ja Kristuksen edustaja maan päällä, mutta silti on normaalioloissa paimenen tehtävä vastata seurakunnassa Herran pyhistä jumalanpalvelusmenoista, sananjulistuksesta ja sakramenttien toimittamisesta, sekä johtaa yhteistä jumalanpalvelusta.
Vanhan testamentin veriuhrit olivat syvimmältään yhtä. Kaikissa oli kyse sovituksesta, mutta ne kuvasivat sovituksen eri puolia. Voimme sanoa, että sovituksessa on kolme puolta. Sovituksessa 1. poistetaan syyllisyys, kun syyllisen sijainen kärsii synnin rangaistus, 2. saavutetaan jälleen Herran mielisuosio, jonka synti on riistänyt syntiseltä, 3. palautetaan synnin rikkoma yhteys Jumalaan ja Hänen kansaansa. Sovituksen eri puolet korostuivat Vanhan testamentin eri veriuhreissa. Synti- ja vikauhreissa korostui syyllisyyden kärsiminen ja sen mukaisesti uhriliturgiassa korostui uhrieläimen veren pirskottaminen. Polttouhrissa korostui Jumalan kadotetun mielisuosion palauttaminen ja sen mukaisesti uhriliturgiassa korostui uhrieläimen polttaminen suloiseksi tuoksuksi Herralle. Yhteysuhrissa korostui synnin rikkoman yhteyden palauttaminen ja sen mukaisesti uhriliturgiassa korostui uhriateria yhdessä Herran ja Hänen kansansa kanssa.
Polttouhrin hepreankielinen nimi tarkoittaa “ylös kohoavaa”. Nimitys tulee siitä, että polttouhrieläin poltettiin vaskialttarilla kokonaan, niin että uhri kohosi savuna ylös taivaaseen, kohti Jumalan asuinpaikkaa. Tosi polttouhri Kristus, uhrattuaan itsensä ristillä ja noustuaan kuolleista, “kohosi ylös” nousemalla taivaaseen, Jumalan asuinpaikkaan. Kristus “meni, ei kauristen ja vasikkain veren kautta, vaan oman verensä kautta kerta kaikkiaan kaikkenpyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen” (Hepr. 9:12). “Sillä Kristus ei mennyt käsillä tehtyyn kaikkeinpyhimpään, joka vain on sen oikean kuva, vaan itse taivaaseen, nyt ilmestyäkseen Jumalan kasvojen eteen meidän hyväksemme” (Hepr. 9:24).
Heprealainen Raamattu kutsuu polttouhria myös nimellä “kokonaisuhri”, koska polttouhri poltettiin kokonaan. Vanhan testamentin kreikankielinen käännös Septuaginta käyttää polttouhrista nimityksiä “kokonaan poltettu” ja “hedelmäksi/tuotoksi annettu”. Kristus antoi itsensä koko elämänsä ajan ja erityisesti ristillä kokonaisuhriksi Jumalalle ruumiinsa, sielunsa ja henkensä puolesta.
Polttouhrieläin sai olla sonni, pässi, pukki, metsäkyyhky tai kyyhkynen (3. Moos. 1). Sonni oli uhrieläimistä kallisarvoisin. Kristus on paras, kallisarvoisin uhri. Lammasuhri viittaa Kristukseen Jumalan Karitsana. Vuohi on Jeesuksen vertauksessa perkeleen lapsen kuva (Matt. 25:31—46), mutta uhrieläimenä sekin viittaa Kristukseen. Pukki johtaa vuohilaumaa ja sillä on komeat, vaaralliset sarvet. Kansan johtomiehiä kutsutaan Vanhan testamentin hepreassa pukeiksi (esim. Jes. 14:9 ja Sak. 10:3 alkutekstin mukaan). Kristus on pelastuksemme päämies ja Jumalan kansan ruhtinas. Kyyhkynen taas on Jeesuksen kasteen perusteella Pyhän Hengen kuva (Matt. 3:16; Mark. 1:10; Luuk. 3:22) ja Nooan arkin tapahtumien takia rauhan ja uuden luomakunnan airut (1. Moos. 8:8—12).
Kaikkien uhrieläinten piti olla virheettömiä tai täydellisiä eli terveitä, elinvoimaisia (ei kuohittuja) ja ilman näkyviä vammoja (3. Moos. 22:17—25). Tämä viittasi Jeesukseen, joka oli kuollessaan mies parhaassa iässään ja nuhteeton kaikessa vaelluksessaan. Silti Jumala löi Häntä ristillä kaikilla meidän sairauksillamme ja synneillämme (Jes. 53:4; Matt. 8:17).
Polttouhrieläimen piti olla uros (3. Moos. 1:3, 10). Uros on uhrilaissa naarasta ylempi: esimerkiksi syntiuhria uhrattaessa kansan päämiehen oli tuotava uhriksi uros, tavallisen kansan jäsenen naaras (3. Moos. 4:22—35). Polttouhrieläimen urossukupuoli viittaa ennen muuta Jeesukseen Kristukseen. Hän oli ja on sukupuoleltaan mies, Herra ja Isän Poika.
Uhrin tuoja toi uhrieläimensä ilmestysmajan ovelle eli esipihan portille. Sitten uhraaja laski eli kirjaimellisesti “tuki” tai “perusti” kätensä polttouhriteuraan pään päälle. Syyksi Herra ilmoitti: “niin se on oleva otollinen ja tuottava hänelle sovituksen” (3. Moos. 1:4). Käden paneminen uhrieläimen pään päälle teki uhrieläimestä uhraajan sijaisen ja edustajan: kaiken, mitä seuraavaksi tehtiin eläimelle, katsottiin koskevan myös uhraajaa. Uhraaja “tukeutui” ja “perustautui” edustajaansa, jonka veri tuotti hänelle sovituksen. Jeesus on meidän uhrieläimemme, sijaisemme ja edustajamme. Kasteessaan Jordanilla Jeesus otti syntimme kantaakseen. Siinä me Johannes Kastajan kautta laskimme kätemme Jeesuksen pään päälle ja laskimme syntimme Edustajamme kannettavaksi. Uskon kautta saamme ripissä toistuvasti ja rukouksessa milloin vain laskea kätemme Kristuksen pään päälle, niin että Hän kantaa syntimme. Rippivirressä laulamme:
Lasken synnit Jeesukselle, hän on uhrilampaani,
joka kantaa kirouksen, pois ottaa syntini.
Tunnustan syyllisyyden, vaan Jeesus puhdistaa
häpeätahroistani, kaikesta saastasta. (Luterilaisia virsiä 734:1)
Ja toisessa virressä:
Uskossa käteni päällesi asetan.
Katuen kaikki syntini sinulle tunnustan. (Luterilaisia virsiä 774:3)
Kun uhrieläimestä oli kätten päällepanemisen kautta tullut uhrin tuojan edustaja ja sijainen, uhraaja saattoi turvallisesti astua esipihaan ja taluttaa eläimensä vaskialttarin luo.
Vaskialttarin luona uhrin tuoja teurasti sonnin, pässin tai pukin viiltämällä sen kurkun auki veitsellä. Teurastaminen tapahtui “Herran kasvojen edessä”, “alttarin pohjoispuolella” (3. Moos. 1:5, 11). Miksi juuri pohjoispuolella? Ilmansuuntiin liittyy Raamatussa vahva sanoma. Vanhan testamentin hepreassa ilmansuuntia ilmaistaan siten, että puhuja seisoo kasvot kohti itää, auringonnousua. Pohjoispuoli on näin ollen vasemman käden puoli. Vasenta kättä taas pidetään Lähi-idässä tunnetusti saastaisena: se on varattu esimerkiksi takapuolen pesemiseen. Viimeisellä tuomiollakin vuohet seisovat vasemmalla puolella (Matt. 25:33). Uhrieläinten teurastaminen alttarin pohjoispuolella tarkoittaa sitä, että eläin kuolee saastaisella puolella, kirouksen alla. Lisäksi valloittajakansat, jotka Jumala lähetti vihassaan rangaistakseen israelilaisia heidän luopumuksestaan, tulivat Luvatuun maahan yleensä pohjoisesta. “Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme” (Gal. 3:13).
Samalla pohjoinen on Vanhassa testamentissa ilmansuunta, josta Jumala ilmestyy. “Pohjoisesta tulee kultainen hohde; Jumalan yllä on peljättävä valtasuuruus” (Job 37:22). “Ja minä näin, ja katso: myrskypilvi tuli pohjoisesta, suuri pilvi ja leimahtava tuli, ja pilveä ympäröitsi hohde, ja tulen keskeltä näkyi ikään kuin hehkuvaa malmia, keskeltä tulta. … Sen kaltainen oli katsoa Herran kirkkauden hahmo” (Hes. 1:4, 28). Kirouksen, saastaisuuden ja Jumalan vihan alla kuolevassa Uhrissa Jumala itse ilmestyy majesteettisena pelastajana.
Kun uhrin tuoja viilsi auki polttouhrieläimen kaulan, papit keräsivät veren talteen ilmeisesti vaskialttarin varusteisiin kuuluviin vihmontamaljoihin (2. Aik. 29:22). Näissä maljoissa papit, Aaronin pojat, toivat veren alttarin ääreen ja vihmoivat veren “ympärinsä alttarille” eli todennäköisesti valuttivat veren heiluttavin liikkein alttarin neljälle seinustalle (3. Moos. 1:5). Näin alttarin kaikki sivut peittyivät uhrieläimen vereen. Samoin Kristuksen veri kostutti Hänen ristinsä kaikilta puolilta, Herra kun oli ennen ristiinnaulitsemistaan ruoskittu verille (Matt. 27:26; Joh. 19:1).
Oli tärkeä, että alttari vihmottiin verellä ennen kuin polttouhrieläin voitiin polttaa “suloisena tuoksuna Herralle”. Olihan uhrieläimen “sielu” eli elämänvoima juuri sen veressä. Siksi eläin ei voinut tuottaa sovitusta eli antaa elämäänsä uhraajan puolesta ilman, että se vuodatti verensä. “Sillä lihan sielu on veressä, ja minä olen sen teille antanut alttarille, että se tuottaisi teille sovituksen; sillä veri tuottaa sovituksen, koska sielu on siinä” (3. Moos. 17:11). Siksi polttouhrieläimen ruhon polttaminen ei voinut olla Herralle otollista, ennen kuin eläimen veri oli pyhittänyt uhrin ja tuottanut sovituksen uhraajalle. “Ilman verenvuodatusta ei tapahdu anteeksiantamista” (Hepr. 9:22).
Tämän jälkeen uhrin tuoneen israelilaisen tehtäväksi jäi ainoastaan polttouhriteuraan nylkeminen ja leikkeleminen määräkappaleiksi (3. Moos. 1:6). Papit virittivät sillä välin tulen vaskialttarille (3. Moos. 1:7). “Ja papit, Aaronin pojat, asettakoot kappaleet ynnä pään ja rasvan halkojen päälle, jotka ovat tulessa alttarilla. Mutta sisälmykset ja jalat hän pesköön vedessä, ja pappi polttakoon kaiken alttarilla” (3. Moos. 1:8—9). Uhrieläimen pää ja rasva olivat sen parhaita osia. Pää tarkoittaa Raamatussa alkusyytä ja johtoasemaa. Aikana, jolloin ruokaa oli usein niukasti, rasva puolestaan oli haluttua, koska se on erittäin energiapitoista. Siksi rasva tarkoittaa Raamatussa usein yltäkylläisyyttä ja hyvinvointia (toisin kuin meidän päivinämme). Siksi pää ja rasva, polttouhrin parhaat osat, kelpasivat sellaisenaan alttarille eläimen viipaloidun lihan kanssa. Jeesus on uskovien pää (Ef. 1:22) ja Israelin jalon oliivipuun “rasvainen juuri” (Room. 11:17).
Sen sijaan pappien piti pestä uhrieläimen sisälmykset ja jalat. Mooseksen kirjoissa ei mainita, missä nämä pesut suoritettiin; ei ainakaan samassa vaskialtaassa, jossa papit peseytyivät. Salomon temppelissä oli uhrieläinten sisälmysten ja jalkojen pesua varten esipihassa kymmenen jalustalla seisovaa vesiallasta (1. Kun. 7:38—39; 2. Aik. 4:6).
Sisälmysten peseminen kuvasi sitä, että Herra tutkii “sydämen ja munuaiset” (Jer. 17:10, 20:12; Ps. 7:10, 26:2) eli jokaisen salaisimmatkin mielenliikkeet. Ihmisen tiedostamattomimpien ajatustenkin täytyy olla puhtaat, jotta hän voi Jumalan ankarassa mutta oikeudenmukaisessa tuomioistuimessa seistä pää pystyssä ja odottaa pääsevänsä taivaaseen. “Sillä sinä et ole se Jumala, jolle jumalattomuus kelpaa. Paha ei saa asua sinun tykönäsi” (Ps. 5:5). “Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka” (Ps. 51:8). Kun tähän ei kukaan meistä pysty, me tarvitsemme veljeämme Jeesusta, jonka “sydän ja munuaiset” olivat täysin puhtaat eli synnittömät ja Jumalan tahdon mukaiset. Kristus sanoo itsestään:
Lähellä on se, joka minut vanhurskaaksi tuomitsee.
Kuka voi minun kanssani riidellä? Astukaamme yhdessä esiin!
Kuka on minun vastapuoleni? Tulkoon minun lähelleni!
Katso, Herra, Herra auttaa minua; kuka minut syylliseksi tuomitsee?
Katso, kaikki he hajoavat kuin vaate; koi heidät syö. (Jes. 50:8—9)
Kun syntinen luottaa Vapahtajaan, Jumala lukee Vapahtajan vanhurskauden syntiselle ja luo tähän uuden, puhtaan sydämen. Silloin käy toteen katuvan rukous: “Jumala, luo minuun puhdas sydän ja anna minulle uusi, vahva henki” (Ps. 51:12). “Ja minä annan heille yhden sydämen, ja uuden hengen minä annan teidän sisimpäänne, ja minä poistan kivisydämen heidän ruumiistansa ja annan heille lihasydämen” (Hes. 11:19).
Kun uhrieläimen sisälmysten peseminen kuvaa sisimmän puhdistamista, jalkojen peseminen taas kuvaa ulkoisen vaelluksen puhdistamista matkalla tarttuvasta pölystä ja liasta eli synneistä ja maailman saastutuksesta. Näin Jeesus opettaa pestyään opetuslastensa jalat: “Joka on kylpenyt, ei tarvitse muuta, kuin että jalat pestään, ja niin hän on kokonaan puhdas” (Joh. 13:10). Herra Jeesus, suuri uhripappi, pesee opetuslastensa, rakkaiden polttouhriteuraittensa (Room. 8:36) jalkoja jatkuvasti, kun nämä katumuksessa ja uskossa riippuvat Jeesuksessa.
Ainoastaan sonnin, pässin tai pukin nahka jätettiin polttamatta, koska se oli uhrin toimittaneen papin palkka (3. Moos. 7:8).
Ettekö tiedä, että ne, jotka hoitavat pyhäkön toimia, saavat ravintonsa pyhäköstä, ja jotka ovat asetetut uhrialttarin palvelukseen, saavat osansa silloin kuin alttarikin? Samoin myös Herra on säätänyt, että evankeliumin julistajain tulee saada evankeliumista elatuksensa. (1. Kor. 9:13—14)
Heprean “nahkaa” ja “ihoa” tarkoittava sana voi tarkoittaa myös nahasta tehtyä vaatetta. Kun Jeesus Golgatan ristillä uhrattiin polttouhriksi, Hänen vaatteensa joutui palkaksi Hänen uhraajilleen, Hänet teloittavalle sotilasnelikolle (Joh. 19:23—24).
Köyhä uhraaja saattoi tuoda sonnin, pässin tai pukin sijaan polttouhriksi metsäkyyhkysen tai kyyhkysenpojan. Sen uhraaminen poikkesi hieman nelijalkaisten uhraamisesta. Mooseksen kirjojen kuvaus on niukka, mutta voimme olettaa, että uhraaja toi linnunkin ensin ilmestysmajan ovelle, missä hän laski kätensä linnun päälle ja otti sen näin edustajakseen. Sen jälkeen pappi otti kyyhkysen, toi sen vaskialttarin luo ja tappoi sen vääntämällä siltä niskat poikki. Pappi pusersi linnun veren vaskialttarin kylkeen (3. Moos. 1:15).
Pappi poisti linnun kuvun, joka on osa kyyhkysen ruuansulatuselimistöä, ja siinä olevan “ravan” tai “sisällyksen”, koska niitä ymmärrettävästä syystä pidettiin saastaisina (3. Moos. 1:16). Jos ristiinnaulitut roikkuivat pitkään ristillään, he joutuivat tekemään tarpeensakin ristillä. Kun ristiinnaulitun voimat alkoivat epäinhimillisen kivun alla pettää, saattoi heillä esiintyä virtsan tai ulosteen karkaamista. Näin ollen puhe uhrin “ravasta” saattaa sopia Golgatan Mieheenkin, vaikka meitä iljettääkin ajatella ristinuhria kaikessa raadollisuudessaan. “Monet kauhistuivat häntä — sillä niin runneltu, ei enää ihmisen kaltainen, oli hänen muotonsa, hänen hahmonsa ei ollut ihmislasten hahmo” (Jes. 52:14).
Uhrikyyhkysen kuvun ja ravan pappi heitti alttarin itäpuolelle tuhkakasaan. Alttarin itäsivu oli kaikkein kauimpana kaikkeinpyhimmästä, siis alttarin epäpyhin puoli. Lisäksi Luvatun maan itäpuolella on autiomaata, niin että itä on Raamatussa autiomaan, kuivuuden, kuoleman ja pahojen henkien asuinpaikan ilmansuunta. Mutta itä on myös auringonnousun puoli ja ilmansuunta, josta Kristus, vanhurskauden aurinko, maan päälle palatessaan tulee (Matt. 24:27). Näin alttarin itäpuolessa yhdistyvät pohjoispuolen tavoin sekä Jumalan Pojan kirouksenalainen rangaistus ristillä että Jumalan Pojan ylösnousemus, Hänen, joka nousi auringon koittaessa (Matt. 28:1). Me hylkäsimme Kristuksen ristillä rapaansa, mutta juuri siten Hän tuli meille vanhurskauden auringoksi.
Pappi repäisi kuolleen uhrilinnun auki siipien kohdalta niitä kuitenkaan irrottamatta ja poltti sitten linnun alttarin tulessa (3. Moos. 1:17). Kuolleen uhrikyyhkysen tavoin kuolleen Kristuksen kylki aukaistiin ristillä, niin että ulos virtasi verta ja vettä (Joh. 19:34).
Kun polttouhri toimitettiin säädetyllä tavalla ja uskossa Herraan, se oli “suloisesti tuoksuva uhri Herralle” (3. Moos. 1:9). Kirjaimellisemmin voisimme kääntää: “rauhoittavuuden tuoksun tuliuhri Herralle”. Alkutekstin mukaan polttouhri todella rauhoitti tuoksullaan Jumalaa. Biblia kääntääkin ilmaisun “suloinen tuoksu” sanalla “lepytyshaju”. Kristuksen urhi on lepyttänyt Jumalan vihan syntisiä kohtaan, jotka ovat synneillään vihoittaneet Jumalan. Sana, jonka Kirkkoraamattu 1933/1938 kääntää yksinkertaiseksi “uhriksi” ja Biblia ja Kirkkoraamattu 1992 “tuliuhriksi”, on kulttilaissa hyvin yleinen, mutta ei ole täysin selvää, mistä heprean sanajuuresta se on johdettu. Jos sanaa ei ole johdettu heprean “tulta” tarkoittavasta sanasta, se saattaa merkitä “asiaa, joka palauttaa katkenneen yhteyden”. Näin Kristus on uhrillaan tehnyt: Hän palautti yhteyden pyhän Jumalan ja syntisen ihmisen välillä, kun yhteys oli synnin takia katkennut. Hän “antoi itsensä edestämme lahjaksi ja uhriksi, Jumalalle ‘suloiseksi tuoksuksi’” (Ef. 5:2).
Polttouhria pidettiin alttarilla yön yli. Alttarilla paloi aina tuli (3. Moos. 6:9, 12—13). Tämän Kristus soveltaa rukouselämäämme. Uskova kristitty uhraa lakkaamatonta rukousuhria: “Olkoot teidän kupeenne vyötetyt ja lamppunne palamassa” (Luuk. 12:37). Silloinkin, kun uskova ei sanoin tai tietoisin ajatuksin rukoile, Pyhä Henki rukoilee hänen sydämessään sanomattomilla huokauksilla (Room. 8:26).
Aamulla pappi tuli virka-asussaan ja poisti polttouhrin tuhan alttarin itäpuolella olevaan tuhkaläjään. Sen jälkeen pappi vaihtoi vaatteensa arkivaatteisiin ja vei tuhan leirin ulkopuolelle puhtaaseen paikkaan (3. Moos. 6:10—11). Polttouhrialttarin puhdistaminen kuului papin virkatehtäviin, ja siksi hänellä oli oltava pellavainen papinpukunsa päällä. Erityisesti mainitaan papin pellavaiset alushousut, joita pappien piti käyttää virantoimituksessaan (3. Moos. 6:11; 2. Moos. 28:42). Tämä tuntuu meistä oudolta, mutta auttaa, kun mietimme, mitä Raamattu opettaa alastomuuden häpeän alkuperästä. Aadam ei syntiinlankeemuksen jälkeen voinut enää seistä ilman häpeää Luojansa edessä, koska synti saastutti ihmisen sellaisena kuin hän itsessään on (1. Moos. 3:7). Tarvitaan Jumalan antama vanhurskauden vaate peittämään ihmisen häpeällistä alastomuutta Jumalansa edessä (1. Moos. 3:21; Gal. 3:27). Kun pappi lähestyi uuden aamun tullen jälleen pyhän Jumalan pyhää alttaria, oli tärkeä muistuttaa, että papin täytyi olla pukeutunut Jumalan antamaan pyhään virka-asuun, joka kuvasi kristityn pukeutumista Kristukseen kasteessa ja uskossa. Mutta pappi ei saanut viedä virka-asuaan pyhän alueen ulkopuolelle. Siksi hänen piti vaihtaa virka-asunsa arkivaatteisiin ennen kuin vei tuhat pois temppelistä ja leiristä. “Älkää antako pyhää koirille, älkääkä heittäkö helmiänne sikojen eteen, etteivät ne tallaisi niitä jalkoihinsa ja kääntyisi ja repisi teitä” (Matt. 7:6).
Edellä on puhuttu lähinnä yksittäisten ihmisten uhraamista polttouhreista. Lienee kuitenkin vielä tarpeen mainita, että koska polttouhri oli Vanhan testamentin perusuhrilaji, polttouhreja uhrattiin temppelissä seurakunnan nimissä ja puolesta joka päivä. Polttouhrien määrä oli itse asiassa Vanhan testamentin kirkkovuodessa säädelty tarkkaan. Polttouhrit “kasaantuivat”: joka päivä uhrattiin vähintään päivittäinen uhri, sapattina päivittäisen uhrin lisäksi sapatin uhrit, juhlapäivinä lisäksi juhlapäivien uhrit. Säädetyt polttouhrit olivat
Huomaamme, että Herra oli Vanhassa testamentissa antanut kansalleen tarkkaan punnitun kirkkovuoden, jossa juhlien uhrimäärät yhtäältä loivat yhtenäisen ja kauniin kokonaisuuden, toisaalta korostivat kunkin juhlan erityispiirteitä.
Jokaisen polttouhrin kanssa uhraajan täytyi tuoda myös säädetty ruoka- ja juomauhri, mutta koska näin täytyi tehdä myös yhteysuhrin kanssa, käsittelen ruoka -ja juomauhreja omassa luvussaan.
Yhteysuhri oli luonteeltaan uhriateria, jossa Herra, uhrin toimittava pappi, uhrin tuoja ja seurakunta söivät samaa uhrieläintä ja happamatonta leipää. Se oli liiton ateria, pyhä ja iloinen juhla-ateria Herran kasvojen edessä (5. Moos. 27:7). Yhteysuhri on Vanhan testamentin uhrilain kirkkain esikuva alttarin sakramentista, jossa Jumalan Karitsan teurastettu liha ja vuodatettu veri tulee happamattomassa leivässä ja viinissä luoksemme ja yhdistää Herran, palvelevan papin ja aterioivan seurakunnan yhdeksi Kristuksen ruumiiksi.
Yhteysuhrin heprealainen nimi tarkoittaa “yhteyden/rauhan/eheyden/pelastuksen teurasta”. Nimen osa “teuras” ei tarkoita hepreaksi mitä tahansa lahdattua eläintä, vaan nimenomaan uhrikultissa tapettua eläintä. “Teurasuhri” ja “yhteysuhri” ovat sama asia. Nimityksen “yhteysuhri” toinen osa, joka voidaan kääntää sanoilla “yhteys”, “rauha”, “eheys” tai “pelastus”, on samaa juurta kuin tuttu heprealainen tervehdys šalom, “rauhaa”. Vanhan testamentin kreikankielinen käännös käyttää yhteysuhrista useimmiten nimityksiä “pelastusuhri” ja “rauhanuhri”. Jeesus Kristus on luonut ristinuhrillaan rauhan ja yhteyden sekä pysty- että vaakasuunnassa. Pystysuunnassa Hän on sovittanut yhteen synnin erottaman taivaan ja maan (Kol. 1:20). Pyhä Jumala ja Hänen taivaallinen sotajoukkonsa voivat Kristuksen uhrin ansiosta lähestyä turvallisesti syntisiä ihmisiä, jotka uskossa voivat liittyä pyhän Jumalan ja Hänen enkeliensä seuraan.
Ja yhtäkkiä oli enkelin kanssa suuri joukko taivaallista sotaväkeä, ja he ylistivät Jumalaa ja sanoivat: “Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!” (Luuk. 2:13—14)
Vaakasuunnassa Kristus liittää viholliskansat yhdeksi uudeksi ihmiseksi yhdessä ruumiissaan eli ristinuhrissaan, armonvälineissään ja kirkossaan.
Hän on meidän rauhamme, hän, joka teki molemmat [juutalaiset ja pakanat] yhdeksi ja purki erottavan väliseinän, nimittäin vihollisuuden, kun hän omassa lihassaan teki tehottomaksi käskyjen lain säädöksinensä, luodakseen itsessänsä nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, tehden rauhan, ja yhdessä ruumiissa sovittaakseen molemmat Jumalan kanssa ristin kautta, kuolettaen itsensä kautta vihollisuuden. (Ef. 2:14—16)
Ehtoollisleivässä jokaiselle vieraalle ojennetaan Jeesuksen ristillä teurastettu liha ja sen mukana yhteys ja rauha Jumalan ja kaikkien pyhien kanssa, eheys ja pelastus, “syntien anteeksiantamus, elämä ja autuus” (Vähä katekismus).
Yhteysuhrieläin sai olla nauta, lammas tai vuohi (3. Moos. 3). Toisin kuin polttouhrissa yhteysuhrieläimen sukupuolta ei ollut määrätty. Uros kuvasi Herraa, Isää ja Poikaa niin kuin polttouhrinkin yhteydessä. Voimme ajatella, että naaraspuolinen eläin puolestaan kuvasi ihmistä suhteessa Jumalaan. Onhan uskovien joukko morsian suhteessa Sulhaseen (Hoos; Kork. v./Laul. l.; Ef. 5:22—33) ja uskova ihminen kirkkomorsiamen morsiusneito (Matt. 25:1—13).
Kun Vanhan testamentin uskova toi Herralle yhteysuhrin, liturgian alku oli samanlainen kuin polttouhrissa. Uhraaja toi eläimen esipihan ovelle ja asetti kätensä eläimen päälle tehden siitä sijaisensa ja edustajansa (3. Moos. 3:2, 8, 13). Uhraaja ei kuitenkaan viiltänyt yhteysuhrieläimen kaulaa auki esipihalla vaskialttarin pohjoispuolella niin kuin polttouhrin tapauksessa, vaan heti esipihan ovella (3. Moos. 3:2, 8, 13). Kukaan ei siis voinut astua temppelin esipihalle kulkematta kohdasta, jossa teurasuhrin veri oli vuotanut. Tie Jumalan temppeliin, pyhään yhteiseen seurakuntaan eli kirkkoon käy vain Kristuksen veren kautta. Koska teurasuhri oli erityisesti ehtoollisen ennakkokuva, voimme sanoa myös: tie seurakuntaan kulkee vain armonvälineiden (sana, kaste, synninpäästö, ehtoollinen) kautta: niissä Jeesuksen veri saattaa meidät sisään pyhäkköön, muualta ei sisään pääse.
Yhteysuhrieläintä teurastettaessa papit jälleen ottivat veren talteen astioihin ja vihmoivat sen vaskialttarille (3. Moos. 2, 8, 13). Tämän eleen merkitys on avattu polttouhrien yhteydessä.
Yhteysuhriteurasta ei kuitenkaan polttouhrin tavoin paloiteltu kokonaan alttarilla poltettavaksi. Nyljettyään eläimen uhraaja teki teuraan eri osille eri asioita. Eläimen osat jaettiin Herran, papin ja uhraajan sekä muun seurakunnan kesken. Herralle kuuluivat luonnollisesti osat, joita pidettiin parhaina. “Meidän tulee yli kaiken pelätä ja rakastaa Jumalaa ja turvautua yksin häneen” (Vähä katekismus, 1. käskyn selitys). Parhaita osia olivat kaikki eläimen rasva, molemmat munuaiset ja maksanlisäke. Ne olivat kirjaimellisesti “leipä, tuliuhri Herralle”, “leipä, tuliuhri suloiseksi tuoksuksi” (3. Moos. 3:11, 16).
Rasvan merkitystä on käsitelty polttouhrin yhteydessä. Erikseen mainitaan, ettei minkään uhrieläimen rasvaa saanut syödä (3. Moos. 7:23). Seurakunnan piti jopa tappaa jokainen, joka rohkeni syödä uhrieläimen rasvaa (3. Moos. 7:25). Rasvan syöjä oli varastanut Jumalan leivän, Jumalan ruuan, sen minkä Kaikkivaltias oli äärettömässä ylevyydessään määrännyt omaksi alttariosakseen. “Antakaa Jumalalle, mikä Jumalan on” (Matt. 22:21).
Munuaisiakin on käsitelty polttouhrin yhteydessä. Ne ovat osa sisintä ja ne rinnastetaan Sanassa usein sydämeen. Erityisesti ihmisen sisimmän on kuuluttava Jumalalle. “Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee” (Sananl. 4:23).
Heprean “maksaa” tarkoittava sana tulee juuresta, joka tarkoittaa “olla painava”. Heprean sana “kunnia/kirkkaus/rikkaus” on johdettu samasta juuresta. Maksan “lisäke” tai “takalohko” (Kirkkoraamattu -92) on hepreaksi “ylenpalttinen”. Maksan takalohkoon on siis liittynyt Vanhan testamentin uskovien mielessä mielikuvia kunniasta, hyvinvoinnista ja vallasta, vieläpä “ylenpalttisesti”. “Antakaa Herralle, te kansojen sukukunnat, antakaa Herralle kunnia ja väkevyys” (1. Aik. 16:28).
Uhraaja toi papille, Herran edustajalle, yhteysuhrieläimen rasvan kanssa myös eläimen rintalihan ja oikean reiden. “Omin käsin hän tuokoon Herran uhrit; tuokoon rasvan ynnä rintalihan, ja toimitettakoon niiden heilutus Herran edessä. Ja pappi polttakoon rasvan alttarilla, mutta rintaliha olkoon Aaronin ja hänen poikiensa oma” (3. Moos. 7:30—31). “Anniksi annettu reisi ja heilutus-rintaliha tuotakoon uhrirasvojen kanssa ja toimitettakoon niiden heilutus Herran edessä; ne olkoot sinun [Aaronin] ja sinun poikiesi ikuinen osuus, niin kuin Herra on käskenyt” (3. Moos. 10:15). Heiluttaminen oli lituginen ele, joka oli todennäköisesti seuraavanlainen. Pappi ja uhraaja seisoivat esipihalla vaskialttarin edessä. Pappi asetti heilutettavat uhriosat eli rasvan, rintalihan ja oikean reiden uhraajan käsiin ja omat kätensä uhraajan kätten alle. Sitten pappi liikutti uhraajan käsiä ja niissä olevia lahjoja eestaas alttaria kohti ja takaisin uhraajaa kohti. Eleellä uhrilahjat ojennettiin Herralle (kohti alttaria), ja Herra taas lahjoitti ne uhraajille (kohti pappia ja uhrin tuojaa). Tällä tavoin lahjoista tuli erityisellä tavalla Herran omia. Rasva poltettiin Herran pyhänä alttariosana alttarilla, ja rintaliha ja oikea reisi taas tulivat papille, jolle Herran edustajana heilutetut lihapalat kuuluivat.
Pappi ja hänen taloutensa sai elantonsa pyhistä uhreista. Jokainen papin talouden jäsen, joka oli kultillisesti puhdas, sai osallistua yhteysuhriaterialle. “Kaiken sen, minkä israelilaiset uhraavat heilutusmenoin, minä annan sinulle, sinun pojillesi ja tyttärillesi ikuiseksi osuudeksi; jokainen, joka on puhdas sinun perheessäsi, saakoon syödä sitä” (4. Moos. 18:11). Pastorin perheineen pitäisi paitsi voida halutessaan saada elantonsa evankeliumin julistamisesta (ks. kuitenkin Ap.t. 18:3; 1. Kor. 9:16—18) myös hengellisesti elää Herran jumalanpalveluksesta, Kristuksen armon evankeliumista. “Sinäkö, joka toista opetat, et itseäsi opeta” (Room. 2:21)?
Loput yhteysuhriteuraasta eli muu paitsi rasva, munuaiset, maksanlisäke, rintaliha ja oikea reisi tuli uhraajan ja muun seurakunnan syötäväksi. “Saakon jokainen, joka on puhdas, syödä yhteysuhriteuraan lihaa” (3. Moos. 7:19). Yhteysuhrieläin jakautui siis Herran, papin ja seurakunnan kesken: rasva, munuaiset ja maksanlisäke Herralle, rintaliha ja oikea reisi papille perheineen, loput eläimestä uhraajalle ja seurakunnalle. Herralle kuuluu uhrin lihavuus ja sisin, kun taas pappi ja seurakunta syövät uhrin lihan. Eikö näin ole ehtoollisessakin? Kristus on parhaimmallaan sovittanut Golgatalla Isän ja antaa ehtoollisessa lihansa pastorin ja seurakuntansa syötäväksi. Ehtoollinen on kommuunio, Kolmiyhteisen Jumalan ja Hänen seurakuntansa yhteys. Se myös luo kommuunion, pyhäin yhteyden, Kristuksen ruumiin. “Koska leipä on yksi, niin me monet olemme yksi ruumis; sillä me olemme kaikki tuosta yhdestä leivästä osalliset” (1. Kor. 10:17).
Yhteysuhrin yhteys ehtoolliseen käy vielä selvemmäksi tapauksissa, joissa uhraaja toi yhteysuhrinsa kiitosuhriksi. Kiitosuhria tuodessaan uhraaja toi ilmestysmajan ovelle uhrieläimen rinnalla myös joukon happamattomia leipomuksia, jotka jaettiin papin ja seurakunnan kesken. “Tuokoon kiitosuhriteuraan lisäksi öljyyn leivottuja happamattomia kakkuja, öljyllä voideltuja happamattomia ohukaisia ja sekoitettuja lestyjä jauhoja öljyyn leivottuina kakkuina” (3. Moos. 7:12).
Kaikessa kolmessa leipomuslajissa käytettiin öljyä, joka Raamatussa liittyy Pyhään Henkeen. Papit, profeetat ja kuninkaat voideltiin Vanhassa testamentissa pyhällä öljyllä virkaansa, ja niin he saivat Pyhän Hengen (esim. 1. Sam. 10:1—12, 16:13).
Kiitosuhriaterian kakut ja ohukaiset olivat happamattomia. Itse asiassa mikään uhrikultissa käytetty leipomus ei saanut olla hapatettu paitsi uutisuhrilahja eli leipomukset, jotka tuotiin kiitosuhriksi uudesta sadosta (3. Moos. 2:11—12, 7:14). Tämäkin poikkeus oli sallittu vain siksi, että uutislahja ei tullut alttarille vaan suoraan papin ja hänen perheensä syötäväksi (3. Moos. 23:17, 20). Hapatus ja happamattomuus toistuvat Raamatussa usein. Mooseksen uhrilain kantava ajatus on, että kaikkein saastaisin asia on kuolema (4. Moos. 19), onhan se synnin palkka (1. Moos. 2:17; Room. 6:23). Ennen nykyaikaisen kemian ja elintarviketieteen kehittymistä hapattamisen ajateltiin olevan yhdenlaista käymistä, mikä puolestaan liitti sen ajatuksellisesti mätänemiseen ja siten kuolemaan. Siksi hapatus on Raamatussa synnin, turmeltumisen ja kuoleman vertauskuva ja happamattomuus taas puhtauden, pyhyyden ja elämän. “Varokaa ja kavahtakaa fariseusten hapatusta ja Herodeksen hapatusta” (Mark. 8:15).
Ei ole hyvä, että kerskaatte. Ettekö tiedä, että vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan? Peratkaa pois vanha hapatus, että teistä tulisi uusi taikina, niin kuin te olettekin happamattomat; sillä onhan meidän pääsiäislampaamme, Kristus, teurastettu. Viettäkäämme siis juhlaa, ei vanhassa hapatuksessa eikä ilkeyden ja pahuuden hapatuksessa, vaan puhtauden ja totuuden happamattomuudessa. (1. Kor. 5:6—8)
Happamaton leipä edustaa synnittömyyttä, puhtautta ja elämää. Kun Loot pelastettiin Sodomasta, hän tarjosi pelastaville enkeleille happamattomia leipiä (1. Moos. 19:3). Erityisesti pääsiäisjuhlan eli happamattomien leipien juhlan aikaan Jumalan kansa sai syödä vain happamatonta leipää (2. Moos. 12:14—20). Lännen kirkossa on varhaiskeskiajalta alkaen käytetty ehtoollisessa happamattonta leipää. Tämä kirkollinen tapamme kuvaa hienosti sitä, että ehtoollinen on tämän maailman Sodomasta pelastumisen juhla, uuden liiton yhteysuhriateria, Uuden testamentin pääsiäinen.
Kolmas leipomus oli tehty lestyistä jauhoista. Puidessa akanat oli erityisen huolellisesti eroteltu jyvistä. Sen ansiosta lestyt jauhot olivat muita jauhoja hienompia. Akanat ovat kuva epäuskoisista ihmisistä, jotka Kristus viimeisen tuomion puimatantereella erottelee jyvistä eli uskovista ja polttaa sammumattomassa tulessa (Matt. 3:12; Luuk. 3:17). Lestyt jauhot on tehty jyvistä, jotka olivat kestäneet puimisen koettelun (Luuk. 22:31).
Uhrin toimittanut pappi sai osuutenaan eläimen rintalihan ja oikean reiden lisäksi yhden kappaleen kutakin leipomusta: yhden happamattoman kakun, yhden happamattoman ohukaisen ja yhden vehnäkakun (3. Moos. 7:14): siis lihaa ja happamatonta leipää. Loput leipomukset jäivät lopun eläimen kanssa uhrintuojan ja muun seurakunnan syötäviksi: heillekin siis lihaa ja happamatonta leipää. Selvempää yhteyttä ehtoolliseen tuskin voisi olla. On merkille pantavaa, että Herra sai osansa uhrieläimestä (rasvan, munuaiset ja maksanlisäkkeen) mutta ei happamattomista leivistä — ne oli tarkoitettu vain papille ja seurakunnalle. Kristuksen uhri oli osoitettu Jumalalle ihmisten hyväksi, mutta ehtoollisen ruumisleipä ei ole Jumalaa vaan ihmisiä varten. Me uhraamme ehtoollisessa Jumalalle vain kiitosta. Kristuksen liha ehtoollisleivässä ei ole meidän uhrimme Jumalalle vaan ainoastaan Jumalan lahja meille, “meidän puolestamme annettu syntien anteeksiantamiseksi”.
Entä mitä yhteysuhriaterialla juotiin? Kuvaus “Herran, sinun Jumalasi kasvojen edessä” vietettävistä seurakunnallisista juhla-aterioista kertoo, että usein juomana oli “viiniä tai väkijuomaa” (5. Moos. 14:26). Löydämme jälleen yhteyden ehtoolliseen. Ruokana oli lihaa ja happamatonta leipää, juomana viiniä.
Uhriaterialle osallistumiselle oli kaksi edellytystä. Ensiksi osallistujan piti olla Herran kansan jäsen. Miehien piti siis olla ympärileikattuja (1. Moos. 17:9—14). Ympärileikkaus, portti Jumalan liittoon ja kansaan, on saanut täyttymyksensä Uuden testamentin kasteessa.
Kristuksessa te olette myös ympärileikatut, ette käsintehdyllä ympärileikkauksella, vaan lihan ruumiin poisriisumisella, Kristuksen ympärileikkauksella: ollen haudattuina hänen kanssaan kasteessa, jossa te myös hänen kanssaan olette herätetyt uskon kautta, jonka vaikuttaa Jumala, joka herätti hänet kuolleista. (Kol. 2:11—12)
Toinen edellytys oli kultillinen puhtaus. Sekä papin perheineen että seurakunnan jäsenen piti olla kultillisesti puhtaita saadakseen syödä yhteysuhrieläintä ja happamattomia leipiä.
Saakoon jokainen, joka on puhdas, syödä yhteysuhriteuraan lihaa. Mutta jokainen, joka saastaisena ollessaan syö yhteysuhriteuraan lihaa, joka on Herran oma, hävitettäköön kansastansa. Jos joku koskee johonkin saastaiseen, mihin tahansa, joko ihmisen saastaan tahi saastaiseen karjaeläimeen tahi mihin inhottavaan saastaan tahansa, ja syö yhteysuhriteuraan lihaa, joka on Herran oma, hänet hävitettäköön kansastansa. (3. Moos. 7:19—21)
Syy ankaran kuuloiselle määräykselle oli, että yhteysuhriteuraan liha “on Herran oma”. Herra on kaiken pyhyyden ja puhtauden lähde ja summa. Siksi mikään saastainen ei sovi yhteen Hänen kanssaan. Saastainen pitää puhdistaa, ennen kuin se voi olla tekemisissä Herran ylivoimaisen puhtauden kanssa. Joka saastuttaa lihan, joka on Herran oma, tuhoaa itsensä, sillä Herran puhtaus on saastaiselle kuluttavaa, murskaavaa ja tuhoavaa. Moni ajattelee, ettei tällaisella julmalla kultillisella määräyksellä (kuolemantuomio uhriaterian saastuttajalle) voi olla mitään rinnakkaisuutta Uudessa testamentissa, armoliitossa. Mutta kyllä sillä on.
Sen tähden, joka kelvottomasti syö tätä leipää ja juo Herran maljan, hän on oleva vikapää Herran ruumiiseen ja vereen. Koetelkoon siis ihminen itseänsä, ja niin syököön tätä leipää ja juokoon tästä maljasta; sillä joka syö ja juo erottamatta Herran ruumista muusta, syö ja juo tuomioksensa. Sen tähden onkin teidän joukossanne paljon heikkoja ja sairaita, ja moni on nukkunut pois. Mutta jos me tutkisimme itseämme, ei meitä tuomittaisi; mutta kun meitä tuomitaan, niin se on meille Herran kuritusta, ettei meitä maailman kanssa kadotukseen tuomittaisi. (1. Kor. 11:27—32)
Herran oman lihan saastuttamisesta johtuvaa kuolemantuomiota ei Uudessa liitossa tosin pane täytäntöön yksikään ihminen vaan itse Jumala.
Vanhassa testamentissa pyhäkön puhtautta turvattiin siten, että ilmestysmajan esipihan porttia ja myöhemmin temppelin lukuisia portteja vartioivat Koorahin ja Merarin leeviläissukujen miehet (1. Aik. 9:19, 26:1—19). Uudessa liitossa on jumalanpalvelusta johtavien pastoreiden tehtävä huolehtia ehtoollisyhteyteen liittyvistä kysymyksistä.
Kun pappi ja seurakunta nauttivat pyhää uhriateriaa, saattoi käydä silloin tällöin, että lihaa jäi tähteeksi. Jos yhteysuhri oli tuotu kiitokseksi, sen lihaa ei saanut säilyttää yön yli, vaan yli jäänyt liha piti polttaa tulessa. Jos yhteysuhri oli tuotu lupausuhrina tai vapaaehtoisena uhrina, sen lihaa sai syödä vielä seuraavana päivänä muttei enää kolmantena. Myös ylijääneen lupausuhrin tai vapaaehtoisen uhrin liha piti polttaa kolmantena päivänä tulessa. Myös jos yhteysuhriteuras joutui kosketuksiin jonkin saastaisen asian tai ihmisen kanssa, liha piti hävittää polttamalla (3. Moos. 7:15—17, 19). Tuli oli kultillisesti puhdas ja mahdollisimman kunnioittava tapa hävittää ylijääneet pyhä lahjat. Jos joku söi ylijäänyttä uhrilihaa, “ei se ole otollinen eikä sitä lueta tuojan hyväksi, vaan se on saastaista; jokainen, joka sitä syö, joutuu syynalaiseksi” eli kirjaimellisesti “kantaa itse oman syntinsä” (3. Moos. 7:18). Huomionarvoista on, ettei muitakaan ehtoollisen vanhatestamentillisia esikuvia saanut missään tapauksessa säilyttää seuraavaan päivään, ei pääsiäislammasta (2. Moos. 12:8, 10), ei mannaa (2. Moos. 16:19—20) eikä pappisvihkimysoinaan lihaa (2. Moos. 29:34; 3. Moos. 8:34). Ehtoollista vietettäessä kaikki asetussanoilla pyhitetty leipä ja viini pitää nauttia loppuun ja jos suinkin mahdollista samassa jumalanpalveluksessa, jossa ne on pyhitettykin. Tätä tukevat paitsi kaikkia ehtoollisen esikuvia koskeva Vanhan testamentin määräys myös Herran asetussanat. Kaikki pyhitetty leipä on Hänen ruumiinsa, josta Hän on käskenyt: “Ottakaa ja syökää”. Kaikki pyhitetty viini on Hänen vertansa, josta Hän on käskenyt: “Ottakaa ja juokaa”. Vanhat orientaaliset kirkkokunnat, jotka luterilaisten tavoin tunnustavat reaalipreesensin, jakavat luterilaisten tavoin vakaumuksen, ettei Herran ruumista ja verta saa jättää ehtoollisella yli vaan ne on nautittava aina loppuun.
Uhraaja toi yhteysuhrin joko kiitokseksi Jumalan avusta, vapaaehtoisena lahjana tai lupauksen velvoittamana (3. Moos. 7:12, 16). Juuri kiitosuhrin kanssa uhraajan piti tuoda yllä käsiteltyjä happamattomia leipomuksia sekä hapatettuja uutisleipiä, jotka tulivat uhrin toimittaneelle papille (3. Moos. 7:13, 23:17, 20). Eukaristia eli “kiitosateria” on ehtoollisen vanhimpia nimityksiä. Sitä käytettiin jo ensimmäisellä kristillisellä vuosisadalla (Kahdentoista apostolin opetus, luku 9), ja käytäntö palautuu itse Jeesuksen toimintaan ensimmäisellä ehtoollisella. Jeesus näet “kiitti” leivästä ja maljasta pyhittäessään niitä (Matt. 26:27; Mark. 14:23; Luuk. 22:19; 1. Kor. 11:24). Ehtoollisella uskovat uhraavat Jumalalle kiitosta Hänen pelastavasta työstään ristillä ja armonvälineissä. Uutisleivän mainitseminen kiitosuhrin yhteydessä näyttäisi viittaavan siihen, että kiitosuhreja tuotiin usein viljan satokautena eli pääsiäisen ja helluntain välillä. Nykyäänkin pääsiäisaika on kirkkovuoden suurin juhla-aika, kiitoksen sävyttämä riemun aika. Päästyään Luvattuun maahan israelilaisten piti tuoda uutiset maan sadosta ja hedelmistä ilmestysmajalle ja lausua rukous, jossa kiitettiin Herraa, joka oli pelastanut heidän isänsä Egyptin orjuudesta ja saattanut heidät hyvään maahan (5. Moos. 26:1—11). Kiitosuhrin uhraaja kiitti Jumalaa erityisesti uudesta sadosta ja jokapäiväisestä leivästä. Jokapäiväisen leivän hankkimisen pitäisi johtaa meitä sitä iloisemmin nauttimaan elämän leipää, ja elämän leivän nauttimisen pitäisi synnyttää meissä kiitollisuutta jokapäiväisestä leivästä. Luoja on Lunastaja, Lunastaja on Luoja.
Jumalan kansan jäsen saattoi tehdä monenlaisia lupauksia. Joku lupasi paastota tietyn ajan (4. Moos. 30), toinen vihkiytyi joksikin aikaa nasiiriksi (4. Moos. 6) ja kolmas vihki talonsa tai peltonsa tuoton seuraavaan riemuvuoteen asti pyhäkön käyttöön (3. Moos. 27:14—25). Erityisen tavallista oli luvata härkä, lammas tai vuohi uhriksi, jolloin se uhrattiin yhteysuhrina. “Sitä älköön vaihdettako älköönkä muutettako; ei hyvää huonoon eikä huonoa hyvään. Jos joku kuitenkin vaihtaa eläimen toiseen, olkoon sekä se että siihen vaihdettu pyhä.” (3. Moos. 27:10). Usein muistutetaan, että Jumalalle tehty lupaus pitää synnin uhalla pitää. Parempi on olla lupaamatta kuin luvata ja joutua syylliseksi (5. Moos. 23:21—23; Saarn. 5:4—7). Uudessa testamentissa Ananiaksen ja Safiiran syntiä voi lukea tätäkin taustaa vasten (Ap.t. 5:1—11). Harva nykyrukoilija tulee psalmeja rukoillessaan ajatelleeksi, että niissä usein toistuvat “lupaukset” tarkoittavat paastoja, nasiirijaksoja tai uhrattavia yhteysuhreja (Ps. 22:26, 50:14, 61:9, 65:2, 116:14, 18).
Minä tuon sinun huoneeseesi polttouhreja, täytän sinulle lupaukseni,
joihin minun huuleni avautuivat ja jotka minun suuni hädässäni lausui.
Lihavat polttouhrit minä sinulle uhraan ynnä oinasten uhrituoksun;
minä uhraan sinulle härkiä ja kauriita. Sela. (Ps. 66:13—15)
Jokainen Uuden testamentin uskova on vähintään kasteessa ja moni myös konfirmaatiossa luvannut hylätä perkeleen ja maailman ja seurata ehyellä sydämellä Jumalaa kaikki elämänsä päivät. Pidä, mitä olet Hänelle luvannut!
Vapaaehtoista yhteysuhria uhraaja ei ollut luvannut Herralle etukäteen. Siksi siihen kelpasi myös astetta vaivaisempi uhrieläin (3. Moos. 22:23). Uuden testamentin rinnakkaisuus vapaaehtoisille uhreille on antaa omaisuudestaan köyhien ja erityisesti köyhien uskonveljien avustamiseen (Matt. 6:1—4; Ap.t. 4:34—37, 6:1; 2. Kor. 8—9).
Polttouhreja piti seurakunnan nimissä uhrata ilmestysmajassa päivittäin, mutta yhteysuhreja ei Vanhan testamentin kirkkovuoden säädöksissä mainita kuin yhdessä juhlassa, nimittäin helluntaina. Helluntaijuhlassa piti uhrata kaksi vuoden vanhaa karitsaa yhteysuhriksi. Yhteysuhrikaritsat heilutettiin happamien uutisleipien kanssa vaskialttarin edessä ja ne “ovat Herralle pyhät ja papin omat”, toisin sanoen pappi perheineen nautti nämä vihityt lahjat helluntaijuhlan ensimmäisenä päivänä (3. Moos. 23:19—20). Hapanleipä syötiin kiitoksesi loppuneesta viljan satokaudesta, ja yhteysuhrikaritsat korostivat helluntain luonnetta iloisena uhriateriajuhlana. Myös ensimmäisenä kristillisenä helluntaina iloittiin ehtoollisella ja uskovien keskinäisillä aterioilla (Ap.t. 2:42, 46).
Koko seurakunta uhrasi yhteysuhreja niin hyvin anoessaan Herralta apua ja armoa kansan ja seurakunnan hädässä kuin kiittäessään saadusta avusta. Mooses ja seurakunta uhrasivat yhteysuhreja, kun Herra teki Siinailla liiton kansansa kanssa (2. Moos. 24:5). Joosua uhrasi yhteysuhreja vietyään israelilaiset Luvattuun maahan (5. Moos. 27:7; Joos. 8:31). Daavid ja Salomo uhrasivat yhteysuhreja vihkiessään Jerusalemia liitonarkun sijaksi ja vihkiessään Jerusalemin temppeliä (2. Sam. 6:17; 1. Kun. 8:63). Yhteysuhreja uhrattiin ennen sotaretkiä (1. Sam. 10:8, 13:9), sodassa kärsityn tappion ja suurten vitsausten aikana (Tuom. 20:26, 21:4; 2. Sam. 24:25) sekä kuningasta valittaessa (1. Sam. 11:15). Kaikissa tärkeissä tilanteissa Jumalan kansa etsi laupeutta ja apua uhrista ja uhriateriasta, yhteydestä Herran lihaan ja alttariin.
Yhteysuhrin uhraajan täytyi tuoda myös säädetty ruoka- ja juomauhri niin kuin polttouhrinkin kanssa.
Jokaisen poltto- ja teurasuhrieläimen kanssa uhraajan oli tuotava ilmestysmajalle myös öljyyn sekoitettuja lestyjä jauhoja ruokauhriksi ja viiniä juomauhriksi (4. Moos. 15:1—16). Kun veriset eläinuhrit kuvasivat Kristuksen viatonta ja pelastavaa sijaiskärsimystä ihmiskunnan puolesta, ruoka- ja juomauhreissa uhraaja toi rukouksensa Herralle ja antoi omaisuudestaan Herran temppelin ylläpitoon, jotta Jumalan suuria pelastustekoja voitaisiin julistaa kaikkien kansojen ja tulevienkin sukupolvien keskellä.
Uhratkaamme siis Jeesuksen kautta Jumalalle joka aika kiitosuhria, se on: niiden huulten hedelmää, jotka hänen nimeänsä ylistävät. Mutta älkää unhottako tehdä hyvää ja jakaa omastanne, sillä senkaltaisiin uhreihin Jumala mielistyy. (Hepr. 13:15—16)
Ruoka- ja juomauhreista opimme, että me nautimme Kristuksen uhrin ansiota oikein silloin, kun se synnyttää meissä kiitosuhrin: rukousta, almuja ja Jumalan rakastamista lähimmäisessämme.
Herra oli määrännyt tarkat ruoka- ja juomauhrimäärät uhrieläinten mukaan. Mitä arvokkaampi uhrieläin, sen suuremmat olivat ruoka- ja juomauhri. Koska kyyhkysiä ei mainita, voimme olettaa, että kyyhkystä tuotaessa polttouhriksi ruoka- tai juomauhria ei tarvinnut uhrata. Tämä on ymmärrettävää, koska kyyhkysiä toivat polttouhreiksi vain kaikkein köyhimmät, ja heitä olisi ollut kohtuutonta rasittaa ruoka- ja juomauhrien lisäkustannuksilla. “Sillä jos on alttiutta, niin se on otollista sen mukaan, kuin on varoja, eikä sen mukaan, kuin niitä ei ole” (2. Kor. 8:12).
Pienin uhrieläin ruoka- ja juomauhrilistassa oli karitsa tai vohla (4. Moos. 15:5, 11). Sen kanssa uhraaja toi ruokauhriksi yhden kymmenesosan eefa-mittaa lestyjä jauhoja (noin 3—4 litraa) sekoitettuna neljäsosaan hiin-mittaan öljyä (noin 1,5—1,75 litraa). Juomaurhiksi uhraaja toi neljäsosan hiin-mittaa viiniä (noin 1,5—1,75 litraa) (4. Moos. 15:4—5).
Keskimmäinen uhrieläin ruoka- ja juomauhrilistassa oli pässi (4. Moos. 15:6). Sen kanssa uhraaja toi ruokauhriksi kaksi kymmenesosa eefa-mittaa lestyjä jauhoja (noin 6—8 litraa) sekoitettuna kolmasosa hiin-mittaan öljyä (noin 2—2,3 litraa). Juomauhriksi uhraaja toi kolmasosan hiin-mittaa viiniä (noin 2—2,3 litraa) (4. Moos. 15:6—7).
Suurin uhrieläin ruoka- ja juomauhrilistassa oli sonni (4. Moos. 15:8). Sen kanssa uhraaja toi ruokauhriksi kolme kymmenesosa eefa-mittaa lestyjä jauhoja (noin 9—12 litraa) sekoitettuna puoleen hiin-mittaan öljyä (noin 3—3,5 litraa). Juomauhriksi uhraaja toi puolikkaan hiin-mitan viiniä (noin 3—3,5 litraa) “suloisesti tuoksuvaksi uhriksi Herralle” (4. Moos. 15:8—10).
Poltto- ja teurasuhrien kanssa tuotava ruokauhri oli siis aina lestyjä jauhoja öljyyn sekoitettuna. Kuten totesimme yhteysuhrin yhteydessä lestyt jauhot ovat parhaita jauhoja, koska synnin ja epäuskon akanat on ennen jauhojen valmistamista huolellisesti eroteltu jyvistä. Jauhoseoksen sitoo yhteen oliiviöljy, Pyhän Hengen kuva, joka on vuodatettu ja sekoitettu jauhoseokseen, niin että se läpäisee ja yhdistää kaiken (3. Moos. 2:1). Tämä kuvaa yhteyttä, jonka Henki Kristuksen ruumiissa synnyttää sen jäsenten välille ja joka säilyy Jumalan rauhan avulla (Ef. 4:3). Jauhoja ja öljyä ei myöskään synny, ellei jyviä ja oliiveja ensin murskata. “Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos ei nisun jyvä putoa maahan ja kuole, niin se jää yksin; mutta jos se kuolee, niin se tuottaa paljon hedelmää” (Joh. 12:24).
Juomauhri oli viiniä. Jauhojen ja oliiviöljyn tavoin viinikin valmistetaan murskaamalla rypäleet eli polkemalla ne rikki viinikuurnassa. Viini vie kristityn ajatukset luonnollisesti ehtoolliseen. Uhrisäädöksissä huomio kiinnittyy erityisesti viinin tuoksuun, joka miellyttää Jumalaa ja ihmisiä. Viini on “suloisesti tuoksuva uhri Herralle” (4. Moos. 15:10), “höysteviiniuhri Herralle” (4. Moos. 28:7). Jopa ehtoollisviinin tuoksu saa puhutella meitä: haista juomaa, joka on lihaantulleen Jumalan suloinen veri.
Ruokauhrijauhoja koski oma ruokauhrirituaalinsa (3. Moos. 2:1—3). Uhraaja vuodatti Pyhää Henkeä kuvaavan öljyn jauhoihin ja pani seoksen päälle suitsuketta (3. Moos. 2:1). Suitsuke on kuva rukouksesta, joka nousee suloisena tuoksuna taivaaseen ja miellyttää Jumalaa (Ilm. 8:3—4). “Minun rukoukseni olkoon suitsutusuhri sinun kasvojesi edessä, minun kätteni kohottaminen olkoon ehtoouhri” (Ps. 141:2) eli iltaisin pyhäkössä uhrattava polttouhrikaritsa (4. Moos. 28:4).
Uhraaja vei öljyisen jauhoseoksen suitsukkeineen “papeille, Aaronin pojille, ja pappi ottakoon kourallisen niitä jauhoja ja sitä öljyä ynnä kaiken suitsukkeen ja polttakoon tämän alttariuhriosan alttarilla suloisesti tuoksuvana uhrina Herralle” (3. Moos. 2:2). Alkutekstin käyttämä sana “alttariuhriosa” on johdettu sanajuuresta “muistaa”. Voisimme kääntää sanan suomeksi sanoilla “muisto-osa”, “muistutusuhri” tai “muisto”. Näin tekee myös Vanhan testamentin kreikankielinen käännös. Kourallinen öljyisiä jauhoja ja suitsuke, jotka pappi poltti polttouhrialttarilla Herran edessä, muistuttivat uhraajaa Herran armolupauksista ja toivat uhraajan rukouksineen Herran muistoon. Sama ajatus ja sama kreikan sana “muisto” toistuvat Uudessa testamentissa kertomuksessa Betanian Mariasta, joka voiteli Jeesuksen jalat ja pään ennen tämän kuolemaa: “Totisesti minä sanon teille: missä ikinä kaikessa maailmassa tätä evankeliumia saarnataan, siellä sekin, minkä hän teki, on mainittava hänen muistoksensa” (Matt. 26:13). Sana “muisto” liittyy myös ehtoolliseen. “Tehkää se minun muistokseni” (Luuk. 22:19). Ehtoollisella muistamme Jumalan armolupauksia, jotka Hän ruumiillaan ja verellään sinetöi meihin, ja niin meidät johdetaan armollisesti Jumalan muistiin.
Psalmeista löydämme kaksi psalmia, jotka Daavid on sepittänyt laulettavaksi juuri silloin, kun pappi poltti uhraajan puolesta ruoka-uhrin muisto-osaa vaskialttarilla. Nämä psalmit ovat psalmit 38 ja 70. Kirkkoraamattu -38 kääntää psalmien otsikon “syntiä tunnustettaessa”, mutta Biblian käännös “muistoksi” ja Kirkkoraamattu -92:n käännös “muistutusuhria uhrattaessa” ovat parempia. Psalmi 38 on syvä katumuspsalmi, joka sopii ristillä kärsivän Jeesuksen suuhun. “Minun ystäväni ja läheiseni pysyvät syrjässä minun vitsauksestani, ja minun omaiseni seisovat kaukana … Mutta minun viholliseni elävät ja ovat väkevät, ja paljon on niitä, jotka minua syyttä vihaavat” (Ps. 38:12, 20). Psalmissa 70 anotaan päivän rukoushetkistä tutuin sanoin Jumalan apua vihamiehiä vastaan: “Jumala, ole armollinen, pelasta minut, riennä avukseni, Herra” (Ps. 70:2). Ruokauhria uhrattaessa Israelin uskovat tunnustivat syntinsä, ilmaisivat oman kärsimyksensä alla uskonsa kärsivään Messiaaseen ja anoivat Herralta apua vihollisiaan vastaan.
Kun pappi oli uhrannut ruokauhrin alttariosan, loppu öljy- ja jauhoseos tuli papiston käyttöön. Siitä he leipoivat happamattomia leipiä pyhäkössä syötäväksi jokapäiväiseksi ruuaksi. “Mutta se, mikä jää tähteeksi ruokauhrista, olkoon Aaronin ja hänen poikiensa oma; se on korkeasti-pyhää, Herran uhria” (3. Moos. 2:3).
Ja mikä jää tähteeksi, sen syököön Aaron poikinensa; happamatonna se syötäköön pyhässä paikassa, ilmestysmajan esipihalla he sen syökööt. Älköön sitä leivottako hapatettuna. Heidän osakseen minä olen sen uhreistani antanut; se on korkeasti-pyhää niin kuin syntiuhri ja vikauhrikin. Jokainen miehenpuoli Aaronin jälkeläisistä syököön siitä. Tämä olkoon heidän ikuinen osuutensa Herran uhreista sukupolvesta sukupolveen. Jokainen joka niihin koskee, on pyhäkölle pyhitetty. (3. Moos. 6:16—18)
Sama Uuden liiton sanoin: “Jolle sanaa opetetaan, se jakakoon kaikkea hyvää opettajallensa” (Gal. 6:6).
Juomauhreista Mooseksen laki ei sisällä kovin tarkkoja säädöksiä. Heprean sana “juomauhri” tulee teonsanasta “vuodattaa”, mikä viittaa siihen, että juomauhri vuodatettiin temppelissä uhriksi Herralle. Jokapäiväisen polttouhrin yhteydessä säädetään: “Siihen kuulukoon juomauhrina neljännes hiin-mittaa viiniä kumpaakin karitsaa kohti. Pyhäkössä vuodata Herralle höysteviiniuhri” (4. Moos. 28:7). Herran käyttämä sana “pyhäkkö” voi tarkoittaa joko koko temppelialuetta esipihoineen ja telttamajoineen tai sitten telttamajan “pyhää”. Onneksi meille on säilynyt Vanhan testamentin apokryfikirjoissa 100-luvun alussa eKr. kirjoitettu Siirakin kirja, jossa on kuvaus temppelipalveluksesta toisen temppelin ajalta. Siitä saamme lisätietoa, missä kohtaa temppeliä juomauhri vuodatettiin. On tosin harmi, että asiaa käsittelevä jae puuttuu Jeesus Siirakin kirjan hepreankielisestä, alkuperäisemmästä tekstistä, ja on säilynyt vain 100-luvun lopulla eKr. tehdyssä kreikankielisessä käännöksessä. Silti tietoa voi pitää luotettavana, koska käännöksen on tehnyt kirjoittajan jerusalemilainen pojanpoika aikana, jolloin temppeli vielä seisoi Jerusalemissa. Siirakin kirjassa kerrotaan:
Hän [ylimmäinen pappi Simon Oniaan poika] ojensi kätensä uhrimaljaan
ja uhrasi juomauhriksi rypäleen verta,
vuodatti sitä uhrialttarin jalustalle
suloiseksi tuoksuksi Korkeimmalle, kaiken Kuninkaalle. (Siir. 50:15)
Pappi vuodatti juomauhrin siis esipihan vaskialttarin “jalustalle suloiseksi tuoksuksi Korkeimmalle”. Viinin tuoksu täytti Herran asumuksen esipihan, aivan niin kuin se täyttää kristillisen kirkkorakennuksen Herran pyhää ehtoollista vietettäessä.
Jotkut tutkijat olettavat, että kaikki juomauhriviini vuodatettiin uhrina vaskialttarin jalustalle, kun taas toiset olettavat, että näin tehtiin vain osalle viinistä, kun taas loput olisi tullut pappien ja heidän perheidensä juotavaksi. Jälkimmäisen kannan tekee kylläkin epätodennäköiseksi säädös, jonka mukaan yksikään temppelipalvelusta toimittava pappi ei saanut olla juopunut eikä olla nauttinut päihdyttäviä juomia.
Ja Herra puhui Aaronille sanoen: “Viiniä ja väkijuomaa älkää juoko, älä sinä älköötkä sinun poikasi sinun kanssasi, kun menette ilmestysmajaan, ettette kuolisi. Tämä olkoon teille ikuinen säädös sukupolvesta sukupolveen, tehdäksenne erotuksen pyhän ja epäpyhän, saastaisen ja puhtaan välillä, ja opettaaksenne israelilaisille kaikki ne käskyt, jotka Herran on heille Mooseksen kautta puhunut.” (3. Moos. 10:8—11) Todennäköisesti kaikki juomauhriviini siis vuodatettiin Herran polttouhrialttarin jalustalle.
Olen käsitellyt perusteellisesti Vanhan testamentin kahta pääuhrilajia eli polttouhria ja yhteysuhria ruoka- ja juomauhreineen. Kaikki käsittelee varjokuvan tavoin Kristusta ja Hänen morsiantaan, Uuden testamentin seurakuntaa. Jeesus “on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään” (Hepr. 10:14). Hänelle olkoon kiitos, kunnia ja ylistys aina ja iankaikkisesti!
