Eero Junkkaala: Viides Herätysliike – Näin minä sen näen
Kirjapaja. Ilmestynyt syksyllä 2016.
Viidennen herätysliikkeen historia kirjoitetaan joskus tulevaisuudessa. Eero Junkkaalalta sellaista oli pyydetty. Viisaasti ja itsekriittisesti Junkkaala oli torjunut pyynnön – ehkäpä velimies Timo sellaisen sitten kirjoittaa. Sen sijaan Eero Junkkaala on kirjoittanut lyhyen, mutta luettavan ”subjektiivisen kevytversion”, kuten hän itse sanoo. Semmoisena kirja onkin luettava, muuten tekee asialle ja kirjoittajalle vääryyttä. Eero Junkkaalan tyyli on kirjoissaan ja kirjoituksissaan yleensäkin kevyen tuntuinen, helposti luettava ja helposti ymmärrettävä.
”Näin minä sen näin” – alaotsikko antaa Junkkaalalle oikeuden nitoa oman elämänsä vaiheet itse viidennen liikkeen kehitykseen. Hänen tiensä ei-uskovaisen kodin pojasta uskovaiseksi, seurakuntaan, viidennen liikkeen eri järjestöihin ja välillä Eurooppaakin evankelioimaan, on minullekin ja niin luulen, monelle muulle viidesläiselle sangen tuttu; Junkkaalan huomioihin ja kokemuksiin on helppo samaistua, ”Oi niitä aikoja…” Nuoret olivat liikkeellä, oltiin varmoja ja evankelioitiin kaikkia ja saarnattiin koko koululle ja lyötiin koulunkäyntiä laimin – koska oli niin paljon suurempaa toimia Jumalan valtakunnan hyväksi. Eeron muistelmat niiltä osin ovat kuin omiani! Kuten Eero mainitseekin, olimme jo koulupoikina samoissa kuvioissa. Muistan Eeron niiltä ajoilta jo hyvin: terävä, ystävällinen ja uskonsa tosissaan ottava kaveri.
Kevyestä tyylistä huolimatta kirjasta saa hyviä perustietoja, joista jotkut olivat uusia jopa tällaiselle vanhalle viidesläiselle, ja varmasti hyödyllisiä liikkeen ymmärtämiseksi myös sen ulkopuolisille ja nuoremmille polville. Viides liike on ollut sekä aikansa muovaama että myös aikansa muovaaja. Junkkaalan kertomus omasta tiestään onkin hyvin paikallaan, sillä se ihmeen osuvasti kuvaa juuri meidän sukupolvemme tietä, kokemuksia, tuntoja ja kehitystä. Juuri se on sitä viidettä liikettä, joka tuli yleisempään tietoisuuteen niin kirkossa kuin jopa yhteiskunnassa.
Meidän sukupolvemme oli 60-lukulaista protestiakin vastustaessaan osa juuri samaa nuorisoliikehdintää, vaikkakaan ei poliittisesti. Tämän Junkkaala tuo hyvin esiin. Kaikki totuttu oli yhtäkkiä epäilyttävää yhteiskunnassa ja kirkossa. Sodanjälkeinen sukupolvi alkoi tulla täysi-ikäiseksi. Suomessa toivottiin ja pelättiin. Unkarin kansannousu ja sen brutaali murskaaminen, Berliinin kriisi ja atomisodan uhka värittivät maailmankuvaamme. Oulun profetia ”Suomi, Suomi, sinun pelastuksesi on minun Poikani veressä!” kuultiin kirkossa ja siitä kirjoittivat lehdetkin. Siellä täällä syntyi paikallisia herätyksiä, erityisesti kirkon nuorisotyön puitteissa. Sellaisiin kuuluimme mekin, Eero ja minä.
Liikkeen juuret ulottuvat tietenkin 60-lukua paljon kauemmaksi, jo 20. vuosisadan aluille asti, ellei pidemmällekin. Viidesläisyys on myös vanhojen herätysliikkeittemme lapsi, joskin hyvin omalla tavallaan. Hannula, Mangs ja Lunde sekä heidän jälkeensä erityisesti Urho Muroma ja Osmo Tiililä saavat kirjassa ansaitun paikkansa. Samoin myöhemmin perustetut yhdistykset ja liikkeet, Kansan Raamattuseura, Raamattukoulu, Raamattuopisto ja Ylioppilaslähetys huomioidaan hyvin. 1967 perustettiin sitten Suomen evankelis-luterilainen Kansanlähetys.
Junkkaala kertoo viidennen liikkeen ja erityisesti Kansanlähetyksen kriiseistä 1970-luvulta. 1960-luvulla perustetun Kansanlähetyksen sisäinen erilaisuus kävi kipeästi ilmeiseksi ja johti hajaannukseen. Hajaannuksen syitä ei Junkkaala käy, eikä kai voikaan käydä arvioimaan sen tarkemmin – se työ jää niille, joilla on siihen aikaa ja arkistot käytettävissään. Silti on harmi, että hän kuittaa hajoamisen lainaamalla Seppo Väisäsen lausuntoa hajaannuksesta: oli varsinaisesti kysymys vain johtohenkilöiden halusta pitää asemastaan kiinni. Olin tosin hajaannusvuonna jo ulkomailla, mutta tiesin, että oli vakavammista syistä kysymys, kuin vain vallanhalusta. Asuin Kansanlähetyksen hajotessa perheineni yli puoli vuotta toisen lähettiperheen kanssa yhteistaloudessa Istanbulissa. Pärjäsimme keskenämme erinomaisesti, vaikka me jäimme Kansanlähetykseen ja he siirtyivät Kyväjän palvelukseen. Ero tuntui raskaalta.
Junkkaala käyttää muutenkin klisheemäisiä ja kevyitä päätelmiä painavista asioista. Teini-ikäisten tyttöjen onnittelukorttikielen tyyliin hän kehottaa herätysliikkeitä: ”Älä moiti pimeyttä, vaan sytytä kynttilä”. Junkkaalan mielestä oppikysymyksistä liian suurta lukua pitäviä hän neuvoo: ”Vähän väljemmällä otteella…” Mitä kynttilän sytyttäminen sitten merkitsee ja mitä vähän löysempi ote? Entä, mikä olisi se ”hitunen”, joka saisi maailmankin uskomaan, kunhan eri järjestöjen edustajat vain osoittaisivat kunnioitusta tai ymmärrystä toisilleen ”hitusen enemmän”?
Lakihenkisyys on usein herätysliikkeen vaivana, niin viidesläisyydessäkin. Junkkaala kuvaa hyvin kehitystä ns. ”pyhityskristillisyydestä” evankeelisempaan uskoon Roseniuksen avulla. Muistan itsekin, kuinka hyvältä ja ihmeelliseltä se evankeliumi maistui, joka alkoi levitä meidän piireissämme 60-luvun loppupuolella. Eero luki Roseniuksen kirjan ”Tie Rauhaan”, minä ja monet muut ”Elämän leipää”. Tämä oli varmasti monen uskon pelastus. Raamatun, Lutherin ja Roseniuksen opit alkoivat pitää meitä hengissä.
Junkkaala huomauttaa muualla, että sakramentit tosin eivät tulleet evankeelisemman opin myötä meille tärkeiksi vielä silloin. Tämä onkin viidesläisyyden suuri puute, edelleenkin. Junkkaala toteaakin, että ”emme ole löytäneet omaa tapaamme yhdistää opetusta kasteen armosta ja henkilökohtaisen uskon tarpeellisuudesta.” Tässä yhteydessä olisi toivonut, että Matti Väisäsen laaja ja merkittävä kastetutkimus ja -opetus olisivat tulleet huomatuksi. Onhan Väisänen ollut viidesläisyyden johtohahmoja pitkään, ja onhan mainittu opetus poikinut useitakin kirjoja, jotka ovat merkinneet sentään monelle viidesläisellekin uutta ymmärrystä ja kasteen arvostusta.
Vaikka Suomen teologinen instituutti (STI) ei ole aikaisemmin mainittujen järjestöjen lailla viidesläinen, on kuitenkin asiallista, että Junkkaala sisällyttää sen perustamisen (1987) ja vaiheet viidesläisyyttä käsittelevään kirjaansa, onhan STI:n taustalla on paljon viidesläisiä, ja liittyyhän se kirjoittajan omaan elämäänkin kiinteästi. Eero Junkkaala oli STI:n arvostettu, ensimmäinen johtaja. Selostus on mielenkiintoinen ja hyödyllinen ja ymmärrettävästi eeromainen. STI:n kaltaisen instituutin perustamisen tarve syntyi kirkon jatkuvasti kiihtyvästä liberalisoitumisesta, jonka konkreettisena, mutta ei lainkaan ainoana ilmiönä oli juuri edellisenä vuonna 1986 päätetty naisten papinvirkaan vihkiminen. Eero Junkkaala kuului ”naispappien vastustajiin”, kuten STI:n hallituksen puheenjohtajaksi ilolla suostunut piispa Rimpiläinenkin. Junkkaala asettui myös Oulun piispanvaaleissa ehdokkaaksi, ei vähiten tämän kannan edustajana ja joutui siitä syystä kantamaan aikamoista ryöpytystä ja pilkkaakin julkisuudessa.
Eero Junkkaala kärsii ongelmasta, jonka hän kuvaa hauskasti sanonnalla, ”jos kädessä on vasara, alkavat kaikki esineet näyttää naulalta”. Tämän ongelman hän tosin näkee olevan toisilla, ”oikeaoppisimmilla”. Junkkaala on löytänyt avaran asenteen, joka on hänen vasaransa. Sillä hän ehkä huomaamattaan kopauttelee melko usein: nauloja on ilmeisesti enemmänkin.
On nimittäin yksi taho, jolle Junkkaalalla ei ole kovin paljon ymmärrystä, naispappeuden hylkäävät piirit, nämä kun hänen mielestään näkevät kaiken vain naispappeuden linssin läpi. Koska hän mainitsee pari tapausta, joissa minäkin olin osallisena, pidän sopivana sanoa niistä pari sanaa, etenkin, kun ne kuvastavat sitä aika tylyä rajanvetoa ”konservatiiveihin” päin, joka hallitsee muistelmia varsinkin kirjan loppupuolella:
Junkkaala kertoo pitkähköstä keskustelusta Simo Kivirannan kanssa. Kivirannalta oli jäänyt Junkkaalan kertoman mukaan vain yksi argumentti naispappien kanssa yhteistyöstä kieltäytymiseen: demonstraatio. Olin itse siinä keskustelussa mukana STI:n edustajana. Kyllä Kivirannan perustelut olivat aivan toisella tasolla, kuin Junkkaalan muistama ”demonstraatio”, jopa niin, että aloin minäkin silloin ymmärtää asian teologista puolta.
Toinen tapaus oli kahvipöytäkeskustelu syksyllä 2012 minun kanssani. Tapauksen muistan hyvin. Silloin ei ollut kysymyksessä naispappeus, toisin kuin Junkkaala kertoo, vaan piispojen vuonna 2011 antama suositus homoparien puolesta, heidän kanssaan pidettävälle rukoushetkelle, jonka johdosta 11 teologia sanoutui julkisesti irti piispoista. Siihen joukkoon kuuluin minäkin. Suositus annettiin piispainkokouksen nimissä, eikä yksikään piispa esittänyt eriävää mielipidettään. Siksi kansankirkon kaikki piispat syyllistyivät siten Kuudennen käskyn julkiseen mitätöimiseen ja Raamatun tuomitseman homoseksuaalisuuden suhteellistamiseen. Tästä syystä sanoin mainitussa kahvipöydässä, että kaikki piispamme ovat harhassa. Eero Junkkaala pystyi kuulemaan tämän ilmeisesti vain oman ennakkokäsityksensä mukaan protestina naispappeudelle.
Viides liike oli menneinä vuosikymmeninä hyvin kriittinen kirkon liberalisoitumisen suhteen. Tietoinen ja kategorinen suhtautuminen kirkon luopumukseen oli yksi Kansanlähetyksenkin syntymisen syitä. Nyt kuitenkin Junkkaalan mielestä on aika suhtautua kirkkoon paljon ymmärtäväisemmin. Voisi kysyä, onko siis nykyinen kansankirkko muuttunut Raamatulle uskollisemmaksi? Kun piispat eivät enää julkisesti vetoa Raamattuun lausunnoissaan ja kun kirkon papeista huomattava osa hylkää kristinuskon perustotuuksia, on vaikea ymmärtää, miksi oikean opetuksen, oikean julistuksen korostaminen olisi liikaa tiukkuutta. Onko oikeaan oppiin tunnustautuminen todellakin ongelma, kun tutkimusten mukaan melkein puolet kirkon papeista on luopunut keskeisiin kuuluvista kirkon opeista?
Konservatiivit naispappeuden vastustajat ovat se naula, jota Junkkaala hakkaa suvaitsevuuden avaralla vasarallaan pitkin kirjaansa, varsinkin sen loppupuolella. Milloin viidesläiset ovat tiukkoja seksuaalisissa asioissa, milloin raamattukysymyksessä, milloin evoluutiota vastaan, milloin naispappeudessa ja homoliittojen suhteen.
On tietysti helppo löytää tiukkuutta ja tiukkapipoisuutta viidesläisissä ja muissakin piireissä, mutta onko siihen todellakin pätevänä ratkaisuna ”vähän avoimempi ote”? On kuin Junkkaala ei lainkaan huomaisi, kuinka katastrofaalista kirkon kehitys on. Jos 1970-luvulla oli syytä protestoida tiukastikin kirkon liberalisoitumista vastaan, eikö kehitys ole entistä surkeampi nyt? Naispappeutta seurasi – kuten minua kaukonäköisemmät jo tätä päätöstä tehtäessä ymmärsivät – homoliittojen hyväksyminen askel askeleelta.
Puolustellessaan yhteistä ehtoollisen viettoa ”Tulkaa kaikki” – liikkeen edustajan Vesa Hirvosen kanssa, Junkkaala mainitsee ja ottaa käyttöön termin ”homoseksuaalien oikeudet kirkossa”. Tähän suuntaan hänellä on ymmärrystä. Mutta mitä ovat homoseksuaalisten oikeudet kirkossa? Eikö heidän oikeutensa ole kuulla Sanaa, lakia ja evankeliumia, kääntyä synneistään Jumalan armon puoleen ja ottaa vastaan absolutio Kuudennen ja kaikkien käskyjen rikkomisesta. Se on kristittyjen oikeus. Junkkaala on huomaamattaan ja ehkä omaan avaramielisyyteensä ihastuneena ottanut käyttöön homo-liikkeen propagandistisen termin. Emmehän me puhu ahneitten, tai juoru-akkojen tai vieraissakävijöidenkään kohdalla muista oikeuksista kirkossa, kuin kuulla Jumalan kutsu parannukseen ja syntien anteeksiannon sana Jeesuksen Kristuksen nimessä.
Saksalaisilla on termi ”Altersmilde”, vanhuuden lempeys, joka pehmentää nuoruuden tiukkoja asenteita. Tätä lempeyttä Junkkaalalta riittää huijarisaarnaanaaja Pirkko Jalovaaralle, joka sai kultahiutaleitakin ja enkelien höyheniä satamaan kokouksissaan ja kirkon tuhoajalle Heikki Räisäsellekin. Hänellä riittää ymmärrystä jopa Lähetysseuran ja kansankirkon piispojen suhtautumiselle homoavioliittoihin. Hän tosin pitää Lähetysseuran päätöstä vääränä, mutta hän jakaa ehtoollista sateenkaaripappien kanssa, koskapa Paavali kehottaa kärsimään niitä, joita vastaan meillä on moitteita. Onko Kuudennen käskyn mitätöiminen todellakin vain seurakunnan sisäisten moitteitten arvoista!
Junkkaalan kirja on tervetullut katsaus viidenteen herätysliikkeeseen. Sen lukee nopeasti, kuten on kirjoittajan tarkoituskin. Kirja on samalla katsaus peiliin, kuten Junkkaala itse sanoo. Peilistä näkyy muuttunut mies.
